XXI.
Silmäys herännäisyyden leviämiseen Suomessa ennen v. 1845.
Harva uskonnollinen liike on niin nopeasti levinnyt, kuin Suomen herännäisyys 19:llä vuosisadalla. Ainakin kun pidetään silmällä sen juurtumista kansan syviin riveihin ja maamme harvaa asutusta, on tämä leviäminen mitä huomattavin ilmiö. Turha oli korkeakirkollisuuden johdonmukainen vastarinta, turhat kaikki soimaukset, vainot ja rangaistukset. Ne vaan lisäsivät luottamusta sorrettujen sielunpaimenien ja heidän ystäväinsä kristillisyyteen ja liikkeeseen liittyvien lukua. Syrjäisimpiinkin seutuihin levisi herännäisyyden maine, uusia työntekijöitä, sekä pappeja että maallikoita, astui liikkeen riveihin, kooten niihin yhä suurempia joukkoja. Juuri vainojen aika on näiden voittojen huomattavin aika.
Etevin ja Etelä-Suomen papeista eniten huomattu oli J. F. Bergh. Hänen työnsä Nurmijärvellä, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän jo v. 1827 oli päässyt, kantoi rikkaita hedelmiä. Vaikka Bergh, niinkuin olemme nähneet, tarkasti seurasi herännäisyyden vaiheita kaikkialla maassa ja vaikka hän oli mitä vilkkaimmassa kirjevaihdossa muualla asuvien johtomiesten kanssa, ei laiminlyönyt hän seurakuntansa hoitoa. Ei kukaan ole uskollisemmin kuin hän valvonut sanankuulijoittensa hengellistä parasta. Niinäkin vuosina, jolloin hän toimitti heränneitten aikakauslehtiä, hoiti hän yhtä ahkerasti paimentehtäviään Nurmijärvellä. Väsymättömällä rakkaudellaan vaikutti hän vielä enemmän kuin elävillä saarnoillaan. Tarkkaan hän tunsi seurakuntansa, jokaisen täytyi jotakin vaikutusta hänestä saada. Ja paljon ihmisiä siihen aikaan Nurmijärvellä heräsi, niiden joukossa eräs kuuromykkäkin, [Olivia Berghin kirje sisarilleen 15/6 42.] vaikka väestö oli kuuluisaa raakuudestaan ja jumalattomuudestaan. Etenkin kasvavaan sukupolveen kohdisti hän huomionsa ja paljon hyvää sai hän aikaan täällä perustamillaan sunnuntaikouluilla. Näissä kouluissa vietetyt hetket jättivät unohtumattomia muistoja moniin nuoriin sydämiin, jotapaitsi ne muodostuivat hartaushetkiksi vanhoillekin ihmisille.
Usein kävi Berghin saarnoja Nurmijärvellä kuulemassa ja häneltä neuvoja saamassa säätyläisiä Helsingistä, Paitsi K. K. von Esseniä, J. I. Berghiä ja Lauri Stenbäckiä oli siellä näihin aikoihin eräs nuori pappi, Juhana Jaakko Rahm, vaikuttanut herännäisyyden levittämiseksi. Tämä mies, joka oli syntynyt toukokuun 20 p:nä 1814 ja vihittiin papiksi kesäkuussa 1841, toimi ensin muutamia kuukausia kappalaisenapulaisena pääkaupungissa, saavuttaen jo silloin heränneitten ystävyyden. Hän oli yksi heistä, se huomattiin ilolla heti, ja varsinkin syksystä alkaen, jolloin hän siirrettiin vankilansaarnaajaksi Viaporiin, riensivät yhä useammat hänen särkevätä puhettaan kuulemaan. Viranomaisten huolellisen valvonnan ja heidän uhkaustensa uhallakin lisääntyi pääkaupungissakin heränneitten luku. Varsinkin säätyläisiä liittyi liikkeeseen. Huomattavana tosiseikkana mainittakoon, että miesten luku oli suurempi kuin naisten. [Aschan, Kuopio stifts Marikel; Olivia Berghin kirje sisarilleen 13/10 41; Akiander VI, s. 34.]
Näiden heränneitten yleisesti kunnioitettuna ja rakastettuna oppi-isänä oli J. F. Bergh. Niin usein kuin suinkin saapui hän heitä tervehtimään ja taistelussa tukemaan. Myöskin Porvoossa, missä löytyi elävähenkinen, jos kohta pieni joukko heränneitä, kävi hän usein. Muista näillä tienoin toimivista heränneistä papeista mainittakoon Askulan välisaarnaaja K. K. Bergstad (k. 1841), jonka "pietismistä" tehtiin ilmoituksia tuomiokapitulin jäsenille. Muuten on huomattavaa, että varsinainen herännäisyys silminnähtävästi ei näihin aikoihin eikä myöhemminkään päässyt juurtumaan Uudenmaan kansaan. Yksityisiä heränneitä löytyi kyllä useammissa seurakunnissa, mutta mistään herännäisyysliikkeestä ei saata puhua. Ei Tenholassa eikä Espoossakaan, joissa seurakunnissa K. K. von Essen oli pappina (1840-45) suurempaa liikettä syntynyt. Ja kuitenkin toimi täällä paitsi v. Esseniä monta vuotta (1842-1846) ylimääräisenä pappina erinomaisen elävähenkinen nuori mies G. B. Hildeen. Sitävastoin syntyi herätyksiä Inkoossa, missä Josef Reinhold Hedberg, sittemmin tunnettu herätyssaarnaajana Etelä-Pohjanmaalla, oli ylimääräisenä pappina (1842-1844). Muuttumattomaksi jäi myöskin Karja, missä Lauri Stenbäck v. 1842 toimi pappina. Berghin, Stenbäckin ja heidän ystäviensä kutsumana kävi Paavo Ruotsalainen näillä tienoin, paitsi v. 1838, myöskin vuonna 1840 ja 1843, [Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11 41; kert. Otto Hjelt, rouva A. Johnsson y.m.] mutta hänkin näkyy näillä matkoillaan pääasiallisesti seurustelleen heränneitten pappien ja ylioppilasten kanssa. Ainoa Uudenmaan seurakunnista, jossa herännäisyys esiintyi kansan syviin riveihin vaikuttavana liikkeenä, oli Nurmijärvi. Varsinkin Berghin sielläolon loppuaikoina kasvoi se suureksi. Muualtakin saapui sinne paljon nälkäisiä sieluja. "Vierastulvan" tähden Bergh esim. ei ajoissa päässyt sieltä muuttamaan Jaakkimaan, [J. F. Berghin kirje vaimolleen 3/5 43 (kuuluu Berghin, kirkkoherra O. J. Cleven omistamaan kirjekokoelmaan).] jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän v. 1842 oli nimitetty.
Turun puolella sitävastoin oli liike vilkasta, jo ennenkuin sen johtaja F. G. Hedberg siirrettiin Ouluun. Lohjalla, Nummella, Vihdissä, Lopella, Kiskossa, Suomusjärvellä, Paimiossa, Nousiaisissa, Sauvossa, Marttilassa, Euraisissa, Perniössä sekä muissakin Varsinais-Suomen seurakunnissa vaikutti kansassa herännäisyyden henki. Eikä lamaantunut liike, vaikka Hedberg lähetettiin kauas pois. Turussakin löytyi monta, jotka julkisesti olivat liittyneet heränneisiin tahi salaa kannattivat heidän mielipiteitään. Paitsi Hedbergiä on näiden seutujen heränneistä papeista 1840-luvun alkupuoliskolla edellä muiden huomattava Marttilan kappalainen K. I. Nordlund. Mainittavat ovat myöskin K. Nyholm, A. F. Almberg ja M. J. Hydén, jotka vuonna 1842-44 toimivat pappeina Taivassalossa, E. M. Rosengren samaan aikaan v.t. kappalaisena Perniössä sekä E. O. Reuter ja A. H. Sundell, jotka Ahvenanmaalla herättivät huomiota pietistisillä saarnoillaan. Nämä kaikki erosivat kuitenkin ennen pitkää herännäisyydestä, ja koko heidän johtamansa liike kantaa siitä alkaen vallan toista leimaa. Niinkuin vasta saamme nähdä, tapahtui tämä vähän sen jälkeen kuin F. G. Hedberg v. 1843 siirtyi takaisin näille tienoille.
Rauman ja Porin seuduilla liikkuva Renqvistin leimaa kantava liike, jonka tärkeimmät kotiseudut olivat Laitilan, Eurajoen, Euran, Nakkilan ja Luvian seurakunnat, juurtui juurtumistaan sikäläiseen kansaan. Jo 1840-luvulla huomaa selvään, ettei se pääse sulamaan yhteen muun herännäisyyden kanssa. Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin väliset riidat sekä Hedbergin pietismistä eroamisen aikana syntyneet väittelyt opista vieroittamistaan vieroittivat nämä vakavat rukoilijat kaikista, jotka eivät juuri samalla tapaa kuin he Jumalaa palvelleet. Mutta ei heidän edustamansa liike silti kukistunut eikä vähentynytkään, sillä kaiken yksipuolisuuden uhallakin säilyi siinä syvällisen vakava, opin perustotuuksiin nähden oikealla pohjalla liikkuva henki. Tämä on sitä huomattavampaa ja ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun näiden seutujen heränneet papit, jotka miltei kaikki liittyivät Hedbergiin, jättivät nämä rukoilijat oman onnensa varaan.
Vaikea on varmuudella sanoa, mistä se renqvistiläisyyteen kallistuva herätys, joka 1830-luvulla tulee näkyviin Tampereen tienoilla, oikeastaan on kotoisin. Todennäköisimmältä tuntuu muutamien arvelu [Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] että Renqvistin toimittama kirjallisuus oli kasvattanut siellä niinkuin muuallakin löytyvät vakavammat, ehkä herrnhutismin [Kert. Jos. Grönberg ja A. Meurman.] synnyttämät ainekset tuohon suuntaan. Merkille pantava on myöskin, että Länsi-Hämeessä vanhoista ajoista löytyi vakavia, herännäismielisiä kristityitä, ja luultavaa on, että näiden käynnit Tampereen puolella synnyttivät uskonnollista harrastusta näilläkin tienoilla. Ja että taasen Itä-Hämeen renqvistiläisyyteen taipuva herätys vaikutti Länsi-Hämeen syvempää uskonnollisuutta ilmaiseviin oloihin, on hyvin luultavaa.
Ranckenin ja Ignatiuksen Lounais-Suomessa vaikuttama herätys (I, s. 50-65) tuntui vielä kauan heidän kuolemansa jälkeen Länsi-Hämeessäkin. Niinpä pidettiin Sahalahdella hartausseuroja, joissa rukous oli huomattavana osana. Johtomiehistä ansaitsevat mainitsemista itsellinen Mikko Mikonpoika (k. 1836), tunnettu Töykänän Mikon nimellä, sekä talollinen Erkki Erkinpoika Räihä (k. 1835). Varsinkin viimemainitun maine elää vielä kansan muistossa; hänen rukouksensa voimasta on säilynyt monta kertomusta. Heränneen papinkin sai Sahalahden seurakunta, kun sen kirkkoherraksi v. 1836 tuli K. Villenius, joka hiljaisella, vakavalla hurskaudellaan täällä vaikutti paljon hyvää. Hänen pitämissään hartausseuroissa oli polvirukous tavallista. Mihinkään varsinaiseen suuntaan hän ei lukeutunut, eikä mainita hänen nimeään heränneitten kirjevaihdossa.
Pohjanmaan valtava herännäisyysliike tunkeutui ennenpitkää Länsi-Hämeeseenkin. V. 1838 nimitettiin ennenmainittu Josef Grönberg kaupunginsaarnaajaksi Tampereelle. Keuruulla, missä hän edellisenä vuonna oli pappina toiminut, oli hän tutustunut herännäismielisiin pappeihin, ja tämä tuttavuus kävi vielä likeisemmäksi, kun hän v. 1841 solmitun avioliittonsa kautta tuli Malmbergin, F. O. Durchmanin, K. E. Bergrothin, F. H. Bergrothin ja J. I. Berghin langoksi.
Grönbergin rohkea, peloton luonne ja hänen etevät saarnalahjansa eivät voineet olla vaikuttamatta Tampereella löytyviin nälkäisiin sieluihin. Kaupungissa syntyi herätyksiä ja näihin heränneisiin liittyivät toinen toisensa perästä niistäkin hänen sanankuulijoistaan, jotka ennen olivat olleet alttiita herrnhutismin ja Renqvistin vaikutukselle. Maaseudullakin huomattiin pian nuoren herännäisyyssaarnaajan vaikutus. Niin kävi esim. Kangasalla, missä muiden kera Liuksialan kartanon omistajan, K. O. Meurmanin tyttäret isänsä vastarinnan uhallakin alkoivat suosia pietismiä. Nämä, samoinkuin muutamat säätyhenkilöt Pälkäneeltä, v. 1825 täällä kuolleen kirkkoherra H. Aspegrenin tyttäret y.m., kulkivat heräjävien talonpoikien seurassa Tampereella Grönbergiä kuulemassa. Neidit Aspegren, joiden herätys näkyy olleen hyvin syvällistä laatua, ulottivat matkansa joskus Ruovedelle ja Keuruulle saakka.
V. 1841-1842 oli F. H. Bergroth kirkkoherranapulaisena Längelmäellä. Hänen saarnansa herättivät sielläkin ihmisiä synnin ja suruttomuuden unesta. Tässä, heränneitten valtateistä syrjässä olevassa seurakunnassa, syntyi virkeä liike, joka seuraavina vuosina yhä lisääntyi. Se on paljon huomattavampi kuin esim. Längelmäveden toisella puolella olevassa Oriveden seurakunnassa samaan aikaan syntynyt herännäisyys, vaikka pohjoisesta päin Tampereelle matkustavien heränneitten matka kulki viimemainitun pitäjän läpi. Seuroja piti viimemainitussa seurakunnassa Simo Lindström, joka v. 1843 pääsi lukkariksi siellä. Jo sitä ennen oli hän Kuhmalahdella, missä hän niinikään oli ollut lukkarina, johtanut sikäläisten heränneitten hartauskokouksia. Näiden luku ei kuitenkaan kasvanut suureksi, ja pienenä pysyi myöskin Orivedellä johtamansa liike, jos sitä sillä nimellä ensinkään voi nimittää. Lindströmiä kiitetään eteväksi puhujaksi ja hänen maineensa oli levinnyt kauas pohjoiseenkin. Paitsi Kuhmalahden ja Kangasalan heränneitä nähtiin hänen kodissaan "Ylimaankin" körttiläisiä, jotka matkoillaan Tampereelle poikkesivat häntä puhuttelemaan.
Verrattuna Lounais-Suomen, Pohjanmaan, Savon, Karjalan, vieläpä Itä-Hämeenkin pietistisiin liikkeisiin, näyttää Länsi-Hämeen herännäisyys hyvinkin vaatimattomalta. Varsinaista liikettä, semmoista kuin muualla maassa, ei täällä synny. Hämeen kansassa ei löydy pohjalaisen toimintahaluista rohkeutta, ei savolaisen salaperäisiin asioihin taipuvaa, tunteista rikasta mieltä eikä Karjalaisen runollista, lapsellisen avosydämistä luonnetta. Ratkaisuun on hän hidas eikä altis jyrkkiin muutoksiin. Itseensä sulkeutuneena kun hän on, ei ole hän halukas muille ilmaisemaan, mitä sydämensä pohjalla liikkuu, ja häneltä puuttuu tarmoa vetämään sitä esille edes oman itsensä nähtäväksi. Nämä luonteenominaisuudet selittävät ainakin suureksi osaksi, miksi eivät hengelliset liikkeet yleensä, ei 19:sta vuosisadan valtaava herännäisyyskään, päässeet juurtumaan kysymyksessä oleviin seutuihin, vaikka jo vanhemman herännäisyyden vaikutus niihin ulottui. Mutta sitä suurempaa huomiota ansaitsevat ne pienet joukot ja ne yksityiset henkilöt, jotka ympäristönsä hitaudesta huolimatta tunsivat, että Herra entistä voimallisemmin etsi Suomen kansaa, ja heräsivät virkeämpään hengelliseen elämään. Näistä Länsi-Hämeen heränneistä mainitsemme sentähden ennenmainittujen lisäksi vielä muutamia.
V. 1836 piti piispa Melartin piispantarkastuksen muun muassa Kangasalla ja siihen kuuluvassa Kuhmalahden kappeliseurakunnassa. Tarkastuspöytäkirjaan merkittiin, että eräs "kulkeva räätäli" v. 1835 olisi levittänyt lahkolaisuutta Kuhmalahdella. Tämä mies oli Emanuel Ekholm. Hän oli kotosin Kangasalta, missä oli tunnettu "Vatialan Manun" nimellä. Miten omituinen ja yksinkertainen hän olikin, kuului hän niiden harvalukuisten joukkoon, jotka niillä seuduin tahtoivat tehdä työtä Herran viinimäessä. Ahkeraan piti hän rukouksia ja hartauskokouksia Kangasalla ja Kuhmalahdella, ulottaen monesti matkansa Sahalahdelle, Pälkäneelle ja Luopioisiin. Ihmiset, varsinkin lapset, hänestä yleensä pitivät. Hän sai pitää pieniä seurojaan taloissa ja mökeissä. Ainoastaan valonarat viranomaiset häntä ahdistivat. V. 1835 sakotettiin häntä luvattomasta seuranpidosta, jonka tuomion johdosta hän lienee ollut vankilassakin, kun ei jaksanut sakkoja maksaa.
Kangasalan heränneistä on Jokioisten talon omistaja Tuomas Heikinpoika Katila ehkä merkittävin. Hän oli ahkera rukoilija, ja Jumalan sanan viljeleminen oli hänelle kallis asia. Miten halukas hän oli lukemaan hengellistä kirjallisuutta, näkyy siitä, että hän hankki itselleen paljon kirjoja. Useimmat niistä olivat heränneitten eniten käyttämiä hartauskirjoja. Ollen itse valvova kristitty, neuvoi Katila ihmisiä "repimään pois kaikki synnin juuret, jotta syntielämä ei saisi jatkua." Kaikki huomasivat, ettei hän muilta vaatinut muuta kuin itseltään, he näkivät hänen siunaten menevän työhönsä ja rukoillen sen lopettavan, ja sentähden olikin hänen vaikutuksensa suuri, ei ainoastaan omassa talossaan, missä moni palvelija heräsi sielunsa asiaa ajattelemaan, vaan koko pitäjässä. Toiset kyllä sanoivat häntä kovaksi lain mieheksi.
Katila oli syntynyt v. 1794 sekä herännyt jo ennenkuin uudemman herännäisyyden tuulahdukset alkoivat tuntua hänen kotipitäjässään. Tämä oli hänen kehitykselleen tärkeää ja painaa hänen kristillisyyteensä omituisen leiman. Katila ei näet liittynyt mihinkään suuntaan, ollen Renqvististäkin, josta hän eniten piti, riippumaton. Häntä kyllä sanottiin renqvistiläiseksi, mutta sitä hän ei ollut, ei ainakaan tämän nimen tavallisessa merkityksessä. Ja tuo hänen vallitsevista herännäisyyssuunnista vapaa uskonnollinen katsantotapansa painoi omituisen leimansa myöskin koko seudun heränneitten hengellisyyteen, kehittäen heidät suvaitsevammiksi toisin ajattelevia kohtaan, mutta vieroittaen heitä samalla siitä herännäisyydelle omituisesta vakaumuksen jyrkkyydestä, joka ei tahdo tietää mistään tinkimisestä, kun ihmisen kallein asia on kysymyksessä.
Katilan likeinen ystävä oli Liuksialan torppari Simo Hautala, hänkin polvirukousten harjoittaja ja ahkera sananviljelyä Renqvistin hengessä. Jo nuorena oli hän herännyt. Grönbergin saarnoista hän sitävastoin ei pitänyt.
Tarkemmin kuin muut näiden seutujen heränneet seurasi Erkki Erkinpoika Humaloja herännäisyysliikkeen vaiheita. Hän oli kotosin Pälkäneeltä ja sai ensimmäisen herätyksensä Sahalahden vanhojen heränneitten seuroissa jo v. 1825. Kuultuansa Renqvistin ja varsinaisen herännäisyyden johtomiesten välillä syntyneestä eripuraisuudesta, matkusti hän v. 1840 J. F. Berghin luo Nurmijärvelle, saadakseen häneltä selvitystä epäilyksissään. Ei tiedetä, mitä Bergh hänelle puhui, vaan se tiedetään, että Humaloja myöhemmin yhä selvemmin osoittautui Renqvistin hengenheimolaiseksi. Tietysti oli etupäässä hänen kotiseutunsa heränneitten taipumus tuohon suuntaan häntä siihen johdottanut. Etenkin lienevät häneen vaikuttaneet Tampereella asuvien ystäviensä hartausseurat, joissa hän usein kävi. Vaikka Pohjanmaan herännäisyys Grönbergin saarnan kautta kaupungissa leviämistään levisi, säilyi siellä näet, vieläpä varttuikin, renqvistiläinenkin suunta. Paljon vaikuttivat myöskin Itä-Hämeen rukoilijat, joita silloin tällöin saapui Tampereelle, näillä seuduin asuvien ystäviensä ja näiden johtomiesten herättämiseksi entistä suurempaan eloisuuteen.
Jyrkästi pietististä leimaa ei tämä Länsi-Hämeen liike, niinkuin olemme nähneet, alkuaikoinakaan kantanut, ei renqvistiläisyyden ja vielä vähemmin varsinaisen herännäisyyden. Mutta saman hengen lapsi, kuin nämä, sekin oli, jos kohta ulkonäkö ja yksinäisyydessä kehittyneet tavat ja menot olivat erilaiset. Selvemmin näkyy sen sukulaisuus renqvistiläisyyden kanssa useimmissa seurakunnissa. Varsinkin Kuhmalahdella oli rukoilijain luku huomattava. Siellä kokoonnuttiin edeltäpäin määrättyinä päivinä hartautta harjoittamaan ristiäisiin, häihin, hautajaisiin y.m. perhejuhliin. Pohjanmaan herännäisyyden leimaa näkyi eniten Längelmäellä. Siellä, Orivedellä sekä muutamissa muissa seurakunnissa tuli körttipukukin käytäntöön.
Minkään kovemman vainon alaisiksi eivät Hämeen heränneet joutuneet. Mutta tarkkaan heitä viranomaiset pitivät silmällä. Kangasalla v. 1836 toimittamassaan yllämainitussa tarkastuksessa muistutti arkkipiispa Melartin "sattuneesta syystä papistoa pitämään huolta siitä, ettei rahvaan yksityisissä hartausseuroissa mitään muita kirjoja saa käyttää, kuin tarkoitukseen sopivia". Kolme vuotta myöhemmin teroitti piispa Ottelin Luopioisissa pitämässään tarkastuksessa papistolle "miten välttämätöntä olisi, että joka seurakunnan kirkkoherra tarkasti valvoo semmoisia muista seurakunnista tulleita henkilöitä, jotka ylentävät itsensä uskonnonopettajiksi". Samaa tarkkaa silmälläpitoa todistaa eräs arkkipiispa Melartinin Grönbergille noin v. 1841 kirjoittama kirje, jossa hän varoittaen puhui Tampereella leviävästä herännäisyydestä hänelle saapuneista valituksista. Ehkä teki Grönbergin jyrkkä vastaus hyvän vaikutuksen arkkipiispaan, koska tämä ei muihin ehkäisemiskeinoihin ryhtynyt. [Ylläolevat tiedot Länsi-Hämeen herännäisyydestä olen koonnut J. V. Vallinheimon ansiokkaasta julkaisusta "Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollis-siveellisistä oloista IV", Kirkkohist. Seuran Pöytäkirjat IX; sitäpaitsi Adolfine Meurmanin kirje J. Grönbergille 1844; A. Meurmanin, Rosa Riddelinin, J. Grönbergin y.m. kertomukset.]
Jos Länsi-Hämeen seurakunnista siirrymme itäänpäin, kohtaa meitä jo Päijänteen tienoilla yhä huomattavammaksi kasvanut renqvistiläinen liike. Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä, Sysmässä, Hartolassa, Kangasniemellä löytyy rukoilijoita, jota paitsi Ruotsalaisen herännäisyys on saanut jalansijaa näillä seuduin. Mikkelin tienoilla on, niinkuin ennen olemme nähneet, rukoilijain luku vielä suurempi ja järjestyneisiin joukkoihin ryhmittynyt. Heidän alansa ulottui vielä 1840-luvun keskipaikoilla Joroisiin, Hankasalmelle, Pieksämäelle ja Rautalammelle (katso I osa, s. 325). Mutta viimemainittuihinkin seurakuntiin oli Ruotsalaisen oppi levinnyt. Että liike näissäkin seurakunnissa, jotka eivät suinkaan ole Savon herännäisyyden pääpaikkoja, oli päässyt syvään juurtumaan kansaan, osoittaa muiden todistusten kera sekin, että Joroisten kappalainen K. E. Vargentin v. 1841 eräässä häneltä vaaditussa selityksessä sanoo seurakuntansa rahvaan olevan "hurjan pietististä". [J. F. Berghin kirje Fredrique Bergstadille 5/11 1841.]
Paluumatkallaan "Venellin häistä" kävi Paavo Ruotsalainen ensi kerran tervehtimässä Säämingin heränneitä. Sikäläinen liike oli 1830-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa paljon kasvanut. Vaikka kirkkoherra J. N. Stråhlman ja etenkin kappalainen A. Kiljander kiivaasti vastustivat liikettä ja vaikka sekä Kerimäen että Säämingin heränneitä oli sakotettu oikeudessa "luvattomien seurojen pitämisestä", olivat Olli Mikonpoika Pesosen ja Matti Liukon opetuslapset pysyneet uskollisina kihlausaikansa lupauksille. Paavo ei ennen ollut käynyt näillä seuduilla, mutta hän oli kuullut paljon hyvää sikäläisistä heränneistä. Toisia heistä oli hän tavannut Suonenjoen Berghin seuroissa, toisia Kuopion markkinoilla, minne Savon heränneet tulivat ystäviään tapaamaan ja Paavolta neuvoa saamaan. Löytyipä semmoisiakin, jotka sielunhädän pakottamina olivat ulottaneet matkansa Nilsiään asti. Paavo viihtyi täällä hyvästi. Lukkari Venellin kodissa piti hän suuret seurat.
Säämingin ja Kerimäen heränneitten johtajina toimivat 1840-luvulla edelleen Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko (I, s. 350-353). Seurapuhuja ei kumpikaan heistä ollut, mutta sitä enemmän he vaikuttivat muilla lahjoillaan ja kristillisinä karaktääreinä. Seuroja pidettiin usein. Niissä veisattiin "Siionin Virsiä" ja "Hengellisiä Lauluja" monesti "läpi yön" sekä luettiin Arndtia, Freseniuksen rippikirjaa tahi muuta hartauskirjaa. Luetun johdosta lausui joku muutaman sanan. Vilkkaat olivat etenkin keskustelut, joihin useat ottivat osaa. Huomattavin näistä oli Matti Liukko. Hänen neuvojaan ja opetuksiaan kiitetään erinomaisiksi. Jo ensi herätysten aikana tuli körttipuku jokseenkin yleiseksi Säämingin ja Kerimäen heränneitten piireissä, kun yleisesti kehoittaen sanottiin: "älkää sovittako itseänne maailman mukaan". Kaikki heränneet eivät kuitenkaan tähän pukuun pukeutuneet. Ei heitä kukaan siitä soimannut, kun eivät vain "maailman kaltaisia" olleet. Kotikuri oli vakavaa, joskus ankaraakin. Niin yleinen oli herätys, että Savonlinnan koulupoikiakin nähtiin seuroissa. Näitä seuroja pidettiin useimmiten lukkari Venellin kodissa. — Kauas levisi tieto Säämingin ja Kerimäen heränneitten elävästä kristillisyydestä. Olli Pesonen matkusti rahtimiehenä usein Helsinkiin, herättäen sielläkin jalolla esiintymisellään ja syvällisellä, lahjakkaalla puheellaan yleistä kunnioitusta heränneitten piireissä. Ehkä vielä suuremman maineen, kuin hän, saavutti varsinkin myöhemmin Matti Liukko. [Kertoneet N. G. Arppe, G. Pesonen, Otto Hjelt, kirkkoh. P. Malinen y.m.; Paimenmuisto.]
Kesälahdella oli jo 1830-luvulla herätyksiä tapahtunut. Vuodesta 1840, jolloin P. J. F. Brofeldt tuli seurakunnan kappalaiseksi, levisi liike vielä enemmän. Hieman haaveilevaa se oli — kielillä puhujia esim. löytyi paljon — mutta se tasaantui vähitellen uuden pappinsa johtamana. Varsinkin kun J. F. Bergh siirtyi Jaakkimaan ja alkoi käydä Kesälahdella, pääsi raitis henki siellä valtaan. — Säämingin ja Kesälahden heränneisiin liittyi paljon ystäviä Rantasalmella, missä herätyksen tuli niinikään voimallisena liikkui. Näiden seurakuntien heränneet pitivät jo tähän aikaan yleisiä seuroja. [Kertoneet N. G. Arppe, Matti Tapanainen (Jaakkima), rovasti H. K. T. Brofeldt, G. Pesonen y.m.]
Näidenkin seutujen vaiheisiin liittyy siis Juhana Fredrik Berghin jalo muisto. V. 1843 ryhtyi hän hoitamaan Jaakkiman seurakunnan kirkkoherranvirkaa. Uskoa, toivoa ja rakkautta säteilivät hänen silmänsä, mutta suurin niistä oli rakkaus. Millä mielellä toisinajatteleviakin kohtaan hän aikoi ryhtyä uutta virkaansa hoitamaan, näkyy esim. eräästä hänen muutamia päiviä ennen hänen tuloaan Jaakkimaan sinne vähän aikaisemmin muuttaneelle vaimolleen kirjoittamastaan kirjeestä. [Kirje, joka kuuluu Berghin ennen mainittuun kirjekokoelmaan, on päivätty 3/5 1843] Bergh näet kehoittaa häntä matkustamaan Sortavalaan sekä pyytämään "vanhaa ystäväänsä" Renqvistiä auttamaan Jaakkiman kappalaista, joka oli sairastunut, tämän virkatehtävissä.
Jaakkiman väkiluku nousi v. 1844 noin 9,000. Kansa oli raakaa ja tavattoman taikauskoista. Sen kasvattaminen kysyi väsymätöntä työtä ja tarmoa, eteviä lahjoja, monipuolista sivistystä sekä ennen kaikkia rakkautta, joka "kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kärsii". Berghillä oli kaikki nämä ominaisuudet ehkä suuremmassa määrässä, kuin kenelläkään herännäisyyden suurmiehellä. Todellakin hämmästyttävän monipuolista ja valistuneen kristillisen mielen kannattamaa oli hänen työnsä Jaakkimassa. Suuri oli Berghin johtaman herännäisyyden vaikutus tässä pimeässä kolkassa. Kertomus siitä kuuluu seuraavaan aikakauteen. Tässä vain mainittakoon, että Bergh heti Jaakkimaan tultuaan ryhtyi vanhaa, jo v. 1833 kelvottomaksi tuomittua kirkkoa korjauttamaan, kun ei rakennettavana oleva uusi vielä ollut valmistunut, ryhtyi järjestämään haudankaivuuta, sievistämään kirkkomaata, piti kirkonkokouksia vaivashoidon asettamista varten paremmalle kannalle (muun ohessa päätettiin v. 1844, ettei köyhien lapsia saisi kuljettaa vaivaisruodilla talosta taloon, vaan että niille oli hankittava pysyväiset asunnot kristillismielisissä perheissä), sai aikaan lauluharjoituksia kirkkoveisuun parantamista varten j.n.e. Kaikki nämä toimenpiteet tarkoittivat kansan sivistyttämistä. Että Berghin silmämääränä niiden toteuttamisessa välillisesti tai välittömästi oli sielujen pelastus, sen ymmärsi jokainen, joka kuuli hänen särkevät saarnansa kirkossa ja hänen pappilassa pitämänsä elävät hartausseurat ja rukoukset. Seurauksena oli että jo ensi vuonna moni kääntyi pimeydestä valkeuteen. — Hyvänä apuna oli Berghillä herännäismielinen K. Veisell, joka vuosina 1843-1845 oli ylimääräisenä pappina seurakunnassa. [Jaakkiman kirkonarkisto; kert. (1896) Matti Tapanainen y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Paimenmuisto.] Jaakkimasta levisi liike naapuriseurakuntaan Parikkalaan, missä jo aikuisemmin herännäisyyden enteitä oli alkanut näkyä. Viimemainitun seurakunnan kirkkoherra A. U. Rönnholm uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin J. F. Berghiä vastaan, koska tämä oli sallinut "puolien Parikkalan asukkaista" saapua muutamiin seurakuntansa luoteisessa kolkassa kesällä v. 1844 pitämiinsä seuroihin. [J. F. Bergin kirje J. I. Berghille 11/9 44.] Uhkaus näkyy kuitenkin jääneen sikseen. Sen pöytäkirjan alle, joka heinäkuun 9 p:nä 1843 tehtiin Berghin virkaanasettajaisissa, on muiden todistajain kera Henrik Renqvist kirjoittanut nimensä. [Jaakkiman kirkonarkisto.] Tiedämme, millä mielellä Bergh oli hänet vieraakseen kutsunut. Mutta Renqvist ei tahtonut sovinnosta kuulla puhuttavankaan. Hän valmisti paraikaa "uutta kauhistuskirjaa", jolle hän oli antanut nimen "Väärän opin kauhistus". Sen tarkoituksena oli kerrassaan lyödä maahan "väärä oppi", samalla kun se oli vastauksena niihin lukuisiin moittiviin kirjeisiin, joita Renqvistille oli kirjoitettu. Kirja on tähdätty Paavo Ruotsalaista ja tämän ystäviä vastaan. Se tuomitsee kerrassaan vääräksi koko heidän uskontonsa. Miten johdonmukaisesti Renqvist taisteli heitä vastaan, näkyy siitäkin, että syynä siihen, että hän "kiireesti" rupesi kirjoittamaan tätä kauan mietittyä kirjaa, oli "Berghin tulo rajaseurakuntaan". Käsikirjoitus valmistui syksyllä 1843. Porvoon tuomiokapituli hyväksyi sen, pyhittyään pois ainoastaan kahdesta paikasta muutamia lauseita, tanssista, joka "ei ole moitittava, koska Davitkin tanssi" sekä "väärien profeettain" kovuudesta palkankannossa y.m. vaatimuksissaan, "semmoiset huomautukset kun voivat herättää pahennusta." [Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43.] Kirja ilmestyi painosta v. 1844. Näistä asioista ystävälleen Monellille kirjoittamissaan kirjeissä sanoo Renqvist tietävänsä "Väärän opin kauhistuksen" tähden saavansa vastaansa "saatanan koko joukon".
Ikävän vaikutuksen tekee tämä Renqvistin katkeruus. Mutta miten ankarasti sitä arvostelemmekin, emme saa kieltää, että hänen tarkoituksenansa tässäkin on Jumalan valtakunnan kunnia. Sen varjelemiseen ja levittämiseen tahtoi hän rukoillen kaikki voimansa uhrata. Ja hedelmää kantoi näinäkin aikoina hänen työnsä. Vuosina 1843-44 tapahtui Sortavalassa yhä uusia herätyksiä; Impilahdelle, Ruskealaan ja Uukuniemelle levisi hänen oppinsa. Viimemainituissa seurakunnissa ei Renqvist itse käynyt, mutta niistä tultiin Sortavalaan hänen saarnojaan kuulemaan. Näillä matkoilla useat heräsivät, kertoen kotia tultuaan mitä olivat kuulleet ja kokeneet. [Renqvistin kirjeet G. Monellille 25/8 1843 ja 5/12 43]
Ilomantsissa levitti Renqvistin oppia hänen ystävänsä G. Monell, joka siellä oli apulaispappina v. 1842-46. Oppi-isältään sai tämä usein kirjallisia neuvoja ja kehoituksia sekä hänen kirjojaan seurakunnassaan levitettäviksi. [Paimenmuisto; Renqvistin kirje Monellille 5/4 44] Ilomantsissa, samoinkuin Liperissä, oli, niinkuin ennenkin on kerrottu, paljon näitä heränneitä; myöskin Paavo Ruotsalaisen ystäviä siellä näihin aikoihin tapaamme. Kummankin suunnan edustajia löytyi niinikään Kaavilla ja Polvijärvellä, Renqvistiläisiä kuitenkin vähemmin. Rautavaaran läheisyys (Kaavilta kävivät Ruotsalaisen ystävät usein siellä seuroissa) vaikutti, että Renqvistin oppi ei ottanut siellä oikein menestyäkseen. Sitävastoin sai se jalansijaa Kiihtelysvaaralla, minne se oli levinnyt Liperistä ja vielä enemmän Sortavalasta. Siellä vaikutti etenkin mökinmies Heikki Raitikainen paljon liikkeen hyväksi. Hän oli "niin ahkera rukoilija, ettei hän nauttinut vettäkään rukoilematta". Tohmajärvelläkin oli Renqvistillä ystäviä, samoin Joensuun kaupungissa. [Kert. tohtorinleski Hanna Cruskopf sekä useat vanhat heränneet näillä tienoin; A. Luukkoinen (Joensuu) y.m.]
Nurmeksessa, Pielisjärvellä ja Juualla eli vieläkin elävänä Ruotsalaisen suunta. Näissä harvaan asutuissa ja syrjäisissä seurakunnissa, minne Paavo vanhemmaksi tultuaan ei enää jaksanut matkustaa, ei liike kuitenkaan ollut läheskään niin voimallista kuin esim. Kuopion ja Iisalmen seuduilla, missä se vielä 1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Ehkä huomattavin sikäläisistä seurakunnista on viimemainittuna aikana Suonenjoki. Eheänä säilyi N. H. Berghin ja Savon heränneitten väli yhä edelleen. Kielilläpuhujia, joista paitsi useita naisia esiintyi seuroissa myöskin Elias Tiihonen, nuhteli Paavo usein, mutta sopu ei silti rikkoontunut. Joskus hänkin ihmetellen kuunteli heidän kummallista puhettaan. Toiset tuohon tilaan joutuneet ennustivat, toiset puhuivat kehoituksen sanoja, toiset rukoilivat itsensä ja muiden puolesta hellästi ja erinomaisen henkevästi. Semmoisista rukoilijoista oli Katarina Pakarinen (k. 1868) kuuluisin. Suonenjoen kirkonkirjaan on hänen nimensä kohdalle erittäin merkitty "kielillä puhuja". Niin jyrkkä oli raja heränneitten ja suruttomien välillä, ettei viimemainittuja milloinkaan seuroissa nähty. Körttipuku oli yleinen. Jos joku muussa asussa kokoukseen saapui, moitittiin häntä. Paavo kävi usein Suonenjoella. Hän asui silloin miltei aina pappilassa. Liikkeen eheyttä häiritsemässä oli se seikka, että toiset Suonenjoen heränneistä liiaksi viljelivät väkijuomia. Kieltämätön tosiseikka lienee, ettei Paavon esimerkki tässä suhteessa ollut terveellinen, eikä hän tästä synnistä, mikäli tiedetään, ketään ankarammin nuhdellut. [Kert. pitäjänkirjuri V. Suhonen y. m. vanhat heränneet; Suonenjoen kirkonkirja.]
Melkein yhtä valtaava oli liike Leppävirroilla. Myöskin Karttulassa oli se suuri, mutta Rautalammen herännäisyys kantoi 1840-luvulla yhä edelleen melkein yksinomaan Renqvistin suunnan leimaa.
Ehkä tärkein paikka Paavon opin juurruttamiseksi Savon kansaan oli näinäkin aikoina Kuopion kaupunki. Varsinkin täällä pidetyt markkinat tarjosivat kaukaistenkin seurakuntien heränneille tilaisuutta ajatusten vaihtoon ja toistensa kanssa tutustumiseen. Paavo saapui silloin usein kaupunkiin, kuunteli kertomuksia kaukana asuvien ystäviensä oloista ja heidän hengellisestä tilastaan, tutki valituksia, nuhteli, oikasi, järjesti. Heränneitten tavallisimpana käyntipaikkana Kuopiossa oli näihin aikoihin raatimies K. A. Malmbergin koti. Tämä oli Paavo Ruotsalaisen mitä uskollisin opetuslapsi ja ihailija, vaikka hän tähän aikaan vielä oli nuori (hän oli syntynyt 1819). — Kuopion herännäisyys elpyi entistä virkeämpään eloon, kun J. I. Bergh v. 1845 määrättiin sikäläisen lukion jumaluusopin ja hepreankielen lehtoriksi. Jo edellisenä vuonna, jolloin hän sijaisena hoiti tätä virkaa, huomattiin että hän läheisimmässä tulevaisuudessa enemmän kuin yhdestä syystä yhä yleisemmin oli luettava Savon herännäisyyden johtomiesten joukkoon. [Kert. K. A. Malmberg y.m. vanhat heränneet Kuopiossa (1896); Sukukirja.]
Maaningan herännäisyyden vaiheissa ei 1840-luvun alkupuoliskolla sanottavia muutoksia tapahtunut. Kaikesta päättäen oli liike siellä edelleen elävää. Sitävastoin on merkille pantava, ettei liike Nilsiässä vieläkään päässyt niin suureksi kasvamaan, kuin monessa muussa Pohjois-Savon seurakunnassa. Pitäjällä ei Paavo juuri liikkunut; seurat pidettiin melkein yksinomaan hänen kodissaan. Niinkuin ennen on kerrottu, sijaitsi tämä koti eräällä Syvärijärven saarella. Näköala sieltä on jylhä ja suuremmoisen kaunista. Ikäänkuin paremmin nähdäkseen Jumalan ihmeitä luonnossakin, rakensi Paavo 1840-luvun alkuvuosina talonsa uuden rakennuksen saaren korkeimmalle paikalle. Ison ja pihallepäin avonaisen porstuan oikeanpuolisesta päästä johti ovi pirttiin. Tämä oli korkea, neljällä akkunalla varustettu 8,30 metrin pituinen ja melkein yhtä leveä huone. Porstuan peräseinällä vastapäätä sisäänkäytävää oli vierekkäin kaksi huonetta, joiden välillä ei ollut ovea. Toinen oli vieraita varten, toisessa asui Paavo. Tämä rakennus — sen muoto on myöhempinä aikoina muuttunut — kätkee rappeutuvissa huoneissaan monta muistoa. Varsinkin 1840-luvulla kävi siellä vieraita läheltä ja kaukaa. Ani harva pappi, joka herännäisyyden historiassa on jonkunkaan nimen saanut, on ollut siellä käymättä, jollei muulloin, niin ainakin epäilysten ja muiden sisällisten taistelujen aikoina oli kaikilla asiaa sinne. [Kert. Paavon tytär Liisa. K. A. Malmberg, Stina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) y.m. näiden seutujen vanhat heränneet.]
Virkeää ja kasvamassa oli Iisalmen ja Lapinlahden liike. Sen johtajaksi sopii täydellä syyllä sanoa L. J. Niskasta, joka kuitenkin tärkeimmissä kysymyksissä aina tiedusteli Paavon mielipidettä. Niinkuin tiedämme, piti hän tarkkaan silmällä myöskin Kiuruveden oloja. Vuodesta 1837 oli näiden seurakuntien kirkkoherrana herännäisyydelle vihamielinen, ennen mainittu R. V. Frosterus. Ankarampiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ei kuitenkaan ryhtynyt. [Paimenmuisto; kertonut Kusti Niskanen.]
Kalajoen-varren herännäisyys kasvamistaan kasvoi. Pyhäjärvellä toimi, niinkuin tiedämme, Lesceliuksen kuoleman jälkeen H. Schwartzberg. Paljon kansaa hänen aikanaan heräsi. Haapajärven, Nivalan, Ylivieskan, Sievin, Reisjärven, Alavieskan, Raution ja Kalajoen heränneet alkoivat näinä aikoina yhä ahkerammin seurustella keskenään, muodostuen yhä valtaavammaksi liikkeeksi. Paitsi harvinaisen eteviä pappeja (Schwartzberg, Lagus, Österbladh) olivat heitä johtamassa Vilhelm Niskanen ja Taneli Rauhala. Jonkunmoista häiriötä näkyy Haapajärvelläkin koettaneen aikaansaada ennen mainittu Lyytikäinen. V. 1844 osti hän siellä Tiiton talon, jossa hän s.v. piti suuret tuliaisseurat. Tähän tilaisuuteen oli hän vieraiksi pyytänyt myöskin Rauhalan ja Niskasen. Mutta kun nämä häntä seurapuheissaan nuhtelivat, suuttui hän heille katkerasti. Hän olisi itse tahtonut olla johtajana ja huomasi nyt selvästi, ettei häntä minään muuna kuin julkisten syntien orjana pidetty. Tosi tapahtumana kerrotaan, että Lyytikäinen, kun emäntä tarjosi kahvia Niskaselle ja Rauhalalle ennenkuin hänelle, löi tarjottimen kumoon, ärjästen vaimolleen: "sinä et tiedä, kenelle ensin tarjoot". Tämän jälkeen hän ei enää saanut seuroissa esiintyä. Se tehtävä jäi yhä enemmän Niskasen ja Rauhalan osaksi. — Nousemassa olevien sisällisten riitojen valkea kyti jo siellä täällä heränneitten sydämissä, mutta v. 1844 ei savuakaan vielä näy. Eheältä näyttää vielä kaikki Kalajoen varrella. [Kert. Antti Kaakko, Jaakko Hirvelä y.m. Kalajoen-varren vanhat heränneet.]
Jos täältä lähdemme silmäilemään etelämpänä olevia seurakuntia, kohtaamme miltei kaikkialla herännyttä kansaa. Jo Lohtajalla, Kälviällä ja Kannuksessa löytyi näinä aikoina heränneitä, jos kohta paljon vähemmässä määrässä, kuin Kalajoen varrella, ja Toholammellekin levisi liike. Viimemainitussa seurakunnassa oli 1839-46 kappalaisena herännäismielinen J. J. Ingman. Uutta voimaa sai siellä alkanut herännäisyys erään nuoren, vasta heränneen maisterin kautta, joka näinä aikoina siellä usein kävi. Tämä mies oli mainitun Ingmanin veli, myöhemmin yleisesti tunnettu Antero Vilho Ingman. [Kert. A. O. Törnudd; Sukukirja.]
Rannikolla astuu meitä vastaan monessa paikoin hyvin elävä ruotsinkielinen herännäisyys. Kokkolan ja Kruununkylän heränneet olivat vilkkaassa yhteydessä Pietarsaaren ja Uuskaarlepyyn vainoissa karastuneiden heränneitten kanssa ja saivat heiltä paljon tuetta. Oravaisissa olivat hengen voimalla L. J. Achrén (1834-36) ja K. Johansson (1838-41) työtä tehneet. Ollen naapuriseurakunnissa liikkuvan suuren herätyksen vaikutuksen alaisena, elpyi sikäläinenkin herännäisyys lähinnä seuraavina vuosina yhä elävämmäksi. Vöyristä oli pietismi levinnyt Maksamaan kappeliin, jonka kappalainen P. V. Sandelin (1838-1847) uskollisesti edusti liikettä, Vaasan ja Mustasaaren kirkoissa kaikui O. H. Helanderin peloton todistus ristin Herran tiestä, Maalahden liike, jota tuo heränneitten vanha pylväs J. Vegelius innostuksella, taidolla ja Herran pelvossa johti, kasvoi. Viimemainitun pappila kokosi läheltä ja kaukaa heränneitä pappeja ja heidän ystäviään vieraanvaraisiin suojiinsa. Se oli heidän hellän isänsä koti, jossa oli hyvä mieltään tyynnyttää taistelun myrskyissä. — Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli Vegeliuksella ennen (II, s. 133) mainittu E. Svahn, joka siunaukseksi teki työtä pitäjänapulaisena Maalahdella (1839-1844). Kun hän (1844) muutti Purmoon sielläkin alkanutta herätystä johtamaan, koski muutto kipeästi vanhukseen. [Turun tuomiokapitulin arkisto; Charlotte Achrénin y.m. kert.; J. Vegeliuksen kirje E. Svahnille 11/5 44.]
Ehkä voimallisempi kuin missään ruotsinkielisessä seurakunnassa oli liike Munsalassa. Koko seurakunnassa tuskin löytyi ketään, joka ei ainakin ulkonaisesti olisi ollut liikkeeseen kuuluva. Varsinkin vuosina 1841-42, jolloin L. J. Achrén oli ylimääräisenä pappina siellä, oli liike erinomaisen elävää. Niin voimallisesti liikkui siellä Jumalan henki, että tuo nuori, innostunut pappi päätti jäädä sinne ainaiseksi. Tästä syystä ei hän noudattanut vanhan ystävänsä F. G. Hedbergin kehoitusta suorittamaan pastoraalitutkintoa siten hankkiakseen itselleen parempaa toimeentuloa. Achrén eli korkeampaa elämää varten, arvostellen maallisetkin olosuhteet sen mukaan. Taivaallisesta kirkkaudesta puhui hän usein, pyhä innostus katseessaan. Hänellä oli ikävä sinne. Eikä tarvinnut hänen kauan odottaa. Vielä heinäkuussa 1842 saivat sanankuulijansa kuulla hänen saarnatuolista puhuvan uuden Jerusalemin ihanuudesta ja miten meidän tulisi pyrkiä sinne. "Koko kirkko itki". Heti tämän jälkeen sairastui Achrén. Hän tahtoi puhutella Malmbergiä. Tämä tuli heti Avattuaan hänelle sydämensä, kysyi Achrén: "uskallatko nyt antaa minulle Herran ehtoollista?" Malmberg vastasi: "uskallan, rakas veli, ja teen sen kiitoksella". Malmbergin poistuttua alkoi Achrén hourailla. Hän oli saarnaavinaan ja puhui ihmeen kauniisti taivaan kirkkaudesta Kun Malmberg muutamia päiviä myöhemmin tuli häntä katsomaan, houraili hän niinikään, lausuen muun ohessa: "Muistatko, kuinka vihasesti rovastit Turussa (pappeinkokouksessa) katsoivat meihin? Kernaasti olisin laskenut pääni mestauskirveen alle Kristuksen tähden". Kyyneleet silmissä kääntyi Malmberg Achrénin vaimon puoleen, sanoen: "Nyt tulee ilmi, mitä hän Turussa ajatteli ja mitä hän on ajatellut jo monta vuotta; Herra on sen hänelle pian maksava". — Achrén kuoli elokuun 13 p:nä 1842. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon ihmisiä läheltä ja kaukaa. Malmberg piti ruumissaarnan. [Wennerströmin ("Fredr. Gabr. Hedbergs liv och verksamhet") tieto että F. G. Hedberg olisi pitänyt ruumissaarnan ei ole oikea.] Erinomaista etsimisen aikaa oli tämä Munsalan seurakunnalle. Ja sitä jatkui yhä edelleen. [Kert. Charlotte Achrén.] Vuosina 1843-1845 jatkoi siellä Herran työtä Fredrik Östring.
Palattuaan Oulusta, oli F. G. Hedberg toivonut pääsevänsä välisaarnaajaksi Lumijoelle. Tässä toivossa hän kuitenkin pettyi, hän kun määrättiinkin Raippaluodolle (1842), missä hän oli vuoden ajan. Siten tuli hänkin lisäämään Pohjanmaan lahjakkaitten heränneitten pappien suurta lukua. Tuolla syrjäisellä saarellakin tapahtui siihen aikaan herätyksiä, jos kohta vähemmässä määrässä kuin mannermaalla. [Ylläolevat tiedot Pohjanmaan ruotsinkielisestä osasta ovat minulle antaneet: rouva Gustava Laurell (Oulussa), Charlotte Achrén, V. L. Helander, J. Hedberg, Ebba Hedberg y.m.; Paimenmuisto.] Ruotsinkielisistä seuduista huomautamme vielä Petalahdesta, missä herätyksiä jo Österbladhinkin aikana (II, s. 141) oli tapahtunut, sekä Pirttikylästä, jossa 1840-luvulla löytyi heränneitä. Viimemainitussa seurakunnassa saarnasi voimallisesti Oskar Wilhelm Forsman, synt. 1815, vihitty papiksi 1832.
Vaasan seudun suomenkielisistä seurakunnista on jo monesti ennen puhuttu. Tiedämme, että niissä liikkui vielä voimallisempi herätys kuin missään muualla. Liikkeen pääpaikat olivat: Lapua, Kauhava, Nurmo, Ylihärmä, Alahärmä, Isokyrö, Ylistaro. Mainittava on myöskin Veteli, jonka seurakunnan kappalaisenvirkaa B. H. R. Aspelin v. 1843 ryhtyi hoitamaan. Tämäkin mekaanillisista taipumuksistaan ja niihin perustuvista harrastuksistaan tunnettu mies oli herännäisyyteen ja sen edustajiin aikaisemmin mieltynyt, vaikka hän näiden ystävänä vasta Vimpeliin muutettuaan on tunnettu. Aspelin oli syntynyt y. 1806. Myöskin Vähässäkyrössä, Laihialla, Seinäjoella sekä Ilmajoella löytyi paljon heränneitä. Viimemainitun seurakunnan kappelien hoitoa varten toimi täällä ylimääräisenä pappina tunnollisuudestaan ja tosi heränneestä mielestään tunnettu J. W. Nybergh, syntynyt 1818. Kuortaneella taisteli A. N. Holmström voittorikasta taisteluaan pimeyden valtoja vastaan, Lapualla kaikui Malmbergin ja Isossakyrössä F. O. Durchmanin ääni. [Paimenmuisto; Sukukirja.]
Pääpaikoistaan levisi liike voimallisesti, mutta vähän myöhemmin, Närpiöön, Kaskisiin, Ristiinaan, Lapväärttiin, ja Ilmajoen etelänpuolisista kappeliseurakunnista lienee sitä vähän levinnyt aina Parkanoon ja Ikalisiin asti. Huomattava on kuitenkin, että myöskin Ahlaisissa ja Poomarkussa vallinneen aikuisemman herännäisyyden vaikutusta on täällä huomattu.
Jos lopuksi silmäilemme maan pohjoisinta osaa, tapaamme sielläkin melkein kaikissa seurakunnissa heränneitä. Kajaanin tienoilla kasvoi liike Jansonin ja Trastin johtamana kasvamistaan, ja kaupungissa oli heillä tietty seurapaikka apteekkari Malmgrenin kodissa (I, 306-9). Varsinkin Melalahden herätys oli voimallista ja elävää. 1840-luvun keskivaiheilla ei vielä niin paljon tiedetty näillä seuduin liikkuvasta herätyksestä, mutta pari vuotta myöhemmin alkaa se herättää suurempaa huomiota muuallakin. Paavo Ruotsalainen kyllä jo aikuisemmin jossain määrin tunsi näiden syrjäisten seutujen kaukana muista ja kaukana toisistaankin asuvien heränneitten olot ja kävi heitä tapaamassa Kajaanin markkinoilla, mutta useimmat kertomukset näistä matkoista kuuluvat nekin vähän myöhempään aikaan. 1840-luvun alkupuoli on Kainuunmaassa herännäisyyden tapahtumista hyvin köyhää. Kansaa herää, herää yhä enemmän, mutta se ei toimi, ei itsestään kokoonnu muodostamaan rintamaa maailmaa vastaan, se ikäänkuin odottaa, kunnes sotahuuto alkaa voimallisempana kaikua. [Kert. F. F. Lönnrot, J. Wäyrynen, Anna Pikkarainen y.m.]
Merkille pantava tosiseikka on, että rannikkomailla Kalajoen varrelta pohjoiseen päin ei missään synny heränneitten liikettä. Joka seurakunnassa Lapin rajoille asti tapaamme heränneitä, muutamissa seurakunnissa verraten lukuisastikin, mutta koko tuolla laajalla alalla ei löydy ainoatakaan paikkaa, missä tie esiintyisivät suuremmissa, järjestettyyn kanssakäymiseen harjaantuneissa joukoissa. Ei niissäkään seurakunnissa, joissa heränneet papit kylvivät sanan siementä ja ihmisiä heräsi, synny liikettä siinä merkityksessä kuin Kalajoen varrella, Iisalmessa, Kuopion seuduilla, Laatokan rannoilla, Suupohjassa y.m. Niin oli laita esim. Raahessa ja sen yhteydessä olevassa Salossa, vaikka siellä yli 20 vuotta vaikutti A. Helander. Ei vielä siihenkään aikaan, jolloin tämän poika Vihtori Lauri Helander, hänkin sittemmin tunnettu herännäisyyden historiassa, isänsä apulaisena siellä vaikutti (1844), mitään liikettä synny. Niin kävi Oulussakin ja sen lähiseuduilla, niin Iissä, missä J. M. Stenbäck vuodesta 1843 oli kappalaisena, niin kaikkialla. Herätyssaarnaajia ei suinkaan puuttunut, päinvastoin on moni Pohjois-Suomen papeista hankkinut itselleen tunnetun nimen herännäisyyden historiassa, mutta sitä vähemmän tietää historia kertoa heidän edustamastaan liikkeestä näillä seuduin. Siellä on liike aina ollut hiljaista ja vähän huomiota herättävää, miten eläviä kristittyjä siihen sitten siellä täällä onkin kuulunut. [Kert. L. V. Helander, F. F. Lönnrot y.m.]
Olemme edellisessä silmäilleet herännäisyyden leviämistä Suomessa 1840-luvun keskivaiheilla. Jos lyhyesti tahtoisimme vastata kysymykseen, kuinka laajalle liike silloin oli levinnyt, kuuluisi vastaus: kaikkialle koko maassa. Tuskin löytyi ainoatakaan seutua, missä eivät ihmiset olisi siitä kuulleet, ja tuskin ainoatakaan seurakuntaa, jossa ei ainakin joku herännyt olisi lukenut heränneitten kirjoja, veisannut heidän lempivirsiään ja, mikäli mahdollista oli, seurannut heidän vaiheitaan. Varsinkin säätyläisissä on tämä nähtävänä. Toiset tämmöisistä suruttomassa ympäristössä elävistä heränneistä ovat jättäneet jälkeensä kauniin muiston, mutta useimmat ovat jääneet historialle tuntemattomiksi. Viimemainitutkin ovat kuitenkin epäilemättä vaikuttaneet paljon hyvää Suomen Siionissa, Edellisistä ansaitsee jo tässä mainitsemista etenkin yksi henkilö, luutnantti K. A. Colliander.
Kustaa Adolf Colliander syntyi isänsä omistamassa Kolhon Furugårdin kartanossa 23 p:nä heinäkuuta 1795. Harjoitettuaan jonkun ajan opintoja Porvoon lukiossa, antautui hän sotilasuralle, tuli aliluutnantiksi toiseen Suomen jääkärirykmenttiin 1812, sai luutnantin arvon 1820, mutta erosi sotapalveluksesta v. 1825. Myytyään kotikartanonsa Furugårdin, rupesi hän Wrede-suvun omistaman Anjalan kartanon pehtoriksi (1829), toimi kaksi vuotta Varkauden tehtaan hoitajana, mutta jätti tämänkin toimen, kun nämä tilat myytiin (1837), ja asettui asumaan silloin ostamaansa Valkealan tilalle samannimisessä pitäjässä. Näihin aikoihin, eli vähän myöhemmin, tapahtui ratkaiseva käänne Collianderin elämässä. Hän oli lähettänyt Aleksander Magnus nimisen poikansa Helsinkiin opintoja harjoittamaan. Sikäläisessä yksityislyseossa, josta oppilaitoksesta tämä v. 1839 tuli ylioppilaaksi, oli, niinkuin tiedämme, opettajana J. I. Bergh. Hänen ja muiden pääkaupungissa oleskelevien heränneitten nuorten miesten puheet ja heidän Jumalalle pyhitetty elämänsä vaikuttivat herkkätuntoiseen nuorukaiseen. Hänkin heräsi armoa etsimään. Mutta vanha Colliander ei siitä pitänyt. Vielä 1842 esiintyi hän herännäisyyden vastustajana muutamissa heränneitten ylioppilaiden N. G. Arppen luona pitämissä seuroissa, mutta poikansa kehoituksesta meni hän puhuttelemaan J. I. Berghiä. Tämän puheista hän heräsi. Niistä ajoista alkaen liittyi luutnantti Colliander koko vilkkaan ja tunteellisen sydämensä vaatimana heränneisiin, eli heidän elämäänsä, otti osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa uskollisuudella, joka ei koskaan pettänyt, kiittäen kirkkaalla veisuäänellään ihmeitten Jumalaa. Varsinkin tulivat Bergh-veljekset ja Paavo Ruotsalainen hänelle rakkaiksi. [Kert. Otto Hjelt, N. G. Arppe y.m.]