XXIV.
Herännäisyyttä arvostelevia Kirjoituksia vuosina 1841-1844.
V. 1841 ilmestyi Falunissa P. A. Huldbergin kustannuksella kirjanen, jonka otsakkeena on: "Varoitussanoja Suomen pietismin johdosta". On saatu tietää, että se on F. G. Hedbergin kirjoittama. Tekijä arvostelee siinä herännäisyyttä yksinomaan ystävälliseltä kannalta, ja että sitä pidettiin heränneitten piiristä lähteneenä puolustuskirjana, näkyy siitäkin, että kontrahtirovasti Tolpo Turun pappeinkokouksessa moittien puhui sen ilmestymisestä. Sitä ei sovi kummastella, että tekijä ei ilmaise itseänsä — hän käyttää vaan nimeä "Suomalainen" — mutta otsake tuntuu oudolta. Ehkä on sen tarkoituksena hankkia kirjalle suurta lukijakuntaa. Tämä on pieni asia, mutta tärkeämpää on, että tämä julkaisu on todellakin hyvä puolustus herännäisyydelle. Varsinkin elävän kristityn suhdetta maailmaan ja siitä syntyvää eripuraisuutta ihmisten keskuudessa käsittelee tekijä elävästi ja taidolla, käyttäen väitteensä tukeeksi paitsi raamatunlauseita, hyvästi valittuja otteita Augustinuksen, Lutherin, Arndtin, Francken y.m. kirjoituksista. Tämä kirjanen on kaunis todistus siitä vakaumuksesta ja perusteellisuudesta, millä heränneet puolustivat itseään maailmaa ja nimikristillisyyttä vastaan. ["Warningsord i anl. av Pietismen i Finland samt därav föranledda söndringar"; Aspelin, Lars Stenbäck, s. 336; Turun pappeinkokouksen pöytäkirjat (1842).]
Jos kukaan kaipasi Stenbäck, joka monesta syystä oli erinomaisen sopiva kynällä ajamaan herännäisyyden asiaa, "Evangeliskt Veckoblad'in" lakkautuksen jälkeen lehteä, jossa hän ja hänen ystävänsä saisivat ajatuksensa julkisuuteen. Suomessa ei voinut toivoakaan viranomaisten suostumusta tämän henkiselle lehdelle, eikä semmoista Ruotsissakaan siihen aikaan ilmestynyt. J. Ternströmin "Nordisk Kyrkotidningkään" ei Stenbäckiä ensinkään miellyttänyt, jonka vuoksi hän vähän koetti Skarstedtin kautta saada uutta hengellistä lehteä syntymään Ruotsissa. Mutta tämäkin hanke jäi kesken. Sensijaan julkasi Stenbäck kesällä 1842 kirjasen, nimellä "Muutama sana Pietismistä", jossa hän innolla, mutta samalla arvokkaasti ja valituin sanoin esiintyy herännäisyyden puolustukseksi. Tämän julkaisun aiheuttivat lähinnä ruotsalaisen teologin Reuterdahlin "Theologisk Qvartalskrift" nimisessä aikakauslehdessä samana vuonna Pietismistä julkaisema kirjoitus, jossa muun ohessa sanotaan: "Pietismi pitää kiini raamatun opista ja tunnustuskirjoistamme, mutta se on liika rehellinen, liika ahdasmielinen ja arka, niin asiaan kuin sanoihin nähden. Se puollustaa vanhaa ja pyhää asiaa, mutta tekee sitä huonosti, sillä se eroaa yksinäisyyteen ajasta ja maailmasta, jotka sentähden vetäytyvät siitä pois." Tunnustaen kirjoituksen maltilliseksi ja puolueettomaksi, teroittaa Stenbäck, että elävän kristityn täytyy tehdä täydellinen pesäero maailmasta, sekä näyttää raamatun sanoilla, miten Herra itse ennusti opetuslapsilleen maailman vihaa. Vedoten apostolien todistukseen "kaikkien, jotka jumalisesti Jesuksessa Kristuksessa tahtovat elää, täytyy vainoa kärsiä", puolustaa hän heränneitten kantaa tunnetulla lämmöllään ja jyrkkyydellään. Kirjanen on lyhyt — se sisältää ainoastaan 31 sivua — mutta sisältörikas ja asiallinen. On lausuttu se arvelu, että Stenbäck kirjoitti sen, tahi ainakin lopullisesti valmisteli sitä Turun pappeinkokouksen aikana. Joka tapauksessa sai hän tässä tilaisuudessa tuetta mielipiteilleen. Mutta hän oppi samalla myöskin punnitsemaan sanojaan ja puolueettomasti arvostelemaan sitä suurta uskonnollista liikettä, jonka edustaja hän oli. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia lauseita kirjasen lopusta: "Pietismi ei ole ilman vikoja eikä se milloinkaan ole pitänyt itseään täydellisenä; kivulla tunnustaa se vikansa eikä suinkaan tahdo niitä puolustaa, sillä se tuntee aivan hyvin syvän aatamilaisen turmeluksen omassa povessaan. Mutta missä se on oikeaa, siellä pyrkii se käsittämään Kristusta ja elävän elämän hänessä, niinkuin Jesus Kristus sen käsittää, — ja Jumalan armoa, joka on sen herättänyt sitä etsimään, tahtoo se tunnustaa, puolustaa, ylistää, siitä se tahtoo pitää kiinni ja sitä seurata elämässä ja kuolemassa, myötä- ja vastoinkäymisessä, jos vaikka koko maailma asettuisi sitä vastaan. Mutta jos sen vastustajille hiljaisena hetkenä elämän ja kuoleman vakavuus häämöttäisi, ja korkeamman, kaikelta järjeltä salatun, Jumalasta syntyneen elämän salama välkkyisi läpi pimeyden ja sumujen, niin kuiskaisi ainakin silloin tyyntynyt ajatus jumalallisen painon voimalla heidän korvaansa viisaan Gamalielin sanat: 'jos tämä neuvo tai teko on ihmisiltä, niin se tyhjään raukeaa, mutta jos se on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä, jos ette tahdo Jumalaa vastaan sotia'."
Kesäkuun 21 p:nä 1842 hyväksyi Turun tuomiokapituli Stenbäckin kirjasen painettavaksi. Jo tämä seikka todistaa, että se, vaikka se käsittelikin päivän polttavaa kysymystä, on maltillisesti kirjoitettu. Sen tunnustuksen tekijä vastustajiltaankin sai. Niinpä sanoi "Helsingfors Morgonblad" kirjoituksen "edustavan pietismiä tämän jalommassa muodossa" sekä että se oli kirjoitettu "nerokkaasti ja maltilla". Itse pietistisestä liikkeestäkin sanotaan samassa numerossa: "Ei kukaan ajatteleva ihminen voine kieltää pietismin suurta merkitystä, joka on siinä, että sekin puolestaan antaa uudenaikaiselle indifferentismille ja jo kaavaan jähmettyneelle puhdasoppisuudelle voimallisen herätyksen uuteen elämään ja siten helmassaan kätkee hengellisen uudestisyntymisen siemenen." Ja "Helsingfors Tidning", joka sitä niinikään arvostelee, lausuu tunnustaen: "Miten eroavat mielipiteet pietismin arvosta ja merkityksestä ovatkin, on jokainen sitä tarkoittava, puolueettomuudella ja maltilla kirjoitettu riitakirjoitus vastaanotettava kunnioituksella". Kiittävästi puhuu myöskin "Borgå Tidning" Stenbäckin kirjasesta. Mutta jyrkästi vastustavalle kannalle nämä lehdet itse asiaan nähden kuitenkin asettuivat, monesti kiivaastikin arvostellen pietismiä ja sen puolustajia. Niinpä kirjoittaa esim. "Helsingfors Morgonblad", ilmoittaessaan Stenbäckin "Några ord om Pietismen": "Pietistat tahtovat kernaasti kirjaimen mukaan sovelluttaa raamatunlauseita, joista he hakevat tarvittavaa tuetta subjektiivisille mielipiteilleen" — "Pietismi tahtoo välttämättä elää riidassa maailman kanssa, jonka vihan ja ylenkatseen alaisena se tahtoo olla. Ehdottomasti se tuomitsee jokaisen vakaumuksen, joka ei kulje samoja teitä sen kanssa. Semmoinen vääräuskoiseksi leimaaminen kuuluu pietismin periaatteeseen, se kun ankarasti vaatii jyrkkää kuuliaisuutta kirjoitetun sanan kirjaimelle; sentähden se tahtookin sovelluttaa kristillisyyttään siihen, mikä on pientä ja vähäpätöistä, ja tuomiten arvostella itseään, muita ja elämää, joka on erämaa ja jota pitää vihata." ["Några ord om Pietismen"; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 347; Turun tuomiokapitulin arkisto; "Helsingfors Morgonblad" 1842 N:o 91; "Helsingfors Tidning" 1842 N:o 70; "Borgå Tidning" 1842 N:o 9.]
Samana vuonna kuin "Några ord om Pietismen" ilmestyi Suomessa, painettiin Falunissa ruotsinkielinen käännös pseudonymi Christianus Alethophilos'in saksaksi kirjoittamasta kirjasta "Keitä ovat ja mitä tahtovat pietistat?" Sanoen pietismiä hyvin vanhaksi, sitä kun kaikkien aikojen hurskaat edustavat, sanoo tekijä vakaamman uskonnollisen elämän "varsinkin pohjoisissa maissa" syntyneen Spenerin ja Francken vaikutuksesta. Puolustaen pietismin oppia ja kieltäen sen olevan tunnekristillisyyttä tämän sanan huonommassa merkityksessä, puhuu hän kattavasti pietistain urhoollisuudesta totuuden tunnustamisessa, heidän hartauskokouksistaan y.m. Hän perustaa väitteensä monien vuosien kuluessa varsinkin suurissa kaupungeissa tehtyihin huomioihin. Suomen herännäisyyttä ei tässä kirjasessa mainita, mutta sen henki on aivan sama ja hankki sille täälläkin monta lukijaa. Sekin lausui painavan sanan herännäisyyttä koskevissa riidoissa. Kirjan loppusanat kuuluvat: "Ken voi kieltää hurskasten esimerkin missä hyvänsä semmoisia löytyy raamatussa ja ihmiselämässä, vielä tänään saaneen monen raa'an syntisen, monen himojensa kurjan orjan häpeämään ja levottomuudesta pelkäämään. Hurskasten heille lausumat sanat, kertomukset, opetukset, nuhteet, varoitukset ja kehoitukset ovat hyvä siemen, joka kyllä usein voi pudota kovaksi tallatulle tielle, kivikkoon tai ohdakkeisiin, mutta myöskin hyvään maahan, missä se itää ja kantaa paljon hedelmää. Tämän maailman kevytmieliset lapsetkin, jos pilkkaavatkin ja häväisevät hurskaita, tietävät kuitenkin aivan hyvin sydämensä syvyydessä, millainen heidän oma tilansa on muiden tilaan verrattuna, eivätkä salaisesti voi heiltä kunnioitustaan kieltää. Olen usein nähnyt, että maailman lapset ovat kutsuneet näitä hurskaita tautivuoteellensa, saadakseen lohdutusta heidän esirukouksistaan ja puheistaan, taikka että on toivottu samankaltaista kuolemaa, kuin heidän oli. Älköön sentähden oudoksuttako, että yhdyn Schlegelin kahdeksannentoista vuosisadan historiassaan lausumiin sanoihin, että nim. kaiken sen jälkeen, mikä on sanottu pietistain puolustukseksi ja heitä vastaan, lopullisesti täytyy tunnustaa: he ovat maan suola." ["Hvilka äro och hvad vilja pietisterna"; kert. N. G. Arppe ja Charlotte Achrén.]
Vielä toinenkin ulkomaalaisen kirjoittama kirja ilmestyi näihin aikoihin pietismiä arvostelemaan. Se on siihen nähden edellistä tärkeämpi, että se on kirjoitettu Suomen oloja silmällä pitäen. Sen nimenä on: "Pietismi, sen oikea käsittäminen ja käsitteleminen". Tekijä oli oppinut saksalainen teologi K. Fromman Venäjällä. O. V. Ehrnströmin kääntämänä ilmestyi kirja ruotsiksi Helsingissä 1842. Se herätti valeen mitä suurinta huomiota. Varsinkin arvostelivat muutamat sanomalehdet sitä hyvin kiittävästi. Niinpä sanoo "Borgå Tidning" kirjan sisältävän "paljon luettavaa sekä pietistoille että muille", "edelliset kun siitä näkevät, miten heitä arvostelee suvaitseva vastustaja, ja koska viimemainitutkin siitä ymmärtänevät, ettei pietismiä saa kohdella välinpitämättömyydellä, vielä vähemmin ylenkatseella". Lehti kehoittaa sitä lukemaan Stenbäckin "erinomaisesti kirjoitetun" kirjan rinnalla.
Fromman oli muun ohessa väittänyt, että kadotuksen pelko enemmän kuin rakkaus Jumalaan vaikuttaa pietistaan sekä että tämä etsii häntä miltei yksinomaan autuuden ikävöimisen tähden. Kirjaa arvostellessaan "Helsingfors Tidning'issä" vastasi nimimerkki (Juliu)s (Ber)gh tähän syytökseen seuraavin sanoin: "Jos te, minun herrani, voitte rakastaa Jumalaa niin paljon, että siihen rakkauteen voitte perustaa luottamuksenne, niin en minä sitä voi, eikä kukaan sitä voi, niinkuin kirjoitettukin on: 'ei niin, että me olemme Jumalaa rakastaneet, vaan hän on rakastanut meitä'. Olen syntiä tehnyt elävää Jumalaa vastaan ja omatuntoni todistaa, että 'Jumala ei anna itseään pilkata'." Viitaten raamatun todistukseen vanhurskauttamisesta uskon kautta, huudahtaa kirjoittaja: "Mutta tähän vastaisi kai oppinut pastori: enkö ole sitä sanonut, että pietista, väittäessään yksin elävänsä hurskasta uskonelämää, on ylpeä." Kirjoitus on pitkä ja hyvin perusteellinen. Jos se puhuukin pietistan jyrkkää, väittelyn helteestä joskus hieman kiivastunutta kieltä, on se kauttaaltaan asiallinen ja arvokas. Sitä vastusti samassa lehdessä muutamia päiviä myöhemmin eräs lähetetty kirjoitus, jossa huomautetaan, että —s —gh väärin oli syyttänyt Frommania katolisuudesta, hän kun oli puhunut vain Kristuksesta "meissä" eikä "meidän edestämme".
Frommanin kirjan johdosta astui taistelutantereelle nuori maisteri, jonka nimen jo olemme maininneet: Antero Vilho Ingman. Hän oli syntynyt 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja filosofiankandidaatiksi 1842, oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen kanssa ja oli hänen kauttansa päässyt heränneitten likeiseen tuttavuuteen. Jo siihen aikaan, jolloin Frommanin kirja ilmestyi, kannatti hän lämpimästi herännäisyyttä. Tottunut kun hän oli kynää käyttämään, ryhtyi hän erityisessä kirjasessa käsittelemään Frommanin arvostelua herännäisyydestä. Kirja, joka sisältää 52 sivua, ilmestyi 1843. Nuorukaisen lämmöllä kuvaa Ingman alussa ajan luonnetta, huudahtaen: "Ei ainoastaan tieteen laajalla kentällä, vaan myöskin uskonnon pyhällä alueella huomaa, että suuret voimat ovat liikkeellä. Sentähden, te nuorukaiset, miehet ja harmaahapsiset isät, tarkatkaamme tätä aikaa; sillä ei näy nyt enää tuo välinpitämätön nukkuminen indifferentismin puoliheränneessä horrostilassa auttavan. Taisteluun, taisteluun! kuuluu kaikkialta levottoman aikamme myrskyisältä taistelutantereelta." Huomauttaen, että Fromman aivan pintapuolisesti käsittelee käsitettä "synti" eikä sentähden käsitä sitä jyrkkää dualismia, josta hän syyttää pietismiä, näyttää Ingman, miten ajan uskottomuus ja sen tyhjä uskonnollisuus juuri samasta syystä on eksynyt niin kauas Jumalan sanasta. Kiittäen Stenbäckin "Några ord om Pietismen", jonka kannalle hän sanoo kokonaan asettuvansa, sättii hän joskus ivankin ruoskalla maailman ihmisten kristillisyyttä, siv. 42 esim. lausuen: "Kuvaa, lukijani, itsellesi nuorta, kaunista, mustaan, kiiltävään hännystakkiin puettua pappismiestä, kuvaa itsellesi, miten hän hartautta säteilevin ja taivasta kohti luoduin silmin esiintyy saarnatuolissa, ja kuule hänen puhuvan: 'Oi, sinä jalo ihminen, joka hyveen tiellä koetat jalostuttaa sieluasi, sinä joka väsymättä pyrit eteenpäin sivistyksen valoisalla tiellä! rikkaan palkan olet kerran löytävä taivaan ilomajassa, sinä, sanon minä, joka uuden elämänperiaatteen elähyttämänä jo tässä iloisessa ja ihanassa maailmassamme olet nähnyt Jumalan valtakunnan! Voi, sinä tiedon yölampun ääressä alituisesti valvova tiedemies! Kalpea on nyt poskesi ja lakastunut kauneutesi, mutta henkesi on sitä kirkkaampana säteilevä tähtien kodissa, missä sinäkin kuolemattoman Voltairen ja Rousseaun kera tulet tähdeksi, amen'. — Etkö jo itke, lukijani? Ainakaan ei saarnan kertoja voi muuta kuin itkeä — ainakin kun hän lähimmässä penkissä, saarnan päätyttyä, kuulee nyyhkyttävän kaunottaren ilon kyyneleitä vuodattaen kuiskaavan: jalo pappi, sinä et ketään tuomitse! Katso, lukijani, tämä olisi maailman mieleen saarnaamista. Lihalle ja verelle ihanaa ja lempeää evankeliumia, joka jättäisi viattoman, enkelinkaltaisen maailmanlapsen rauhaan".
Fromman oli käsitellyt ainettaan tieteellisesti. Samaan muotoon pukeutuu monessa paikoin Ingmaninkin kirja, osoittaen hänen jo siihen aikaan lukeneen paljon. Mutta ei hän silti unohda asian käytännöllistä puolta. Päinvastoin käsittelee hän, raamatun todistuksiin vedoten, esim. elävän kristityn suhdetta maailmaan yhtä yksinkertaisella, kuin sattuvallakin tavalla. Herännäisyyden katsantotapaa ilmaisee varsinkin seuraava lause: "Jos pietismi maailman lasten viattomissa huvituksissa, niinkuin tanssissa ja korttipelissä, ei voi nähdä muuta, kuin maailman himoa, ja sentähden pysyy niistä erillään, onko se silti hyljättävä kirkollista yhtenäisyyttä häiritsevänä ja ehkäisevänä ilmiönä? En tahdo tällä kertaa kiistellä tanssista ja korttipelistä, mutta kysyn kuitenkin näiden huvitusten innostuneilta ihailijoilta: jos Vapahtajamme Kristus vielä ruumiillisessa muodossa vaeltaisi maan päällä, mahtaisiko kukaan hänen tosi seuraajistaan voida kutsua häntä kanssaan iloiseen ranskalaiseen katrilleen tahi meluavaan pelipöytään?"
Selvää on, että Ingmanin kirja herätti paljon huomiota. Sen ainakin paikotellen kiihkoisa henki, johon Stenbäckin lennokas kirjanen ei eksynyt, ei kuitenkaan saanut aikaan mitään kiivaampaa väittelyä. Ehkä oli syynä siihen se seikka, että Frommanin kirja tavallaan arvosteli herännäisyyttä suosiollisesti sekä että sanomalehdissäkin oli alkanut näkyä myötätuntoisiakin arvosteluja siitä. Semmoinen arvostelu löytyy esim. "Vasa Tidning'issä" helmikuussa 1843. Kirjoitus on lähetetty eikä sen alla ole mitään nimimerkkiä, mutta selvästi näkyy, ettei se ole pietistan kirjoittama. Siinä tunnustetaan selvin sanoin ajan uskottomuus ja pietismin suuri merkitys. "Pietismi uskoo siihen tosiseikkaan, että ihminen on langennut, se uskoo, että löytyy ijankaikkisuus, johon tämä lankeemus yhä syvempään onnettomuuteen syöksee jokaisen, joka ei usko ihmiseksi tulleeseen jumalalliseen auttajaan" lausuu kirjoituksen tekijä. Ja hän jatkaa: "Missä tätä uskoa löytyy vähän vain tahi ei ollenkaan, siellä syntyy vastustamattomana, vaikka kuinka kauniisti tahansa sitä peiteltäisiin, kaipuun ja tyhjyyden tunne. Tämä tunne — sen tuntee jokainen, joka ei ole aivan tylsistynyt — selittää, miksi pietismi on herättänyt ja herättää niin suurta huomiota, jos kohta sitä toiselta puolen ei aivan perusteettomasti pelätäkkään." — Nimimerkki "Dixi" vastaa samassa lehdessä mainitun kirjoituksen lopussa pietismiä vastaan tehtyihin syytöksiin, huomauttamalla ettei se "salaisesta ylimielisyydestä" nuhtele ihmisiä synnistä eikä "vallanhimosta" taistele maailmaa vastaan y.m., vaan aivan toisista vaikuttimista.
"Helsingfors Morgonblad" puhui joskus hyvinkin suosiollisesti herännäisyydestä. Niinpä oli se siksi ystävällisesti arvostellut sekä Frommanin että myöskin Stenbäckin ja Ingmanin tätä liikettä käsitteleviä kirjoja, että sitä jo leikillisesti sanottiin herännäismieliseksi. Mutta puolustaessaan Frommania ja samalla antaessaan jonkunmoista tunnustusta pietistoillekin, oli lehti joutunut umpikujaan, josta sen oli vaikea suoriutua. Kantaansa selvitti "Helsingfors Morgonblad" maaliskuun 14 p:nä 1844 ilmestyneessä numerossaan pitkässä kirjoituksessa. Huomauttaen Ingmanin kirjasta kirjoittamastaan arvostelusta, jossa nimenomaan oli sanottu, että se kuvasi pietismiä semmoisena, kuin tämä suunta esiintyi "tunnustajainsa paremmassa vähemmistössä", esittää kirjoitus useita muistutuksia herännäisyyttä vastaan. Niinpä siinä väitetään pietismin kieltävän kaiken historiallisen kehityksen, sen "alituisesti komeilevan raamatunlauseilla" y.m. Lopuksi huomautetaan Suomen Lääkäriseuran kertomuksessa v. 1843 löytyvän todistuksia siitä, että Kokkolan, Pietarsaaren, Uuskaarlepyyn ja Savonlinnan seuduilla olisi pietismin vaikutuksesta ilmaantunut mielisairautta y.m. tauteja, jotka olivat johtaneet murhiin, itsemurhiin ja muihin rikoksiin.
Myönnettävä on, että kysymyksessä oleva kirjoitus sisältää paljon tunnustustakin herännäisyydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan riittänyt lieventämään pietistain jyrkkyyttä. Siitä "juste milieu"-kannasta, jolle "Helsingfors Morgonblad" oli toivonut heidän asettuvan, he eivät tahtoneet tietääkään. Että niin oli laita, näkyy selvästi viimemainittua lehteä vastaan "Helsingfors Tidningissä" samaan aikaan tähdätystä kirjoituksesta, jonka alla on nimimerkki "Pappi". Samassa lehdessä torjui A. V. Ingman pari viikkoa myöhemmin "Helsingfors Morgonbladin" mainitsemia, Suomen Lääkäriseuran kertomukseen perustuvia syytöksiä muutamien seutujen heränneissä tapahtuneista sairaudenkohtauksista, sanoen tutkimuksista käyneen selväksi, ettei herännäisyydellä ollut mitään tekemistä näiden häiriöiden kanssa. Yhtä jyrkästi vastustaa hän syytöksiä lahkolaisuudesta, lausuen: "Pietismi ei koskaan ole hyväksynyt mitään lahkoa, vaan on aina elämän ja kuoleman uhallakin taisteleva oikean opin puolustukseksi".
Moni virallisen kristillisyyden edustajista toivoi, että Frommanin kirja vaikuttaisi paljon hyvää herännäisyyden ehkäisemiseksi. Arkkipiispa Melartin lähetti sen J. Vegeliukselle, toivoen hänen kauttansa saada sille kannatusta Suupohjan heränneiltä papeilta. Vegelius vastasi pitkällä kirjeellä, jossa hän näytti, miten aivan eri kannalla Suomen heränneet ja Fromman, niin yhdessä kuin toisessa suhteessa olivat. Yhtä jyrkälle kannalle, kuin kaikki ystävänsä, asettui Vegeliuskin. "Tekijä ei tunne", kirjoitti hän, "oikeaa pietismiä, joka itse teossa ei ole muuta, kuin elävää kristillisyyttä, jolle tavallisesti annetaan joku ilkeä pilkkanimi, kun ei avonaisesti uskalleta asettautua tosikristillisyyttä vastaan käyttämällä sen oikeaa nimeä, koska jokainen kernaasti tahtoo käydä hyvästä kristitystä. Pietismiä sanotaan yksipuoliseksi sentähden, ettei se poikkea Jumalan sanasta, ei oikealle eikä vasemmalle".
Frommankin sekaantui vielä taisteluun. Hän lähetti B. O. Lillelle pitkän puolustuskirjoituksen, joka käännettiin ruotsiksi ja painettiin "Ecclesiastikt Litteraturbladissa". Ettei hän ollut katkeroittunut häntä vastaan monasti lausutuista hyvinkin kiivaista sanoista, vaan päinvastoin suurella kunnioituksellakin kohteli herännäisyyttä ja myötätuntoisuudella tahtoi sen erehdyksiäkin arvostella, osoittavat esim. seuraavat sanotusta kirjoituksesta lainatut sanat: "Paraintakin uhkaavat väärinkäytökset ja turmelus. Se kohta, missä pietismi ei ollut suojeltu turmelukselta oli, jollen erehdy, juuri siinä ristiriidassa, johon se joutui taistellessaan maailmaa ja puhdasoppisuutta vastaan. Ei mikään ihmistä niin helposti johdata epäjohdonmukaisuuteen ja varomattomiin tekoihin, jotka alussa eivät sisältyneet hänen tarkoitukseensa ja periaatteisiinsa, kuin ristiriitaan joutuminen. Tätä kokemusta tukee minusta myöskin pietismin historia. Jos sen periaatteeseen silloin, kun se ensin syntyi, kuuluikin pysytteleminen erillään hengettömyyteen ja kuolemaan sortuneesta lutherilaisesta puhdasoppisuudesta, niin ei suinkaan tuohon periaatteeseen kuulunut välinpitämättömyys teologiseen tieteeseen nähden, vielä vähemmin tämän tieteen hylkääminen". Frommanin kirjoitus sisälsi, niinkuin hänen kirjansakin, tunnustustakin ansaitsevia lausuntoja, mutta sitä eivät Suomen pietistat myöntäneet. He eivät tahtoneet tietää mistään sovitteluista, ei silloinkaan, kun semmoisten tekijä esiintyi ystävällisessä tarkoituksessa. Joko tahi.
Herännäisyyttä koskeviin, näinä aikoina julkaistuihin kirjoituksiin, kuuluvat myös ne kirjalliset väittelyt, jotka syntyivät J. J. Östringin muistoksi v. 1840 Pohjalais-osakunnan juhlassa pidetyn puheen johdosta. Tämä puhe, jonka piti R. J. Holsti, julkaistiin painosta seuraavana vuonna. Östring oli ollut Stenbäckin ehkä likeisin ystävä, Ja hänen kaunis muistonsa eli elävänä runoilijan sielussa. Etenkin muisti Stenbäck tuon ystävänsä herätystä ja sitä perinpohjaista muutosta koko hänen katsantotavassaan, minkä se sai aikaan. Puheessaan oli Holsti tähän koskenut, mutta samalla väittänyt, että Östringissä tapahtunut mielenmuutos ei oikeastaan ollut luopumista filosofiasta, jota hän niihin asti oli niin syvällisellä rakkaudella harjoittanut, vaan sen sovittamista tuon uskonnollisen vakaumuksen kanssa yhteen, johon hän taisteluissaan oli johtunut. "Huomaamme hänessä filosofian ja pietismin toisiinsa liittyneinä rauhallisesti vaikuttavan samaan suuntaan, kun sitävastoin muutoin aina tapaamme ne erimielisinä ja ilmeisessä taistelussa keskenään", oli Holsti muun ohessa lausunut. Tätä käsitystä vastaan esiintyi Stenbäck pitkässä, "Helsingfors Morgonbladissa" julkaisemassansa kirjoituksessa. Kertoen, miten Östring, yliopistoon tultuaan, turhaan etsi tyydytystään milloin runous-, milloin osakunta- ja toveri-elämän jaloimmista pyrinnöistä, milloin filosofiasta, teroittaa hän että tuo levoton heittäytyminen toisesta toiseen riippui siitä tyhjyydestä, minkä sielu aina tuntee, kunnes se löytää elävän Jumalan. Erinomaisen kauniisti on tämä Stenbäckin kirjoitus kirjoitettu. Kaikkialla näkyy kirjoittajan jalo runoilijaluonne ja hänen lämmin sydämensä. Aihe onkin mitä kiitollisimpia: nuoruuden muistojen pyhyys Jumalan sanan valossa. Kuvatkoot sitä muutamat lyhyet otteet: "Hän (Östring) huomasi surulla ja kauhistuksella erehtyneensä koko elämänsä tarkoitusperästä, vieläpä ettei hän ollut aavistanutkaan, että ainoa ja oikea, ijankaikkinen totuus oli hänelle ihan tuntematon, ja ettei hän vielä ollut astunut ainoatakaan askelta sitä löytääksensä ja voittaaksensa; että hän oli seurannut pettäviä virvatulia ja siten unohtanut sen suuren pääasian, joka on jokaisen ihmisen pääasia: Jumalan ja hänen elävän tuntemisensa etsimisen. Hän huomasi, että silloin kun hänen päänsä oli täynnä filosofisia mietelmiä ja hänen sielunsa itseensä tyytyen luuli työskentelevänsä yksinomaan ihanissa, ylevissä ja jaloissa ajatuksissa, asui synti häiritsemättä sydämessä, erottaen hänet kauas Luojastaan ja Jumalastaan. Niin oli synti murtumaton, sen kahleissa oli hän voimatonna vankina. Mutta omassatunnossaan kuului vastustamattomalla voimalla Jumalan ääni: Teidän pitää pyhät oleman, sillä minä olen pyhä — — —. Nyt oli kirves pantu puun juurelle, kaikki utukuvat hävisivät, mutta Herra yksin puhui: tee parannus, muutoin sinut kaadan. Tämä on herätystä, eikä kukaan, joka ei ole sitä kokenut, vielä ole astunut askeltakaan sillä tiellä, joka johtaa elämään. Herännäisyyden jyrkkää kantaa kristityn suhteeseen nähden maailmaan ilmaisevat seuraavat sanat: 'Puhuja väittää, ettei Östring enää vaikuttanut ympäristöönsä yhtä miellyttävästi, kuin ennen.' Tuo on mahdollista, eikä muuten voinut ollakaan. Kun hän ei enää saattanut ottaa osaa entisten toveriensa elämään, heidän toimiinsa ja pyrintöihinsä, niin täytyi heidän pitää häntä kaameana, synkkänä ja ikävänä, samoinkuin yleensä kristityn ihmisen läsnäolo luonnollisten ihmisten mielestä tuntuu painostavalta ja raskaalta, he kun hänen kauttansa tulevat omissatunnoissaan levottomiksi ja he kun tuntevat, että häntä hallitsee toinen henki, kuin heitä itseä".
Tämän Stenbäckin kirjoituksen johdosta arvosteli "Helsingfors Morgonblad" lyhyessä kirjoituksessa Holstin puhetta. Kannattaen siinä lausuttuja mielipiteitä ja vastustaen Stenbäckin katsantotapaa, väittää arvostelija, ettei Östring olisi pysynyt pietistana, jos hän olisi saanut elää. Kirjoitus päättyy hyökkäyksiin heränneitä vastaan, joita syytetään muiden mielipiteiden halveksimisesta. — Muutamia päiviä myöhemmin vastustaa joku muu samassa lehdessä sitä Stenbäckin väitettä, ettei filosofia tiedä mikä synti on, sanoen hänkin viimemainitun esitystä Östringistä vääräksi. Stenbäck vastasi muutamin sanoin, koettaen vastustajilleen huomauttaa uuden syntymisen salaisuutta. Väittelyyn puuttui myöskin "Interveniens" "Helsingfors Tidningissä". Siihenkin vastattiin. Ja samaa riitaa jatkui vielä seuraavanakin vuonna. [Borgå Tidning 1843, n:o 9; Helsingfors Tidning 1842, n:o 24, 1843 n:o 23, 38, 1844; Vasa Tidning 1843, n:o 20, 27; Helsingfors Morgonblad 1842, n:o 6, 10, 12, 24, 1844, n:o 21, 22, 27; Församlingsvännen 1889, n:o 4; Ecclesiastikt Litteraturblad 1845, n:o 1; Sukukirja; Minnesteckning av Johan Jacob Östring; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]
"Ei ollut vähän melua siitä tiestä".