XXVI.
Evankelisen suunnan ero herännäisyydestä.
Oli tammikuun 7 p. 1844. Joukko Lounais-Suomen heränneitä pappeja oli kokoontunut Suoniemelle viettämään seurakunnan kappalaisen F. H. Velleniuksen virkaanasettajaisia. Puhuttiin evankeliumista ennen kuulumattomalla rohkeudella. Kristus, niin sanottiin, on ottanut pois ja hävittänyt koko maailman synnin, niin ettei koko maailmassa, jos se vain uskoisi häneen, olisi ainoatakaan syntiä. Todistukseksi vedettiin yhteydestään temmatulta lauseita Lutherin postillasta ja raamatusta. Mieliala oli vapaa, kiihtyen ennenpitkää vallattomaksi iloksi. Hedberg itse ei ollut saapuvilla tässä tilaisuudessa, eikä häntä siis voi suoranaisesti syyttää siitä lihallisesta riemusta, johon useimmat Velleniuksen vieraat antautuivat. Päinvastoin täytyy otaksua, että hänen läsnäolonsa olisi painanut alas ja estänyt senkaltaiset uskonpurkaukset. Mutta toiselta puolen ei hän kuitenkaan niin ankarasti arvostellut ystäväinsä käytöstä, kuin odottaa sopisi. Hedbergin oma kertomus kysymyksessä olevasta tilaisuudesta näet kuuluu: "Kaikki, jotka tämän (siellä julistetun evankeliumin) uskoivat, virkistyivät ja tulivat iloisiksi ja autuaiksi. Mutta niille, jotka vielä epäuskossa väittivät vastaan, toistettiin evankeliumin oppi yksityisesti ja heille kaupittiin koko armo ja autuus ilmaiseksi, niin että epäuskon kahleet monelta särkyivät, saatanan valtakunta hävitettiin ja riemu, ilo, autuus levisi miltei yli koko joukon. Tuossa suuressa ilossa unohti seura itsensä, alkaen mellastaa lauluilla ja soittokoneilla, jolloin ei montakaan hengellistä virttä laulettu, vaan kaikellaisia muita lauluja, kuitenkaan ei siveyttä loukkaavia. Tässä on kuitenkin huomattava, etteivät kaikki läsnäolevat uskoneet, vaan että moniaita löytyi, jotka pahenivatkin tuosta iloisesta seuraelämästä, jossa totiakin juotiin, kuitenkaan ei niin paljoa, että kukaan olisi ollut päissään. Uskallettiinpa silloin tällöin tanssiakin joku pieni, iloinen polska." [Akiander VII, 353-354; Wennerström s. 126.]
Pari päivää myöhemmin lähti tuo iloinen seurue Tampereelle. Oltiin koolla henkikirjuri Y. E. Bonsdorffin luona, joka oli mitä kiivaimpia uuden suunnan miehiä. Sinne saapui myöskin J. F. Bergh, joka harjoitettuaan jonkun aikaa opintoja ennen mainitussa Peskan talossa Ruovedellä, oli matkalla Helsinkiin teologian kanditaattitutkintoa suorittamaan. [Kert. (1896) Jos. Grönberg; Sukukirja.] Syntyi väittelyjä hänen ja ylioppilas K. Dahlbergin välillä. Mutta muut suuren uskon sankarit kohtelivat Berghiä niin ylimielisesti ja kerrassaan loukkaavasti, että tämä poistui seurasta, kehoittaen Dahlbergia jatkamaan keskustelua J. Grönbergin kodissa. [Kert. (1896) tuomiorovasti K. Dahlberg.] Niin tehtiinkin. Dahlberg vaati Berghiä "uskomaan", julistaen vastustajansa puheet suruttomuuden vaarasta, Jumalan armon toivomisesta ja ikävöimisestä, etsivän uskon kilvoittelemista y.m. epäuskoksi, lain saarnan tarpeettomaksi y.m. Kysymykseensä, pysyisikö Dahlberg uskossaan, jos Hedberg uudestaan liittyisi Paavo Ruotsalaiseen, sai Bergh jyrkästi myöntävän vastauksen, niinkuin siihenkin tiedusteluunsa, aikoisivatko hän ja hänen hengenheimolaisensa muodostaa "uutta lahkoa Suomen yksimielisessä kristillisyydessä". Lopuksi arvosteli Dahlberg, jonka tietämättömyys ja kokemattomuus uskonnollisissa asioissa väittelyn kestäessä hyvinkin selvästi tuli näkyviin, Berghin kantaa seuraavin sanoin: "Jos tuota uskoa säilytät etkä Jumalan sanaa usko, niin olet perkeleestä ja menet helvettiin. Sillä joka ei usko, se kadotetaan, ja Jumalan viha pysyy hänen päällänsä." [Akiander VII, 357-358.]
Ei ole kummallista, että nuo Hedbergin nuoret ystävät, jotka yllämainituissa tilaisuuksissa niin rohkeasti julistivat "vapaan evankeliumin" uskoa, olivat vihoissaan varsinkin J. I. Berghille. Moni heistä oli kuullut hänen vakavia, jyrkän herännäisyyden opin pohjalla liikkuvia puheitaan heränneitten ylioppilasten seuroissa Helsingissä, tunsivat hänen lujan luonteensa ja tiesivät, että hän viimeisenä kaikista taipuisi heidän puolelleen. Samaa ajatteli hänestä oman tuttavuutensa nojalla Hedbergkin, jolle sitäpaitsi K. K. von Essen pari kuukautta aikasemmin oli kirjallisesti ilmoittanut Berghin olleen "epäuskon pulassa Peskan talossa". [Akiander VII, s. 329.] Eikä erehtynyt hän siinäkään epäluulossaan, että Bergh ensi tilassa ilmoittaisi Malmbergille, Durchmanille y.m. Pohjanmaan heränneille papeille, miten uuden suunnan miehet olivat esiintyneet Suoniemellä ja Tampereella. Silminnähtävästi pelkäsi hän, että vanhat ystävänsä miehissä asettuisivat häntä vastaan. Mutta vielä hän miltei varmuudella toivoi Ruotsalaiselta saavansa hyväksyvää tunnustusta kannalleen. Sentähden oli hän jo marraskuussa 1843 Paavolle kirjoittamassaan kirjeessä selvittänyt kantansa, ja sentähden päätti hän nytkin pyytää häntä asiaa arvostelemaan. Ennenkuin jatkamme kertomusta, on syytä silmäillä tuota Hedbergin vasta mainitsemaamme kirjettä "Savon kuuluisalle profeetalle", jolla nimellä Paavoa Lounais-Suomen heränneitten piireissä vielä nytkin usein nimitettiin. Tarkkaavainen lukija ei saata olla huomaamatta, että varsinkin kirjeen alkuosa niihin määrin noudattaa Ruotsalaisen oppia ja puhetapaa, ettei kukaan siitä voi löytää mitään, jonka nojalla voisi otaksua minkäänlaista erimielisyyttä heidän välillään. Aivan toisin kirjoitti hän varmaan jo siihen aikaan uusille ystävilleen. Emme syytä Hedbergiä kaksikielisyydestä, sillä semmoista väitettä vastustaa miehen tunnettu rehellisyys. Ehkä on oikein selitys se, että jonkunlainen arkuus Paavoon nähden oli häntä vaatinut mitä huolellisimmin sanoja punnitsemaan sekä välttämään vanhasta totutusta tavasta poikkeavia lausetapoja. Mutta merkille on pantava, että Ruotsalainen tämän kirjeen johdosta työläästi voi muuhun johtopäätökseen tulla, kuin että Hedbergin kanta oli sama, kuin ennenkin. Tämä koskee suureksi osaksi myöskin kirjeen loppuosaa, missä kirjoittaja lausuu: "Tätä oppia olen minä myös ystävilleni teroittanut, ja monet Etelä-Suomen heränneistä papeista ovatkin vähin ruvenneet sitä salattua asiaa käsittämään ja koettelemuksessa harjoittamaan. Siinä valossa ovat he myös nähneet entisen, järjellisen kristillisyytensä ahkeroimisen turhaksi ja mitättömäksi, jossa ennen ovat joko kovempaa katumuksen tuskaa tahi parempaa elämän parannusta ja pyhyyttä takaa ajaneet ulkona Kristuksesta. Nyt sitävastoin ovat he ruvenneet opettelemaan kaikenlaisessa kelvottomuudessa ja joka-aikaisessa puutteessa Kristuksen armollisten kasvoin eteen astumaan ja ovat siten monta kertaa sydämen ilolla Jumalan laupeuden tunnonkin käsittäneet. Kuitenkin, koska me kaikki vielä olemme aivan alkavaisia tässä asiassa, ja järki, epäusko ja saatana myös alinomaa pyytävät meitä tältä yksinkertaiselta tieltä ahdistaa pois ja salaisella tavalla eksyttää, niin minä sekä omasta että kaikkien veljieni puolesta pyydän teitä antamaan minulle kirjallisen vastauksen näistä asioista ja siinä selvästi sanomaan, onko tämä oikein vai lieneekö väärin." [Akiander VII, s. 347.]
Palajamme kertomukseen. Saadakseen, niinkuin hän toivoi, Paavo Ruotsalaiselta kannatusta johtamansa evankelisen suunnan opille, kehoitti Hedberg Dahlbergia heti lähtemään Nilsiään, siellä tiedustelemaan tuon yleisesti tunnustetun oppi-isän mielipidettä sekä hänelle selvittämään Lounais-Suomen heränneitten uskoa. Hänen tulisi niinikään laatia tarkka pöytäkirja Paavon luona syntyvistä keskusteluista. Täydellä syyllä täytyy kummastella, että Hedberg uskoi näin tärkeän tehtävän miehelle, joka vasta oli täyttänyt 22 vuotta eikä siis mitenkään ollut voinut itselleen hankkia siihen vaadittavia tietoja ja kokemusta. Että Dahlberg, joka nuoruuden koko innolla oli ryhtynyt uskonnollisia asioita pohtimaan ja ehdottomasti luotti hengelliseen isäänsä, heti oli valmis kehoitusta noudattamaan, on sitävastoin aivan luonnollista. Hengenheimolaisensa merikapteeni B. V. Birkstedtin seurassa lähti hän Nilsiään, minne saapuivat tammikuun 27 p:nä illalla. Paavo, joka oli matkoilla, tuli kotia vasta aamupuoleen yötä. Vieraat herätettiin, ja heille tarjottiin kahvia. Tapansa mukaan kohteli Paavo heitä hyvin ystävällisesti. Mutta samalla hän heitä vähintäkään säästämättä vaati heitä juurta jaksain kantaansa selvittämään. Tässä tutkinnossa he eivät mitenkään tahtoneet tulla toimeen. Seuraavat Dahlbergin matkakertomuksesta lainatut sanat osoittavat, miten ahtaalle he joutuivat: "Keskustelun jälkeen piti meidän panna levolle, väsyneinä pitkästä matkasta kun olimme, mutta siitä ei mitään tullut. Perkele oli saanut meidät kynsiinsä varhain aamulla, ennenkuin olimme ehtineet varustautua Jumalan sanalla. Taitavasti käyttäen tilaisuutta hyväkseen, tahtoi hän saada meistä ratkaisevan voiton, jonka tähden hän heti heitti meidät epäuskon lokaan, tapansa mukaan tehden Jumalan sanan epäiltäväksi. Mitä varmimmalla tavalla selitti hän uskon tien aivan kurjaksi, niin kehnoksi opiksi, että rehellinen ihminen tuskin tahtoisi taluttaa pukkinsa sitä tietä kulkemaan. Jota enemmän me toivoimme levollista unta ruumiimme virkistämiseksi ja epäuskon sekä toivottomuuden masentamien sielunvoimiemme tyynnyttämiseksi, sitä enemmän tahtoi kaikki rauha, lepo ja uni paeta; kurjuus, tuska, joita ei voi kuvatakaan, repivät haavoitettua sydäntä, hävittäen sitä metsävalkean tavoin hirveällä raivolla, niin että kernaammin olisi avoimin silmin suoraa päätä syöksynyt helvettiin, kuin näin olla paistumassa Jumalan vihan tulen edessä." Miten katkeralla ivalla Dahlberg kertomuksessaan koettaakin kuvata sitä tilaa, johon Paavon opetukset olivat heidät saattaneet, ja kuinka pilkallisesti hän puhuukin aamupäivällä Syvärin saarella pidetyistä seuroista, tunnustaa hän ruvenneensa huomaamaan "suuria puutteita ja halkeamia" hengenheimolaistensa uskossa, "etenkin mikäli asia koski uskon anastamista omin voimin." Tähän tunnustukseen lisää hän: "Mietimme jo keinoja, miten saisimme eksyneet veljemme peruuttamaan uskonsa". Vasta illalla suuttuivat he heikkouteensa, ja hetken keskenään neuvoteltuaan sekä rohkaistuaan mielensä, tulivat he siihen johtopäätökseen, että Paavon oppi olikin väärä. — Monessa paikoin ilmaisee kysymyksessä oleva matkakertomus, miten vähän Dahlberg oli perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan samoinkuin heidän elämäänsä yleensä. Vielä vanhoilla päivillään kummasteli hän esim. Paavon hänelle ja Birkstedtille osoittamaa ystävällisyyttä, ihmetellen että ukko vielä heidän keskustelunsakin jälkeen lähti heitä saattamaan omalla hevosellaan sekä "maksutta kyytitsi heitä viisi pitkää virstaa." [Akiander VII, s. 359 — 362 sekä tuomiorovasti K. Dahlbergin suullinen kertomus v. 1896.]
Mitä siihen pöytäkirjaan tulee, jonka Dahlberg Hedbergin kehoituksesta kirjoitti Nilsiässä pidetystä keskustelusta, niin ei kukaan, joka tahtoo muodostaa itselleen puolueetonta käsitystä siinä kerrotusta uskonopillisesta väittelystä, voi siihen ilman muuta luottaa. Toistamme mitä jo olemme sanoneet: Dahlberg ei paraallakaan tahdollaan pystynyt antamaan täysin pätevää selvitystä Paavon lausumista ajatuksista. Sitäpaitsi kirjoitti hän pöytäkirjansa keskustelujen väliaikoina sekä jälestäpäinkin [Kert. 1896 tuomiorovasti K. Dahlberg.] eikä siis tarkkaan voinut muistaakaan ukon sanoja, ei ainakaan niitä, joita hän ei käsittänyt. Siksi tärkeä on kuitenkin kysymyksessä oleva asiakirja, että on syytä siitä etsiä vastausta ainakin muutamiin kysymyksiin.
Niinkuin tiedämme, koski Dahlbergin keskustelu Ruotsalaisen kanssa uskon olemusta ja sen suhdetta Jumalan sanaan. Hedbergin opettamana väitti ensinmainittu, että ihminen kysymättä lupaa omaltatunnoltaan ja sydämeltään, sai luottaa siihen, että Jumala Kristuksen tähden on hänelle laupias, jos sanan lupauksiin turvautuen uskossa omistaa Herran armon. Paavon pitkä, kilvoitusten helteessä saavuttama vakaumus oli, että Aatamin langennut lapsi on hyvinkin altis kiertämään katumuksen tuskaa ja itseensä sovittamaan Jumalan armolupaukset varsinkin silloin, kun Pyhä henki nuhtelee häntä synnistä, joka ehkä vielä aivan murtumattomanakin piileilee sydämessä. Sitä tarkoittivat hänen huomautuksensa "uskon ryöstämisestä", "sanan päälle korskaamisesta" y.m. Tuo armonlupauksiin turvautuminen heti, joka tilassa ja alituisesti, oli hänestä omatekoisen, ei Herran antaman uskon tuntomerkki. Paikallaan oli myöskin Paavon huomautus siitä, että se, joka itseltään vaatii uskoa, asettuu lain ikeen alle eikä suinkaan evankeliumin turviin. Yhtä asiallinen kuin syvä oli niinikään varoitus: "Älä antau perkeleen kanssa kamppailemaan". Dahlberg oli näet kertonut, miten hänen tapansa oli sotia vihollista vastaan, kun tämä tahtoi häneltä riistää uskon varmuuden. Hyvin yleisesti puhuivat Lounais-Suomen evankeliset heränneet samaan tapaan, usein miltei uhmaillen ja pilkaten perkelettä puhutellen. Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen [Kert. V. L. Helander.]: "Eeva lankesi sentähden, että hän antautui keskusteluun käärmeen kanssa. Saatana on yhtä kavala vieläkin. Älä ole ylpeä, vaan pakene." Tätä hänen Dahlbergille lausumansa sanansa tarkoittavat. Hänen uskonkäsitteessänsä ei ollut varmuus päätunnusmerkkinä, vaan nöyryys.
Kernaasti myönnämme, että Ruotsalainen ylimalkaan ja epäilemättä tässäkin tilaisuudessa ei niin usein, kuin syytä olisi ollut, teroittanut Jumalan sanan merkitystä ihmiselle ja miten tärkeää siihen uskominen on. Mutta jos hän seurapuheissaan ja keskusteluissaan useimmiten käsittelikin uskonnon subjektivista puolta, niin ei ole kukaan silti oikeutettu väittämään, etteivät Jumalan sana ja lupaukset olleet hänelle kalliit ja hänen ainoana, ehdottomasti luotettavana turvanaan. Mutta asian valaisemiseksi mainittakoon myöskin, että hän yhtä ehdottomasti uskoi Jumalan uhkaukset ja tuomiot horjumattoman varmoiksi. Dahlberg puhui yksinomaan evankeliumin armolupauksista. Tässäkin astuu eteemme eroavaisuus, jota historia ei saa syrjäyttää, arvostellessaan kysymyksessä olevaa väittelyä.
Dahlbergin sanoihin: "minä aion papiksi ja pyytäisin saada neuvoa, kuinka suruttomille tulee saarnata", vastasi Paavo: "Jumalattoman tuomio on selvä. Jos joku tuntee, tietää ja omassatunnossa on vakuutettu, ettei hän autuaaksi tule, niin heittäköön siinä tilassa autuuden toivon ja tehköön parannuksen. Heränneelle pitää sinun sanoa, ettei hän saa pitää itseään minäkään eikä myös sentähden epäillä, vaan että hänen tulee tarttua armolupauksiin ja ikävöidä Kristusta auttajakseen, kunnes Pyhän hengen todistus lukitsee ja vakuuttaa Kristuksen vanhurskauden kuuluvan hänellekin". Eivät nämäkään sanat epäuskoa puolusta, ja vielä vähemmin niihin liittyvä jatko: "missä tilassa hyvänsä tulee tarttua armolupauksiin ja itseänsä tuomitsematta pitää Kristusta auttajanansa ja tielle saattajanansa". Pöytäkirjassa löytyvä huomautus, että nämä sanat muka kieltäisivät vanhurskauttamisen objektivisen totuuden, ei ole paikallaan. Kristuksen vanhurskaus, niin tarkoitti Paavo, on ainoa turvamme, mutta "vastoin omantunnon tuomitsevaa todistusta älköön kukaan sitä omistako". Eikä Paavo näillä sanoilla sitäkään kieltänyt, että katuva syntinen on Jumalan edessä vanhurskautettu, jo ennenkuin hän itse on kokenut syntien anteeksiantamuksen rauhaa. Hän vain tarkoitti, että Jumala yksin määrää, minkä osan ihminen kulloinkin hänen armostaan saa. Juuri näihin kohtiin kohdistuu eroitus Ruotsalaisen ja Hedbergin opin välillä. [Akiander VII, s. 363-370.]
Niinkuin Hedberg oli pelännyt, ilmoitti J. I. Bergh heti Pohjanmaan heränneille papeille hänen hengenheimolaistensa esiintymisestä Suonenjoella ja Tampereella. Helsinkiin tultuaan, kertoi hän sikäläisille ystävilleen näistä herännäisyyden vaiheissa ennen kuulumattomista tapahtumista. Ei sovi kummastella, ettei hän kertomuksissaan säästänyt noita rohkeita uskonsankareita. Selvä on niinikään, että Hedberg lähimmässä tulevaisuudessa saisi vastaanottaa ankaria nuhteita siitä, mitä oli tapahtunut. Olihan asia tavattoman tärkeä, ja heränneitten tapana oli suoraan sanoa ystävilleenkin ajatuksensa. Ensimmäisenä esiintyi Lauri Stenbäck, joka kesällä 1843 ilolla oli omistanut Hedbergin evankelisen opin, mutta sittemmin tullut huomaamaan, että hän sitä tehdessään oli "unohtanut sydämensä turmeluksen." Hän kirjoitti viimemainitulle (5/2 1844) ystävällisen kirjeen, jossa hän kertoo, miten Jumala jälleen oli johdattanut hänet "uskoaan ja kristillisyyttään puolustamasta" "hengen köyhyyteen". Mitä hän ajatteli uuden suunnan miehistä, näkyy seuraavista sanoista: "Kirjoitan tästä kaikesta laveammin, kuin ensin aioin, koska tiedän, että monen muun luulotteleman uskon laita on ollut samoin, kuin minun. Täytyy olla täysin sokea, jollei huomaa, että he esim. Tampereella kerrassaan ovat karanneet pois Jumalan hengen koulusta ja nyt erinomaisella röyhkeydellä ja sokeudella ylpeilevät löyhästä, omatekoisesta uskosta, joka on tosi uskon irvikuva, tavalla, joka selvään näyttää, ettei heissä ole heränneen omantunnon jälkiäkään jälellä, ja jota perkele kaikkina aikoina on käyttänyt ja käyttää eksyttämään heränneitä ihmisiä ja pelottamaan heitä pois kaikesta tosi uskosta. Ja kuitenkin vetoavat he kaikki sinun auktoriteettiisi ja kuuluvat yhdestä suusta vakuuttavan, että he ovat saaneet valonsa sinun kauttasi. Mitä tulee tästä ajatella ja sanoa?" — Pari päivää myöhemmin kirjoitti E. M. Rosengrenkin: "Hyvästi muistan kyllä, että minä usein haluttomana syntisenä ilman muuta olen tietänyt itseni Kristuksen kautta olevan Jumalan lapsen, mutta tuossa seisoo verisillä kirjaimilla kirjoitettuna: sinä olet pettynyt. Voi, veljeni, minä olen surkeassa tilassa. Paavo-ukon sanat ja tuomiot ovat minulle kuin Herra Jumalan sanat."
Samaan aikaan sai Hedberg ystävällisen, mutta mitä vakavimman kirjeen E. Svahnilta. Silminnähtävästi perustuivat J. I. Berghin Pohjanmaalle toimittamat tiedot Lounais-Suomen heränneitten pappien esiintymisestä Suonenjoella ainakin osaksi liioiteltuihinkin kertomuksiin, ja varmaankin olivat sieltä saapuneet muut sanomat kasvaneet matkalla, koska tämä kirje niin räikein sanoin kuvaa heidän käytöstään kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Svahn kirjoittaa: "Siellä olivat he bachanallisella tavalla juoneet (uskossa heikommat 4-5, voimallisemmat 8-9 lasia hyvää totia), pelanneet, tanssineet, laulaneet juoma- ja huorilauluja ja tämän ohessa mitä hävyttömimmin kerskanneet uskostansa. Arndtia, Rambachia, Nohrborgia oli soimattu suurimmiksi perkeleen apostoleiksi, kuin maa milloinkaan on kantanut". Nämä sanat selittävät osaltaan sitä kauheaa katkeruutta, millä alkanutta riitaa tästä lähtien käytiin. Syytöksiä ja ankaroita tuomioita singotetaan puolelta, niinkuin toiselta. Ennenpitkää epäillään jokaista vastustajan sanaa ja selitetään väärin hänen tarkoituksensa. On seulomisen aika. "Viskin on Herran kädessä, hän perkaa riihtänsä".
Jota katkerammaksi taistelu kiihtyy, sitä suurempaa tunnustusta ansaitsevat ne henkilöt, jotka kaiken ankaruuden uhallakin ainakin koettavat puhutella toisin ajattelevia ystävyydellä. Tämän henkinen on yllämainittu Svahnin kirje Hedbergille. Koska se samalla sisältää tärkeitä näkökohtia taistelun arvostelemiseksi, lainaamme siitä otteen: "Joku uskonsankareista oli sanonut kaikkien pohjalaisten näihin asti leikkineen sokkoleikkiä Kristuksen kanssa; he tietäkööt, että pohjalaiset kernaammin kuulevat sanottavan, että he leikkivät tätä leikkiä elävän Kristuksen kanssa, koettaen sisällisellä etsimisellä löytää hänet, kuin että he avoimin silmin hyväillen leikkivät, kuollut, luuloteltu puukristus sylissään. He olivat hyljänneet kaiken Kristuksen etsimisen elävällä ikävöimisellä ja nimittäneet tuota mitä suurimmaksi saatanan parannukseksi; heti omistamaan he vaativat, tapahtui tuo sitten katumattomuudessa omin voimin ryöstämällä taikka oli se Jumalan lahja. — — — Voi, rakas veli, sillä lailla sai siis perkele tahrata sen kirkkaan evankeliumin valon, joka oli syttymäisillään rakkaassa Suomessamme! Tämän vihollisen aikaansaaman häiriön seuraukset ovat arvaamattoman suuret. — Rakas veli ja ystävä, en voi muuta uskoa, kuin että sinä, jollet itsetietoisesti, niin tietämättäsi, olet sieluna tässä saatanan sotkussa. Asianlaita on minun käsitykseni mukaan seuraava. Ennenkuin sinä viime kerran tulit Etelä-Suomeen, olivat miehet heränneillä tai puoliheränneillä omillatunnoilla työssä, koettaen omalla taistelullaan, Jumalan sanan käyttämisellä, suuremman synninsurun etsimisellä, paremmalla parannuksella, perisynnin perinpohjaisella hävittämisellä, ulkonaisella ja sisällisellä itsensäkieltämisellä y.m. tehdä itsensä soveliaiksi vastaanottamaan Jumalan armon Kristuksen kautta. — — — Sinä säälit näitten haavoitettujen sielujen surkeaa tilaa. Sydämesi hyvässä tarkoituksessa aloit saarnata uskomaasi evankeliumia vanhurskauttamisesta yksin Jumalan pojan kautta, mutta tuossa vauhdissasi unohdit tarkata itseäsi ja johtamiasi sieluja; hukkasit alituisesti valvovan omantuntosi, ja siitä johtui löyhä lihan evankeliumi, joka maistui niin hyvältä kaikille, jotka tahtoivat Aataminsa rauhassa säilyttää. Se Kristus, joka ainoastaan ristin alla, kärsimyksissä ja lihan ristiinnaulitsemisessa syntyy ja kasvaa, muuttuu maalatuksi puukristukseksi, jonka milloin hyvänsä löysällä tiedolla saattaa itselleen temmata siinä luulossa, että samalla itselleen autuudenkin anastaa. Omantunnon nuhteet ja kolkutukset sydänten ovella, joilla rakkaudesta rikas Jumala muistaa häiritä lankeavienkin rauhaa, hyljättiin kiusauksina, joita vastaan lujasti tulisi uskossa taistella. Siten langettiin toisesta äärimmäisyydestä, jossa taistellen omatekoisen parannuksen taistelua koetettiin voittaa autuus, vastakkaiseen äärimmäisyyteen, joka tunnetaan kaiken parannuksen hylkäämisestä, kaiken rukouksen ja valvomisen, kaiken itsensäkieltämisen, kaiken taistelun (paitsi sitä, jota käydään omantunnon nuhteita vastaan), kaiken autuudenasiaa koskevan työn kieltämisestä pyhän perkeleen sikiönä, eikä huomattu, että silloin jo oltiin pahan perkeleen kynsissä. Hinc illae lacrimae". [Tästä johtuvat kyyneleet s.o. onnettomuus.]
Hedberg vastasi, kiittäen Svahnin "hyvää tarkoittavasta ja veljellisestä kirjoituksesta". Mutta ei hän sanallakaan myönnä missään erehtyneensä. Saman todistuksen antaa hän myöskin johtamansa joukon uskosta, lausuen: "Herra on käsittämättömästä laupeudestansa totisesti antanut monelle meistä näillä seuduin asuville selvän ymmärryksen ja elävän kokemuksen uskon salaisuudesta Kristuksessa Jesuksessa". Jyrkästi hän niinikään luo luotaan kaikki syytökset löyhästä uskosta, puhuen ivaten "Antikristuksen ristinkoulusta", johon heitä olisi neuvottu. Melkein sivumennen vain hän tunnustaa "muutamien Velleniuksen virkaanasettajaisissa eksyneen väärinkäyttämään evankeliumin vapautta", syyttäen "vihan ja katkeruuden täyttämää kertojaa" "liioitelluista kertomuksista" ja luvaten tekevänsä voitavansa varoituksilla ja nuhteilla estääksensä "evankeliumin tosi valoa" joutumasta pahaan huutoon. "Kumpiko osoittaa Jumalalle suuremman kunnian", kysyy Hedberg, "sekö, joka ainoastaan puree ja kuluttaa itseänsä epäuskossa katselemalla syntejänsä Jumalan vihan alaisena, vai sekö, joka uskoo evankeliumin sanan, että kaikki syntimme, sekä tunnetut että tuntemattomat, jo aikoja sitten ovat heitetyt meren syvyyteen ja että Jumala nyt on sovitettu armollinen isämme Kristuksessa Jesuksessa?" — Ja E. M. Rosengrenin yllämainittuun kirjeeseen vastasi hän: "Nouse, usko ja elä jälleen, veljeni! Sillä Kristus on rakas ystäväsi, jos taivas ja maa sortuisivatkin". [Akiander VII, siv. 373-385.]
Hellemmin kuin kukaan muu kirjoitti O. H. Helander. Hänen kirjeensä, joka on päivätty helmik. 12 p:nä, kuuluu: "Voi, veljeni, mitä sanoisinkaan? Tosiaankin omituisten tunteitten valtaamana nyt ryhdyn sinulle kirjoittamaan. Et voi itsellesi kuvata, mitä Berghin Tampereelta kirjoittaman kirjeen vastaanottaminen vaikutti meissä, ystävissäsi! Se koski minuun niin, että olisin itkenyt ja huutanut, jos olisin voinut. Pari päivää myöhemmin kävin Lapualla, missä tapasin Malmbergin ja Durchmanin. Siellä jatkui meidän kesken keskustelu tästä asiasta, ja Malmberg kertoi, että hän, saatuansa Berghin kirjeen, purskahti äänekkääseen itkuun, vaikka huoneessa oli naisia. Kipeimmin koski meihin kaikkiin se, että rakas Fredrik Gabriel Hedbergimme oli asian sieluna ja sydämenä ja innokkaasti levitti hurmahenkisyyttä tavottelevaa — lihallisesti vapaata uskoa. Malmberg pyysi minua tervehtimään sinua, lausuen: sano Hedbergille: kävin Lapualla ja tapasin Malmbergin vesissä silmin ajattelemassa, mihin Suomen kristillisyys nyt oli kääntynyt. Muita suurisuisia kerskaajia en pelännyt, sillä ajattelin; heiltä asia kyllä jää sikseen; mutta kun Hedberg tietoineen ja kokemuksineen on asettunut johtajaksi, niin tuo vaikuttaa, ellei hän palaja, että puolue on valmis, ja tämän on Herra kuitenkin näihin asti saanut estetyksi. — Sekä Malmberg että Durchman hyväksyivät minun tekemäni muistutuksen, että sinä itse tietämättäsi olet ollut tämän onnettomuuden syynä. Voi, jos niin olisi!"
Hedbergin vastaus tähän kirjeeseen ei tee miellyttävää vaikutusta. Se pukeutuu alusta loppuun ivan muotoon. "Jos tahdot välttää kerettiläisen tuomiota ja synagogasta poissulkemista", kirjoittaa hän, "niin varo, rakas veli, ettet milloinkaan maailmassa usko Jesukseen Kristukseen todellisena vanhurskautenasi, pyhityksenäsi ja lunastuksenasi. Sillä semmoinen usko on kerettiläisyyttä ja luopumista tuosta vanhasta, hyvästä vakavuudesta. Harjoittele sen sijaan ahkerasti itsekieltämystä, synninsurua, Jumalan vihan alla olemista (jota sanotaan oikeaksi kristilliseksi ristiksi ja kärsimykseksi) ja ennen kaikkia harjoittele itseäsi epäuskossa ja järjen kristillisyydessä, niin useimmat heränneet kiittävät sinua vakavaksi ja perusteelliseksi opettajaksi, joka ei saarnaa kerettiläistä evankeliumia." [Akiander VII, s. 387-391.]
Enemmän kuin ehkä kenenkään muun sanoihin luotti Hedberg Laguksen hengelliseen valoon ja kokemukseen. Viimeiseen asti oli hän myös toivonut, ettei tämä asettuisi häntä vastaan. Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä ja surunsa, kun hän sai tietää, mitä tuo hänen "oppi-isänsä evankeliumissa" hänestä ajatteli. Lagus kirjoitti: "Rakas, rehellinen ystävä! Tahtoisin tänään heittää koko veljellisen ystävyyteni syliisi, vakuuttaakseni sinulle, kuinka hellästi, vilpittömästi ja sydämellisesti ajattelen sinua ja teitä kaikkia sekä kuinka syvästi minuun koskevat ne luultavasti paljonkin liioitellut kertomukset etelän papistosta, jotka täällä liikkuvat. Mitä sitten? Te kuulutte saaneen semmoisen uskonvalkeuden, että sen valossa teette tekoja, joissa evankelinen vapaus yltyy lihan vapaudeksi. Onko tämä totta, vai onko se, niinkuin pikemmin uskoa tahdon, valetta? Kuulutteko jo riemuitsevaan ettekä enään köyhään, taistelevaan seurakuntaan, jonka tuskan, kärsimysten ja suuren vaivan kautta, joka päivä kasvavassa hengen köyhyydessä, täytyy Jumalan valtakuntaan mennä sisälle? Onko perkele todellakin heittänyt sinutkin tuohon joukkoon? Onko armollinen Jumala monta vuotta antanut sinun kärsiä murheen terveellisessä pätsissä, laskeaksensa sinut sitten irti kaikista siteistä ja tehdäksensä sinusta vihdoin väärän apostolin? Rakas veljeni, minä kauhistun tätä kirjoittaessani. Kuuluuko Kristuksen terveelliseen armonjärjestykseen semmoisen uskon versominen sielussa, joka vapauttaa ihmisen tuosta terveellisestä, Jumalan mielen mukaisesta, jokapäiväiseen parannukseen johtavasta surusta. Vastaa minulle, tahtooko Kristus sankarin uskon vai lapsellisen pelvon kautta alituisessa taistelussa ja valvomisessa johdattaa heikkoja, pahoja lapsiraukkojaan ijankaikkiseen valtakuntaansa? Ovathan hätä, risti, kärsimykset ainoat välikappaleet, jotka ajavat kristittyä Kristuksen läheisyyteen. Lentohengen usko tekee meidät perkeleen kaltaisiksi. Kaiken tämän olet selvästi jo aikoja sitten käsittänyt, tietänyt, uskonut ja tätä olet opettanut; onko vieläkin niin? Vai onko perkele karkoittanut sinutkin oikealta tieltä, jota niin suurella vaivalla ja tuskalla olet etsinyt ja halunnut. Jos perkeleen löysä lentohenki on sinut pettänyt, niin on koko raamattu sinua vastaan, ja sinä taistelet kaikkien pyhien kokemusta ja esimerkkiä vastaan, joista raamattu on täynnä; ja silloin on Herra sinut surmaava suunsa hengellä, jollet tahdo tehdä parannusta ja nähdä, kenen siivillä lentelet. Se valkeus, joka näyttää meille Kristuksen niin, että hengen köyhyys hukkuu, on aivan varmaan saatanasta. Jos todellakin kuulut tuohon eksytettyyn joukkoon (sitä en vielä voi uskoa), niin on perkele valinnut sen valon, minkä olet saanut, välikappaleeksi valtakuntansa hyödyttämiseksi ja surmatakseen väärän valosi puolipäivänloistossa monta, monta. Suuri olisi iloni, jos kaikki tämä sinuun nähden olisi valetta ja juttua, enkä mitenkään tahtoisi, että perkeleen pahennus, jonka täytyy tulla, lähtisi sinusta, joka olet kasvanut samasta juuresta kuin minä, ja yhdessä minun kanssani olet kärsinyt surkeudet. Joudu vastaamaan kirjeeseeni, sillä minä kärsin paljon hätää, kunnes saan sinulta tietää, miten asianlaita on. Totinen valkeus Jesus Kristus johdattakoon meitä kaikkeen totuuteen tämän kurjuutemme aikana ja polkekoon pikaisesti saatanan jalkojemme alle!"
Hedbergin vastaus, joka on päivätty maaliskuun 1 p:nä, on pitkä ja asiallinen. Se puhuu ystävyyden, surun, mutta samalla jyrkän ja hyvinkin itsetietoisen varmuuden kieltä. Alkuosa kuuluu: "Rakkain ystäväni ja veljeni! Lakkaa jo, veljeni, lakkaa singottamasta tulisia pannaanjulistamistuomioitasi, jotka, jollen tietäisi, keneen minä uskon, olisivat minulta voineet riistää hengen ja järjen, juuri sentähden että ne odottamatta tulivat sinulta, ystävältä rakkaimmalta ja opettajaltani evankeliumissa! En toki ole mikään saatana enkä myöskään saatanan pettämä. Kristuksen evankeliumi on minut pettänyt ja niin, etten tästälähtien aio keneltäkään ihmiseltä maan päällä kerjätä lupaa uskoa häneen, vielä vähemmin antaa minkään ihmisen, pyhimyksen tahi enkelin auktoriteetin pelottaen estää minua nyt jo vastaanottamasta häntä, Kristusta todelliseksi vapahtajakseni, vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja lunastuksekseni. Niin hullu olen kuitenkin näihin asti ollut, etten kuitenkaan, vaikka evankeliumin valo jo aikoja sitten monesti on minulle välkkynyt, ole voinut siihen luottaa paitsi silloin, kun isät ovat sen hyväksyneet ja aina uudelleen vahvistaneet. Nyt on tämä kurja lapsenleikki loppunut, ainaiseksi loppunut! Sillä. Herra Jumala on minulta temmannut pois kaikki nämä rakkaat tukeet, joihin jumaloiden luotin, ja antanut pasuunan äänellä koko maassa julistaa minulle kerettiläistuomion, ei sokean suruttoman maailman puolelta, jonka tuomioita jo aikoja sitten olen oppinut hymyillen halveksimaan, vaan Jumalan kansan puolelta, vieläpä juuri niiden puolelta, joita pidetään pylväinä, niin että sydän on särkyä ja ydin luissani kuivua".
"Ja kuitenkin väitetään eksytykseni riippuvan juuri ristittömästä uskosta. Tulkoon sitten kuka hyvänsä, jota tuo vain haluttaa, minun kanssani ristiä vaihtamaan; totisesta minä en vetäydy pois. Nyt vasta tiedän, ainakin osaksi, mitä Kristuksen pilkka on, ja ymmärrän jossain määrin nuo vaikeat sanat: 'he ajavat teidät ulos synagogista', jotka varmaankin tarkoittavat jotakin aivan toista, kuin jumalattoman maailman hylkäämistuomioita. En tahdo kuitenkaan kauan surra. Miksi murehdit sieluni, ja olet niin levoton minussa? Turvaa Jumalaan, sillä minä vielä nytkin häntä kiitän, että hän on minun kasvoini apu ja minun Jumalani. Tuolla majesteetin oikealla puolella taivaassa istuu mies, jonka nimi on Immanuel, minun Herrani ja Jumalani, lunastajani, ijankaikkinen ylimmäispappini, uskollinen puolustajani, kuninkaani ja paimeneni, Jesukseni, sieluni ylkä, ijankaikkisesti muuttumaton ystäväni ja veljeni. Hyljätköön minut se, joka hyljätä tahtoo, tuomitkoon, joka tuomita tahtoo! Jesus Kristus on kuitenkin ja on ijankaikkisesti oleva kallioni, sen varmaan tiedän. Amen."
Vedoten Laguksen aikaisemmin hänelle kirjoittamiin kirjeisiin ja niiden "puhtaaseen, väärentämättömään evankeliumiin", koettaa Hedberg näyttää, ettei heidän oppinsa välillä muka mitään eroitusta ollut. Ei myönnä hän niissäkään tilaisuuksissa, joihin Lagus kirjeessään oli viitannut — hänen virkaanvihkijäisissään, Raumalla, Turun markkinoilla, Tampereella — evankelisen suunnan edustajain erehtyneen, ainakaan ei pääasiassa. Väittelystä Tampereella hän kirjoittaa: "Siitä kirjoitetun pöytäkirjan olen lukenut. Bergh taisteli, niinkuin usein ennenkin, epäuskon ja järkikristillisyyden puolesta, muut uskon ja evankeliumin puolesta, eivät kuitenkaan viisaudella. Selvästi käsittäen, että hän puolusti väärää oppia ja sitäpaitsi oli täynnä vihaa ja katkeruutta evankeliumia vastaan, nimittivät he häntä avonaisesti saatanan apostoliksi." Täydellä syyllä, täytyy kummastella, että Hedberg perustaa arvostelunsa Paavo Ruotsalaisen kannasta Dahlbergin Nilsiässä kirjoittamaan pöytäkirjaan, josta hän kirjeeseensä lainaa pitkän otteen. Tämän johdosta hän kysyy: "Ovatko Jumalan sanat ja lupaukset sentähden tulleet kelvottomiksi uskoa tukemaan, että villihenget käsittävät ja käyttävät niitä väärin? Pitääkö Jumalan sanaa syrjäyttäen ja omaa taistelua taistellen, suu auki katsoa taivaaseen päin, henkeä odottaen? Minä kysyn, mikä on hurmahenkisyyttä, jollei tämä?" — Suoniemen tapahtumaa sanoo Hedberg katkerasti surreensa, haikein sydämin aavistaen mitä kertomukset siitä tulisivat vaikuttamaan. "Mutta", kysyy hän, "onko Kristuksen evankeliumi silti syntiä tehnyt?" Pääasia on, ettei Hedberg myönnä missään erehtyneensä sekä että hän lämpimästi puolustaa evankelista suuntaa. Selvästikin olivat hänen ja Laguksen välit jo nyt kerrassaan rikkoutuneet. [Akiander VII, s. 398-408.]
Vasta toukokuussa sai Hedberg vastauksen Paavo Ruotsalaiselle kirjoittamaansa kirjeeseen. Tämä vastaus, joka on päivätty jo helmik. 20 p:nä, on aivan lyhyt eikä puutu riitakysymykseen. Tämän yhteydessä huomautamme vieläkin, ettei Paavo Hedbergin kirjeestä ollut voinut huomata viimemainitun uskonnollisessa katsantotavassa tapahtunutta muutosta. Sen sijaan oli hän Suonenjoella, missä hän huhtikuussa kävi Bergh-veljesten isän K. F. Berghin hautajaispidoissa, sinne J. I. Berghiltä saapuneiden kirjeiden kautta saanut tietää, millä kannalla asiat olivat. Jo Kuopion talvimarkkinoilla v. 1844 oli kuitenkin kuultu hänen sanovan Hedbergistä: "nyt se meni" sekä nimittävän häntä Lusiferiksi. Tietysti sai Hedberg kuulla tämän. Ehkä hän siitäkin syystä alkoi yhä ankarammin arvostella Paavon oppia. Pitäen Dahlbergin pöytäkirjaa ja kertomuksia ehdottomasti pätevinä todistuskappaleina, lausuu hän eräässä muutamille Lounais-Suomen papeille kirjoittamassaan kirjeessä: "Kuka on niin sokea, ettei hän huomaisi Paavo Ruotsalaisen opin hulluutta ja nurjuutta? Mikä on eksytystä ja hurmahenkisyyttä, jollei juuri tämä? Mikä on Kristuksen palottelemista, jollei se, että häntä pidetään ainoastaan tielle taluttajana, mutta ei vanhurskauttajana, ennenkuin sydämmessä on koittanut valkeus, joka sanoo: nyt on Kristus myöskin vanhurskautesi?" [Akiander VII, s. 418; Sukukirja.] Mutta ei Paavokaan puolestaan säästänyt Hedbergiä. Suonenjoelta kirjoitti hän huhtik. 10 p:nä viimemainitulle kirjeen, jonka sisältöä pilaavat mitä ankarimmat herjaukset ja nimitykset. Paavon puolustukseksi tulee kuitenkin muistaa, ettei hän itse osannut kirjoittaa, vaan muiden kautta toimitti ajatuksensa paperille. Ja ennen kaikkea on tarkoin huomattava, ettei Paavo ollut mikään teologi, jonka uskonnolliset ajatukset olisivat noudattaneet dogmaattisesti tarkkaan määrättyjen käsitteiden kaavaa. Juuri tästä syystä hänen sanojaan niin monesti väärin tulkittiin.
Helsingissä taisteli J.I. Bergh niin voimallisesti uuden suunnan henkeä vastaan, että, käyttääksemme Hedbergin ystävän ylioppilas V. Roslinin sanoja, "ei kukaan enää uskaltanut uskoa evankeliumia." [V. Roslinin kirjeet K. Heikelille 15/4 1844, 19/2 1844 ja 5/4 1844.] Niin kireiksi kävivät välit heränneitten ja evankelisen suunnan tänne saapuneiden välillä, että Bergh oli pakotettu ehdottamaan, etteivät he enää uskonnollisista asioista keskenään puhuisi. Mutta sitä rohkeammiksi ja asiastaan varmemmiksi kehittyivät miltei kaikki Lounais-Suomen heränneet papit. Jos he joskus, kuullessaan Pohjanmaalta ja Savosta sekä Helsingistä tulleita tuomioita, hämmästyivät ja alkoivat epäillä kantansa kestävyyttä, rohkaisi Hedberg heidän uskoaan, kunnes se heistä jälleen oli ainoa oikea ja autuaaksi tekevä usko. Näin ollen täytyi taistelun kiihtyä yhä kiivaammaksi.
Vastenmielistä on seurata taistelun loppuvaiheita. Jaloimmatkin henkilöt eksyivät vihaan, joka ei enää aina ole kiivautta Jumalan kunnian puolesta, vaan hyvinkin ilmeistä lihallisuutta. Todistuksena on esim. Jonas Laguksen toinen kirje Hedbergille. Siinä on rakkauttakin ja hellyyttä, stiili on loistavaa, ajatusjuoksu täsmällistä, mutta kristityn puhetta se ei ole. Kirje on päivätty huhtikuun 2 p:nä. Se kuuluu: "Kuinka sankarit ovat kaatuneet sodassa. Jonathan on surmattu kukkuloillasi. Minä suren suuresti sinun tähtesi, veljeni Jonathan. Sinä olit minulle rakas: sinun rakkautesi oli minulle kalliimpi, kuin naisen rakkaus. Kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet! (2 Sam. k. 1: 25 — 27). — Profeetat, Kristus, apostolit, Luther ja useat muut valmistivat oivallisen lääkkeen sairaille, haavoitetuille sieluille, kehoittaen heitä sitä nauttimaan virkistyksekseen kurjuudessa ja kärsimyksissä, niin kauan kuin he ulkona vaeltavat. Uudelleen synnin suruttomuuteen langennut Hedberg murtautui, houriossa sisään, päihtyi sen nauttimisesta, ja lääke muuttui hänen kädessään saatanalliseksi puustavi-viisaudeksi, jota hän tiedottomassa tunteittensa liikutuksessa oksenti ja tyrkytti terveille kuin päärlyjä sioille. 'Saarnatkaa evankeliumia kaikille luontokappaleille = vakuuttakaa kaikille katumattomille, että heillä on Jumalan armo, ja estäkää Aatamin lapsia elämästä jokapäiväisessä parannuksessa' — niin selittää ja kääntää saatana raamattua. — Eikö hyvää siementä kylvetty, mistä siis tämä rikkaruoho? Siitä että Herra Jumala tahtoi koetella Suomen kristillisyyttä ja antoi väärän hengen (1 Kun. k. 22: 22) mennä velttoon Hedbergiin, joka väkisin heitti pois lapsellisen pelvon, kyllästynyt kun hän oli kestävään, Jumalan mielen mukaiseen suruun, jota hänen olisi tullut elämän ja autuuden menettämisen uhalla säilyttää, sairaana Kristukselta etsien apua — tuo ei kelvannut hänelle. Siten syntyi se väärä uskonvalo, joka nyt myrkyttää hänen hengellisen elämänsä juurta. Hedberg ennustaa nyt voittoa Israelin kuninkaalle (1 Kun. k. 22), häntä uskotaan ja kuoleman hävitykset kohtaavat Kristuksen laumaa, sillä Hedberg ottaa kai vielä tulta taivaasta lumotaksensa itseänsä ja omiansa. (Ilm. k. 13: 13). Tätä toimitettaessa, täytyy Michan vankilassa nauttia murheen leipää ja vettä. Hedberg lähettää petollisen veljen Paavo Ruotsalaisen luo ja saa sentähden palkakseen yhä suuremman sokeuden ja hulluuden, niin ettei hän itse eikä hänen veljensä enää voi löytää ovea. Nyt lisääntyy väärä valo tuon onnettoman miehen sielussa (voi, kuinka ovat sankarit kaatuneet ja aseet hukkaan joutuneet!), hän sanoo nyt löytäneensä totuuden: hän on rikas, hän on rikastunut eikä mitään tarvitse. Ei tarvitse hän enää ketään ihmistä välikappaleena Jumalan kädessä (huomatkaa kaikki nuo suuret suomukset, jotka peittävät hänen silmänsä!). Raamattu kyllä sanoo: voi, yksinäistä, jos hän lankeaa, y.m., mutta sitä ei tuo onneton, eksynyt ihminen enää minään pidä. Väärä luulousko paisuu hänen vatsassaan, ja hän puhaltaa myrkyllisen, ylpeän, saatanallisen henkensä maan neljään kulmaan. Voi sitä, joka uskaltaa hänelle sanoa, että hän on aivan sokea ja perkeleellisellä tavalla suruton, ja kehottaa häntä näkemään alastomuutensa ja voitelemaan silmänsä voiteella, jotta hän näkisi! Ylpeänä hän istuu luulouskonsa linnassa, surmaa Kristuksen laumaa ja lumoaa helvetillisellä hengellisyydellään ne joiden edestä Jesus Kristus on kärsinyt kuoleman. Pois kaikki inhimillinen auktoriteetti! Hänen ei enää tarvitse maata Herran edessä, rukoillen että hän herättäisi uskon hänen hulluissa aivoissaan. Ei, hän on oman uskonsa alottaja, ja korjailee sitä itse, jos jotakin siitä puuttuu. Hän vetoaa, Paavaliin, Lutheriin y.m., mutta hän on jo menettänyt sen valon (hengen köyhyyden), jolla voisi käsittää näiden oikean tarkoituksen. Heidän sanoistaan on perkele tehnyt kulkusia, joilla hän kilistelee Hedbergin korvissa. — No niin! täytä kauhea tehtäväsi: raivoa, ole Jumalan vitsana — kyllä tuli sinut saavuttaa. Jos tahdot langeta polvillesi elävän Jumalan eteen, malttaa mielesi ja tehdä todellisen, vakavan parannuksen, mikä vielä on sinulle mahdollista, niin tahdon edelleen pitää sinua rakkaana veljenä; jollet sitä tee, niin on tämä kirjoitus, jollei ennen, niin Herran tulemisen päivänä, huutava korviisi, ja silloin olet näkevä, miten perkele valkeuden enkelin muodossa on sinut pettänyt. — — — Minä suren sinua, veljeni Jonathan: sinä olit minulle rakas. Kuinka ovat sankarit kaatuneet, ja aseet hukkaan joutuneet".
Muutamia päiviä aikasemmin oli Lagus vielä hirveämmillä sanoilla puhutellut Hedbergin kannattajia Lounais-Suomessa "Lähetyskirjeessään herkkäuskoisille ja veltoille Turussa ja sen ympäristössä". Kirje alkaa seuraavilla sanoilla: "No niin, aika on siis tullut, jolloin me, jotka näihin asti olemme hioneet kynämme perkeleen ilmeisiä ystäviä vastaan, olemme pakotetut kääntämään ne niitä vastaan, jotka meistä lähteneinä ovat alkaneet kulkea omia teitänsä ja muodostaa itsellensä raamattua vastustavan uskon. Näitä herroja vedämme kauniisti parrasta ja saamme selville, että kun yksi karva kuuluu Lutherille ja kaksi Praetoriukselle, niin on suurin osa kasvanut F. G. Hedbergin, tuon nyttemmin kuuluisan uskonsepän Gotta-kirjassa, josta asianomaiset velttoudessaan imevät mehua suureksi iloksi perkeleelle ja koko helvetille." Selvitettyään kirjeen vastaanottajien silloisen kannan synnyn ja kehityksen, pusertaa Lagus kynästään seuraavat raskaan tuskan kamalat loppusanat: "Lyhyesti vakuutan teille vihdoin, että nyt jo olette synninunen saatanallisessa, vieläpä saatanallisimmassa tilassa, ja että on enemmän toivoa suruttomimmasta maailman ihmisestä, kuin teistä. Niin tahdon siis rukoilla saatanaa, ettei hän antaisi teidän tehdä oikeaa parannusta, jotta tuo suuri päivä näyttäisi mitä kirkkaimmassa valossa Jumalan sekä vanhurskauden että pyhyyden, jolloin teidät heinän ja korren tavoin poltetaan tulessa ja te helvetissä opitte käsittämään, että saatana sellaisten uskon houkkain luona, kuin te olette, tekeytyy valkeuden enkeliksi. Nyt te uhmaillen vastustatte niin sanottuja ihmisten tuomioita, ettekä ymmärrä että nämäkin voisivat olla välikappaleina kovin ummistuneitten silmienne avaamiseksi. Eläkää nyt niin hyvin, kuin voitte, ja uneksikaa armosta perkeleen nimessä".
Valitettavasti oli Lagus näillä kirjeillään miltei vaatimalla vaatinut vastustajansa samaan katkeruuteen ja lihalliseen kiihkoon. Tunnustettava on kuitenkin, että K. I. Nordlundin Laguksen hyökkäyksen johdosta kirjoittama kirje on paljon maltillisempi, kuin ylläkerrotut Laguksen kirjoitukset, joihin se on vastauksena. Sitävastoin mittasi Hedberg kirjottamassaan lähetyskirjeessä "Suurille kainilaisille pyhimyksille ja paavilaisille isille Pohjanmaalla, jotka epäuskonsa parannusopilla sortavat ja hävittävät Kristuksen laumaa", samalla mitalla, kuin Lagus hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen oli mitannut. Tämä lähetyskirja, joka on hyvin pitkä, on päivätty toukokuun 15 p:nä 1844. Siinä hän muun ohessa lausuu: "Tietooni on tullut se bulla, jonka teidän kaikkein pyhin päänne Jonas Lagus tämän vuoden maaliskuun 22 päivän edellisenä yönä, niinkuin toivon suuressa hengen köyhyydessä ja elävästi tuntien Jumalan vihan, on kyhäillyt. Vahinko vain, että mies yhteiseksi häpeäksenne ja pilkaksenne liika paljon on riisunut päältään ne lammasvaatteet, joilla näihin asti melko hyvästi olette älynneet peittää todellisen pedonluontonne". Vaikka katkeruus tylsyttää hänen sanojensa kärkeä, täytyy sitävastoin myöntää, että hänen huomautuksensa "Uskon opista autuuteen", jota Lagus, niinkuin tiedämme, ennen oli kiittäen arvostellut, mutta sittemmin pilkaten nimittänyt "Gotta-kirjaksi", oli täysin oikeutettu. Tuomiten oli myöskin Paavo Ruotsalainen, joka niinikään aikaisemmin oli sanonut kirjaa hyväksi, yllämainitussa, huhtikuun 10 p:nä päivätyssä kirjeessään puhunut, Mistä nyt sen kelvottomuus? Tähän kysymykseen ei heränneitten puolelta mitään vastausta annettu. Vastaus hukkui silmittömän katkeruuden kuiluun. Muutoin eivät Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä löytyvät mielenpurkaukset ja huudahdukset, semmoiset kuin esim. "Mikä saatana on puhkaissut silmänne, te kurjat heittiöt ja antikristuksen hullut?" selitystä kaipaa. Ja semmoisista vilisee tämä katkera, ilkeää ivaa uhkuva kirjoitus. [Akiander VII, s. 398-428, 439-458.] — Asiallisempi ja vähän maltillisempi on Hedbergin elokuun 22 p:nä Paavo Ruotsalaiselle kirjoittama vastaus. Sekin oli kuitenkin siksi itsepintaisen jyrkkä ja äkänen, ettei se millään tavoin ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Päinvastoin se kilvan muiden 1844 vuoden katkerien riitakirjoitusten kera vain syvensi herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä avautunutta juopaa.
Dahlberg oli Nilsiässä Paavo Ruotsalaiselle, joka tiedusteli hänen hengellistä tilaansa, vastannut: "Minä olen syntisenä rohjennut uskoa, Jumalan sanaan tarttuen, minulla olevan syntein anteeksiannon". Näiden sanojen johdosta lausui Paavo: "Ei kelpaa pukillekaan semmoisen summakaupan tekeminen". Miten omituisilta nämä sanat kuuluvatkin, sisältävät ne paljon. Ne luovat luotaan sen väärän käsityksen, että opinkaavaa, oli se itsessään vaikka aivan oikeakin, voidaan käytännössä soveltaa ihmisten eri tiloihin. Sama näkökohta tulee esille eräässä toisessakin hedbergiläistä riitaa koskevassa asiakirjassa. Tarkoitamme Malmbergin helmikuun 24 p:nä 1844 Hedbergille kirjoittamaa kirjettä. Tässä kirjeessä, joka muuten on yhtä ystävällinen kuin suora, löytyy seuraava huomautus: "Sinun tulee kohdella tosi heränneitä toisin, kuin puoliheränneitä. Varoita niitä, jotka ovat todellisesti heränneitä, unohtamasta syntiä. Jos he sen tekevät, putoavat he pian alas taivaastaan. Puoliheränneitä tulee sinun hätyyttää ja heille tulee sinun osoittaa, ettei heidän uskomisensa ja uskostaan kerskaamisensa ole muuta, kuin maailman lasten uskoa. Se heistä, joka tätä kuuntelee, tulee korjatuksi, mutta muut sortuvat Kristuksen ristin vihollisiksi". [Akiander VII, s. 351.] Jollei taistelu yhä enemmän olisi takertunut opista riitelemisen ansoihin ja näistä, nyt niinkuin aina ennenkin johtuviin persoonallisiin hyökkäyksiin, niin olisi evankelinen suunta ehkä voinut pelastua siitä "summakaupasta", joka oli sen heikoin puoli. — Eräässä tilaisuudessa lausui Paavo Ruotsalainen: "Ottakoot muut itselleen Jumalan armon valmiina, niinkuin hyllyltä. Minun on aina täytynyt sitä etsiä, kuin neulaa etsitään lattian raosta." [Kert. K. A. Malmberg.] Taistelun helteessä käyttivät pietistat monesti "summakauppana" näitä sanoja. Se oli yhtä väärin.
* * * * *
Syyskuun 20 p:nä 1844 matkusti joukko Hedbergiin liittyneitä ylioppilaita meritse Turusta Helsinkiin. Sitä ennen olivat he ottaneet osaa Turussa pidettyihin seuroihin. Yksi heistä kertoi muutamia päiviä myöhemmin heidän yhdessäolostaan: "Turun markkinoilla tapasin joukon iloisia poikia. Seuraavana päivänä kokoonnuimme konsistoriumin vahtimestarin Ylanderin kotiin, minne naisiakin oli kutsuttu. Noin 20 pappia ja sitäpaitsi ylioppilaita, lukiolaisia sekä muita maallikoita oli siellä koolla. Hedberg oli tilaisuutta varten sepittänyt kolme uutta hengellistä laulua, joita laulettiin. Yleensä vallitsi koko seurassa vapaa, teeskentelemätön eloisuus ja ilo. Turusta lähdin ystävämme K. Bäckmanin kanssa 20 pnä. Koko matkalla säilytimme vapaata omaatuntoa ja olimme reippaita ja iloisia, puhellen kohteliaasti kaikkien, sekä naisten että herrojen kanssa, jotka vain kääntyivät meidän puoleemme". Laivassa oli myöskin eräs nuori maisteri. Hänestä kirjoittaa kertoja: "Hän huomasi tarkkaan kaikki liikkeemme, tuon tuostakin huoaten syviä huokauksia, kunnes hän vihdoin ei voinut hillitä itseään, vaan lausui meille: kaikesta olen huomannut, että te olette tulleet aivan suruttomiksi". [V. Roslinin kirje 27/9 1844.] Tuo nuori maisteri oli ennen mainitsemamme Otto Hjelt. Tämän vakavan, helläsydämisen nuorukaisen käytös yllämainitussa tilaisuudessa ilmaisee sitä syvää surua, mikä liikkui herännäisyyden pyhimmille tunteille uskollisten nuorukaisten sydämissä, heidän nähdessään evankeliseen suuntaan kuuluvien monesti suruttoman iloista esiintymistä. Jos kukaan, sopii Hjelt nuorten heränneitten puolesta edustamaan tätä surua. Hänen rinnalleen asettaa näiden aikojen herännäisyysliikkeen historia monta muuta samanmielistä nuorukaista. Näistä mainittakoon G. B. Hildeen, joka, niinkuin tiedämme (II, s. 423), oli ylimääräisenä pappina Espoossa. Hänen erinomaisen huolellisesti valmistettuja saarnojaan ja niissä värähtelevää surun säveltä kävivät usein Helsingissä oleskelevat heränneet ylioppilaat kuulemassa. Kauan ei hänen enää tarvinnut riitojen katkeruutta seurata, sillä hivuttava keuhkotauti, joka pari vuotta myöhemmin pakotti hänet papintoimista luopumaan, siirsi hänet pian taisteluista rauhaan, vaan syvästi häneen koskivat ajan myrskyt. Haikein sydämin hän v. 1844 kirjoitti J. I. Berghille: "Seurakunnassani toimitetut tarkastukset ovat saavuttaneet tarkoituksensa: vainoja ei enää ole, kaikki ovat nukkuneet. Kontrahtirovasti, joka toimitti viime tarkastuksen, sanoi että Hedbergistä on tullut kunnon mies." [Kert. Otto Hjelt; Paimenmuisto; G. B. Hildeenin kirje J. I. Berghille 10/8 1844.]
Vielä haikeampi oli niiden miehuuden paraassa ijässä olevien miesten suru, jotka olivat olleet luomassa herännäisyyden suurta, näihin asti eheää rakennusta, heidän huomatessaan yhä suurempia halkeamia sen muureissa. Tästä surusta ei suinkaan Fredrik Gabriel Hedbergkään osattomaksi jäänyt. Ja ehkä kaikkein kipeimmin koski katkeran riidan synnyttämä onnettomuus niihin vanhuksiin, jotka jo lähestyivät ikuisen rauhan satamaa ja halusivat lepoa. Kaikki tunsivat, että oli joutunut kova aika, jolloin vihollinen sai kylvää paljon myrkyllisiä siemeniä herännäisyyden vainioon, arvaamattomaksi vahingoksi heille itselleen sekä nouseville sukupolville.