XXV.
Hedbergiläisen riidan alku.
Heinäkuun 30 p:nä 1843 asetettiin F. G. Hedberg Pöytyän seurakunnan pitäjänapulaisenvirkaan. Tilaisuuteen oli saapunut joukko Etelä-Suomen heränneitä pappeja. Illalla keskusteltiin, niinkuin heränneitten piireissä tapana oli, autuuden tiestä. Mieliala oli raskas. Valitettiin synnin voimaa ja taistelun vaikeuksia. Hedberg katkasi nämä puheet, lausuen: "Monta kertaa olen jo elävästi kokenut, ettei mikään muu voi tyydyttää omaatuntoa tahi vakuuttaa meitä Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, kuin evankeliumin todistuksen omistaminen uskossa siitä sovinnosta, joka Kristuksessa Jesuksessa jo on tapahtunut. Niinpä tapahtui minulle viime syksynä Raippaluodossa eräänä aamuna, jolloin tavallisuuden mukaan jälleen tunsin omassatunnossani lain tuomion ja mietin, miten menettelisin saadakseni armon ja syntini anteeksi, että minulle selvästi kirkastui se Jumalan sanan valo, että kaikki tämä jo oli minulle Kristuksessa hankittu ja etten minä tähän muuta tarvinnut, kuin sen evankeliumin sanan uskolla omistamisen, joka saarnaa armosta ja vanhurskaudesta. Jättäen muut valmistukset sikseen, aloin silloin aivan yksinkertaisesti ja lujasti turvautua tähän sanaan, sitä tehdessäni luotani luoden kaikki perkeleen vastaväitteet ja lain vaatimukset. Ja heti kun uskalsin näin tehdä, sain omassatunnossa myös tuntuvalla tavalla kokea rauhaa sekä iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, jota iloisella sydämellä ja korkealla äänellä aloin kiittää ja ylistää." [Akiander VII, s. 322.]
Ei kukaan Pohjanmaan jyrkimmistäkään heränneistä papeista olisi moittinut Hedbergiä näistä sanoista, jos kohta muutamat kohdat tässä lausunnossa sisältöönkin nähden erosivat heidän piireissään kuulluista tunnustuksista. Kyllä hekin monesti olivat kokeneet Jumalan armon suuruutta ja omantunnon rauhallista lepoa Kristuksen hankkiman sovinnon turvissa, ja synneistään murheellisia sanankuulijoitaan olivat he neuvoneet turvautumaan yksinomaan samaan armoon, mutta se olisi heistä tuntunut oudolta, että Hedbergin sanoista aivan surutonkin olisi voinut tulla siihen johtopäätökseen, että hänelläkin ilman muuta oli syntein anteeksisaamisen rauha. Kysymys oli käytännöllinen kysymys, joka ihmisten eri tiloihin nähden muodostuu eri tavalla. Tätä ei Hedbergkään olisi tahtonut kieltää. Mutta se ahdattiin opinkaavaan, jota kaikkien tuli noudattaa elämässä ja tunnustuksessa ja siinä on nyt alkavan suuren riidan alkusyy.
Monta vuotta oli Hedberg taistellut kovaa taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Elävä synnintunto ja synninsuru ajoivat häntä yhtä elävästi kaipaamaan Jumalan armoa Kristuksessa. Sitä hän odotti, niinkuin yön pimeässä valvova sairas odottaa päivän koittoa. Ja monta kertaa välkkyikin Jesuksen rakkauden valo hänelle, antaen hänen maistaa, kuinka suloinen Herra on. Mutta yö ei kuitenkaan poistunut, ja uhkaavana kuului sen pimeästä usein lain ukkosen jylinä. Jumalan sanasta hän tiesi, että emme mitään voi ilman Kristusta ja että hänen sovintotyönsä hedelmät tarjotaan meille ilmaiseksi, "ilman rahatta ja ilman hinnatta", miksi täytyisi hänen näin ollen pelvonalaisena taistella voimatonta taisteluaan epäuskon pimeässä? Eikö ollut Kristus tullut häntäkin auttamaan lain ikeen alta Jumalan lasten vapauteen? Tuohon suuntaan olivat Hedbergin ajatukset jo monta vuotta pyrkineet, ja avomielisesti oli hän monesti ne ystävilleen ilmaissut. Eikä siinä kyllin. Hän luuli huomaavansa saman epäuskon vallan, kuin itsessään, muissakin heränneissä papeissa ja heidän sanankuulijoissaan ja hän oli monesti ajatellut: onko oppimme, onko saarnamme oikea. Hedbergin uskonnollista kehitystä 1840-luvun alkupuolella kuvaa hyvin valaisevalla tavalla hänen Raippaluodosta syyskuussa 1842 kirjoittamansa kirje, joka selvästi on aiottu Pohjanmaan heränneitten pappien luettavaksi. Siinä hän muun ohessa kirjoittaa: "Vaikka me ahkeroitsemme puhtaan sanan julistamista ja sen soveltamista jokaiseen hänen tilansa mukaan, niin emme luultavasti kuitenkaan voi sytyttää oikein elävän evankeliumin valoa ihmisten sydämissä, ellei sen kirkkaus ensin valaise meitä itseä. — Tätä kaikkea en suinkaan sano siinä mielessä, kuin minä jo olisin tuohon päässyt, vaan ainoastaan ilmaistakseni, mikä ajatukseni mukaan on minun ja useampain (en sano kaikkien) maamme heränneitten opettajien suurin puute; Jumala on kyllä, ja hän olkoon kiitetty siitä, hengellänsä enemmän tahi vähemmän tehnyt työtä sydämissämme, me olemme myöskin tässä valossa nähneet, että kristikunnan kristillisyyden tila ei ole hyvä, ja me olemme korottaneet äänemme pasuunan äänenä nuhtelemaan Israelin ylitsekäymisiä. Siellä täällä suurimmassa osassa maata ovat myöskin useat sielut kuunnelleet tätä 'parannushuutoa ja alkaneet murheella kysyä: 'mitä meidän pitää tekemän?' Silloin olemme myöskin, niin hyvin kuin olemme voineet, koettaneet neuvoa näitä murheenalaisia sieluja kääntymään Jumalan Karitsan tykö. — Kaikki tämä on nyt tapahtunut, ja kuitenkin — niin arvelen minä — on Kristus Jesus, jos kohta ei kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi vielä tuntematon sekä itsellemme että sanankuulijoillemme. Sillä, rakkaat veljet, mistä muutoin tulisi tuo heränneissä niin yleinen ja alituinen valitus epäuskosta? Mistä tuo kylläkin yleinen hitaus, penseys ja kylmyys, jota sekä me itse alinomaa valitamme että sanankuulijoistamme vakavimmat? Niin, ja mistä tuo ei aivan harvinainen rakkaudeton arvosteleminen ja tuomitseminen heränneitten omassa keskuudessa, tuo itserakas, uuttera, viisasteleva toisten tilan mestaroiminen y.m.? Väitän 'evankeliumin ihana, Kristuksen kirkkauden valo' ei vielä ole saanut oikein valaista meidän eikä sanankuulijoittemme sydämiä. Me makaamme vielä suurimmaksi osaksi (käyttääkseni Boosin sanoja) Johannes Kastajan kylmässä ja pimeässä katumusvankilassa, mutta Poika ei ole saanut meitä oikein vapaiksi tehdä. Johanneksen kylmällä vesikasteella olemme kastetut parannukseen, mutta Jesus Kristus ei ole saanut Pyhällä hengellä ja tulella kastaa meitä todelliseen uuteen syntymiseen." — Lämpimin ja nöyrää uskoa ilmaisevin sanoin kehoittaa kirje ystäviä "yhtenä miehenä Jaakopin tavoin taistelemaan Jumalan kanssa siunauksesta". Vedoten Jumalan sanan horjumattomiin lupauksiin, joista hän yhtä voimallisesti kuin kauniisti puhuu, luo Hedberg lopuksi toivonsa silmän valoisampaan aikaan, lausuen "Kristus on nouseva kuolleista ja on tuleva eläväksi meidän sydämissä". [Hedbergin kirje 21-23/9 42 (Wennerström, s. 108-113).]
Ei kukaan ole tätä kirjettä moittinut. Varsinkin jos se kokonaisuudessaan luetaan, tekee se eheän vaikutuksen. Myönnettäköön niinikään, että Hedbergin huomautus heränneitten laillisesta katsantokannasta ja siitä johtuvista vioista, jos kohta ehkä liioitteleva, sisältää oikeutettujakin huomautuksia. Samaan tapaan ajattelivat ainakin muutamat muut heränneet papit juuri näihin aikoihin, jos kohta sillä eroituksella, että he tuolla herännäisyydelle omituisella pyhällä pelvolla aina puhuivat armon omistamisesta.
Muutamia päiviä myöhemmin kirjoitti Hedberg toisen samankaltaisen kirjeen. Hän osoitti sen Paimion vastanimitetylle pitäjänapulaiselle K. Enebäckille, joka oli pyytänyt häntä vieraakseen virkaanasettajaisissa, kehoittaen häntä lukemaan sitä tähän tilaisuuteen saapuville ystäville. Kirje on vielä evankelisempi kuin edellinen, mutta paljon rohkeampi armon omistamiseen nähden. Hedberg kirjoittaa siinä: "Armo tahtoo olla armoa, se on, tahtoo että se lahjoitetaan ja vastaanotetaan ilmaiseksi, muutenhan se ei enää mikään armo olisikaan. — Mitä sitten tekisimme? Mitä muuta kuin avaamme kurjat kerjäläispussimme ja otamme mielellämme vastaan, mitä rakas taivaallinen isämme meille ilmaiseksi tahtoo lahjoittaa! Oi, jospa toki osaisimme tämän yksinkertaisen ja samalla kuitenkin aina niin vaikean taidon! Veljet! mitäpä meiltä sitten puuttuisi, tai mikä perkele helvetistä saattaisi silloin vahingoittaa meitä! — Suuri ja sanomaton on tosin syntivelkamme; mutta mitä se nyt merkitsee Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan vereen verrattuna? Vähemmän kuin ei mitään. Alastomia ja synnin saastan tahraamia me tosin olemme elävän Jumalan edessä; mutta mitäpä se vahingoittaa, kun nyt Kristus tahtoo lahjoittaa ja kokonaan pukea yllemme ijankaikkisen vanhurskautensa! — Kieltämättä on viha, tuomio ja kadotus meidän joka päivä hyvin ansaitsemamme osa, mutta eikö meillä ole lupa kääntää lehteä ja kysyä: Kuka voi kadottaa? Kristus on kuollut ja hän on myös herätetty ylös, hän on Jumalan oikealla puolella ja hän myös rukoilee meidän edestämme." Kirjeen lopussa huudahtaa Hedberg: "Ylös veljet! Eteenpäin käykäämme! Onhan Kristus Jesus, Jumalan Poika meidän Vapahtajamme! meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty. — — — Hänen armonsiipiensä suojassa me löydämme varmuuden ja turvan kaikkia omantunnon syytöksiä, lain tuomioita, maailman uhkaa ja kaikkea perkeleen pelotusta vastaan." [Hedbergin kirje Enebäckille ("Fredrik Gabriel Hedbergin muistolle juhlajulkaisu", siv. 26-29).]
Samana vuonna, kuin Hedberg kirjoitti yllämainitut kirjeet oli hän saanut valmiiksi tunnetun, Efes.kirjeen ensimmäisen luvun johdosta kirjottamansa kirjan. Tälle kirjalle, jonka hän ensin alisti Jonas Laguksen tarkastettavaksi ja sittemmin tämän kehoituksesta lähetti L. J. Niskasen ja Paavo Ruotsalaisen arvosteltavaksi, oli hän pannut nimeksi "Uskon oppi autuuteen". Esitys liikkuu alusta loppuun evankelisella pohjalla, ja merkille on pantava, että Lagus empimättä sen hyväksyi, vieläpä sitä arvosteli hyvinkin kiittävästi. Hän näet kirjoitti Hedbergille 1843: "Jos kirjasi kokonaisuutena arvosteltuna kaatuukin, joka kuitenkin on mahdotonta, niin olen minä samalla saanut arvostelun nykyisen kristillisyyteni tiestä ja kokemuksesta, jotka niin likeisesti sopivat yhteen kirjasi kanssa, etten vielä ole löytänyt, en Lutherin kirjoituksistakaan, mitään joka olisi niin aivan sydämestäni otettua. Mutta tämä sai toiselta puolelta epäilykseni liikkeelle, asetteli arvosteluani ja teki minut araksi niihin moniin vaikeuksiin nähden, jotka kirjaa lukiessani astuivat eteeni. Niin suloista, epäuskoa vastaan taistelevaa ja pitkittyvää evankeliumia en ole kenessäkään veljistämme huomannut". Saatuansa tietää, mitä kirjasta Savossa oli arveltu, lisäsi Lagus moniaita viikkoja myöhemmin yllämainittuun kirjeeseensä tekemässään jälkilauseessa: "Efes.kirjeen selityksesi on kulkenut isien käsien kautta, ja he ovat, niinkuin minäkin, arvelleet että se ansaitsee päästä muutoksitta painoon, sekä pitäneet sitä varsinkin tänä aikana tarkoitustaan hyvästi vastaavana. Älä siis viivyttele, vaan toimita se painoon." Vielä elokuussa s.v. palajaa Lagus tähän asiaan, kirjoittaen: "Olen pahoillani siitä, että kirja niin kauan on maannut minun luonani, kuni kipinä tuhan alla, ja toivon sen pian pääsevän saarnaamaan heränneelle, mutta epäuskon siteissä vetelehtivälle sukukunnalle." — Mitä Paavo Ruotsalainen arveli kirjasta, näkyy siitäkin, että hän tavatessaan Hedbergin "Venellin häissä" ensimäisenä sananaan hänelle lausui: "Onko kirjasi jo präntissä?" [Wennerström, siv. 117.] Hyvin luultavaa on sitäpaitsi, että Hedbergiin myöskin olivat vaikuttaneet Roseniuksen viimemainitussa tilaisuudessa lausumat mielipiteet, varsinkin koska Hedberg varmaankin, samoinkuin moni muukin, oli pahoillaan siitä kohtelusta, minkä viimemainittu siellä sai osakseen.
Tällaisten kokemusten tukemana, oli Hedberg virkaanasettamis-juhlassaan ystävilleen pitänyt mainitsemamme puheen. Hän oli vakuutettu, että ainakin muutamat Suupohjankin heränneet papit ajattelivat samoin kuin hän. Ja ettei hän tässä otaksumisessaan erehtynyt, sen huomaamme esim. O. H. Helanderin veljilleen samaan aikaan kirjoittamasta kirjeestä, jossa tämä lausuu: "Me olemme tosiaankin narreja. Koko Kristuksen rikas evankeliumi kaikkine armonaarteineen on meille avoinna, ja kehoittaen vaatii meitä Jumalan henki vastaanottamaan, ilmaiseksi ostamaan, uskomaan ja autuaiksi tulemaan, mutta me peräydymme, sanoen kohteliaasti: 'kiitoksia, ei', ja niin lähdemme valitusvirsiä veisaamaan siitä, miten vaikeaa tuo on, kummoisia sikoja me olemme (joka kyllä on totta); yksi valittaa hitauttansa, toinen suruttomuuttansa, kolmas synnin voimaa. Tuon kaiken näkeminen, tunteminen ja kokeminen on kyllä oikein, mutta miksi ei sekin saa olla oikein, että semmoisina uskomme elämän Herraan Kristukseen sekä syntisinä, kadotettuina, pahoina annamme Herran auttaa itseämme, koska hän itse sitä tahtoo? Miksi siis valittelemme, kursailemme ja vastustelemme Herran järjestystä? Ei mikään muu koko maailmassa auta, kuin uskominen hänen sanaansa vastoin kaikkien tuntemisten. Tämän sanan mukaan on kaikki arvosteltava ja siten tullaan autuaiksi. Annettakoon tämän ohessa kaikkien kokemusten, sekä suloisten että katkerien, olla mitä ne ovat, jääköön syrjään tuo kaikkien autuutta perivien jokapäiväinen ruoka ja älköön näiden kokemusten nojalla vedettäkö johtopäätöksiä sielun suuremmasta tahi vähemmästä vanhurskaudesta Jumalan edessä, vaan pysyttäköön uskossa hänessä, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. Antautukaamme siis, rakkaat veljet, heti Herralle, uskokaamme ja tulkaamme autuaiksi. Liika kauan olemme jo viipyneet järjen ja epäuskon vallan alla. Jo on aika paeta Kristuksen siipien turviin, jos kohta tulisimme tyhmiksi kuin kanat. Tähän olen viime aikoina saanut mitä voimallisimpia kehoituksia, niin että usein elävästi olen kokenut, että juuri tämä puuttuu, ja kuitenkin on niin erinomaisen tärkeää, että sillä tavoin taistelemme epäuskoa ja kaikkea muuta vastaan, joka eroittaa meitä Herrastamme Kristuksesta". [O. H. Helanderin kirje 4/12 1843, jonka omistaa Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.]
Mutta tälle kannalle eivät asiat jääneet. Hedberg kehittyi yhä enemmän evankeliseksi, kehoittamalla kehoittaen ystäviäänkin siihen. Niin vähän hän kuitenkin vielä v. 1843 ajatteli eroa herännäisyydestä, että hän päinvastoin luuli saavansa ainakin suuren osan liikkeestä muodostetuksi evankelisen oppinsa mukaan. Vastarintaa hän kyllä tiesi kohtaavansa, mutta voitostaan ei hän näy epäilleen. Herännäisyysliike, johon Hedberg yhä edelleen luki itsensä kuuluvaksi, oli vapautettava vanhan herännäisyyden hänen mielestään aivan väärästä katsantotavasta — tuo on hänen tarkoitusperänsä ja sen saavuttamiseksi toimi Hedberg ahkerasti. Huomattavia tässä suhteessa ovat varsinkin seuraavat, Hedbergin kirjeestä Siuntion kirkkoherranapulaiselle J. F. Cajanille lainatut sanat: "Vanhan pietismin pääerehdys oli siinä, että se Don-Quixotin tavoin antautui taisteluun luultuja vihollisia vastaan, joita ei todellisuudessa ollut olemassa. Sillä se taisteli toimetonta, kuollutta uskoa vastaan töitä teroittamalla ja tarkkaan määriteltyjä autuudenjärjestyksiä laatimalla, vaikka sen olisi pitänyt pystyä katsomaan syvempään sekä huomaamaan, että epäusko ja itsevanhurskaus kaikkialla pohjalla piiloutuivat maalatun uskon pinnan alle, ja vaikka sen siis olisi pitänyt nuhdella maailmaa sentähden, ettei se uskonut Kristukseen, nuhdella sitä vanhurskaudesta ja tuomiosta sekä tämän ohessa julistaa Kristuksen evankeliumia, sekoittamatta siihen teko-oppeja, järjen laatimia ehtoja ja itsevanhurskaita parannusjärjestyksiä." [Akiander VII, 327.]
Jo ennenkuin O. H. Helander kirjoitti vasta mainitsemamme kirjeen, oli sattunut tapahtumia, jotka yhä jouduttivat evankelisen suunnan nopeaa kehitystä. Palajamme sentähden näihin tapahtumiin.
Syyskuun 10 p:nä 1843 asetettiin K. Hacklin kappalaisenvirkaan Raumalle. Hän kuului heränneisiin, ja tilaisuuteen saapui lukuisasti hänen hengenheimolaisiaan, niiden joukossa Hedberg. Tässä tilaisuudessa esitti viimemainittu keskustelunalaiseksi kysymyksen "miten tulisi menetellä, jotta ei vanhurskauttamisen jälkeen eksyisi salaisesti luottamaan harjoittamaansa pyhitykseen ja entisiin kokemuksiinsa, siten kadottaen armon ja Kristuksen vanhurskauden?" K. H. Lindfeldt, joka siihen aikaan oli kappalaisenapulaisena Vampulassa, kannatti lämpimästi Hedbergin julkilausumaa vakaumusta, että nim. alituisesti uudistuva luottamus Jumalan armoon Kristuksessa yksin voipi suojella sielua salatun itsevanhurskauden harhateille joutumasta. Keskustelun tuloksena oli yleinen ilo ja riemu. Hedberg on itse kuvannut tilaisuudessa vallitsevaa mielialaa seuraavin sanoin: "Yksi sanoi: miksi ei kukaan ennen ole minulle tätä sanonut. Toinen itki, vapisi ilosta ja syleili veljeään, lausuen: voi rakas ystävä, en ole koskaan aavistanut, että Kristus olisi niin armollinen tämmöiselle syntiselle ja että kristinusko olisi niin autuas asia! Kolmas: näihin asti en ole tietänyt autuuden tietä, vaan oma kelvottomuuteni on aina tuottanut levottomuutta omalletunnolleni ja sentähden olen karttaen pelännyt Jumalaa ja niitä, joita olen pitänyt hänen ominaan. Mutta nyt minä näen, että Kristus on minunkin oma ja tästä lähtien on elämäni oleva ihan toista kuin ennen". [Akiander VII, 333 — 34; Paimenmuisto.]
Hacklinin luota lähtivät Hedberg ja Lindfeldt Turkuun, minne syysmarkkinoiden takia oli saapunut ennenmainittu K. I. Nordlund. Tämä, jota kiitetään vakavaksi mieheksi, ei vielä tiennyt, mikä muutos Hedbergin sekä muiden ystäviensä uskonnollisessa katsantotavassa oli tapahtunut. Väleen hän kuitenkin pääsi siitä selville, eikä aikaakaan, niin oli hän jo itsekin samalla kannalla. — Näille markkinoille oli myöskin E. M. Rosengren saapunut. Hedberg kävi häntäkin tervehtimässä. Astuessaan hänen huoneeseensa, tapasi hän siellä muutamia lukiolaisia, joille Rosengren paraikaa puhui sydämen murtumisen tarpeellisuudesta ja miten tärkeää olisi siihen pyytää armoa Jumalalta. Hedberg lausui: "vaikken minä tänään esim. ole noin rukoillut, taistellut ja antanut lain murtaa itseäni, vaan kuljeksinut kaduilla markkina-asioitani toimittamassa, niin olen kuitenkin tällä hetkellä varma siitä, että minulla Jesuksen Kristuksen tähden on Jumalan armo ja syntein anteeksiantamus, jos kohta en nyt ole sitä tuntuvasti kokemassa, vaan päinvastoin pikemmin aivan toista". Rosengren epäili vielä, mutta jo muutaman viikon perästä oli hänkin liittynyt Hedbergiin. [Akiander VII, 135 — 36.]
Nopeasti levisi uusi suunta Lounais-Suomessa. Turussa esim., missä varsinainen herännäisyys ei aikaisemminkaan ollut päässyt laajemmin leviämään, liittyi siihen paljon ihmisiä. Sikäläisissä heränneissäkin sai se jalansijaa. Kuitenkin löytyi heidän joukossaan niitäkin, jotka esiintyivät Hedbergiä vastaan. Näistä mainittakoon kristillisenä karaktäärinä yleisesti kunnioitettu [Kert. arkkipiispa T. T. Renvall, y.m.] neiti Gustaava Cairenius. Kun esim. Hedberg marraskuun 10 p:nä 1843, jona päivänä heränneitten ylioppilasten tavoin oli ruvettu hartauskokouksia pitämään, erään ystävän luona piti seuroja Turussa, puhui neiti Cairenius hänen esitystään vastaan. Leikillisesti lausui Hedberg: "taas vetää neiti Cairenius esille Nohrborginsa", ja muutamia hengellistä uneliaisuuttaan surevia lohdutti hän sanoilla: "oi, tuo on rikkaläjälle asettumista". Lounais-Suomen papeista ei kukaan asettunut Hedbergiä vastaan. Miltei ainoa, joka edelleen jyrkästi pysyi herännäisyyden opin kannalla, oli Turun kappalainen, vakavamielinen M. Nordqvist, mutta tämä oli jo vanha eikä sekaantunut uskonnollisiin väittelyihin. [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto.]
Jota suurempaan uskonvarmuuteen Hedberg ja muut uuden suunnan kannattajat luulivat päässeensä, sitä selvemmin he myöskin ymmärsivät, että kova taistelu oli tulossa. Tämä asia lie ensi kerran heidän piirissään joutunut oikein vakavan keskustelun alaiseksi lokakuussa 1843, jolloin Rosengren ja Hedberg kävivät Marttilassa K. I. Nordlundia tervehtimässä. Mutta edelleenkin oli Hedberg vakuutettu siitä, että moni herännäisyyden huomatuimmista henkilöistä (etenkin luotti hän Lagukseen ja Paavo Ruotsalaiseen) tulisivat asettumaan hänen puolelleen. Hän ei huomaa ja tuskin kukaan mukaan herännäisyyden johtomiehistä sen siihen aikaan huomasi, että herännäisyydellekin oli joutunut oppiriitojen aika ja että semmoinen aika aina, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, vetää ihmiset pois "ainoasta tarpeellisesta", eksyttäen heitä kiinnittämään huomionsa oppiin oppina ja sen selvittämisestä itselleen ja muille löytämään tyydytystä uskolleen. Jos Hedberg oli huomannut vikoja heränneissä, oliko niihin todellakin, niinkuin hän väitti, syynä se, että heiltä olisi salattu Kristuksen evankeliumi? Ja jos, niinkuin myöntää täytyy, yksipuolisesti laillista saarnaa usein kuultiin heränneitten pappien suusta, seurasiko siitä, että kaikki niin saarnasivat? Jos toisen lahjat ja hengelliset kokemukset paremmin soveltuivat julistamaan sitä totuutta, että Jumala on pyhä ja vanhurskas, toisen Herralta saama valistus teki hänet kelvollisemmaksi Kristuksen evankeliumin suloisuutta ilmoittamaan — seuraisiko siitä, että henki ei ollut sama, että he palvelivat eri herroja? Eikö ollut pääasiana se, että kumpikin oli herännyt synnin ja suruttomuuden unesta elävää Jumalaa palvelemaan niillä lahjoilla ja sillä valolla, minkä olivat häneltä saaneet? Toisiaan epäilemään ja soimaamaanko, vai toisiaan täydentämäänkö he olivat kutsutut? Lain voimako se oli, joka nukkuvan kirkon helmoista oli nostanut eloon tuon suuren herännäisyysliikkeen koko maassa? Eikö ollut kukaan tässä liikkeessä käsittänyt Kristuksen evankeliumia ennen vuotta 1843?
Jokainen uusi uskonnollinen suunta ilmaisee jotakin puutetta siinä kokonaisuudessa, josta se lähtee. Niin sekin, joka on saanut nimensä Hedbergistä. Mutta jos tämä myönnetäänkin, jos täytyykin tunnustaa, että Hedberg oli kutsuttu huomauttamaan herännäisyyden opillisista yksipuolisuuksista — siitä etenkin, että katumusta, synninsurua, parannusta monesti teroitettiin Jumalan armon omistamisen kustannuksella, löytyy paljon, joka oikeuttaa ylläolevan kysymyksiin. Hedberg oli vakaumuksen mies, ja tämä vakaumus oli syntynyt ja kehittynyt kovissa taisteluissa. Hän oli kokenut paljon. Mutta juuri sentähden on jälkimaailma oikeutettu kysymään: eikö hän alussa, ennenkuin taistelun melske esti häntä kuulemasta perustamassaan suunnassa lausuttuja eksyttäviä väitteitä, huomannut, mihin vaaroihin hänen oppinsa voisi johtaa juuri sentähden, että hän hylkäsi miltei kaikki, mikä oli omituista pietistiselle sananjulistukselle, joka puutteineenkin, niinkuin hän itsekin myönsi, oli ollut ja oli maan suolana? Hedbergin uudet ystävät ovat siksi vähäpätöisiä hänen rinnallaan ja riippuvat niihin määrin hänestä, ettei heitä voi syyttää niistä oppiriidoista, jotka nyt ovat alkamassa. Mutta odottaa sopisi, että hän sensijaan huomaisi monen heistä alusta alkaen ilmeisesti eksyvän. Vastauksissaan heidän kirjeisiinsä Hedberg ei ketään nuhtele, tuskin sanallakaan oikasee, ei silloinkaan kun he selvästi erehtyvät opissa tahi puhuvat pyhistä asioista mitä jokapäiväisimmillä sanoilla. Muutamat otteet heidän v. 1843 kirjoittamistaan kirjeistä todistakoot, minnepäin oltiin menossa. E. M. Rosengren ilmaisee ilonsa seuraavin sanoin: "Nyt tiedän, kuka Jesus on ja mikä minä olen. Me sovimme niin hyvästi. Hänellä on, mitä minulla ei ole: vanhurskautta, pyhyyttä, armoa, viisautta, ja minulla sitävastoin on, mitä hänellä ei ole: syntiä, hulluutta, kadotusta y.m. Emmekö sinustakin ole hyvin mukava aviopari? Tiedätkö, minä uskon, ettei minun enää milloinkaan tarvitse häntä etsiä". — Eräs nuori pappi K. Hackstedt, joka oli ollut saapuvilla Hacklinin virkaanasettajaisissa Raumalla, kirjoitti Hedbergille vähän myöhemmin: "Kun vihastun tahi teen syntiä, niin koetan ilman katumusta ja parannusta heti uskoa, että Jesus on senkin synnin edestä maksun maksanut ja että hän on minun herrani. — — — Ennen tahdoin olla pietista vaatteissa ja alakuloisuudessa, mutta olin matkalla helvettiin. Björkqvistiä nyttemmin en pidä muuna kuin muitakaan järjestelmällisiä, haisevia tekopyhiä". Jos jo nämä sanat ilmaisevat huolimattomuutta ja ylimielisyyttä, jota Hedbergin olisi pitänyt hämmästyä, tulee hänen edustamansa suunnan eksytys vielä selvemmin näkyviin esim. seuraavista K. K. von Essenin kirjeestä Hedbergille lainatuista sanoista: "Vaikka me (v. Essen ja hänen ystävänsä J. F. Cajan) emme voineet käsittää asiaa sydämellä, niin tartuimme siihen aivoillamme, pidimme siitä kiinni, asettaen oman järkemme perkeleen järkeä vastaan. Siten pääsimme lujalle ja vankalle pohjalle, sille pohjalle nim. että kun perkele ja epäuskomme riistävät meiltä valon ja alkavat tehdä meille vanhurskauttamisen salaisuuden epäluulon alaiseksi, syyttämällä meitä milloin mistäkin, joka muka tekisi meidät kelpaamattomiksi armoa omistamaan, niin taistelemme kaikin voimin vastaan ja huudamme rohkeasti perkeleelle, että olemme Jumalan lapsia, vaikka sydämemme ja omatuntomme mitä hirveimmällä tavalla tuomitsevat meitä. Siten koetamme säilyttää valoamme päässä s.o. riippua kiinni puhtaasta opista silloinkin, kun emme sydämellä voi mitään käsittää. Siten luulemme saavamme aikaan sen, ettei tie kasva umpeen, vaan mikäli mahdollista pysyy auki, niin että sitten osaamme perille, kun saamme halua ja voimia kävelläksemme." [Akiander VII, s. 340; Wennerström, s. 121.]
Siis K. K. von Essenkin! Niin ilmeistä väärinkäsitystä uskonelämän luonteesta ilmaisevat nämä sanat, ettei asia siihen nähden selitystä kaipaa. Perin väärin olisi sanoa Hedbergin kantaa semmoiseksi. Mutta täydellä syyllä voi kysyä: eikö ollut hänen opissaan, tahi ainakin siinä muodossa, jossa hän sen oli esittänyt, paljon yksipuolisuutta, koska se voipi johtaa semmoisiin tuloksiin? Huomattava on nim., että v. Essen oli herännyt ja sitäpaitsi oppinut ja teräväpäinen mies, niin että hänen uskonopillisten tietonsakin avulla olisi pitänyt päästä käsittämään, miten väärää tuo puhe oli. Hän oli ikäänkuin hurmautunut Hedbergin opista, muulla tavoin tuskin voi semmoisia sanoja hänen kynästään lähteneinä selittää. Monesta tosiuskon eri tilasta, etsivästä, kilvoittelevasta, kiusausten alaisesta uskosta puhuu Hedberg sivumennen vain ja ikäänkuin epäillen. Hänen kannattajansa, jotka eivät olleet kokeneet, mitä hän oli kokenut, menivät alusta alkaen paljon pitemmälle.
Jolla ei ollut varmaa uskoa armontilastaan, niin ettei hän sitä milloinkaan epäillyt, ei silloinkaan kun omatunto pani vastaan, hän oli epäuskossa. Tämän käsityksen täytyy saada Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa kirjevaihdosta v. 1843. Eikä siitäkään mihinkään pääse, että suunnan uskonkäsitteessä varmuus, totenapitäminen saa siksi suuren merkityksen, että siihen tuskin muita oleellisia tuntomerkkejä enää mahtuu. Mutta mikäli asia koskee Hedbergiä ja muita suuntaan liittyneitä tosi heränneitä, on asian opillinen puoli tarkkaan erotettava siitä uskonelämästä, jota he itse elivät. Valitettava asia vain on, että tuo evankeliumin oppi uskosta houkutteli turviinsa lukemattomia, jotka eivät aavistaneetkaan, mitä Hedberg tarkoitti, kun hän puhui uskosta. Ja hyvin outoa on, että tuo Herran koulussa kasvatettu mies näin ollen uudelleen ja aina uudelleen puhuu epäuskosta ja itsevanhurskaudesta, niinkuin tuskin muita syntejä enää löytyisikään. Yksipuolisuudesta oli hän syyttänyt pietismiä, mutta yksipuolista oppia hänkin luo. Yhä jyrkemmäksi kärjistyy näiden suuntien väli. Taistelu on välttämätön.