XXIII.
Uusia vainoomishankkeita heränneitä pappeja vastaan.
Tuskin oli F. G. Hedberg päässyt vapaaksi vankeudestaan Oulussa, ennenkuin hän taas joutui viranomaisten vainoomishalun esineeksi. Saavuttuaan Turkuun tammikuussa 1842, missä hän ilmoittautui pastoralitutkinnon suorittamista varten, rupesi hän seurustelemaan sikäläisten ystäviensä kanssa, ja nämä alkoivat kokoontua hänen asuntoonsa hengellisistä asioista keskustelemaan. Varsinaisia hartausseuroja Hedberg ei pitänyt, mutta mainitut vierailutkin herättivät tyytymättömyyttä viranomaisissa. Eräänä päivänä lähetti Turun suomalaisen seurakunnan kirkkoherra J. A. Edman Hedbergille näinkuuluvan kirjeen: "Koska minulle on kerrottu, että te ahkerasti palvelette seurakuntalaisiani papillisilla toimituksilla, ja tämä voi häiriten vaikuttaa seurakunnan vakituisten opettajain ja sanankuulijain väliseen suhteeseen, niin saan ystävällisesti pyytää teitä tarkemmin miettimään tästä johtuvia seurauksia sekä että tuomiokapituliin jättämänne anomuksen mukaan käytätte aikaanne pastoralitutkinnon suorittamiseksi eikä tämän seurakunnan hoitoon, josta teidän ei tarvitse vastata. Jos vastedes saan kuulla, että te tämän uhallakin yhä edelleen aiotte esiintyä kaikille alttiina omantunnonneuvojana, niin antanette minulle anteeksi, jos velvollisuuteni vaatimana olen pakotettu ilmoittamaan asiasta, jotta se korjaantuisi".
Niinkuin ennen on mainittu, oli Hedberg toivonut saavansa toimia pappina kotiseudullaan sekä senvuoksi pyytänyt, että hänet määrättäisiin välisaarnaajaksi Lumijoelle, ja Melartin oli luvannut hänelle tämän paikan. Todistukseksi, miten vähän tuomiokapituli välitti tuon paljon kärsineen papin toivomuksista, määrättiinkin Hedberg, niinkuin tiedämme, Raippaluotoon. Eikä siinä kylliksi. Hedbergin ystävä K. I. Nordlund oli hänen Turussa ollessaan kehoittanut häntä luopumaan pyrkimisestään päästä papiksi kotiseuduilleen sekä jäämään Etelä-Suomeen, missä oli paljon vähemmän heränneitä pappeja kuin Pohjanmaalla, ja ensinmainittu oli vihdoin suostunut hakemaan pitäjänapulaisenvirkaa Pöytyällä. Edman, joka ei ensinkään ollut tyytyväinen tähän hakemukseen, lausui siitä eräässä tilaisuudessa Hedbergille: "Teidän ei olisi pitänyt hakea mitään paikkaa, vaan jättäytyä Jumalan käteen ja antaa konsistoriumin lähettää teidät, mihin paraiten sopii". Viranomaisten mielentilaa heränneisiin pappeihin nähden kuvaavat niinikään arkkipiispan eräälle tuomiokapitulin jäsenelle vähän ennenkuin vaaliehdotus Pöytyän pitäjänapulaisenvirkaan oli tehtävä lausumat sanat: "minun tekee kuitenkin mieli jättää Hedberg pois vaaliehdotuksesta". Näin ei kuitenkaan käynyt, Hedberg sai vaalisijan ja vähän senjälkeen virankin (1843). — Samaa viranomaisten epäluuloa ja vainointoa osoittaa seuraavakin. Kevättalvella 1843 pyysi Hedberg virkavapautta väliaikaisesta toimestaan Orihpäässä, käydäkseen vanhempiaan tervehtimässä, ennenkuin hän ryhtyisi virkaansa Pöytyällä hoitamaan. Tähän pyyntöön tuomiokapituli ei suostunut. Syyn ilmoittaa tuomiokapitulin notario V. Forssman Hedbergille kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Arkkipiispa ei tahdo antaa sinulle vapautta, pelosta että sinä matkallasi kiertelet maita ja mantereita ja uusia syitä huutoihin syntyy. Mukaannu siis tämän mukaan. Ajat ovat vakavampia ja huolestuttavampia, kuin sinä voinet aavistaakaan, ja virastojen esimiehiltä vaaditaan mitä suurinta tarkkaavaisuutta, jotta saattaisivat estää ilmoittamisen syitä korkeimpaan paikkaan, joihin ilmoittamisiin muutamat ovat hyvinkin valmiita. Viattomintakaan määrätystä mallista poikkeamista ei jätetä muistutuksetta, ja sinä sekä joukko muitakin olette ankaran tarkastuksen alaisia". [Wennerström F. G. Hedberg, s. 100-101.]
Vähitellen lakkasivat kuitenkin viranomaiset Hedbergiä väijymästä.
Ehkä hekin jo arvelivat hänen kärsineen kylliksi.
* * * * *
Marraskuun 16 p:nä 1842 esitettiin Turun tuomiokapitulissa Hattulan kirkkoherran K. A. Lindeqvistin apulaistansa, ennenmainittua E. M. Rosengrenia vastaan tekemä valitus, joka sisälsi mitä raskauttavimpia syytöksiä. Lindeqvist oli ollut saapuvilla Turun pappeinkokouksessa, mutta silminnähtävästi oli hän siellä tullut hyvinkin nurjaan käsitykseen herännäisyydestä. Siellä oli myöskin hänen yllämainittu apulaisensa, joka pari viikkoa aikasemmin oli vihitty papiksi, ollut kuuntelemassa keskusteluja, mutta hän oli nuoruuden innolla liittynyt tuohon kirkon mahtavien johtajien moittimaan herätysliikkeeseen sekä päättänyt sen hengessä hoitaa papinvirkaansa. Seurauksena oli, että Lindeqvistin ja hänen apulaisensa välit kävivät yhä kireämmiksi. Rosengrenin herättävät saarnat Hattulan kirkossa kokosivat sinne entistä enemmän kansaa, joka mielihyvällä häntä kuunteli, jotavastoin pitäjän säätyläiset kovasti loukkaantuivat hänen saarnatavastaan, joka niin yhdessä kuin toisessa suhteessa poikkesi siitä, mihin he olivat tottuneet. Kun sitäpaitsi yhä useammat seurakuntalaiset alkoivat käydä Rosengrenin kodissa, niin että näihin asti rauhallisessa Hattulassakin oli syntyä herännäisyyttä, kielsi Lindeqvist häntä papinvirkaa toimittamasta, kunnes tuomiokapituli ehtisi ratkaista asian. Valituksessaan sanoo Lindeqvist varoittaneensa "johonkin haaveilevaan uskonnolliseen seuraan kuuluvaa apulaistaan" ja vaatineensa häntä "välttämään kaikkea, joka voisi häiritä uskon yhteyttä ja eksyttää käsitystä tosi kristillisestä jumalisuudesta seurakunnassa", mutta turhaan. Niinikään turhaan sanoo hän kehoittaneensa häntä esiintymään hiljaa saarnatuolissa ja käyttämään saarnatapaa, joka ei vierottaisi ihmisiä kirkosta eikä vaikuttaisi "pelkoa ja hämmästystä". Huolimatta esimiehensä neuvoista, oli Rosengren saarnoissaan seurannut Lutherin, Rambachin, Spenerin, Freseniuksen, Wegeliuksen ja Björkqvistin saarnoja, eikä Hagbergin ja Ödmanin. Sitäpaitsi syytti Lindeqvist häntä siitäkin, että hän huonossa tarkoituksessa olisi kodissaan vastaanottanut naisia. Valituksen pontena on pyyntö, että tuo Hattulan seurakunnassa häiriöitä aikaansaanut apulainen siirrettäisiin toiseen paikkaan.
Käsiteltyään tätä asiakirjaa sekä sen yhteydessä myöskin Rosengrenin tekemää valitusta siitä, että Lindeqvist mielivaltaisesti oli estänyt häntä papin tehtäviä toimittamasta, päätti tuomiokapituli kutsua edellisen tutkittavaksi asiassa. Päiväksi määrättiin joulukuun 7 p. Pelottomasti puolusti Rosengren itseään. Kieltäen kuuluvansa mihinkään lahkoon, vakuutti hän toimittaneensa pappisvirkaansa kirkon tunnustuskirjojen mukaan eikä myöntänyt esiintyneensä sopimattomalla tavalla virkatoimissaan. Mitä siihen tuli, ettei hän saarnoissaan ollut seurannut Lindeqvistin hänelle ehdottamia saarnakirjoja, vaan muita, vetosi hän siihen vapauteen, jota jokaisen opettajan tässä suhteessa täytyisi saada nauttia. Jyrkästi torjui hän niinikään tuon esimiehen loukkaavan huomautuksen naisten käynnistä hänen kodissaan. Siihenkin syytökseen vastasi Rosengren niinkuin se vastaa, jolla on puhdas omatunto.
Tuomiokapituli suostui Lindeqvistin ehdotukseen Rosengrenin siirtämisestä toiseen paikkaan sekä määräsi, ettei tämä saisi esimieheltään nauttia mitään palkkaa siitä päivästä (lokakuun 17 p.), jolloin häntä oli kielletty papillisia toimia Hattulassa toimittamasta. Tähänkään asiaan nähden ei otettu huomioon Rosengrenin puolustusta eikä hänen Lindeqvistin mielivaltaisen kiellon johdosta tekemäänsä valitusta. Sensijaan sai hän tyytyä tuomiokapitulin hänelle lopuksi antamaan varoitukseen, jolla häntä kehoitettiin vastaisuudessa noudattamaan siivoa ja papin arvolle sopivaa käytöstä sekä esimiehilleen osoittamaan heille tulevaa kunnioitusta. [Paimenmuisto; Turun pappeinkokouksen pöytäkirja; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
V. 1843 teki Kumlingen nimismies asianomaisen kruununvoudin kautta Turun tuomiokapituliin ilmoituksen siitä, että Vestanfjärdin armonvuodensaarnaaja E. O. Reuter, Värdön kappalaisenapulainen A. H. Sundel sekä Mouhijärven kappalaisenapulainen K. Nyholm maalisk. 28 p:nä Brändön kappeliseurakunnassa olisivat pitäneet hartauskokouksen talonpoika Jonas Pehrssonin kodissa sekä siellä polttaneet viimemainitun omistaman Ruotsissa v. 1819 käytettäväksi hyväksytyn virsikirjan. Koska valitukseen oli liitetty myöskin Kumlingen kirkkoherran K. L. Lundeniuksen todistus siitä, että kanne oli oikea, lähetti tuomiokapituli asiakirjat prokuraattorille esittämällä syytettyjen pappien, Pehrssonin, joka oli sallinut seurojen pitämistä kodissaan, sekä kaikkien niissä olleiden vetämistä oikeuteen. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Reuterin, Sundelin ja Nyholmin edesvastaukseen "Jumalan sanan pilkkaamisesta". Nyholm, jolla siihen aikaan ei ollut papinvirkaa, oli näet Pehrssonin luona ottanut käteensä yllämainitun virsikirjan sekä lausunut Reuterille: "katsotaan, palaako se" ja tämä oli auttanut häntä sitä polttamaan. Sundel sitävastoin vapautettiin.
Käsitellessään juttua, piti tuomiokapituli Nyholmin esiintymistä siksi loukkaavana, että se ehdotti rangaistukseksi erottamista papin tehtävien toimittamisesta; Reuterille se määräsi saman rangaistuksen, mutta puoleksi vuodeksi. Luvattoman kokouksen pitämisestä ei sitävastoin kumpaakaan pitäisi rangaista — niin arveli tuomiokapituli — koska tilaisuutta Pehrssonin luona ei voitaisi hartausseuraksi sanoa. Hovioikeus, johon asia lykättiin, antoi sen päätöksen, että Nyholm ja Reuter saisivat ainoastaan varoituksen tuomiokapitulilta, "koska Wallinin virsikirja ei ole meillä kirkkokirjaksi määrätty". — Tähän juttu päättyi.
Verratessamme tätä oikeusjuttua muihin samankaltaisiin silloisen herännäisyyden ajoilta, saamme siitä huonon vaikutuksen. Yllämainittujen pappien käytös Pehrssonin talossa ei ole miellyttävä. Siinä tulee näkyviin ylimielisyyttä, tekisi mieli sanoa raakuutta, jota ei miesten nuoruus riitä puolustamaan. Mutta viranomaiset eivät varmaankaan olisi asiaan puuttuneet, ellei se olisi koskenut lahkolaisuudesta epäiltyjä pappeja. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Toista leimaa kantaa Taivassalon pitäjänapulaista A. F. Almbergiä ja Kaarinan sijaiskirkkoherraa, maisteri M. J. Hydéniä vastaan v. 1844 nostettu oikeusjuttu. Sen pääkohdat ovat seuraavat.
Vehmaan tuomiokunnan tuomari B. J. Procopé valitti arkkipiispa Melartinille osoitetussa kirjeessä, että yllämainittu Almberg, niinkuin myöskin Hydén, joka hänkin siihen aikaan oli pappina Taivassalossa, kihlakunnantuomari H. Storgårdin marraskuun 19 p:nä 1843 mainitussa pitäjässä pidetyissä maahanpanijaisissa eivät olleet osoittaneet hänelle, Procopélle, asianomaista kunnioitusta. Sitäpaitsi hän väitti, että Hydén samana päivänä pitämässään saarnassa "monta kertaa oli julistanut kristillistä uskoamme ja toivoamme sekä pyhää raamattua vastaan sotivia opinkappaleita" sekä Storgårdin muistoksi pitämässään ruumissaarnassa "ei tarpeeksi laveasti ollut puhunut vainajan ansioista".
Ilmeistä on, että Procopé oli tyytymätön näiden pappien edustamaan kristillisyyteen, joka hänenkin läsnäolostaan huolimatta pukeutui noin outoon ja hänen uskonnollista käsitystään opillisessakin suhteessa loukkaavaan muotoon. Hänen kirjeensä kuvaa valaisevalla tavalla silloisten virkamiesten käsitystä pappien velvollisuuksista. Ja hyvin kuvaavaa sekin on, että arkkipiispa Melartin otti asian esille tuomiokapitulissa, vaikka Procopé oli osoittanut kirjeensä hänelle. Vaatimatta kuitenkaan todistajain kuulustelemista, lykkäsi tuomiokapituli asian hovioikeuteen lopullista ratkaisua varten. Viimemainitun tuomioistuimen päätös kuului, että Procopé aiheettomasti oli puhunut hänelle uskotusta tuomarinvirasta, jotapaitsi hän tuomittiin vetämään sakkoja Hydénistä käyttämästään loukkaavasta kirjoitustavasta. [Paimenmuisto; Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Maaliskuun 20 p:nä 1844 esitettiin Turun tuomiokapitulissa näin kuuluva, Raippaluodon saarnaajan K E. Bergmanin lähettämä kirjoitus:
"Arkkipiispalle ja tuomiokapitulille saan lähettää Vaasan hovioikeuden edessä viime helmik. 6 p:nä pitämäni saarnan, [Käräjäsaarna.] koska tämä todenmukaisesti, jos kohta heikosti, kuvaa kirkon nykyistä tilaa ainakin tässä läänissä: Ne huomattavat pietistiset ilmaukset, jotka viime syksynä täällä nähtiin ja joiden seuraukset ovat olleet sangen surulliset, ovat vaatineet minua näitä asioita kuvaamaan. Siihen kyllä en koskaan olisi ryhtynyt, jos olisin ajatellut, niinkuin ihmiset yleensä ajattelevat: mitä se minua koskee; mutta kun minulla on syytä ajatella toisin, olen pakoitettu tekemään valitusta Vaasan komministeria O. Helanderia, Maalahden kirkkoherraa Wegeliusta ja pitäjänapulaista Svahnia sekä Maksamaan kappalaista Sandelinia vastaan, joiden tykö tiheitä pyhiinvaelluksia tehdään ja jotka ovat aikaansaaneet sen, että tuo paha on päässyt niin syvään juurtumaan. Ja koska tässä asiassa ei voida saada mitään selvitystä, ennenkuin on kuulusteltu niitä henkilöitä, jotka siinä ovat tehneet itsensä eniten tunnetuiksi lahkolaisina, on kuulusteltu, niin saan aluksi ilmoittaa talonpojan vaimon Fredrika Jaakontytär Östergårdin, joka viimekuluneen lokakuun 23 p:nä joutui saarnatautiin, ja joka siinä tilassa ilmoitti, missä monta vuotta sitten kuolleet ihmiset olivat, ja joka tällä ilmoituksellaan sai Vallgrundin molempien kylien asukkaat, jotka olivat kokoontuneet häntä kuulemaan, mitä suurimpaan kauhuun, Anna Maija Westergårdin ja Anna Stolpen sekä talolliset Kaarle Fredrik Gammelgårdin ja Juho Östergardin, kaikki Etelä-Vallgrundin kylästä. Että minä Jumalan sanasta saamillani neuvoilla ja varoituksilla olen koettanut ehkäistä tätä pahaa, sen voi sekä koko seurakunta että tohtori Frosterus todistaa. Mutta turhaa on muutosta toivoa, niin kauan kuin komministeri Helander, jonka luona joka viikko käydään, kiihoittaa eksyneitä. Maalahden papit ojentavat hänelle veljellistä kättä. Ei näe enään kenenkään heränneen käyvän Jumalan huoneessa, ei ainakaan muussa kuin Ps. 41: 7 ilmaisemassa tarkoituksessa. — Maalahdelle ja Maksamaalle lähti viime kesänä isot veneet täynnä heränneitä, ja nämä heränneet palasivat sieltä täynnä uusia eksytyksiä, joita he maihin noustuaan haikailematta levittivät. En voi olla huomauttamatta, että kom. Helander, saarnatuolistaan Mikonpäivänä julistettuaan kirousta kaikille, jotka olivat pahennuksissa heränneitten vaatetustavasta, antoi mallin noihin hullumallisiin röijyihin, joita naiset käyttävät Jumalan huoneessakin Sefan. 1:8. Ja toisena joulupäivänä viittasi hän saarnassaan selvästi siihen, että tapahtuma Vallgrundissa oli jumalan työtä, joka sotii 15 Moos. 18: 10-14 ja Luukk. 16: 26 vastaan, mutta jolla on vastinetta seuraavissa raamatunpaikoissa: 5 Moos. 18: 20 22, 1 Sam. 28: 6, 1 Aikakirj. 22: 19 ja 2 Thess. 2: 8-13. Kun sanankuulijoita sillä tavoin johdatetaan ontumaan molemmin puolin, niin näyttää olevan aika kysyä: Kun. Kirj. 18: 25. — Mutta koska pietistiset kysymykset kuuluvat niihin, joista R. K. 1 luv. 4 § puhuu, niin uskallan nöyrimmästi ehdottaa, että tuomiokapituli noudattaisi kirkkolakiehdotuksen 15 §:n määräystä, että nim. asetettaisiin komitea, johon kuuluisi puoleksi pappeja ja puoleksi oppineita maallikoita ja jonka puheenjohtajana olisi hallituksen valitsema henkilö, asiaa tutkimaan ja siitä lausuntoa antamaan. Sillä tavallisen oikeuden edessä en suinkaan tahdo esiintyä virkaveljiäni vastaan. Siihen tilaisuuteen tulisi kutsua kaksi tai kolme uskottavaa henkilöä niistä seurakunnista, missä heränneitä löytyy, todistamaan miten nämä omatekoiseen vanhurskauteen pukeutuneet imartelijat käyttäytyvät ja ovat käyttäytyneet siitä hetkestä alkaen, jolloin he yksityisesti ja julkisesti ensin seurakunnassa esiintyivät. Munsalasta, Pietarsaaresta, Mustasaaresta, Maalahdelta, Närpiöstä, Pirttikylästä, Kristiinasta, Ahvenanmaalta y.m. saataisiin tietoja, jotka ainaiseksi riistäisivät naamarin näitten Simoniittain kasvoilta. Raskasta on kyllä täten joutua virkaveljiensä syyttäjäksi, mutta (tässä viittaa Bergman useihin raamatunpaikkoihin) nämä raamatun sanat luovat asiaan ihanan valon".
Jo tästä kirjoituksesta huomaa, että sen kirjoittaja ei ollut täydellä järjellään. Vielä selvemmin tuli se näkyviin siinä kuulustelussa, johon tuomiokapituli hänet kutsui. Tulos oli, että tuomiokapituli hylkäsi kanteen ja hovioikeus vahvisti tämän päätöksen.
Tarkkaan oli tuomiokapituli muotoja noudattanut, vaatiessaan syytetyiltä sekä tohtori Frosterukselta selitystä, ennenkuin se antoi päätöksensä tässä mielipuolen nostamassa jutussa. Mitä muuten Bergmanin kirjoitukseen tulee, osoittaa se kaikessa hulluudessaan, mitä pietistoista ajateltiin ja kuinka halukkaasti heitä vastaan hyökättiin.
* * * * *
Näistä vähäpätöisistä oikeusjutuista, jotka kuitenkin nekin kuuluvat herännäisyyden historiaan, siirrymme kernaasti kertomaan niistä vainoista, joiden alaisena Lauri Stenbäck samaan aikaan oli.
Stenbäckin luonteen miellyttävimpiä piirteitä oli hänen vilpitön suoruutensa ja se pelottomuus, jota hän aina osoitti totuutta tunnustaessaan. Vakaumuksesta — kaikki muut vaikuttimet olivat hänelle vieraat — oli hän liittynyt herännäisyyteen ja tulisella innostuksella ryhtynyt sitä edistämään ja puolustamaan. Pienet sielut — niitä tavataan kyllä heränneissäkin — ujostellen välttivät maailman pilkkaa ja pelkäsivät sen vihaa, Stenbäckin esiintymisessä emme koskaan huomaa mitään semmoista. Ja kuitenkin ymmärsi hän paremmin kuin useimmat muut vastustajain ajatukset ja tunsi mitä syvimmin hienotunteisessa sielussaan heidän pilkkansa ja katkeruutensa heränneitä vastaan tähtäämät iskut. Mutta tämä ei pienimmässäkään määrässä estänyt häntä pietistana esiintymästä yhtä vähän yhdessä kuin toisessa suhteessa. Päinvastoin oli hän aina altis tunnustamaan hengellisen sukulaisuutensa noiden halveksittujen "lahkolaisten" kanssa, joista kaikkialla niin paljon moittien puhuttiin. Ja yhtä vähän antoi Stenbäck senkään seikan itseensä vaikuttaa, että tulevaisuutensa aineellisessa suhteessa hänen pietististen mielipiteittensä tähden monesti näytti hyvinkin synkältä. Tämä tulee selvästi näkyviin muun ohessa siinä yliopistollisessa väitöskirjassa, jonka hän v. 1844 julkasi saadakseen dosentin paikan jumaluusopillisessa tiedekunnassa, Tämä väitöskirja, jonka otsakkeena on: "De principiis, qvibus innituntur ecclesia et theologia christiana" [Niistä periaatteista, joihin kirkko ja kristillinen teologia perustuvat.] esittää nim. niitä muutoksia, joiden alaisina kristinuskon perusopit eri aikoina ovat olleet, teroittamalla elävän kristillisyyden merkitystä dogmatistenkin käsitteiden selvittämiselle. Väitöskirja on lyhyt ja kielikin tekee esteitä tekijän uskonopillisten mielipiteiden perinpohjaiselle selvittämiselle, mutta se ainakin siitä selvään näkyy, että hän on pietistisen teologian kannalla.
Toukokuun 22 p:nä 1844 puolusti Stenbäck julkisesti väitöskirjaansa. Virallisena opponenttina esiintyi professori A. A. Laurell, joka antoi hyväksyvän lausunnon sekä väitöskirjasta että sen puolustamisesta. Samaa mieltä oli myöskin jumaluusopillinen tiedekunta. Toukokuun 25 p:nä oli asia esillä konsistoriumissa. Kun tiedekunnan pöytäkirja oli luettu, ilmoitti rehtori N. A. Ursin saaneensa arkkipiispa Melartinilta virallisen kirjeen, jonka hän piti itsensä velvollisena julki lukemaan, ennenkuin ryhdyttäisiin kysymystä käsittelemään. Tämä merkillinen asiakirja, joka oli päivätty jo lokak. 7 p:nä 1843, kuului:
"Koska ne ylioppilaat, jotka viimekuluneina vuosina Turun hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn pyrkiviksi, suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipumusta yksipuolisesti pietistiseen käsitykseen uskonopin alalla, ja useat heistä sittemmin, papin virkaa toimittaessaan, tämmöisistä mielipiteistä johtuvilla toimenpiteillään eivät ainoastaan ole saaneet aikaan häiriöitä, riitoja ja eripuraisuutta, vaan myöskin hyvinkin todennäköisesti melkoisessa määrässä ovat aiheuttaneet hiippakunnassa viime aikoina talonpoikaisessa väestössä yhä useammin ilmeneviä mielenhäiriöitä, itsemurhia, lastenmurhia; ja koska monenkaltaiset seikat näyttävät todistavan oikeaksi sen uskottavien henkilöiden väitteen, että muutamat yliopiston maisterinarvon saaneista jäsenistä, jotka harjoittavat jumaluusopillisia opintoja ja jotka tämän ohessa joko omasta vakaumuksestaan tahi muiden vaikutuksesta ovat pitäneet itsensä velvollisina Suomessakin levittämään laajalle levinneen pietistisen propagandan pyyteitä, tässä tarkoituksessa erinomaisella ahkeruudella ja huolellisuudella koettaneet hakea ja hartausseuroihinsa ja keskusteluihinsa vetää jokaisen yliopistoon vastapäässeen ylioppilaan, joka on ilmoittanut papiksi aikovansa, sekä pelottamalla kieltää noita uusia tulokkaita kuuntelemasta ja hyväksensä käyttämästä lainmukaisia, julkisia jumaluusopillisia luennoita; niin vaatii tämä allekirjoittanutta, joka isänmaan tosi uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten kera huolestuneena näkee järkeä vihaavan, villiytyneen ja pimeän aikakauden jälleen, kaiken tieteellisen valistuksen edistymisen uhallakin, uhkaavan Suomen kirkkoa, Teidän Korkea-arvoisuudeltanne ystävällisesti pyytää, että Herra Rehtori Magnificus yhdessä jumaluusopillisen tiedekunnan herrojen professorein ja muiden vakituisten opettajain kanssa ryhtyisitte asianmukaisiin toimenpiteisiin tämän eriseuraisen epäjärjestyksen ehkäisemiseksi ja jumaluusopilliseen tiedekuntaan kuuluvien ylioppilasten johtamiseksi yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle ylioppilaalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, joka ilmaantuu siinäkin, että he, käyttämällä hyväkseen Konstitutioneissa mainittujen, laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja johtajien puolueettomia neuvoja ja ohjeita, saavat oman huolellisen harkintansa mukaan järjestää opintonsa omaa tarvettansa ja tulevaa tarkoitusperäänsä varten".
Näin ajatteli Suomen arkkipiispa ja tämmöisiin toimenpiteisiin heränneitä vastaan hän ryhtyi vielä v. 1843. Jos hänen luonteensa tekikin hänet kelpaamattomaksi asettumaan virallista, vallalla olevaa kristillisyyttä vastustamaan ja jos hän ei ymmärtänytkään herännäisyyden arvoa puhtaasti uskonnollisessa suhteessa, esiintyy hän yllämainitussa kirjeessä, samoinkuin niin monesti muulloin, kun herännäisyyden asia on kysymyksessä, hyvinkin epäedullisessa valossa. Melartinin käytös on sitä oudompaa, kuin moni oppinutkin ja sivistynyt henkilö, jota ei voitu pietismistä epäillä, näihin aikoihin jo antoi tunnustusta liikkeelle ja ainakin muutamille sen edustajista. Että niin oli laita, näkyy selvästi esim. yliopiston konsistoriumin pöytäkirjasta Stenbäckin väitöskirjaa arvosteltaessa. Asian kulku oli seuraava.
Vaikka jumaluusopillinen tiedekunta ja virallinen vastaväittäjä olivat antaneet hyväksyvän lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta, niinkuin sen puolustamisestakin, alotti rehtori, luettuaan arkipiispan kirjeen, asian käsittelyn huomauttamalla Stenbäckin pietismistä ja jättämällä konsistoriumin harkittavaksi, eikö sensuuntaisen miehen ottaminen opettajaksi jumaluusopissa olisi hyvinkin arveluttavaa, koska yliopiston päätarkoituksena muka oli virkamiesten valmistaminen valtiolle.
Professorit A. G. Borg ja J. M. av Tengström ehdottivat, että Stenbäck nimitettäisiin dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt hänen väitöskirjansa eikä tietty hänestä mitään, joka voisi estää tätä nimittämistä. Kun professori J. Groot, jonka heidän jälkeensä tuli antaa lausuntonsa, pyysi miettimisaikaa, lykättiin asian käsittely kesäkuun 12 p:ään. Grootin viimemainittuna päivänä esiintuomat mielipiteet ansaitsevat monessa suhteessa huomiota. Täydellä syyllä huomautti hän, että kirkko oli hyväksynyt Stenbäckin uskonnollisen kannan vihkimällä hänet papiksi ja myöntämällä hänelle oikeuden toimia kansan opettajana. Hän sanoi sitäpaitsi tulleensa siihen käsitykseen, ettei pietistain oppi olisi ristiriidassa raamatun eikä tunnustuskirjojen kanssa, huomauttaen niinikään jumaluusopillisen tiedekunnan lausunnosta. Vaikkei Groot sanonut hyväksyvänsä pietistain suuntaa yleensä, etenkään ei liikkeeseen liittyneen suuren joukon katsantotapaa, ja vaikka hän huomautti siitä, ettei Stenbäck ollut vapaa heidän yksipuolisuuksistaan, puolsi hän empimättä tämän nimittämistä dosentiksi. Silminnähtävästi oli häneen vaikuttanut hakijan persoonallisuus, sillä hän puhui siitä tunnustuksella, vieläpä lämmölläkin, ja arvosteli hänen uskonnollista kantaansakin tavalla, joka osoittaa, että hän voipi uskoa hyvääkin tuosta moititusta liikkeestä. Paikallaan on niinikään hänen huomautuksensa siitä, että pietismiä ei voitaisi sortamalla kukistaa, vaan että semmoinen menettelytapa päinvastoin lisäisi sen tunnustajien lukua ja pakoittaisi heitä vielä suurempaan yksipuolisuuteen.
Vielä lämpimämmin kannatti Stenbäckiä professori B. O. Lille. Huomauttaen pietismin suuresta merkityksestä protestanttisessa kirkossa, puolusti hän juuri pietistisen opettajan kiinnittämistä yliopistoon, koska tämä suunta olisi historiallisesti oikeutettu ja ansaitsisi päästä vaikuttamaan kirkon yhteiselämässä. Puhuen kunnioituksella Stenbäckin "kypsyneistä ja itsenäisistä tiedoista teologiassa" hänen "rehellisestä luonteestaan ja erinomaisista luonnonlahjoistaan", sanoi Lille pitävänsä mitä suurimpana vääryytenä sitä päätöstä, jonka mukaan hän ei saisi toimia opettajana yliopistossa.
Ihan vastakkaiseen suuntaan kävi prof. A. Blomqvistin lausunto. Hän esiintyi pietistain mitä kiivaimpana vastustajana eikä tunnustanut mitään ansioita Stenbäckin väitöskirjassa. Hyväksyen professori Laurellin väitöskirjaa vastaan tekemät muistutukset, lausui hän: "Tälle käsitykselleni saan sitä enemmän tuetta, kuin Stenbäck siv. 41 on tahtonut asettaa pietistisen käsityksen kristinuskon opinkappaleista ainoaksi autuaaksi tekeväksi ja mitä ankarimmin on moittinut useimpia lutherilaisen kirkon teologeja Melanchtonista Schleiermacheriin ja Tewsteniin sekä lausunut heistä sen rakkauden puutetta ilmaisevan arvostelun, että kirkko heidän kauttansa on tullut petetyksi. Poikkeuksena ovat ainoastaan ne, jotka enemmän tai vähemmän ovat kallistuneet pietistiseen käsitykseen. Jos tuommoinen joukkotuomitseminen on säädytöntä, niin sitä enemmän, kun nuori mies sen lausuu kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajaviran saaminen yliopistossa viran jonka tarkoituksena on pappien kasvattaminen, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. Tahtoisin antaa tunnustukseni sille avomielisyydelle ja rohkeudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä huomaisi samaa rohkeutta, jolla se meidän seurakuntamme separatistinen lahko, johon hän avomielisesti tunnustaa kuuluvansa, vasta on tuominnut kaiken järjen perkeleelliseksi". Yhtä häikäilemättömästi hyökkäsi professori I. Ilmoni herännäisyyttä vastaan. Hän sanoi sitä lahkoksi, joka kyllä hyväksyi kirkon raamattuun perustuvat periaatteet, mutta joka samalla aivan sokeasti kielsi järjeltä kaiken oikeuden uskonnollisissa asioissa. Pietistoja arvostelee hän samaan tapaan, kuin Runeberg "Puutarhurin kirjeissä". Heränneitten pappien saarnatavasta, heränneen kansan laiskuudesta y.m. puhui hän kirkolliskokouksissa ja muissa tilaisuuksissa kuultuun tapaan, viitaten tämmöisessä uskonnollisessa suunnassa esiintyviin äärimmäisyyksiin, joita ilmaisemaan hän tuskin löysi sanoja. Stenbäckin uskonnollisuutta, etevää yleistä sivistystä ja kirjailijakykyä hän kyllä kiittää, mutta pietisti kun tämä oli, ei voinut hän puoltaa hänen nimittämistään dosentiksi yliopistoon.
Muita vastustavia lausuntoja ei pöytäkirjassa löydy. Professori A. G. Sjöström kyllä väitti Stenbäckin puhuneen uskosta tavalla, joka tekisi kaiken tieteellisen tutkimisen mahdottomaksi, mutta hänkin puolusti hakemuksen hyväksymistä. Vielä selvemmin kiitti hänen virkaveljensä V. G. Lagus Stenbäckin ansioita. Mutta varsinkin yksi puoltava lausunto ansaitsee huomiota. Tarkoitamme tunnetun lainoppineen, professori J. J. Nordströmin sanoja. Hän lausui:
"Yliopiston ohjesäännöt vaativat niiltä, jotka pyrkivät sen opettajavirkoihin, täysin hyvät tiedot sekä siveellisyyttä. Teologiankandidaatti Stenbäck on monessa opinnäytteessä esiintynyt etevällä tavalla; hän on sitäpaitsi useilla painosta julkaisemillaan kirjoituksilla todistanut sivistyksensä ja harjoittaneensa opintoja vakavuudella; hän on lisännyt näitten todistusten lukua dosentinvirkaa varten teologiassa nyt julkaisemalla ja jumaluusopillisen tiedekunnan hyväksymällä väitöskirjalla; hänen siveellinen arvonsa ei koskaan ole antanut sijaa epäilyksille ja muistutuksille; hän on siis täyttänyt sääntöjen vaatimukset: mihin syihin perustaisi näin ollen tuomari epäävän lausuntonsa hänen pyynnöstään päästä nauttimaan etua, jonka hän laillisessa järjestyksessä on ansainnut?
"On väitetty, että hän on pietista; ja tämän asianhaaran ja sen mahdollisesti epäedullista vaikutusta hänen tulevaan opettajatoimeensa on konsistoriumin puheenjohtaja pitänyt velvollisuutenaan jättää konsistoriumin tarkemman harkinnan alaiseksi tätä hakukysymystä ratkaistaessa.
"On totta, että pietismi on huonossa maineessa; mutta se hylkäämistuomio, joka niin yleisesti on sen osaksi tullut, tarkoittanee niiden puolelta, jotka ymmärtävät mitä he tuomiten hylkäävät, oikeastaan vain tuota kovaa suvaitsemattomuutta, tuota intohimoksi kiihtynyttä, sokeaa jumalisuuden harrastusta, joka on aikaansaanut niin paljon valitettavia häiriöitä ja eksytyksiä, kun ymmärtämättömyys on soveltanut sitä jokapäiväisen elämän oloihin. Se ei sitävastoin ajattelevan miehen käsityksessä voi koskea itse pietismiä oppina, niinkauan kun se ei heterodoksiaksi kiihdy ja siten astu laissa määrättyjen oikeuksiensa rajan yli, mutta heterodoksiasta eivät pietismiä ole syyttäneet sen sokeimmatkaan vastustajat; ja näin ollen täytyy se olla oikeutettu julkilausumaan niitä johtopäätöksiä, joihin se luulee tulleensa pyhistä kirjoituksista totuutta etsiessään. Jos se johtopäätöksissään on erehtynyt, niin tämä ei vähennä sen oikeutta; erehdyksen on pian toisen tutkimus syrjäyttävä, selvempi, ehkä juuri näiden erehdysten kautta saavutettu käsitys; ja se käsitteiden kehittäminen, jossa kirkkomme vapaus ilmenee, ei tämän kautta tule kärsimään, totuus — niin lausuu Tertullianus — punastuu ja kärsii ainoastaan silloin, kun sitä salataan.
"Sitäpaitsi ei pietismi ole yksinäinen, muista ajan pyrinnöistä erillään oleva ilmiö. Aivan pintapuolisesti se on lukenut historian opettavaa kirjaa, joka ei ole huomannut, että se on vanha vieras hengen maailmassa, että se, vaihdellen voimansa purkauksissa, siellä on yhtä paljon kotiutunut, kuin neologia ja indifferentismi, joita vastaan se taistelee, että se sentähden nousevana hengen voimana on yhtä riippumaton ulkonaisista pakkokeinoista, kuin jokainen muukin hengen toiminnan ilmaisu, että sekin puhtaana säilyen on vaikuttanut hyvää sekä että ainoastaan korkeampi tieto voi vastustaa sen äärimmäisyyksiä.
"Jos sentähden maisteri Stenbäck vakaumuksesta omistaa pietismin oppina, olematta heterodoksi, en voi lukea tätä rikokseksi hänelle, sillä sielun yli, lausuu Luther, ei Jumala voi eikä tahdo antaa kenenkään muun hallita, kuin itsensä.
"Mitä niihin epäjärjestyksiin tulee, jotka ovat syntyneet tuosta niinikään pietismin nimellä nimitetystä synkästä uskonnollisesta innosta, niin ei löydy vähintäkään syytä siihen väitteeseen, että maisteri Stenbäck tavalla tahi toisella, sanoilla tahi teoilla, olisi tehnyt itsensä syypääksi semmoisiin; ja jos se seikka, että ne ovat voineet syntyä väärin käsitetyn pietismin vaikutuksesta, olisi riittävänä syynä itse pietismin opin hylkäämiseen, olisi samalla tavoin jokainen väite hyljättävä; sillä mitä sanaa ei yksinkertaisuus voi käsittää väärin ja sokea into väärinkäyttää?
"Oikeusperusteiden pohjalla en siis löydä pätevää syytä kieltää maisteri Stenbäckiltä hakemaansa dosentin paikkaa. En löydä semmoista viisaudenkaan kannalta; sillä paitsi sitä, ettei löydy tosi viisautta, joka ei samalla olisi oikeuden mukaista, niin on päivän selvä asia, että, jos pietismin opinkappaleet sisältävät jotakin vaarallista, niin ei mikään ole paremmin harkittua, kuin että sille annetaan tilaisuutta saada julkilausua oppinsa yliopistossa, missä muut toisenmieliset kyvyt heti ovat tilaisuudessa sitä vastustamaan sekä paremmilla ja selvemmillä tiedoilla torjumaan sen erehdyksiä. Sen vastustaminen vainoilla ja pakkokeinoilla ei sitävastoin nyt, yhtävähän kuin ennenkään, ole johtava mihinkään tuloksiin, ja inkvisitionin pyrinnöistä on aika jo monta vuotta sitten julistanut tuomionsa. — Minä ehdotan siis puolestani maisteri Stenbäckille hakemaansa dosenttipaikkaa, koska hän on täyttänyt, mitä laki tässä suhteessa vaatii, ja sentähden etten minä saa esiintyä hänen vakaumuksensa tuomarina enkä asettaa mielivaltaani sen lain yläpuolelle, joka määrää hänen oikeutensa".
Se puolueettomuus ja syvällinen oikeudentunto, joka alusta loppuun kannattaa tätä lausuntoa, osoittaa miten pietismiä jo siihen aikaan olisi voitu arvostella. Lausunto on kyllä Juhana Jaakko Nordströmin lausuntoa, ja hänen kannalleen oli tavallisten ihmisten vaikea kohota, mutta konsistoriumin enemmistön mielipide ilmaisee selvästi, mitä ajattelevat ihmiset jo siihen aikaan olivat pakotetut tunnustamaan pietismistä. Pääasiallisesti sentähden on kysymyksessä oleva tilaisuus niin tärkeä. — Stenbäckin hakemuksen hyväksymistä kannattivat professorit Borg, av Tengström, Groot, Lille, Törnroth, Laurell, Rein, Nordström, Sjöström ja Lagus; vastustavalle kannalle asettuivat ainoastaan Blomqvist, Ilmoni ja Ursin, joka viimemainittu vielä keskustelun päätyttyä huomautti arkkipiispan kirjeestä ja niistä vaaroista, joita pietististen ylioppilasten papeiksi pyrkiminen tuottaisi isänmaalle. Yliopistossa oli Stenbäck siis voittanut suuren voiton sille liikkeellekin, jonka edustaja hän oli. Mutta lopullisesti ei asia kuitenkaan päättynyt hänen edukseen. Perustuen konsistoriumissa Stenbäckiä vastaan lausuttuihin arvosteluihin, joista nuo selvät huomautukset hakijan pietistisestä suunnasta sisälsivät hänelle jo ennestään tuttuja asioita, liitti v.t. varakansleri Thesleff epäävän lausuntonsa asiapapereihin. Tämä lausunto ratkasi asian Pietarissa. Stenbäck ei saanut hakemaansa opettajapaikkaa yliopistossa.
Jo keväällä 1844 oli Stenbäck hakenut teologian lehtorinvirkaa vasta perustetussa Vaasan lukiossa ja sitävarten kesäkuun 12 p:nä suorittanut määrätyt näytteet. Mutta näitä kokeita arvosteli Turun tuomiokapituli, ja siltä hänellä ei ollut syytä odottaa suosiollista kohtelua. Stenbäckille ilmoitetuinkin selvästi, ettei hänelle voitaisi uskoa sanottua virkaa, koska hän Vaasassa voisi aikaansaada niin paljon pahaa. Häntä kyllä kehoitettiin hakemaan samankaltaista virkaa Turun lukiossa, mutta siihen hänellä ei näy halua olleen. "Arkkipiispan raskas käsi painaa minua isällisesti" — kirjoittaa Stenbäck vuoden lopussa sisarelleen. "Hänen kirjeensä tähden yliopiston rehtorille ja tämän virkainnon tähden, joka veti sen esille, ei dosenttivirasta mitään tullut. Nuo hellät kehoitukset, että hakisin Turkuun, raukeavat tyhjiin. Thesleff kuuluu antaneen hylkäävän lausunnon, sentähden että kuulun lahkoon, joka on vaarallinen valtiolle. Kun asia oli kanslerin käsiteltävänä, kuuluu Armfelt kannattaneen konsistoriumin puoltavaa lausuntoa, mutta Perintöruhtinas oli jyrkästi asettunut sitä vastaan. Jumala suojelkoon meitä, lammasraukkojaan, ja tehköön meidät alttiiksi monen vaivan kautta menemään hänen valtakuntaansa".
Ystäviensä kehoituksesta teki Stenbäck senaattiin valituksen Turun tuomiokapitulin päätöksestä, joka perustuu siihen, että Stenbäckin jumaluusopin lehtorinvirkoja varten suorittamat kokeet muka eivät olleet riittävät. Mutta senaatin päätös, joka on päivätty joulukuun 7 p:nä, on vieläkin kierompi, perusteluissa kun muun ohessa sanotaan, ettei yliopiston konsistoriumi ollut hyväksynyt Stenbäckin dosentinvirkaa varten julkaisemaa väitöskirjaa.
Kaikesta huomaa, että viranomaiset kaikin tavoin koettivat estää Stenbäckiä virkaa saamasta. Surkeinta on, että Turun tuomiokapitulikin häikäilemättä asettuu samalle kannalle. Sen suhde herännäisyyteen osoittaa virkavaltaa, jonka aika ei voi olla pitkä. Pietismin ansioksi on luettava, että yleinen mielipide yhä jyrkemmin kääntyi sitä vastaan. Mutta suurilla kärsimyksillä on tämä voitto saavutettu. Näitä kuvaavat kauniisti seuraavat Stenbäckin kirjeestä hänen sisarelleen lainatut sanat:
"Kaiken tämän uhalla olen ollut hyvällä mielellä, tietäen että Jumala on kyllä minullekin määrännyt jonkun nurkan maailmassa. Olen nähnyt hänen isällisen kätensä, joka ei kaikissa näissä vastoinkäymisissä tahdo minua heittää. Tiedän, ettei hän minua hylkää, jos vaikka koko maailma asettuisi minua vastaan. Hän johtaa myöskin asiat niin, että saan sen paikan, minkä hän on minulle määrännyt, vaikka ihmiset niin kovasti tuumivat ja miettivät, mihin he minut panisivat. He kiittävät ylenmäärin oppiani, kykyäni ja lahjojani y.m. — mutta kristinusko, siinä kärki, joka pistää. Näkyy, miten saatana tahtoisi tarjota minulle kaiken maailman kunnian, jos vain siitä luopuen hänen edessään polvistuisin; ja jos sanon, ettei tämä ole houkutellut minua ja kutkuttanut, niin valehtelen ja olisin ihan sokea. Se juuri on ollut ja ompi suurimpana vaarana ja vaikeutena, että kunnia, turhamaisuus, maailman rakkaus y.m. niin kernaasti tahtovat nousta ja sisältäpäinkin houkuttelevat. En voi turvautua mihinkään muuhun, kuin Jumalan kaikkivoipaan armoon, joka voi minua ylläpitää ja sen tekeekin, vaikka vaara avaa kitansa sekä ulkopuolellani että minussa itsessä". [Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 89; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 357 — 371; Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland Matrikel 1842; Lauri Stenbäckin Espoosta 6/7 44 ja Helsingistä 2/11 44 kirjoittamat kirjeet.]