XX.
Kaarle Olov Roseniuksen käynti Suomessa.
Tultuaan papiksi Turussa 1840, määrättiin K. K. von Essen kirkkoherran-apulaiseksi Espooseen, missä hän toimi sielunpaimenena vuoteen 1845, ollen kuitenkin vuonna 1843 vapaa mainitun seurakunnan palveluksesta. Viimemainittuna vuonna asui hän omistamallaan Nygård-nimisellä tilalla Espoossa. Siellä kävivät usein heränneet ystävät häntä tervehtimässä, varsinkin kesäkuukausina, jolloin myös Lauri Stenbäck, joka kesäkuussa v. 1842 oli vihitty papiksi, asui Nygårdin tilaan kuuluvassa Stormbacka nimisessä torpassa.
Jo Kalajoen käräjien aikana tuli Suomen herännäisyys L. H. Laurinin "Nordisk Kyrkotidningiin" lähettämien kirjoitusten kautta jossain määrin tunnetuksi kristillisissä piireissä Ruotsissa. Tarkempia tietoja tästä liikkeestä sai vähän myöhemmin Lauri Stenbäckin kirjeiden kautta, paitsi hänen ennen mainittu ystävänsä Skarstedt, Ruotsin uusimmassa kirkkohistoriassa tunnettu Kaarle Olov Rosenius. Ei ole kummallista, että varsinkin viimemainittu halusi päästä likemmin tuntemaan Suomen herännäisyyttä. Olihan tämä liike silminnähtävästi valtava uskonnollinen ilmiö ja tarjosihan se monta liittymiskohtaa hänen omille pyrinnöilleen. Varsinkin oli se seikka, että muutamat maallikot kuuluivat sen johtomiehiin, herättänyt hänen huomiotaan. Kun sentähden Stenbäck kehotti häntä tulemaan Suomeen "omin silmin näkemään ja omin korvin kuulemaan", päätti hän sopivassa tilaisuudessa kutsua noudattaa.
Kesällä 1843 valmistettiin K. K. von Essenin kodissa Espoossa suurta perhejuhlaa, F. H. Bergrothin ja ennenmainitun Hilda Fabritiuksen häitä. Viimemainittu oli näet v. Essenin vaimon Sofia Fabritiuksen, o. s. Arppe, tytär ensimäisestä avioliitosta, ja paitsi muita vieraita odotettiin Nygårdiin sulhasen lukuisia sukulaisia ja heidän ystäviään. Savonkin puolen heränneitä oli sinne kutsuttu, sillä samassa tilaisuudessa oli päätetty solmia myöskin v. Essenin kälyn Aleksandra Arppen ja heränneissä piireissä tunnetun Säämingin lukkarin P. Venellin aiottu avioliitto. Hääpäiväksi oli määrätty heinäkuun 3 p.
Oli syytä otaksua, että näihin häihin läheltä ja kaukaa saapuisi paljon heränneitä. Sentähden oli Stenbäck ilmoittanut Roseniukselle tästä tilaisuudesta ja kehoittanut häntä siihen saapumaan. Tämä päätti noudattaa kutsua. Yhdessä suhteessa ei Stenbäck ollut toivossaan pettynyt. Rosenius sai täällä tavata paljon Suomen herännäisyyden edustajia, niiden joukossa monta liikkeen huomatuimmista johtomiehistä. Kaikkiaan oli siellä 25 herännyttä pappia sekä paljon muita liikkeeseen kuuluvia säätyläisiä ja paljon talonpoikaista kansaa. Vieraista ovat sitäpaitsi mainittavat kaksi ylioppilasta, Niilo Gabriel Arppe ja Otto Edvard August Hjelt, jotka kumpikin myöhempinä aikoina saivat huomatun aseman herännäisyyden riveissä. Edellinen, joka oli syntynyt Kiteellä 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1840, oli K. K. v. Essenin vaimon veli. Hän oli heränneitten ylioppilasten keskuudessa tunnettu elävästä kristillisyydestään. Herralle oli Hjeltkin nuorena sydämensä avannut. Hän oli syntynyt Turussa 1823 ja tuli ylioppilaaksi 1839. Hänkin nähtiin usein Berghin, v. Essenin ja Stenbäckin Helsingissä pitämissä seuroissa.
Roseniuksen saavuttua Helsinkiin, saattoi Hjelt hänet Espooseen. Gransin kestikievarissa tapasivat he Paavo Ruotsalaisen, joka myöskin oli matkalla Nygårdiin.
Kun Rosenius tuli, juoksi Stenbäck häntä vastaan tervehtien häntä ystävällisesti, lausuen "vai niin, tuon näköinenkö sinä olet." Alussa vallitsi hääjoukossa vakava, hiljainen henki, mutta vähitellen alkoi seurustelu Roseniuksen mielestä käydä liika vapaaksi. Suomalaisten heränneitten käytös ei miellyttänyt häntä. Rosenius oli sivistynyt mies ja luonteeltaan sävyisä, hiljainen. Varsinkin loukkasi häntä Paavo Ruotsalaisen huolimaton ja meluava esiintyminen. Ukko käytti väkijuomia hyvinkin varomattomasti, eikä ensinkään näyttänyt välittävän siitä, miten hän muita vieraita kohteli. Puhuttiin uskonnollisista asioista. Syntyi väittelyä hengellisen elämän salaisuuksista. Rosenius, jolle Paavon puheet käännettiin, lausui ajatuksia, joita ei tämä hyväksynyt, ja hän puolestaan sai alusta alkaen aivan väärän käsityksen tuon kummallisen suomalaisen uskonnollisesta katsantotavasta. Tässä tilaisuudessa, niinkuin niin monesti muulloin, koetti Paavo ennen kaikkea sanoillaan ja koko käytöksellään osoittaa, että tekopyhyys on synneistä vaarallisin. Kun häntä "meren takaakin oli tultu kuulemaan", tahtoi hän antaa tarkastajalle ainakin "sen läksyn, ettei farisealaisuus tee ketään kristityksi." Muutamien kehoituksesta suostui Rosenius kuitenkin kertomaan herätyksestään. N. K. Malmberg, joka kaikkien iloksi myöskin oli tilaisuuteen saapunut käänsi suomeksi hänen sanansa. Mutta pitkälle ei kertoja ehtinyt, ennenkuin Paavo keskeytti kertomuksen, kiivaasti lausuen, ettei hän tahtonut kuulla enempää, koska "semmoinen usko on kiiltopyhyyttä ja farisealaisuutta eikä mitään muuta." Hänen ja Ruotsalaisen väli rikkoontui auttamattomasti heti alussa.
Roseniuksen väitellessä Ruotsalaisen kanssa ei kukaan papeista ollut edellistä puolustanut, päinvastoin olivat kaikki kannattaneet savolaista oppi-isää. Myöhemmin illalla koetti Rosenius papeille selvittää käsitystään Kristuksen evankeliumista. Mutta ei kukaan nytkään, vaikka keskustelu oli maltillisempaa, hyväksynyt hänen kantaansa. Päinvastoin ilmoittivat he empimättä kannattavansa Paavon oppia. Ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut Roseniuksen Suomeen, lausunut mitään, joka vähimmässäkään määrässä olisi ollut omiaan sovittelemaan yhteen väittelijäin toisistaan erilleen meneviä mielipiteitä. Tuskin missään tilaisuudessa on Suomen herännäisyyden jyrkkyys niin taipumattomana esiintynyt kuin tässä. Ei sovi oudoksua, että Rosenius jälestäpäin kirjoitti: "Paavo oli opettajien opettaja. Mitä hän puhui, oli puhuttu taivaasta, paljon tärkeämpää kuin raamatun sana."
Epäilemättä erosi Roseniuksen uskonnollinen kokemus ja katsantotapa hyvinkin paljo Paavo Ruotsalaisen kovissa sisällisissä ja ulkonaisissa taisteluissa saavutetusta vakaumuksesta. Mutta oudolta tuntuu kuitenkin, ettei minkäänlaista ymmärtämystä heidän välillään syntynyt. Jos viimemainittu väärin arvosteli ruotsalaista vierasta, niin oli se käsitys, minkä tämä Espoossa sai Suomen heränneistä, epäilemättä vielä nurjempi. Sitä kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita Roseniuksen eräälle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä, jossa hän kertoo Suomessa käynnistään. Lausuttuaan vasta kerrotut sanat Ruotsalaisen Suomen heränneitten piirissä nauttimasta rajattomasta auktoriteetista, arvostelee hän tämän ja hänen ystäväinsä oppia ja elämää seuraavin sanoin:
"Paavo opetti, että ihminen omistaa Jumalan armon ainoastaan niinä hetkinä, joina hän taistelee armonistuimen edessä; 2:ksi: Eläminen, puhuminen, tai jossain suhteessa käyttäytyminen toisin, kuin maailman lapset, on aina ollut ulkokullattujen tuntomerkki. Elämässä tulee olla vapaa, mutta tällä ei tarkoitettu ainoastaan teeskentelemätöntä, luonnollista ja lahkolaisuuden orjuudesta vapaata kristillistä vapautta, vaan sellaista vapautta, joka sallii kristityn kiroilla, meluta, jaaritella, juoda j.n.e. Toisin sanoen: omassatunnossaan ei kristitty ole vapaa, vaan kerrassaan helvettiin sidottu, paitsi niinä hetkinä, joina sielu taistelee katumuksen ja rukouksen taistelua; mutta elämässään, lihan puolesta, saa hän olla riehuvan vapaa — —"
"Tämän suunnan miehet eivät usko minkäänlaista armontilaa olevaksi. Itsevanhurskauden syöpä, jota he vapaalla elämällä ovat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta olennostaan, on syöpynyt sisäänpäin, heidän olentonsa syvyyteen, ja turmellut sydämen, jonka kituminen ja rukouksissa mateleminen Jumalan edessä on heidän uskonnollisessa käsityksessään saanut saman merkityksen, kuin kätten työt tavallisten farisealaisten pyhyysopissa. Sanalla sanoen, Kristuksen ja apostolein opin tärkeimmät totuudet: usko, uskon hedelmät, ijankaikkinen, kaikki peittävä Kristuksen vanhurskaus, koko ihmisen (siis myös ulkonaisen elämän) uudistus, kaikki nämä seikat kieltää tämä suunta ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin opissa."
Niihin määrin epämiellyttävän vaikutuksen tekivät suomalaiset heränneet Roseniukseen, ettei hän mainitussa kertomuksessa heille mitään tunnustusta anna. Ainoastaan Malmbergin, jota hän nimittää "yhdeksi päämiehistä", kertoo hän saaneensa mielipiteisiinsä yksityisessä keskustelussa taipumaan, lisäten kuitenkin, "että hänkin, joukkoon tultuaan jälleen oli poissa". Myöskin v. Essenin ja Hedbergin "taipuvaisuudesta" hän sivumennen mainitsee, kertoen niinikään ja ikäänkuin sääliväisyydellä, että "noin kolme neljä", saatuaan kuulla, miten hän oli asettunut johtomiehiä vastaan, "pelonalaisina, mutta säteilevin silmin" tulivat hänen luoksensa kuulemaan Kristuksen evankeliumia. Niin pitkälle menee Rosenius epäluuloissaan, että hän arvelee J. I. Berghin, jota hän sanoo kuulleensa kiitettävän muita "puhtaammaksi", tahallaan pysyneen poissa koko tilaisuudesta.
Mikäli asia koskee heränneitten oppia, perustui Roseniuksen käsitys Suomen pietistoista suureksi osaksi hänen keskusteluunsa Lauri Stenbäckin kanssa, jota hän seuraavana päivänä puhutteli viimemainitun huoneessa, ikäänkuin väittelystä väsyneenä, kirjoittaa hän samassa kertomuksessaan, "heittäytyi Stenbäck pitkäksi vuoteelleen. Minä lausuin: Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme tuttavallisesti, niin sano minulle, minkälainen on oma tilasi? Uskotko todellisesti, että tällä hetkellä olet armoitettu Jumalan lapsi? Hän katsoi minuun, kummastellen että saatoin kysyäkään semmoista. 'En, sen toki tietänen, että minä nyt olen kadotettu', kuului vastaus. Kadotettuko, mitä sanotkaan? minä vastasin! 'Niinpä kyllä, jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin'. Hämmästyneenä kysyin: Mitenkä näin ollen voit niin rohkea olla? En minä voisi sinulle sanaakaan puhua, jos tuntisin tilani semmoiseksi, vaan monesti olen, ainoastaan pelon tähden, etteivät asiani olisi hyvästi, tullut työhön kykenemättömäksi ja vuoteen omaksi joutunut — enkä kuitenkaan milloinkaan ole voinut niin tuntea ja katua syntiä kuin olisin tahtonut. Mutta, kysyin edelleen, etkö sitten vielä milloinkaan ole päässyt uskoon? Silloin joutui hän vielä enemmän kummiinsa ja meni niin pitkälle alentuvassa ja avonaisessa tunnustuksessaan, että hän, ymmärrettyäni hänen uskovan ainoastaan muutamina hetkinä, ja kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, vastasi: 'eilen illalla, päästyäni yksinäisyyteen. Nythän puhuttelen sinua, enkä makaa Jeesuksen jalkain juuressa'. Tuskin voinet uskoa", huudahtaa Rosenius kirjeessään, "että nämät sanat ovat oikein kerrotut. Vaikea on minun itsenikin sitä uskoa, eikä kuitenkaan ainoakaan sana ole sepitetty".
Ikävän vaikutuksen tekee monesta syystä tämä Roseniuksen kertomus. Ilmeistä on, että se ainakin suureksi osaksi perustuu väärinkäsitykseen. On väitetty, että Rosenius, joka oli kotoisin Pohjois-Ruotsista, osasi suomea, mutta päästäksensä Suomen pietistoja perinpohjin käsittämään, ei ollut ymmärtävinään heidän puhettaan. Väite on perätön. Muutamia sanoja hän ymmärsi, ei muuta. Kavaluudella ei hän tahtonut päästä suomalaisiin tutustumaan, vaan hän tuli vilpittömässä mielessä ja ennakkoluuloista vapaana. Jo siitä syystä oli hän oikeutettu odottamaan vastaavaa kohtelua siinäkin tapauksessa, ettei hänen mielipiteitään hyväksytty. Tätä vaatimassa oli lisäksi se seikka, että hän oli muukalainen, jolle sentähdenkin olisi tullut osoittaa kohteliaisuutta. Rosenius oli Ruotsissa jo siihen aikaan siksi huomattu henkilö, että hänen arvostelunsa vaikutti paljon sikäläisissä kristillisissä piireissä. Seurauksena hänen Suomessa käynnistään oli, että Suomen herännäisyyden maine Pohjanlahden toisella puolella siitä alkaen ei ollut hyvä. Tämä seikka ei ollut vaikuttamatta meidän uskonnollisiin oloihin. Kun herännäisyydessä, kuten vasta saamme nähdä, syntyi hajaannus, ja entiset ystävät soimaten hyökkäsivät sitä vastaan, saivat nämä kannatusta Ruotsista, vakaantuen senkautta yhä enemmän riita- ja vastustamishalussaan.
Mitä tulee Roseniuksen kertomukseen Suomen heränneitten jumalattomasta elämästä, niin on se siksi ilmeisesti väärä, ettei asia pitkiä selityksiä kaipaa. Mahdotonta on otaksua, että hän vastoin parempaa tietoansa on heitä sillä tavoin kuvannut. Mutta näin ollen on vaikea käsittää, miten hän semmosiin tuloksiin on saattanut tulla. Sen voi ymmärtää, että hän piti suomalaisten esiintymistä, ei ainoastaan mikäli asia koskee Paavoa ja muita talonpoikia, vaan moniaita säätyhenkilöitäkin, kömpelönä ja epähienona, mutta siitä on pitkä askel jumalattomuuteen. On arveltu, että Rosenius, kuullessaan heränneitten usein puhuvan perkeleestä, jonka sanan hän ehkä ymmärsi, sai sen käsityksen, että he kiroilivat. Mahdollista — mutta siinä tapauksessa arvosteli hän arveluttavan pintapuolisesti heidän elävästi tunnettua tietoisuuttaan siitä, että sielunvihollinen väijyy ihmistä kaikkialla. Kirouksia keskuudessaan he eivät kärsineet. Tämä tosiseikka on siksi tunnettu, ettei se todistusta kaipaa. Olemme huomauttaneet siitä varomattomasta tavasta, millä Paavo tässäkin tilaisuudessa väkijuomia viljeli. Mutta jos Rosenius sai sen käsityksen, että Paavo oli viinaan menevä mies, niin ei mikään oikeuttanut häntä väittämään, etteivät heränneet juoppoutta edes syntinä pitäneet. Asia on tietysti arvosteltava sen ajan kannalta, ja juuri siihen nähden tuntuu Roseniuksen kertomus tässäkin suhteessa kummalliselta. Tilaisuudessa vallitsi iloinen mieli, sillä eihän Nygårdissa surujuhlaa vietetty. Jos ei tämä mieli osoittautunut tuolla ulkonaisesti hiljaisella, sivistyneen seuraelämän vaatimuksia tarkkaan noudattavalla tavalla, johon Rosenius oli tottunut ja joka oli hänen oman, suomalaisten silmissä hieman imelän jumalisuuden mukaista, niin sopisi odottaa, että hän pystyisi näkemän edes jotakin hyvää tuon karkean kuoren alla. Mutta sitä hän ei näe, ei ainakaan tunnusta nähneensä.
Tarkatessamme Stenbäckin yllämainittua kahdenkeskistä väittelyä Roseniuksen kanssa, tuntuvat omituisilta edellisen sanat "jos minä nyt kuolisin, täytyisi minun joutua helvettiin", varsinkin kun hän myöntää edellisenä iltana eläneensä uskonelämää Kristuksessa. Kysymys koskee armon tilaa ja missä määrässä kristitty voi olla tietoisena siitä. Epäilemättä oli eroitus Stenbäckin ja Roseniuksen katsantotavan välillä tästä asiasta suuri. Edellinen väitti, että tuo tietoisuus on olemassa ainoastaan silloin, kun ihminen, kilvoiteltuaan syntiä ja epäuskoa vastaan, on saanut kokea Jumalan ääretöntä armoa Kristuksessa. Kun ajatukset ovat poissa Jumalasta — niin tarkoitti hän — on myös tuo tietoisuus kadonnut, ja silloin ihmisestä tuntuu kuin olisi hän kadotuksen oma, kunnes uudistetun kilvoituksen kautta kateessa ollut armo jälleen armonistuimen luona löytyy. Tämä oli Paavonkin oppi, jos muutoin hänen opistaan, järjestelmällisesti määriteltynä oppina, ensinkään saattaa puhuakaan. Niin välitön ja harvinaisen suora kuin Stenbäck oli, vastasi hän Roseniuksen yllämainittuun kysymykseen: "uskotko olevasi armoitettu Jumalan lapsi tällä hetkellä?" niinkuin hänestä juuri silloin tuntui. Miltä tämä vastaus opin kannalta arvosteltuna kuului, sitä hän ei ensinkään ajatellut. Ei puhunut hän armontilasta semmoisena, ei siitä miltä hänen tilansa Jumalan puolelta näytti, vaan miltä se omassa sydämessä tuntui. Rosenius taas puhui sekä väittelyssään Stenbäckin että edellisenä päivänä muiden kanssa pääasiallisesti armontilan objektiivisesta puolesta.
Kertomuksessaan lausuu Rosenius: "Minä koetin teroittaa heidän mieleensä sitä totuutta, että evankeliumi selvin sanoin vaatii omantunnon vapautta ja lihan ristiinnaulitsemista, ja se julistaa, että Kristus on valmistanut ihmisille syntien anteeksiantamuksen, eikä suinkaan lupaa synnin tekemiseen, sekä ettei usko ole ainoastaan taistelemista armonistuimen edessä eikä ajatusta, työtä ja vaivaamista, vaan se on sydämen luottamus ja lepääminen Kristuksessa, joka usko varsin hyvin minussa voi asua silloinkin, kun minä ajattelen ja puhelen maallisia asioita, keskustellen ihmisten kanssa". Kun Ruotsalainen ja muut Roseniuksen mielestä olivat puhuneet "omantunnon vapautta vastaan", niin he olivat tarkoittaneet, ettei ihminen itse saa julistaa rauhaa omalletunnolleen eikä itse koettaa tyydyttää sen vaatimuksia, vaan että sen alituisesti täytyy saada meitä nuhdella ja siten Kristuksen, ainoan oikean rauhan antajan puoleen meitä kurittaen pakottaa. Heränneet pitivät omantunnon rauhan nauttimista niin sanoakseni sapattitunnelmana, jota kannatti arkipäivien työn helteessä kilvoitellen etsiä. Mutta kyllä he silti kilvoittelunkin aikoina toivossa muistivat apostolin sanat: "jos meidän sydämemme tuomitsee meitä, niin on Jumala sydäntämme suurempi". Tätä heidän kantaansa ei Rosenius ensinkään näy käsittäneen. Sen sijaan hän singoittaa heitä vastaan sen syytöksen, että he Kristuksen anteeksiantavan armon turvissa tahallaan tekivät syntiä. Raskaampaa syytöstä ei voi kenestäkään tehdä. Ei ole Suomen herännäisyys semmoista syytöstä ansainnut. Paljon voisi Roseniukselle antaa anteeksi, jos syynä näihin hänen häikäilemättömiin tuomioihinsa olisi ollut se seikka, että hän sai aivan väärän käsityksen suomenkielisten heränneitten, etenkin Paavon puheista, jotka vaillinaisesti, ehkä joskus väärinkin hänelle käännettiin. Mutta muistaessamme, että kaikki papit, joita hän yksityisestikin puhutteli, osasivat ruotsia ja että hän perustaa arvostelunsa heränneitten opista suureksi osaksi Lauri Stenbäckin suorastaan hänelle itselle lausumiin sanoihin, emme voi häntä tälläkään puolustaa. Meidän täytyy hänen kertomuksestaan Suomen heränneistä antaa se todistus, että se on väärä todistuskappale.
Tällä emme kuitenkaan tahdo väittää, ettei Rosenius olisi ollut oikeutettu puhumaan Paavon opin puutteellisuuksista eikä tekemään mitään muistutuksia heränneitten käytöksestä. Mutta tämä olisi ollut jotakin aivan toista, kuin ne tuomitsevat lausunnot, joita hänen kertomuksensa alusta loppuun on täynnä. Jos hän niin olisi puhunut, ansaitsisi huomiota myöskin hänen epäilemättä oikea arvostelunsa Paavon heränneitten piirissä nauttimasta ylenmäärin suuresta, heidän katsantotapaansa rajoittavasta ja koko heidän käytöstään määräävästä auktoriteetista. Mutta tämäkin hänen arvostelunsa menettää voimansa niiden moitteiden tulvassa, joka täyttää koko hänen kertomuksensa.
* * * * *
Kauan säilyi tämä tilaisuus heränneitten muistossa. Usein puhuttiin "Venellin häistä" ja muisteltiin siellä pidettyjä puheita ja muita opettajain suusta kuultuja neuvoja. Vaikka heränneet papit mielipahalla kuulivat Roseniuksen arvostelun Suomen herännäisyydestä, olivat he pahoillaan siitä, että häntä oli kohdeltu "ylimielisesti ja epäystävällisesti". Varsinkin Stenbäck, jonka jalomielisyys ja totuudenrakkaus tässäkin tulee näkyviin, otti asian usein puheeksi, sanoen sitä kovin paheksuvansa. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanoja; Aspelin, Lars Stenbäck s. 349-356; "C. O. Rosenius, hans liv och verksamhet," joka sisältää otteita mainitsemastamme kirjeestä; kertoneet (1896) N. G. Arppe, Otto Hjelt, Karolina Elisabet Stenbäck, Ebba Stenbäck, Charlotte Achrén sekä professori Norrby y.m. Upsalassa.]