XXVII.
Jälkikatsahdus.
Oltuaan pitkät ajat verraten vähän huomatussa asemassa, valtasi herännäisyysliike itselleen jo 1830-luvun keskivaiheilla monta sijaa Suomen henkisen viljavainion työmailla. Yhä yleisemmin siitä puhuttiin, yhä suuremmaksi sen merkitys tunnustettiin. Kaikki ajattelevat ihmiset huomasivat, että valtaavat voimat olivat raivaamassa alaa sille hengelliselle uudistukselle, jota tuo liike tarkoitti, ja että niihin alituisesti liittyi uusia. Vanhat muodot, joihin uskonnollinen elämä Suomessa niin kauan oli ollut ahdattuna, olivat vielä lujat, mutta siellä täällä ne jo alkoivat heikontua ja heräjävän hengellisyyden painosta vähin särkyäkin.
Missä uusi aate vaatii itselleen sijaa, siinä kysytään itsensäkieltämistä ja rohkeutta sen kannattajilta. Peläten seurauksia ja säästäen itseään pakenevat useimmat tätä vaatimusta, etsien turvansa vallitsevien olojen ja ennakkoluulojen suojissa. Ja jos nämä näyttäytyvät heikoiksi, ryhdytään niitä pönkitsemään ja kaikin tavoin tukemaan. Jota perinpohjaisempaa muutosta uusi aate vaatii, sitä huolellisemmin varustaudutaan taisteluun sitä vastaan. Hengellisen elämän ala ei ole poikkeuksena tästä. Historia todistaa päinvastoin, että taistelut juuri tällä alalla aina ovat olleet kovimmat. Niin Suomessakin suuren herännäisyyden aikana. Huomattava on tässä suhteessa varsinkin se aikakausi, jonka vaiheita tässä osassa olemme käsitelleet. Se oli vainojen aikaa. Alituiset käräjäjutut ja muut pakkokeinot todistavat, miten johdonmukaisesti koetettiin rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle ja painaa maahan elävän uskonnollisuuden voimaa. Vähitellen alkoivat viranomaiset kuitenkin huomata, miten turhat heidän ponnistuksensa olivat. Vainoja kyllä jatkuu, mutta ne käyvät yhä heikommiksi. Herännäisyys pääsee valta-asemaan kirkossa.
Taistelussa maailman ja virallisen kristillisyyden sortoa vastaan syntyivät ja kehittyivät ne jalot luonteet, joista herännäisyyden historia on niin rikas. Ei mikään aika eikä mikään hengellinen liike maassamme ole kasvattanut niin monta kristillistä karaktääriä, kuin tämä. Jaakko Vegelius, Jonas Lagus, Juhana Fredrik Bergh, Fredrik Östring, Fredrik Gabriel Hedberg — ken heidät kaikki voi luetella? Eikä tämä koske ainoastaan johtomiehiä. Moni muu niissä taisteluissa olleista on laajoissa piireissä tunnettu juuri kristillisenä karaktäärinä. Semmoinen oli esim. Lauri Stenbäckin sisar, suora, lujatahtoinen, hellä Charlotte Achrén. Ja kansan syvissä riveissä nähtiin ja nähdään vieläkin paljon semmoisia luonteita, miehiä niinkuin naisiakin. J. V. Snellman lausui kerran: "Minä pidän pietistoista; se kansa tietää, mitä se tahtoo". [Kert. A. Meurman.] — Mikä hengellinen liike on luonut suuremman kansanpuhujan, kuin Niilo Kustaa Malmberg, mikä runoilijan, jonka rinnalla Lauri Stenbäck ei kestä vertailua. Ja minkä kansan syvistä riveistä on noussut valtavampi uskonnollinen nero, kuin Paavo Ruotsalainen oli? Tosiaankin, rikkaita lahjoja jakoi Herra Suomen herännäisyydelle!
Aatteiden aikaa tämä aika oli. Moni kysymys, joka Suomen myöhemmässä historiassa vetää puoleensa huomiomme, sai alkunsa herännäisyydestä. Omantunnon vapaus sai tunnustuksensa, jokaisen oikeus ottaa osaa kansan henkisen kehityksen nostamiseksi niinikään. Juhana Fredrik Bergh loi pyhäkouluaatteen, Henrik Renqvist raivasi tien Suomen raittiusliikkeelle, Jonas Laguksen ja Niilo Kustaa Malmbergin säästölaatikot pakanalähetyksen hyväksi herättivät eloon tämän tärkeän kysymyksen. Jos herännäisyyden miesten olisi sallittu vapaasti toimia, olisivat he näilläkin aloilla saaneet paljon aikaan. Mutta heitä epäiltiin, esteltiin ja rangaistiin, kun he tarjosivat voimansa Suomen Siionin herättämiseksi siitä uneliaisuuden tilasta, johon se oli sortunut. Hallitus vastusti, kirkko vastusti, maailma vastusti. Siten kohdeltiin esim. heidän pyrintöjään pakanalähetyksen hyväksi. Kalajoen käräjien pöytäkirjat kertovat, mitä viranomaiset noista heidän yrityksistään ajattelivat. Niin innostunut oli kuitenkin esim. Lagus saamaan jotakin aikaan tällä alalla, että hän, saatuaan toisen vaimonsa kanssa jonkunmoisen omaisuuden, osti Toivolan talon Ylivieskassa, aikoen, niinkuin varmuudella kerrotaan, sen verrattain tilavissa huoneissa kasvattaa nuorukaisia pakanalähetyksen palvelukseen. — Samaan aikaan pyysivät J. F. Bergh ja K. Aspegren "Evangeliskt Veckobladin" ja "Hengellisten Sanomain" puolesta Porvoon tuomiokapitulilta lupaa saada pakanalähetyksen hyväksi koota varoja Ruotsin lähetysseuralle lähetettäviksi. Tunnustaen tarkoituksen hyväksi, päätti tuomiokapituli v. 1839 Hänen Majesteettinsa ratkaistavaksi alistaa "eikö olisi enemmän syytä toimittaa koottaviksi ehdotettuja varoja jonkun ulkomaan, Englannin tahi Saksan, lähetysseminaarin käytettäväksi sekä eikö hakijain, joiden rehellisyyttä ja kiitettävää tarkoitusta tuomiokapituli ei suinkaan tahdo kieltää, pitäisi saada erityistä valtuutusta tähän toimeen, jolla kyllä oikeastaan on yksityisen yrityksen luonne ja joka riippuu siitä luottamuksesta, minkä hakijat voivat osakseen saada, mutta katsoen siihen kannatukseen, jonka semmoinen hanke luultavasti isänmaassa saa aikaan, vaatinee takeita, joita ainoastaan laitokset ja yhdistykset voivat tarjota". [Kert. Laguksen tytär Leontine Malmberg, K. A. Malmberg sekä Ylivieskan vanhat heränneet; Akiander VI, s. 218; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Ratkaisua odotettaessa ruvettiin sanomalehdissä hanketta vastustamaan. "Helsingfors Tidningissä" ja "Borgå Tidningissä" ilmestyi kirjoituksia, joissa lähetysasiaa kuvattiin tarpeettomaksi, vieläpä vaaralliseksikin. Mahdollisesti tarkoitti Porvoon tuomiokapitulin päätöskin itse teossa koko kysymyksen tappamista. Asiaa valaisee myöskin seuraava ote eräästä "Helsingfors Tidningissä" vähän myöhemmin ilmestyneestä kirjoituksesta, jonka lähettäjä on "kiitollinen niille henkilöille, jotka ovat estäneet anomuksen lähetysseuran perustamisesta Suomeen pääsemästä valtaistuimen eteen. Kaikki sivistyneet kansat harrastavat lähetystointa; joka meitä kieltää rahoja kokoamasta tätä tarkoitusta varten, on järjetön." [Borgå Tidning 1840, n:o 18 ja n:o 60; Helsingfors Tidning 1840, nro 15.] Mutta se kiellettiin, ja Kalajoen käräjien päätös, jonka senaatti pääasiassa vahvisti, osoitti vielä selvemmin, että koko kysymystä pidettiin vaarallisena. Siitä syystä täytyi Laguksenkin yrityksestään luopua. Mutta aate jäi perinnöksi tuleville sukupolville.
Niinkuin kaikki liikkeet, varsinkin hengelliset, sorron alla ollessaan, säilyvät puhtaampina, kuin voitolle päästyään, niin herännäisyyskin paremmin kesti vainojen tuskat, kuin myötäkäymisen. Tämä kieltämätön totuus tulee näkyviin ennen kaikkea hedbergiläisen riidan vaiheissa. Lukuunottamatta Renqvistin aiheuttamaa erimielisyyttä, oli heränneitten suuressa joukossa vain yksi sydän, niinkauan kuin Herra koetteli liikettä vainojen kärsimyksillä. Täydellä syyllä pidettiin tätä heränneissä piireissä suurena voittona. Nuoretkin sen ymmärsivät. "Herran suuri armo meitä kohtaan on näkynyt siinäkin, että hän on estänyt eriseuroja ja puolueita syntymästä keskuudessamme", [Pietisten 1843, n:o 3.] kirjoittaa muuan herännyt suomalainen ylioppilas Ruotsissa ilmestyvään "Pietisten"-nimiseen aikakauslehteen v. 1843 lähettämässään kertomuksessa Suomen herännäisyydestä. Mutta heti kun kovimmat vainot lakkasivat, kylmeni myöskin rakkaus. Olemme nähneet mitä siitä seurasi. Ja ulkonainen myötäkäyminen ja sitä seuraava riitojen aika toivat näkyviin paheita, jotka eivät päässeet versomaan kärsimysten helteessä. Yksi niistä oli ihmisauktoriteetin ylen suuri kunnioittaminen. Tämä kunnioittaminen näkyy jo selvästi hedbergiläisen riidan vaiheissa ja näkyy myöhempinä aikoina vielä selvemmin. Hedberg asettui sitä vastustamaan, mutta ei nöyrässä hengessä, ja hän tuli itse auktoriteetiksi, jota sokeasti uskottiin.
Kuvatessamme tämän ajan heränneitä, emme saa jättää mainitsematta sitä nöyryyttä ja kunnioitusta esivaltaa kohtaan, jota he kirjoituksissaan ja koko käytöksessään kaikkialla osoittivat. Varsinkin oli hallitsijan persoona heille pyhä. Kauhistuksella puhuvat he muissa maissa tapahtuneista vallankumouksista, jyrkästi vastustaen kaikkia senkaltaisia hankkeita. Eivät oikeusjututkaan eivätkä niistä johtuvat kärsimykset voineet tuota heidän katsantotapaansa millään tavoin muuttaa. Tämä on sitä enempi huomattava kuin Nikolai I:sen hallitusajan ahtaat olot epäilemättä tuntuivat heränneistäkin monessa suhteessa vaikeilta ja moni heidän johtomiehensä ahkeraan luki ruotsalaista kirjallisuutta, vieläpä oli kirjevaihdossakin ruotsalaisten kanssa. "Evangeliskt Veckoblad" puhuu "valtiollisessa suhteessa onnellisesta Suomesta", jota "emämaastaan eroitettua ja hyljättyä lasta" Venäjän hallitus oli hoitanut "verrattomalla hellyydellä". [Evangeliskt Veckoblad 1840, n:o 24.] Kirjoitus on Laguksen kirjoittama. Tämän yhteydessä mainittakoon myöskin seuraava todistus heränneitten kunnioituksesta korkeimman vallan edustajia kohtaan. Toukokuussa v. 1842 kävi perintöruhtinas Helsingissä. [Z. Topelius, Alexander II:s minne.] Hänen kunniakseen pantiin toimeen tanssijaiset. Varsinkin kaikkia tämmöisiä huveja arvostelivat pietistat hyvin ankarasti eikä ketään heistä niissä milloinkaan näkynyt. Mutta kysymyksessä olevaan tilaisuuteen menivät heränneetkin ylioppilaat, eikä kukaan siitä heitä moittinut, jos kohta asiaa kyllä hieman ikävänä pidettiin. [Olivia Berghin kirje ystävilleen 17/6 42; kert. N. G. Arppe.]
Olemme kertoneet heränneitten sanomalehdistä ja muista heidän kirjallisista hankkeistaan. Tässäkin suhteessa on herännäisyyden historian toinen aika huomattava. Enemmän kuitenkin sopisi odottaa, kun muistamme, kuinka eteviä kirjailijakykyjä herännäisyysliikkeessä löytyi. Ainoa joka kirjailijana todellakin herättää huomiota tällä aikakaudella, on Lauri Stenbäck. Maailmakin oli pakotettu tunnustamaan, että hän oli etevä runoilija. Mutta hänenkin kanteleensa vaikenee vaikenemistaan, kunnes se vähitellen kokonaan lakkaa soimasta. Ehkä oli syynä siihen sekin, etteivät Stenbäckin heränneet ystävät näy käsittäneen hänen runouttansa. Niinpä esim. Malmberg eräässä tilaisuudessa, jossa oli koolla heränneitä pappeja, lausui Stenbäckille: "runosi eivät kelpaa mihinkään, ne ovat pelkkää roskaa." [Aspelin, Lars Stenbäck, s. 333.] Turhaan koettivat muut saapuvilla olevat papit lohduttaa runoilijaa sillä, että Malmberg ei sitä asiaa ymmärtänyt. Nuo karkeat sanat koskivat kipeästi runoilijan tunteelliseen sydämeen. Vielä oudompaa on, ettei Laguskaan, joka itsekin oli runollinen luonne, näy antaneen arvoa hänen runoudelleen. Eikä ymmärtänyt maailma hänen kanteleensa syvintä säveltä, sitä joka paraiten kuvasi hänen rikkaan sielunsa ikävöimistä. Hän oli yksin, aivan yksin, kun hän valmistautui uhraamaan runoutensa. Raskas oli tämän
"Heränneen huokaus":
"Mun sydämeni raunio on suitsuava,
Miss' vinkuu myllertäen myrsky raivoava,
Ja jonne joskus loistaa säde kirkastava".
"Mutt' vaikka loistaa sinne säde kirkastava,
Ja vinkuu myllertäen myrsky raivoava.
Se sentään aina raunio on suitsuava".
"Oi, synnin myrsky on tuo aina raivoava,
Mun sydämeni raunioissa suitsuava
On armon auringosta säde kirkastava".
"Mutt' vaikka kauhistaa mua myrsky raivoava,
Vaikk' ilon tuottaa armon säde kirkastava,
On mulle rakas raunio vain suitsuava".
Olemme huomauttaneet heränneitten välisestä rakkaudesta niinä aikoina, joina eivät oppiriidat vielä olleet päässeet sitä turmelemaan. Ei tätä rakkautta häirinnyt erikielisyyskään niissä tilaisuuksissa, joissa ummikkosuomalaista ja ruotsinkielistä kansaa oli koolla. Pohjanmaan ruotsinkielisten seutujen heränneet papit kävivät usein suomenkielisissä seurakunnissa vaikuttavia ystäviään tervehtimässä. Tavallisesti oltiin silloin koolla Malmbergin luona Lapualla sekä Durchmanin kodissa Isossakyrössä. Yhtä usein nähtiin viimemainittujen seutujen pappeja Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa. Verraten harvoin he kuitenkin siellä saarnasivat, paitsi Malmberg ja Durchman, jotka usein esiintyivät. [Kert. inspehtori J. Hedberg.] Yksimielisyyttä tukemassa oli pukukin. Kansassa vanhoista ajoista siellä täällä herännäisyyden alkuaikoina vielä käytetty körttipuku tuli heränneitten yleiseksi puvuksi koko maassa. Monessa paikoin katsottiin karsain silmin jokaista liikkeeseen liittynyttä, joka tuli seuroihin muunlaisissa vaatteissa. Säätyläisnaiset käyttivät miltei aina huivia ja tummaa pukua; joku morsian vain rohkeni hääpäivänään esiintyä valkoisessa hameessa. Tuskin missään suhteessa oli herännäisyys niin jyrkkä, kuin "maailmankaltaisuutta" koskevissa asioissa. Mitä heränneet itse muutoin ajattelivat puvustaan, näkyy seuraavista Laguksen eräälle ystävälle Kalajoen herätyksen alkuaikoina kirjoittamista sanoista: "Noita ryysy-raukkoja, joilla verhoomme ruumiimme, tulee meidän kyllä pitää vähä-arvoisina; ne eivät estä meitä tulemasta autuaiksi eivätkä auta meitä autuuteen. Kyllä Luther niihin nähden on oikeassa. Mutta Kalajoen ja muiden seutujen talonpojat ovat hyljänneet säätynsä yksinkertaiset tavat, ja sentähden tapahtuu, että he, heräykseen tultuaan, saavat siitä muistutuksia ja alkavat käyttää sitä yksinkertaista pukua, jota heidän isänsä ovat käyttäneet ja vanhat ihmiset vieläkin käyttävät. Jos he muuttamalla vaatteita tulisivat väärään rauhaan, niin olisi perkele voittanut tarkoituksensa, mutta juuri se, että heidän yhtä tarkasti, kuin muidenkin, täytyy käydä armonjärjestyksen läpi, todistaa toista. Mikä on sitten muutoksen voitto? Ensiksi, että he yhdellä kertaa vapautuvat kaikesta maailman kaltaisuudestapa sitten, että he julkisesti eroavat entisistä seurakumppaneistaan sekä vihdoin, että rupeavat käyttämään heille sopivaa pukua. Että muutamat tässä suhteessa ovat menneet liiallisuuksiin sekä etteivät kaikki kortteihin puetut ole heränneitä, se kuuluu asian laatuun; sillä väärinkäytöksiä syntyy, jos tehdään mitä hyvänsä. Ainoastaan oikea kristillinen vapaus kulkee puhdasta tietä". [Akiander VI, s. 93.]
Samassa määrässä kuin herännäisyys tuli suurten joukkojen kristillisyyden muodoksi, oli myöskin se vaara tarjona, että tuota muotoa monesti käytettiin teeskentelevän mielen ja suruttomuuden peitteenä. Ei pidetty enää körttipukuun pukeutumista häpeänä, sitä kun niin moni arvossa pidetty kansalainen käytti, eikä uskonnollisuuden harjoittamista ulkona kirkosta outona, tuo kun oli tullut niin yleiseksi tavaksi. Herännäisyyden voittamat suuret voitot, se suuri ajallinenkin siunaus, joka heitä silminnähtävästi seurasi kaikissa heidän toimissaan, houkutteli nimikristittyjäkin herännäisyyden riveihin. Ja semmoisia oli nyt, kun joukot olivat niin suuriksi kasvaneet, vaikeampi huomata kuin ennen. Vaaraa ei salattu, mutta ei siitä niin usein puhuttu kuin olisi pitänyt. "Sinä huomasit useimpain heränneitten hirveän huolimattomuuden, heidän uneliaan tilansa, heidän epäuskonsa, orjailemisensa y.m", kirjoitti Malmberg Hedbergille 24/2 1844, lisäten: "Syynä heränneittemme huonoon tilaan ei ole evankeliumin valon puute, vaan heidän vehkeilemisensä Jumalan teillä, heidän laiskuutensa ja törkeä huolimattomuutensa." [Akiander VII, s. 351.] Mutta hedbergiläinen riita veti huomion muuhun, eksyttäen puoliheränneitä etsimään turvansa oikeassa suunnassa ja "oikeitten" opettajain seuroissa käymisessä. Monen persoonallinen kristillisyys hukkuu kaavan "summakauppaan", mutta useat ahdistuvat likemmäs Herraa, nähdessään miten vaarallinen aika on.
Elävästi tunsivat useat herännäisyyden johtomiehet varsinkin näinä aikoina vastuunalaisuutensa Jumalan edessä. Tätä tunnetta ei taistelun hellekään voinut heistä hävittää. Ja selvään älysi moni heistä myöskin olevansa historiankin edessä vastuunalainen sanoistaan ja töistään. Tämä näkyy esim. siitä lisäyksestä, minkä Lagus teki Hedbergille kirjoittamaansa ennen mainittuun hyvästijättökirjeeseen, joka on osoitettu viimemainitulle ja K. I. Nordlundille, Sanat kuuluvat: "Jos tunkeutuisin olemuksenne syvyyteen, koettaen vielä kerta todistaa, miten perin väärä, vaikka ulkomuodoltaan kaunis, asemanne on; jos sanoisin syyn siihen ja ennakolta kuvaisin onnettoman eksytyksenne seuraukset ja niiden vaikutuksen Jumalan armonvaltakuntaan Suomessa — mikä apu tuosta olisi? Turhaa — tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta, vaikka riemun sävelet kaikuvat teidän kultaisessa touhuissanne, jota te ette huomaa kauheaksi vankilaksi. Päätöksen tässä asiassa on Jumala jo antanut; aika on sen ihmisten nähtäväksi saattava. — — — Säilyttäkää minun kirjoitukseni, minä säilytän teidän. Viiden, kymmenen vuoden perästä saadaan nähdä. Silloin perkele taputtaa käsiään ilosta, ja maailma liittyy hänen riemuunsa". [Tämä lisäys, joka ei ole painettu, löytyy eräässä kirkkoh. E. Forsmanin omistamassa, kysymyksessä olevan kirjeen kopiossa.] — Samaan tapaan puhuu Paavo Ruotsalainen Hedbergille (10/4 1844) kirjoittamassaan kirjeessä: "Mennään vuorelle, koetellaan uhria, meidänkö uhrille Herra ennen tulen antaa vai teidän. Se Jumala, joka tulen antaa, olkoon Jumala, meidän palveltava. Ja tätä uhria pitää meidän kymmenen vuotta uhrata, ja sitten vasta tiedetään, kenenkä puoleen Herra katsoo". [Akiander VII, s. 428.]
Millainen Herran tuli herännäisyyden kaikkien nähtäväksi vuorelle asettamassa uhrissa oli, sen on seuraava aika näyttävä.