Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III. 1845-1852

by Mauno Rosendal

X.

Herännäisyyttä koskena arvosteluja ja riitakirjoituksia 1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.

"Väärän opin kauhistus" ei ollut Renqvistin viimeinen riitakirja. Ennen mainitsemamme (III, 10-11) K. I. Nordlundin sitä vastaan kirjoittama vastalause antoi hänelle aihetta jälleen tarttumaan kynään. V. 1848 julkaisi hän "Vastauskirjan sille kirjalle, joka Väärän opin kauhistus-kirjaa vastaan on Turussa painettu v. 1846, jolla nimenä on Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta." Esipuheessa huomautettuaan, "monen oikeankin opin noudattajan mielipiteestä, ettei pitäisi kirjoittaa taistelukirjoja villihenkiä vastaan, jotta ei sielun asia joutuisi taistelunaineeksi", puolustaa hän esiintymistään sillä, että villihenget kuitenkin kirjoittaisivat "sekä entisiä että nykyisiä oikeita jumalisia kirjoja vastaan" ja siten eksyttäisivät ihmisiä pitämään vääriä kirjoja oikeina ja oikeita väärinä, ellei kukaan kirjoittaisi heitä vastaan. Painavin syy Renqvistin esiintymiseen oli seuraava. Nordlund oli varustanut kirjasensa otsakkeella: "Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana." Viimeiset sanat "muutama sana" ovat painetut pienemmillä kirjasimilla, niin että lukija tuskin huomaa ne. Täydellä syyllä huomauttaa Renqvist uudessa kirjassaan, että moni lukija on luullut hänen kirjoittaneen tuon toisenkin riitakirjan ja siten kerrassaan eksyneen itse asiaankin nähden, lisäten: "Kun kirjan tekijällä on ollut mielessä sellainen koiruus, niin hän on ajatellut: nuo jatkosanat (muutama sana) ovat niin pantavat, ettei lukijat niitä huomaisi, vaan luulisivat tämänkin kirjan H. Renqvistin tekemäksi. Mutta sellaisen koiruutensa kautta on hän pudonnut omaan kuoppaansa, sillä ihmiset ovat hänestä joutuneet ajattelemaan: kaikenlaisia ihmisiä ja villihenkiä pitää maailmassa viimeisillä ajoilla oleman kuin sekin mies on, joka on mokoman valhekirjansa kirjoittanut ja ollut niin häpeämätön, että on pannut sen toisen työksi."

Vaikea on otaksua, että Nordlund olisi tarkoittanut tuollaista petosta, mutta jos niinkin oli, ei Renqvistkään kysymyksessä olevassa vastauksessaan esiinny hyvinkään edullisessa valossa. Hänen naiivisen itsetietoista, kiivasta polemiikkiansa kuvaamaan lainaamme tähän toisenkin otteen samasta kirjasta: "Jumalan sanan vääntelemisellä ja muilla valheilla ja kavalilla juonilla on hän (Nordlund) kirjansa täyttänyt ja kehdannut panna sen sen miehen (Renqvistin) työksi, jolla ei sinä ikänä ole ollut yritystäkään sellaisen valhekirjan kirjoittamiseen, sitä vähemmin olisi hän niitä kirjoittanut, jonka yltäkyllin osoittavat ne monet hyvät kirjat, joita H. R. osittain kääntämisellä muista kielistä, osittain suoraan kirjoittamisella on Suomen kieleksi toimittanut. Tämänkin koiruutensa kautta 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija yllinkyllin osoittaa, minkälainen kristitty hän on, nimittäin ettei hänellä ole ihmistenkään häpyä, sitä vähemmän Jumalan pelkoa. Mutta vaikka hän sellainen on, kerskaa hän kuitenkin kylkiänsä sangen valkeiksi ja puhtaiksi, jonka hän ilmoittaa, kun sanoo mustan kylen olevan kummallakin, sekä sillä mainiolla ukolla (Ruotsalaisella), jota 'Väärän opin kauhistus'-kirjassa moititaan, että itse moittijallakin. Sillä senkautta tulee hän näin kerskaamaan: minä olen kolmas, jolla on hyvin valkea kylki, en ole mustakylkinen, niinkuin he ovat. Kuinka hurskas ja viisas minä olen, sen voitte ymmärtää siitäkin, että minä kirjalleni osasin panna niin sukkelan nimen, että jokainen luulee sen sen miehen kirjoittamaksi, jota vastaan minä kirjani kirjoitin, ja osasin sen sisältäpäinkin niin viisaasti valheella ja väärillä mutkilla täyttää, etteivät viisaatkaan ja oppineet huomaa niitä. Siitä myöskin voisitte havaita, kuinka vahvauskoinen minä olen, jonka vahvan uskon minä olen saanut, kun olen hyljännyt parannuksen opetuksen ja noudattanut vaan evankeliumiin uskomista. Niin tekin saisitte kun lähtisitte minun rekeeni minun opetustani ja esimerkkiäni noudattamaan, tulisitte niin valkeakylkisiksi ja taitaviksi, kuin minä olen, polkemaan kirjoja ja opetuksia, vaikka ne kuinka jumaliset ja raamatun kanssa yhtäpitävät olisivat."

Mutta asiallisiakin muistutuksia sisältää Renqvistin kirja. Nordlund oli lausunut: "'Väärän opin kauhistus'-kirjassa on sekin asia väärin, kun siinä sanotaan hädän vaativan herännyttä ihmistä rukoilemaan ja pahasta pois luopumaan sekä hyvään suostumaan, vaikka raamattu sen asian uskolle omistaa". Tämä antoi Renqvistille aihetta kirjoittaa niistä opinkohdista, joissa evankelinen suunta ja herännäisyys jyrkimmin erosivat toisistaan. Huomauttaen, ettei Davidkaan sano "uskossani", vaan "hädässäni huudan Herraa", sekä näyttäen muillakin raamatun esittämillä esimerkeillä, miten hätä ensin ajaa ihmistä Jumalaa rukoilemaan, puolustaa hän oppiaan muun ohessa seuraavin sanoin: "Kuinka hädälläkin hämmästykseen saattamisellansa ilman uskoakin on erinomainen voima muuttamaan ihmistä toisenmieliseksi, kuin hän ennen hätään joutumistansa oli, sen osoittaa luonnollinenkin hätä, koska sekin, vaikkei sillä ole uskoa voimana, saattaa ihmisen luopumaan siitäkin, jota hän eniten rakastaa, ja sensijaan suostumaan siihen, jota hän ennen hätään joutumistaan enimmin vihasi. Esimerkiksi: vaikka kuinka ahne ja tavaroitaan rakastava ihminen olisi ja joutuisi järveen eli muuhun hätään, niin hän sydämen pohjasta luopuisi rikkaudestaan, vaikka hän sitä hyvin rakasti, ja suostuisi köyhyyteen, jota hän ennen hyvin vihasi. Ja se mieli hänellä on, niinkauan kuin hätää kestää. Mutta koko sitä hänen menoansa ei luettaisi muuksi kuin hädän vaikutukseksi; sillä siitä sanottaisiin: hätänsä vaati ja pakotti häntä sitä tekemään. Ja niin onkin sen asian laita. Sentähden olisi toimeton se, joka puhuisi sitä vastaan. Näin toimeton on sekin teko, joka kieltää hädän vaikutuksen eli hämmästykseen saattamisen hengellisissä asioissa, niinkuin 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija tekee". Väärin olisi syyttää Renqvistiä siitä, ettei hän tarkkaan eroittaisi luonnollisen ihmisen hätää uskosta, lakia evankeliumista. Ei hän uskoa kiellä, mutta hän teroittaa tarkkaan, ettei luulousko ole uskoa. Kirjassa on monta hyvää paikkaa; vahinko vain että niitä kaikkialla pilaavat tekijän tavaton kiivaus ja katkeruus vastustajaansa kohtaan. Miltei koomillisen vaikutuksen tekee alituinen palajaminen viimemainitun kirjan otsakkeessa ilmenevään "koiruuteen". Paremman vaikutuksen saa sitävastoin kirjan loppusanoista. Ne kuuluvat: "Jollei Jumalan kunnia ja sielujen autuus olisi kysymyksessä — — —, niin en kaiketi olisi ottanut kynää käteeni paperin pilaamiseksi vihamiehiäni vastaan. Mutta kun niin verrattomat asiat ovat kysymyksessä, niin en saanut yhtään rauhaa, ennenkuin kirjoitin tämän heikon kirjoitukseni. Mutta rakas taivaallinen Isä, rakkaan Poikansa Jesuksen tähden, laittakoon niin, että tämäkin heikko työni tulisi vähänkin auttamaan sitä asiaa, jota sillä suuressa heikkoudessani olen vilpittömästi tarkoittanut, nimittäin hänen valtakuntansa levittämistä ja saatanan vallan kukistamista".

Niinkuin olemme nähneet, (III, 5-6) ilmestyi Ruotsissa näinä aikoina "Nordisk Kyrkotidning" ja "Pietisten" nimiset uskonnolliset aikakauslehdet. Ensinmainittu, jota J. Ternström toimitti, oli jo Kalajoen käräjien aikoina, jolloin L. H. Laurin siinä julkasi kertomuksia Suomen herännäisyyden silloisista vaiheista, suosittu meidänkin maamme heränneissä piireissä, jotavastoin viimemainittua karsain silmin seurattiin, se kun oli K. O. Roseniuksen äänenkannattaja. Ennenpitkää tuli kuitenkin näkyviin, ettei edellisenkään ystävyyteen ollut paljon luottamista. Liioittelematta saattaa sanoa, ettei Suomen herännäisyyttä Ruotsissa milloinkaan ole ymmärretty. Sitävastoin sai, niinkuin tiedämme, Hedberg paljon kannatusta sikäläisissä uskonnollisissa piireissä. Varsinkin vuodesta 1846, jolloin hän kävi hengenheimolaisiaan Ruotsissa tervehtimässä, oli esim. hänen suhteensa Roseniukseen käynyt hyvin likeiseksi.

Syyskuussa 1847 luettiin Hengstenbergin "Evangelische Kirchenzeitungissa" pitkänlainen selostus Suomessa syntyneistä hengellisistä liikkeistä, etenkin Savon herännäisyyden synnystä, kehityksestä ja luonteesta. "Nordisk Kyrkotidning", joka otti tämän kertomuksen palstoillensa, lausui siitä johdatuksessaan muun ohessa: "Joka ei yksityiskohdissa tunne olosuhteita, ei helposti voi päästä tietämään kirjoittajan omaa kantaa ja mitä hengellisyyttä hän edustaa." Kirjoitus ei ollut varustettu nimimerkillä. "Nordisk Kyrkotidningin" arvelun mukaan oli se "tilattu". Missä hengessä kirjoitus oli kirjoitettu, näkyy seuraavista sen loppusanoista: "Kaikille niille, jotka sydämestään pitävät Jumalan armoa ja syntien anteeksisaamista kalliina, täytyy tärkeimmän kysymyksen olla: saako ihminen, niinkuin Kristus, apostolit ja Luther opettavat, tuntuvan armon puutteessa, yksin Jumalan pyhään sanaan ja lupauksiin turvaten, uskoa hänen armoonsa, vai niinkö on, ettei hän tässä tilassa, niinkuin Paavo opettaa, saa pitää itseään kristittynä, vaan että hänen täytyy yöt päivät murheella taistellen alituisesti rukoilla Kristuksen armoa, kunnes tämä tuntuvasti havaitaan sydämessä. Koko sisällisen elämän suunnan täytyy riippua siitä, kumpaako näistä kahdesta opista kuolemaan saakka tahtoo seurata; sillä nehän ovat selvästikin toisiaan vastaan. Ja jos saan itsestäni jotakin sanoa ja päättää kirjoitukseni avomielisellä tunnustuksella, niin on Paavon erehdys juuri tähän opinkohtaan nähden vaikuttanut, että minä monen muun kera mitä jyrkimmästi olen eronnut hänestä ja hyljännyt hänen oppinsa, vaikka minä jonkun ajan kuluessa, niin monien maallikkojen ja pappien esimerkin eksyttämänä, juuri siinä luulin löytäväni korkeimman hengellisen totuuden ja todellisen elämän salatun aarteen."

"Nordisk Kyrkotidningin" suomalaisten lukijain ei ollut vaikea arvata, kenen kynästä tuo kertomus Suomen herännäisyydestä oli lähtenyt. Oudoksuen, että Ternström, jota he olivat pitäneet ystävänään, oli ottanut kirjoituksen lehteensä, kirjoitti A. V. Ingman hänelle 1848 tämän johdosta pitkän kirjeen, jossa hän vastustaa tässä ja muissa "Nordisk Kyrkotidningissä" niinä aikoina Suomen herännäisyyttä vastaan julaistuja kirjoituksia. Tässä kirjeessä hän muun ohessa lausuu: "— — — Minä jo kernaasti jättäisin sinut rauhaan, jollet lehteesi tänäkin vuonna olisi ottanut aivan itse F. G. Hedbergin kirjoittamaa kieroa ja meitä Suomen heränneitä raukkoja alentavaa kirjoitusta. Toivoimme olevasi vilpitön veljemme. Olisit J. I. Berghin, L. Stenbäckin ja K. K. von Essenin kirjoista nähnyt, minkälainen henkemme ja minkälaiset sydämemme ajatukset ovat, jos olisit kysynyt kirjallisia lähteitä meiltäkin (tiedänhän, että ihastuksella olet lukenut heidän kirjojaan). Sinähän olit erään ystävämme kautta saanut suullisia tietoja suomalaisista oloistamme; kuulit häneltä, että tuo ylönkatsottu talonpoika P. Ruotsalainen on Suomen heränneitten, siis myöskin J. Berghin ja muiden kokenut johtaja, tiesit että pidimme Björkqvistin ruotsiksikin käännettyä ja Tukholmassa saatavana olevaa postillaa mitä suurimmassa arvossa. Kaiken tämän uhalla otat lehteesi kirjoituksen, jossa pahasisuinen vääristely tekee P. Ruotsalaisesta ja Björkqvist-vainajasta lahkolaisia ja tunnekristittyjä. Täytyyhän tämän syvästi meitä loukata. Kirjallisesti emme nyt enää saa omassa maassamme puolustaa itseämme kirkkoruhtinaitamme ja tuomareitamme vastaan — tietänet kai, että Stenbäckin täytyi lakkauttaa jumaluusopillinen aikakauslehtensä? Hedberg saa kyllä oksentaa sappensa meidän n.s. 'lahkoamme' vastaan, mutta että hän sinunkin lehdessäsi saapi esiintyä tuomarinamme, tuo meistä on katkerinta. Ajattelepas, kuinka Hedberg itse nyt mahtaakaan sokeuttasi nauraa. Se meitä suuresti ihmetyttää, ettet tuossa kirjoituksessa ole voinut huomata Hedbergin henkeä. Hänhän tekee niin selvän uskontunnustuksen väitellessään Björkqvistiä vastaan ja puhuessaan P. Ruotsalaisesta. Mutta sinä selvästikin kuuntelet kaikkea, joka on meitä vastaan. Jos sinulla olisi ollut hengelliset silmät, niin olisi sinun kirjoituksessasi löytyvistä, muutamia P. Ruotsalaisen ihmeellisiä kokemuksia kuvaavista kohdista pitänyt huomata, kuinka puhdashenkinen hän on — puhumattakaan Björkqvistin postillasta, joka raamatun jälkeen on Savon ja Pohjanmaan heränneitten pääkirja. Mutta oletko lukenut tätä postillaa? Ethän milloinkaan puhu sanaakaan tästä kirjasta". Kerrottuaan Savon herännäisyyden alkuvaiheista, joiden punaisena lankana Hedberg kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan oli esittänyt kielillä-puhumiset ja muut samankaltaiset ilmiöt, jatkaa Ingman: "Tämä herätys levisi kuni kulovalkea laajalle, sytyttäen tuleen monta tuhatta sielua. Kun sitten nuo voimalliset herätyksen tuulet olivat asettuneet, ovat heränneet nöyrtyneessä hengessä luovuttaneet ratkaisevan tuomio-oikeuden kaikissa asioissa yksin Jumalan sanalle. Heillä on nyttemmin suuri hengellinen kokemus, jonka monivuotisissa kovissa sisällisissä koetuksissa ovat koonneet yksin raamatun puhtaasta sanasta, jonka mukaan he tuomitsevat kaikki asiat hengellisesti. Mainittuja ekstatisia liikutuksia he eivät pidä missään arvossa, jos kohta he eivät uskalla niitä kokonaan kieltää (1 Kor. 14: 22), vaan päinvastoin pelkäävät he saatanan kavaluutta tässäkin, sillä hän osaa mestarillisesti matkia kaikkia Jumalan hengen lahjoja, etenkin liikkuu hän kernaasti yliluonnollisissa näyissä, unissa y.m. Tiedämmehän kirkkohistoriasta hänen kepposensa Petersenin perheessä Spenerin aikana. Kaiken tämän tietävät savolaisemme aivan hyvin ja luottavat sentähden näinä eksytysten aikoina ainoastaan siihen sanaan, joka ei katoa. Hedbergin puhe tuossa kirjoituksessa Savon heränneitten vaatteista lienee sinua pahoin loukannut. Herätysten Savossa ensin syntyessä, käytti jokainen Suomen talonpoika siistiä, alkuperäistä kansallispukuaan. Mutta sittemmin, varsinkin vuoden 1809 jälkeen, on talonpoikiemme nuorempi sukupolvi luopunut tästä esi-isien kauniista puvusta. Synnillisestä turhamaisuudesta he nyt pukeutuvat pukuihin yli säätynsä. Näkee talollisten poikien ja renkien, jos vähänkään vaativat itselleen huomiota, käyttävän simusetteja, valkeita hansikkaita, ranskalaisia bonjoureja, lankkinahkaisia saappaita, sanalla sanoen aivan niinkuin herrasmiehemmekin. Talonpoikaisnaiset taasen ovat vaihtaneet entisen siistin körttiröijynsä leveähihaisiin kirjaviin hameisiin ja venäläisiin päällysnuttuihin, he käyttävät loistavia vöitä, kalliita ulkomaan huiveja, kulta- ja hopeasormuksia y.m turhuutta. Ainoastaan vanha kansa sekä kaikki heränneet Savossa ja Pohjanmaalla säilyttävät vielä alkuperäisen talonpoikaispukunsa Sefan. 1:8 mukaan (katso alkutekstiä ja Starken selitystä). Mutta luopunut Hedberg kehittyi evankelisessa mielessään vapaamieliseksi ajan lapseksi myöskin ylöllisyyteen ja muuhun ranskalaiseen turhamaisuuteen nähden. Nähtiin heti noitten hauskojen uskonsankarien sydämellisen avomielisesti seurustelevan Helsingin ritarillisten keikarien kanssa ja kävelevän heidän kanssaan valkoisissa, tupsuilla varustetuissa hatuissa. He näyttivät kaikki niin kadehdittavan oppineilta kiiltävissä silmälaseissaan, heidän toriprofeettansa käyttivät ranskalaisia päällystakkeja, ja heidän naisensa sulkivat raamatusta pois Jes. 3: 16-24 ja ovat nyt mitä kehittyneimpiä maailmannukkeja. Kummako sitten, että evankelisen Hedbergin suruttoman maailman kera täytyy sanoa kristillistä yksinkertaisuutta lainalaiseksi farisealaisuudeksi".

Niinkuin mainitsimme, käsittelee Ingman muitakin "Nordisk Kyrkotidningissä" löytyneitä, herännäisyyttä koskevia moittivia arvosteluja. Eräässä semmoisessa kirjoituksessa (v. 1846) oli Ternström, silminnähtävästi tarkoittaen Suomen heränneitä, moittinut hartausseuroja, sanoen niiden synnyttävän lahkolaisuutta, teeskentelyä y.m. Ei käy kieltäminen, että kirjoituksessa löytyy varteenotettaviakin kohtia, niinkuin esim.: "pidetään itseään heränneinä; muutkin heistä niin ajattelevat; ollaan iloisia ja tyytyväisiä tuosta muiden antamasta tunnustuksesta, puhutaan heidän tapaansa ja matkitaan heidän sanojaan ja esiintymistään, ja kaikki tämä tulee tavaksi, mutta tämän ohessa palaa sisällinen herätys hiiliksi ja tuhaksi, jättäen jälkeensä tyhjän varjon, 'teeskentelyä' vain". Myöntäen huomautuksen monessa suhteessa oikeaksi, vastaa Ingman: "Jokaisen täytyy kokemuksesta tietää, miten useimpain kutsuttujen sielujen sisällinen herätys ja heidän alussa niin arka omatuntonsa vähitellen jähtyvät hyytyneeksi, hengettömäksi kristillisyydeksi, jossa ilmenee hengellistä lavertelemista vain, paljon hengellistä tietoa päässä, joka paisuttaa, toisten esiintymisen ja liikkeiden matkimista, mutta öljyä, salattua jumalanpelkoa ei enää ole loistavassa, kirkkaaksi kiillotetussa lampussa. Mutta", lisää hän, "tässä kirjoituksessa on pimeyttäkin ja valhetta. Valhetta, että rakennamme kristinuskon tunteitten perustukselle, emme kadotuksen tuntemiseen emmekä, evankelisen salaisuuden nauttimiseen. Me päinvastoin vihaamme kaikkea tunteitten hemmoittelemista. Mutta aivan toista on tämä: missä ei löydy hengellisen köyhyyden tarvetta sekä suuressa että jokapäiväisessä parannuksessa, siellä ei myöskään ole todellista, elävää Kristusta, ei elävää uskoa, vaan ulkokullattua itseään pettämistä, josta Kristus nuhteli Laodikean seurakunnan enkeliä: sinä olet rikas, olet rikastunut etkä mitään tarvitse. Ja aivan toista, kuin valmistavan armon suloisuus, on se hengen todistus, jota me raamatun, Freseniusten, Nohrborgin, Schartaun y.m. mukaan vaadimme uskon todistamiseksi Jumalan elävästä sanasta, jota paitsi taisteleva usko ei voi rauhoittua, sillä se ei lähde pois Herran luota, ennenkuin Herra itse on muuttanut sen tuomion ja kirouksen, josta se suuressa pelvossa taistellen pyrkii vapautumaan, armahtamiseksi ja siunaukseksi. Pimeyttä jälleen on se, ettet ensinkään voi käsittää noita viattomia sanoja 'Herra, löytyykö vielä armoa? Herra, tässä olen, ravitse minua tahi tapa', jotka, tuommoisesta ahdistetun uskon taistelusta ja kestävästä Jumalan omista lupauksista rippuvasta mielestä kun lähtevät, eivät luovu Herrasta, hän tehköön sitten mitä hän tahtoo, joko heittäköön vanhurskaassa ankaruudessaan helvettiin tahi ottakoon suuresta laupeudestaan lapsekseen. — Herraa vain ei semmoinen sielu tahdo jättää. Ja se on pimeyttä, kun kerrassaan hedbergiläisten ja suruttoman maailman tavoin määräät vain sanan kirjaimen ainoaksi todistajaksi. Aivan niin opettavat hedbergiläiset, ei pidä taistella, ei ikävöiden etsiä, vaan turvautua yksin sanaan ja uskoa itsensä Jumalan lapseksi. Juuri tämä on hedbergiläisyyden pääkohta, jonka kera se seisoo tahi kaatuu." Kysymys heränneitten hartausseuroista, joita, niinkuin mainitsimme, Ternström niinikään oli moittien arvostellut, oli heränneille erinomaisen tärkeä, sillä konventikkeliplakaatin säilyttäminen tahi kumoaminen oli juuri niinä aikoina kiivaan keskustelun ja monipuolisen harkinnan alaisena ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Siitä lausuu Ingman kysymyksessäolevassa kirjeessään: "Että näitä hartauskokouksia voidaan väärinkäyttää ja että muutamat niitä väärinkäyttävätkin hengelliseksi ontumiseksi ja itsevanhurskauden tukeeksi sekä ettei valistunut Schartaukaan (jos kohta silminnähtävästi ihmispelosta ja kerrassaan vastoin oppiansa) niitä hyväksy, vaan päinvastoin kerrassaan ne hylkää, sen tiedän aivan hyvin. Mutta Jumalan sana pysyy kuitenkin, näiden väärinkäytösten uhallakin, lujana ja horjumattomana ja se vaatii Jesuksen opetuslapsia, missä ikinä heitä löytyy, yksimieliseen ja tuttavalliseen keskinäiseen seurusteluun, määrää, että Kristuksen sana runsaasti on asuva heidän keskuudessaan, käskee heitä neuvomaan ja opettamaan toisiaan kaikella viisaudella (tässä siis ei tarkoiteta yleistä jumalanpalvelusta) 'psalmin, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin.' Tästä veljien yhteydestä ei kukaan pääse, niinkauan kuin hän tahtoo uskoa kaikkeen Jumalan sanaan ja olla Kristuksen tosi opetuslapsi. Sanoohan Kristus selvästi: 'Siitä kaikki ymmärtävät, että te olette minun opetuslapseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte'."

Paljon Suomen heränneet kuitenkin vielä Ternströmistä toivoivat, ainakin jos saisivat hänet tekemään matkan tänne. Tätä toivoi Malmbergkin, vaikka hän siihen aikaan näkyy olleen hyvin tyytymätön häneen. Ingmanin yllämainittu kirje päättyy monen puolesta esitettyyn ystävälliseen kutsuun. Sopivan tilaisuuden tarjosivat heistä J. V. Durchmanin virkaanasettajaiset Ylistarossa 2 p:nä heinäkuuta 1848, johon tilaisuuteen odotettiin paljon heränneitä pappeja, niiden seassa J. I. Berghiä. Ternströmin tulosta Suomeen ei kuitenkaan näy mitään tulleen.

Hedbergin ennen (III, 5) mainittu kirjanen "Pietismi ja kristinusko" oli aiottu laajaperäisen teoksen ensimmäiseksi sarjaksi, jonka tarkoituksena olisi näyttää, miten teko-opin edustajat eri aikoina olivat taistelleet elävää uskoa ja sen tunnustajia vastaan. Tuosta aikomuksestaan perinpohjin selittää kirkkohistoriallisten aatteiden taistelua maailmassa hän kuitenkin suureksi osaksi luopui. Kuitenkin julkaisi hän vuosina 1847 Ja 1848 kaksi osaa aikomastaan teoksesta, antaen niille nimeksi Verklärans vederläggning och evankelii försvar (Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Selitettyään evankeliumin käsitettä ja luotuaan silmäyksen Vapahtajan taisteluun farisealaisia vastaan, kuvaa Hedberg edellisessä osassa muutamia ilmiöitä vanhan kirkon vaiheista, perustuen A. Neanderin historiaan kristillisen kirkon perustamisesta sekä hänen yleiseen kirkkohistoriaansa. Niinpä puhuu hän Vähässä-Aasiassa jo Paavalin aikana ilmestyneistä haaveiluihin ja itsensäkiduttamiseen eksyneistä lahkoista, gnostikoista, Origineksesta, areiolaisista y.m. evankeliumin yksinkertaisesta opista hairahtuneista uskonsuunnista. Varsinkin montanismiin kiinnittää hän huomionsa, huomauttaen miten sen edustajat eksyivät luottamaan tunteisiinsa ja luultuihin ilmoituksiin enemmän, kuin Jumalan sanaan. Sitävastoin ei Hedbergin tarkoitukseen sovellu tunnustaa esim. viimemainitun lahkon suurta herätystyötä, joka, niinkuin tunnettu on, kaiken siihen liittyneen erehdyksen uhallakin vaikutti niin paljon hyvää silloisessa kristikunnassa. — Yhtä yksipuolisesti kuvaa Hedberg seuraavassa osassa Augustinuksen opin taistelua sitä vastustavia suuntia vastaan, koettaen tunnetuilla kirkkohistoriallisilla tosiasioilla mitä johdonmukaisimmin puolustaa vapaata evankeliumia, oman aikansa uskonnolliset taistelut Suomessa ja Ruotsissa aina taustana.

Paitsi ihailijoiltaan Suomessa sai Hedberg Ruotsissakin paljon kiitosta näistä julkaisuistaan. Huomattavin näistä kiittävistä arvosteluista on K. O. Roseniuksen. Saatuaan pari ensimmäistä vihkoa kysymyksessä olevasta Hedbergin kirjasta, kirjoitti hän viimemainitulle: "Mitä 'Teko-opin kumoamiseen' tulee, olemme siitä hyvin iloisia ja pidämme sitä hyvin tärkeänä ja huomattavana kirjana, jos kohta toiset meistä, niiden joukossa minäkin, olemme pitäneet muutamia lausuntoja liika ankaroina". Mutta huomiota ansaitsee toiselta puolen myöskin seuraava samassa kirjeessä löytyvä muistutus: "Kirjoittaessasi tätä teosta, joka on joutuva niin ankaran kritiikin alaiseksi, anna selvästi tulla näkyviin, että eroitat ne kirjoitukset, jotka sisältävät ainoastaan lakia, niistä, jotka väittävät ilmoittavansa kaiken Jumalan neuvon autuudestamme, mutta vääntelevät Kristuksen evankeliumia. Ei ole sanottu, että jokainen kirja, joka ei kykene antamaan elämää Kristuksessa, silti on hyljättävä. Jos siinä on ainoastaan kirjain, joka kuolettaa, niin se kuitenkin on hyvä kirja. — — — Tämän asian selvittäminen, evankeliumin väärentäjäin eroittaminen niistä lakikirjojen kirjoittajista ja lainsaarnaajista, joille Johanneksen parannuskaste on uskottu, on tärkeä asia."

Yhtä puolueettomasti kuin A. F. Granfelt kirjassaan "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" oli arvostellut herännäisyyttä, yhtä puolueettomasti oli hän samassa kirjassaan käsitellyt myöskin evankelista suuntaa. Kirja näkyy tehneen syvän vaikutuksen Hedbergiin, niin syvän, että hän lähestyi Lagusta, ehdottaen sovintoa hänen ja muiden entisten ystäviensä välille. Tunnustaen taistelun kiivaudessa yksipuolisesti teroittaneensa evankeliumia ja viitaten "Teko-opin kumoamisessa" esittämäänsä entistä tarkempaan opin selostukseen, kirjoittaa hän muun ohessa: "Sentähden ajattelen, että meidän pitäisi voida yhtyä ja sopia totuuden pohjalla. Saarnatkaamme yhteisin voimin sitä parannusta, joka on Jumalaan ja uskoa Herraamme Jesukseen Kristukseen. Jo kauan on maailma vahingoniloisena iloinnut eripuraisuudestamme; se on vielä enemmän ihmettelevä sovintoamme ja (jos mahdollista) siitä taipuva totuutta kunnioittamaan." Ei tiedetä, saiko Lagus milloinkaan tätä kirjettä, mutta se tiedetään, ettei hän puolestaan sovintoa ajatellutkaan. Hänen mielestään oli herännäisyyden ja evankelisen suunnan välinen juopa siksi suuri, että sovittelu oli mahdoton. Ja yhtä jyrkällä kannalla olivat miltei kaikki heränneet papit, varsinkin Pohjanmaalla. Sitä paremman vaikutuksen tekee Hedbergin sovinnonyritys, jos kohta toiselta puolen täytyykin kummastella, ettei hän näy käsittäneen, miten suuri eroitus kummankin suunnan koko katsantotavan välillä itse teossa yhä edelleen oli.

Pian tuli julkisuudessa näkyviin, mitä Suomen pietistat ajattelivat Hedbergin "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta". V. 1850 julkasi A. V. Ingman kirjan nimellä Hedbergska verklärans vederläggning och evangelii försvar (Hedbergin teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Innolla ja lämmöllä kuvattuaan Savon herännäisyyden syntyä ja leviämistä sekä sitä suurta muutosta, minkä tämä mahtava liike sai aikaan myöskin Pohjanmaalla, lausuu hän esipuheessa muun ohessa seuraavaa: "Sekä yhteinen hätä että kaikille runsaasti Jumalalta valuva Jesuksen rakkauden voima liittivät tämän heränneen joukon yhteen yksimieliseen veljeysliittoon: iloittiin yhdessä ylhäältä saadusta voimasta, siitä puhuttiin, veisattiin ja luettiin yhdessä. Oli kuin olisi sapatin rauha laskeutunut alas ennen niin rauhattomiin ja sekasortoisiin koteihin. Totisesti, autuaita olivat nuo ihmiset silloin. Niiden joukossa oli myöskin nuori, toivorikas pappi F. G. Hedberg. Herännyt kansa rakasti häntä sydämestään, sillä hänen harrastustaan Jumalan asian puolesta pidettiin suurena, jotapaitsi hänen jo nöyrällä ja mielistelevällä luonteellaan onnistui saada osakseen monen ystävyys. Mutta niinkuin on kirjoitettu, että puolueitakin täytyy syntyä, jotta kävisi ilmi, kutka koetuksen kestäisivät, niin on täälläkin käynyt. Tästä F. G. Hedbergistä, joka oli paisunut siitä marttyyrikunniasta, minkä hän Pietari-innollaan kristikunnassa oli saavuttanut, ja siitä hengellisestä valosta, jota hän Kristuksen evankeliumista ajoittain ehkä oli saanut kokea, tuli luopio, ja hän on nyt julkisena vihollisena esiintynyt ei ainoastaan entisiä veljiään, vaan raamatun ja koko lutherilaisen kirkon autuudenjärjestystä vastaan." Huomautettuaan "Nordisk Kyrkotidningin" häntä vastaan tähdätyistä kirjoituksista, mainitsee Ingman, etteivät hänen entiset ystävänsä alussa olleet tahtoneet julkisesti esiintyä häntä vastaan, kun he olivat toivoneet "hänen vielä heräjävän mielenmalttiin ja palajavan totuuteen", kunnes he nyt vihdoin olivat pakoitetut sitä tekemään. Jo esipuhe todistaa siis selvästi, etteivät heränneet tahtoneet tietääkään mistään sovinnosta Hedbergin kanssa.

Teroittaen vanhurskauttamisen objektiivista puolta, Kristusta meidän edestämme, huomauttaa Ingman kirjansa alussa, että elävä usko, jonka kautta Kristus elää meissä, on autuutemme välttämätön ehto. "Kaikkia puolueita ja lahkoja vastaan", hän lausuu, "ylistää lutherilaisuus oppiansa koko Kristuksesta", "toisistaan tarkoin eroittaen ansaitun ja sovelletun armon." — Käsiteltyään ensin muutamia Hedbergin hengenheimolaisten herännäisyyttä vastaan samaan aikaan kirjoittamia julkaisuja, siirtyy tekijä tarkastamaan Hedbergin kirjoja "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta." Yhtä asiallinen kuin sattuva on hänen huomautuksensa farisealaisen ja publikaanin rukouksesta temppelissä. "Edellisen järjestys", hän lausuu, "alkaa heti Jumalan kiitoksella ja ylistyksellä. Hän on omissa silmissään oman uskonsa mukaan jo Jumalan lapsi — — — hän on ympärileikkauksen sakramentin kautta uudesti syntynyt Jumalan lapsi, lujasti uskoen eikä epäillen, että hän jo on vanhurskautettu. — — — Tämä autuas uskon mies ei siis ole noita 'katumusvaivaisia isiä', joiden, monien omantunnon kauhujen, suuren epäilyksen ja epäuskon kautta valittaen ja Herraa avuksi huutaen, kadotettuina syntisinä täytyy taistellen pyrkiä Jumalan armonistuimelle. Tuommoinen sisällinen työ, semmoinen sureminen ja sydämen ikävöivä pyrkiminen Jumalan armon turviin, semmoinen rukoileminen ja etsiminen ovat hänestä pelkkää lankkivoidetta. Tämän farisealaisen kuvassa esittää siis Kristus itse meille mitä räikeimmillä väreillä hedbergiläisen uskontien". "Publikaani raukka", niin jatkaa Ingman, "seisoo kaukana, s.o. näkee kauhistuksella, kuinka kaukana hän on elävästä kanssakäymisestä Jumalan kanssa, ja tuo hämmästyttää häntä niin, ettei hän tahdo nostaa silmiään taivasta kohti. Hänellä ei siis ole mitään järjelle näkyvää uskon luottamusta. — — — Hän ei tiedä rukouksestaan, ei astumisestaan Herran eteen, sentähden hän ei myöskään uskovana Jumalan lapsena uskalla luoda katsettaan taivaaseen, vaan lyö katuen rintaansa, siten ilmaisten sitä sydämensä raskasta surua, joka häntä syntiensä tähden painaa. Siis näkyy tuossa publikaanin taulussa yötä, pimeyttä vain, epäuskoa ja toivottomuutta. Mutta, huomaa, kaikki tämä pakottaa häntä vihdoinkin huutamaan: Jumala, armahda minua syntistä. Kamalimman pimeyden ja toivottomuuden läpi tunkeutuu hän kuitenkin Jumalan armonistuimelle, kurjana ja hyljättynä rukoilee ja huutaa hän hartaasti armoa ja sääliväisyyttä luvatun Messiaan tähden. — Näin synkillä väreillä kuvaa Herra Kristus tämän publikaanin esimerkillä meille sitä määrättyä autuudenjärjestystä, jossa syntinen aina ja horjumattoman varmasti voi saada Jumalan armon vanhurskauttamiseksi. Näin pimeään ja rumaan tauluun ei siis pilkkaava järki voi muuta kuin sylkeä: ratsionalistiselle silmälle on publikaani raukka sietämättömän ikävä 'katumusvaivainen isä', häväisty epäuskon pukki' ja pysyy sille semmoisena. Mutta Jumala antaa kuitenkin toisen todistuksen, sanoen että tämä publikaani meni vanhurskautettuna pois temppelistä, sillä joka itsensä alentaa se ylennetään."

Samankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta. Teroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut siksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman mahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon enemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän "autuuden järjestystä" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa, varsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri "asteet", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä syytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei tuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa muuta kuin "valmistavaa suloisuutta" kokea ja että hän yhä edelleenkin on "katumusvaivainen", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään sinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että tuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää sanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat "tee minut yhden palkkalaisesi vertaiseksi", ilmaise toivoa ja uskoakin. Teroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu: "Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan ja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää isänsydäntä Kristuksessa". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen yksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi mennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella teroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä armon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: "Armonjärjestys autuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen". Viitaten tuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: "Tästä näemme siis raamatun tuomion mukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se vanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan autuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja".

Tärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin, kirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan seuraaviin Sovintokaavan sanoihin: "Tarkoin on huomattava, jos muutoin tahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta, ettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka on sen seurauksena. — — — Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä ja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi kääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. — — — Sentähden ei niissä ole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta ja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä vilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on niissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta". Tätä ja muita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman Hedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he "koko suruttoman maailman kera" sanovat parannusta, synninsurua, synninvihaa, koko autuudenjärjestystä "paavilaisiksi säädöksiksi". Hän väittää heidän kieltävän varsinkin "valmistavan parannuksen, jonka kestäessä usko syntyy". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat armon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei lukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten esimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan huomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: "Ennenkuin Jesus saattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi hänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) valmistaa hänen tietänsä." Hän esiintyy "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti, eikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy h:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja. Ei tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi valittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia aatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: "te kyykäärmeitten sikiöt" ja sanoo heille: "kuka on teille neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?" Tässä puheessa ei kuulu meidän uudenaikaisia "rakkaat ystävät", "arvoisat kristityt", "aviopuolisojen autuas kohtaus taivaan ilossa", vaan "kyykäärmeitten sikiöt", "tulevainen viha", "ijankaikkinen tuli". Kovalla äänellä hän huutaa kaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: "Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut kaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on ankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta, etenkin suruttomille, "uskoville" teeskentelijöille, jotka "aivan tosissaan" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella "uskovat" olevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan itsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: "Kuka pietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?"

Syyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta käsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon ahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, "ajatuksen tyhjäksi, platonilaiseksi luuloksi", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen itseänsä vastaan "Teko-opin kumoamisensa". Hän sanoo tätä "surkeaksi ja naurettavaksi".

Niinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan totena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän hänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin ehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan käsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään, niin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän yhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg "Allmän evangelisk tidning'issään", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä v. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä julistettavaksi ehtoollisvieraille. "Hedbergiläisyyden oppi siitä, että rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa", lausuu hän, "on juuri paavilaisuuden oppia — sakramentti muka vaikuttaa myöskin (hengellisesti) kuolleitten hyväksi".

Nämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä kirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää on, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan, valitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen käsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä, etsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden opin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin puhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta ylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän edellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä asia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa näyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen kannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden lempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on muistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin kaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua polemiikkaa.

Kuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia, osoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta. Huomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: "miten voi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko", lausuu hän esim.: "Tuo sofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen väärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä parannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen, niinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman puutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä, nöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen kautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy". Syvällinen ja pietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin sanoihin liittyvä miete: "Tosi ja vanhurskauttava usko voi syntyä ainoastaan ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon itsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän todellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei tämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin viirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat harjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää luonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy niin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään ulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää hänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä unessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa pilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa, kuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä mieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri sentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat ne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti omasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki todellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen nöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman armon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa, joka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille".

Mutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan parannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen vihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten tässäkin passiivista laatuaan, "aktiivisesti negatiivisella" tavalla. Sitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä kertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen ihmisen elämässä.

Itsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta häntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä tähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy epävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi vastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä puhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle tuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan tunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.

Samana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi kirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat evankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat tehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden nimenä oli "Flickan på Inderskär" (Inderskärin tyttö) ja "Tvillingsbarnen" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään, oli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa Ingmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin tuntuvasti.

A. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen aikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan. Hän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä "omaksi filosofoimiseksi", siinä kun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan eroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes jotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle esitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä siitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.

Hedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851 julkaisi hän sen "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka otsakkeena oli: "Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin puolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan". Edellisissä vihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa selostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä, jota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa "rakkaille vanhemmilleen", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan herännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.

Viitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg, "ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu, milloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä kiitosta, kuin uskon laki ja oppi". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan ollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja herännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee oikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849 kuulleensa "pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan" saarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä, mutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin synti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin syytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa Hedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista todistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että pyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin lauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti taistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg: "Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä kokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä etteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja hengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja kaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että evankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman Herran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut ota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja ikävöitsevät tätä armoa". Eroitus on vain siinä, että pietismi jyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa murtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei semmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan hän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen itseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään Jumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin kristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi sanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen oppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä, varsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella nauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy siinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on Jumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen uskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen, jossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon varmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on kysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon puhuu. Sanoen herännäisyyden "ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen perustuvaa uskoa kohtaan" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman suuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän kysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa kirjoituksessaan "Muuan sana Suomen talonpojan säädylle". Varsinkin seuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: "Kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä — — — eikö hänen pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä — — — kunnes hän saapi sisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo". Myöntäen oikeaksi, että syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä hiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää hän: "Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa saisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla, jonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan armon odottaminen", lisää Hedberg, "estää ja hävittää uskon, joka on luja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan vastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat tuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi. Niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta 'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan horjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi havainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla saavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa. Väittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua, tuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että heränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja että he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa vastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä, joka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi heränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon petokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen myönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja opetuksessa."

Viimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin ja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä siitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin molemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat. Yksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä, samoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin toinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä sitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden merkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön suorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti karkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten jälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä suurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy toiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin kohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin aiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain. Paavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan "Muuan sana heränneille" muun ohessa lausunut: "— pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi, vaikka olisin kuinka suuri syntinen". Näiden sanojen johdosta lausuu Hedberg: "Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään ole kysymystä", ja hän huudahtaa: "omistaa Kristus auttajaksi, huomaa! ei edes vapahtajaksi." Semmoinen on sanansaivartelua, varsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin Paavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.

Vielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen, sanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille lausuen: "Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia vastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan voiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja totuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat kuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka yksin voi heidän sielunsa pelastaa". Mutta näihin hänen kirjansa loppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen herännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen, kuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei mikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu jättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa: "Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän kanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan samankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei meidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman maailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten autuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki kärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme ovat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa, vaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja rukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne käsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa salatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja sydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman uskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko tulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on saarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) — ottakoon se, joka ottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan synny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä samassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä perustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää Kristuksen".

Valitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin "Teko-opin kumoamisen ja evankeliumin puolustuksen" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja ankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä, vaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja päättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden edustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka jyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten ryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G. Hedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja yksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei ansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista on heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista, kuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen alalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus on, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee herännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu oudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta kuulu apostolin todistusta: "me ymmärrämme puolittain". Epäilemättä moni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut. Ja tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden riveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta kertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin olivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden edustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan kirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään ollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja 1852 nimellä "Hedbergianismen" (Hedbergiläisyys).

Niinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen viimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen. Tämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat näissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen nähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on huomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä kirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti kysymyksessäolevan selostuksensa "Hedbergiläisyydestä" ja sen opista. Ne tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä edelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos kohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin selvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja luonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa, kääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin kirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa kantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen koskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi lyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.

Se ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa meitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu: "Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa historiallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies oikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin, koska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla aseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen historioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset, sekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. — — Emme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti antaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei kristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten kautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle: sen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti tarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa."

Mitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa todistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan ansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä todistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä kehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon selvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää kuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen kesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on, miten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia liikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa koettaessaan kumota "teko-oppia" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea on arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen kuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa, että hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta yhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä ilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen. Siten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti vähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään, varsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja johtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin itsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen kirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja paremmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä, että Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa oli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on Ingmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin ankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista hengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin paljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee tässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja seikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja sen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi selittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista ilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat saavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui tunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen todistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt, miten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise yksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran läsnäoloa.

Montanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka ovat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa herännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon tunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys tietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa Tertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen nähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän ajatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m. kristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa, huomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: "Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä, jotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan valtakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon kalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat vilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien anteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä parannusta."

Varsin kiittävä on Ingmanin arvostelu myöskin Tertullianuksen opetuslapsesta Kyprianuksesta. Hänenkin jyrkkää kantaansa kuvaa hän mielihyvällä. Siitä hän tarkastuksensa lopputuloksena lausuu: "Kuolemisen kaikista lihan ja maailman pahoista himoista teeskentelemättömässä parannuksessa tuli Kyprianuksen dogmatiikan mukaan käydä uskon edellä — — — sekä uskon kera olla uskon todellisuuden kieltämättömimpänä todistuksena. Semmoinen oli piispa Kyprianuksen oppi kristillisestä parannuksesta! Mutta silloinkin löytyi muutamia hänen kanssaan tässä kohden eri mieltä olevia kristittyjä, jotka kasteen ja ehtoollisen kautta ex opere operato luulivat pääsevänsä tuosta vaikeasta parannuksesta."

Tietysti Ingman ei jätä mainitsematta sitä tosiseikkaa, että sekä Tertullianus että Kyprianus voimallisesti ovat teroittaneet uskoa Kristukseen, sitä totuutta, että "meille ei anneta armoa minkään ansiomme tähden, vaan jos jotakin olemme, niin tuo on Jumalan lahja". Niinikään puhuu hän laveasti näiden kirkkoisien monista kehoituksista pyhitykseen, yleensä koko heidän kristillisestä katsantotavastaan ja jalosta elämästään, sanoen Hedbergin esitystä koko siitä vanhan kirkon suunnasta, jonka huomattavimmat edustajat sanotut kirkkoisät ovat, anteeksiantamattoman puolueelliseksi. Mutta jos Ingmanilla olikin syytä tehdä tuo vakava muistutus vastustajansa yksipuolisesta esityksestä kysymyksessä olevista kirkkohistoriallisista henkilöistä, ei mitenkään voi puolustaa sitä ylimielistä ivaa, johon tämä muistutus hänet johtaa. Hän näet lausuu seuraavan johtopäätöksen Hedbergin esityksestä: "Näin puhuu historia. Mutta miksi on hra Hedberg 'Teko-opin kumoamisessa' kerrassaan syrjäyttänyt nämä opit, tämän ensimmäisen kirkon autuudenjärjestyksen, nämä sen ihanat todistukset elävästä parannuksesta, voittoisasta uskosta ja vakavasta pyhityksestä Jumalan pelvossa? Emme mitenkään voi uskoa, että hra H. miltei selittämättömästä tietämättömyydestä olisi tehnyt itsensä syypääksi tähän puolueellisuuteen — sillä kertovathan lyhyimmätkin kirkkohistoriat näistä asioista. Mutta kuinka sen selittäisimme? Rakkauden vaatimusten mukaan tulisi meidän virkaveljestämme ajatella niin vähän pahaa kuin suinkin ja siis sanoa, että syynä on ollut viaton tietämättömyys. Mutta tämäkin olettamus olisi loukkaava oppineelle kirjailijalle. Ja silloin ei jää jälelle muuta, kuin tuo ikävä epäluulo, että Hedberg tahallaan on syrjäyttänyt nämä opit. Hänen menettelyään voi psykologisesti selittää ainoastaan siten, ettei hän ole tahtonut väitellä itseään vastaan."

Puhumatta siitä, ettei Ingmaninkaan esitys mainittujen kirkkoisien opista aina ole oikea, hän kun esim. ei mainitse mitään Kyprianuksen epäevankelisesta käsityksestä hyvien töiden merkityksestä kristityn elämässä, ei hänen selostuksensa Augustinuksestakaan ja semipelagialaisuudesta aina ole omiaan tukemaan sitä jyrkästi lutherilaista kantaa, jolla hän sanoo seisovansa. Ja luultavasti on Ingman ainoa Hedbergin vastustajista, joka hänen opissaan on vaaninut taipumusta kannattamaan viimemainitun kirkkoisän predestinatsionioppia. On oppiriitojen aika, ja tämä näkyy selvästi kysymyksessä olevissa kirjoissakin. Herännyttä kansaa koetetaan vetää näihin riitoihin. Hämmennys on sitä suurempi, kuin useat Suupohjan heränneistä papeista, niiden joukossa Ingmankin, niinkuin vasta saamme nähdä, valmistavat eroa herännäisyydestä. "Hedbergiläisyys"-nimisen kirjan ensimmäinen osa oli jo valmis, ennenkuin Hedbergin "Tunnustus ja evankeliumin puolustus" painosta ilmestyi, ja toinen osa oli valmistumaisillaan. Lokakuussa 1851 kirjoittaa Ingman siitä eräälle ystävälleen: "Olen jo Porvooseen lähettänyt toisen kirjani historiallisen osan. Dogmaattista osaa korjailen paraikaa. Tarkoitukseni on julaista tämä samaan aikaan, kuin Hedbergin vastaväite ilmestyy, jotta hra Hedberg ja hänen joukkonsa eivät saisi niin paljon iloita, vaan päinvastoin olisivat pakoitetut uudelleen pukeutumaan surupukuun, niin — jotta uskovaiset (niinkuin eräässä lehdessään ovat kirjoittaneet), jotka levottomuudella ovat odottaneet Hedbergin kirjaa, johdatettaisiin vielä suurempaan kiusaukseen. Minä olen tässä asiassa aivan tyyni ja positiivinen. Heti kun Hedbergin vastaväite on ilmestynyt, julkaisen toisen osan, johon minulla on jo ainekset koottuina, niin että se tammikuussa voi ehtiä kirjakauppaan." Kirje on osoitettu Jos. Grönbergille, jota Ingman pyytää suomentamaan kirjaansa. Tämä ryhtyikin heti työhön, mutta hankkeesta ei kuitenkaan tullut mitään. Ehkä hämmästyi Ingman itsekin sitä hävitystä, jonka oppiriidat ja herännäisyydessä siihen aikaan tapahtunut jako olivat saaneet aikaan heränneessä kansassa, niin ettei hän tuumaa siitäkään syystä toteuttanut. Huomattavaa on myöskin, että J. I. Bergh, jolle hän oli lähettänyt kirjansa toisen osan tarkastettavaksi, ei sitä hyväksynyt. Asemaa kuvaa kirje, jonka Ingman vuotta myöhemmin kirjoitti Grönbergille ja jossa hän muun ohessa lausuu: "Mitä siitä ajattelet, etten ole sinulle mitään vastannut minulle lähettämäsi Hedbergiä vastaan kirjoittamani kirjan käännöksen johdosta? Mutta olen nyt itse sellaisessa labyrintissa, etten tiedä, olisiko se nykyisissä oloissa painettava. Sillä mitä siitä sanot, että J. I. Bergh pitää tätä viimeistä kirjoitusta papistisena, sanoen sen asettavan papistisia vaatimuksia uskonharjoituksessa niille, joilla on todella herännyt omatunto? Kirjani ensimmäinen osa sitävastoin oli hänelle mieliksi. Niin, rakas veli, en tiedä, mitä kaikesta tästä tulee ajatella. Arveletko siis, että heti julkaisisimme suomennoksen? Eikö olisi syytä odottaa, kunnes pulma on mennyt ohi? Jätän tämän asian sinun ratkaistavaksesi." — Epäilemättä huomasi Ingman sitäpaitsi, että muutamat muutkin heränneet, joiden arvostelulle hän antoi arvoa, eivät hyväksyneet hänen kirjaansa. Yksi näistä oli J. J. Rahm, joka hyvin moittivasti eräässä J. F. Berghille v. 1852 kirjoittamassaan kirjeessä puhuu Ingmanin esiintymisestä, sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Jonas Laguskin. — Myöhemmin Ingman vielä kirjoitti hedbergiläistä riitaa koskevan kirjoituksen, mutta sikseen jäivät käännökset. Alkuperäisessä muodossaan näitä hänen riitakirjojaan sitävastoin ahkerasti levitettiin ei ainoastaan Suomessa, vaan Ruotsissakin.

* * * * *

Selvää on, ettei herännäisyys tänäkään aikana saattanut välttää sanomalehtien arvostelua. Paitsi ennen (III, 11-14) mainitsemiamme Saimassa ilmestyneitä kirjoituksia, tuli muissakin lehdissä tuontuostakin näkyviin, että herännäisyyden vaiheita kaikkialla Suomessa yhä edelleen tarkasti pidettiin silmällä. Mutta Snellmanin asialliseen ja maltilliseen kritiikkiin ei muita sanomalehtiarvosteluja voi verrata, jotapaitsi semmoisiakin kirjoituksia ilmestyi, joille ei sovi tätä nimeä antaa, ne kun sisältävät vaan moitetta ja halpaa ivaa.

Jo "Suomettaren" ensimmäisessä vuosikerrassa v. 1847 tavataan moitetta herännäisyyttä vastaan, lehdessä kun muun ohessa kummastellaan "heränneitten eli körttiläisten uskoa, he kun pelkäävät ymmärryksen, maallisen viisauden sekä opin olevan uskolle esteenä". V. 1849 ilmestyi lehdessä useita herännäisyyttä koskevia kirjoituksia. Huomattavan katkera ja yksipuolinen on varsinkin kirjoitus "Heränneistä Savossa". Valitettuaan, että niin vähän julkisuudessa oli kirjoitettu maassa ilmestyneistä uskonnollisista liikkeistä, mainitsee lehti kiitoksella Snellmanin ja A. F. Granfeltin kirjoitukset, sanoen, että eri uskonnollisten puolueitten riitakirjoitukset ovat inhoittaneet jokaista, joka on tahtonut näiden lahkokuntain omien kirjallisten tunnustusten kautta tulla tuntemaan heidän sisintä tarkoitustaan. Tämän lyhyen johdatuksen jälkeen julkaisee lehti Iisalmesta lähetetyn, sikäläistä liikettä kuvaavan kirjoituksen, jossa muun ohessa sanotaan: "Mitä tähän jumalanpalvelusseuraan tulee, niin siitä paljon puhutaan, sekä kiitetään että laitetaan, ja kumpaakin se ansaitsee. Se on, ehkä useammassa suhteessa kuin luullaankaan, verrattava paavinuskoiseen jesuiittaseuraan: sillä on sen sekä pahat että hyvät puolet ja sen täytyy siis kantaa sekä moitteet että kiitokset. Tälläkin seuralla on paavinsa, joka heidän silmissään on virheetön, joskin suruttomat raukat sokeudessaan löytävät hänessä mustilaisenkin tapoja. Tämä paavi hallitsee seurakuntaansa piispojen ja kardinaalien kautta, ja myötäänsä juoksee hänelle tietoja seuran joka jäsenen tilasta, jotka tiedot hän sangen helposti saakin, koska hän on asettanut toisen toista vartioimaan. Jos joku seuran asetuksia vastaan rikkoo, jos rohkenee hiukankaan epäillä paavin virheettömyyttä, vähän luulla ei ainoastaan seuran jäsenillä, vaan ehkä joillakuilla muillakin ihmisillä olevan toivoa autuaiksi kerran päästä, jos rupeaa kanssakäymistä pitämään suruttomien kanssa, jos niitten pidoissa käypi, erinomattain yksinänsä j.n.e. niin eipä viivy kauan, ennenkuin paavin kirouksen palava nuoli sattuu tuohon onnettomaan langenneeseen ja eroittaa hänet seurakunnan yhteydestä, julistaen hänet peljättäväksi ja vihattavaksi vielä enemmän kuin suruttomat. Jos tämä kirottu ei kohtsillään joudu paavin luo kohtaansa selittämään, erhetystänsä katumaan ja armoa kerjäämään, ehkä antimiakin kantamaan, niin hän tosiaan on sangen onneton ihminen, sillä seura vainoo häntä pahemmin kuin metsän petoa". Edelleen väittää kirjoitus heränneitten olevan pyhäkouluja vastaan, koska "he ehkä pelkäävät, että niissä opetetaan jumalattomuutta ja että oppi ojaan kaataa", kuvaa kielilläpuhumista hyvin yleiseksi ja erittäin suosituksi "erinomaiseksi armontilaksi", sanoo heränneitten pitävän omituista pukua välttämättömänä ja miltei ainoana autuudenehtona sekä monen ajattelevan: "jota likasempi ihminen on ruumiin ja vaatteiden puolesta, sitä puhtaampi on hän hengen puolesta". Pilkaten ja ylimielisesti ivaten, arvostelee kirjoittaja heränneitten puhetta itsensäkieltämisestä sekä siitä "vainosta, jonka alaisina he sanovat olevansa". Mutta hyviäkin puolia sanoo kirjoittaja heränneissä löytyvän. "Aina on into", lausuu hän, "suruttomuutta parempi", ja tunnustaen "tämän seuran parannuksen menestyksen tulevan siitä, että se vetää luoksensa kaikki ne, joissa joku parannuksen halu on herännyt", myöntää hän, ettei muissa tämmöistä pyrkimystä huomaa. Mutta toiselta puolen väittää kirjoittaja, että heränneet jonkun aikaa kuuluttuaan liikkeeseen, joutuvat niihin synteihin, joita hän kirjoituksensa alkuosassa kuvaa. Ainoastaan vasta heränneitä, joiden lukua hän, kumma kyllä, sanoo muiden heränneitten lukua suuremmaksi, kiittää hän — muut saavat osakseen moitetta vain. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin: "Jos joku uusi Luther nousisi heidän seastaan ja saisi perkatuksi pois nimitetyt ja ehkä muut salaisemmat erehdykset, niin tällä seuralla olisi muutoin puhdas ja palava lutherilainen usko, eikähän tuo sitten enää eriseura olisikaan". — "Suometar" kiittää kirjoitusta, sanoen että "se ei ole liiallinen", omasta puolestaan lisäten: "Heidän käytöksessään muita ihmisiä kohtaan tekee tämän Ruotsalaisen puolueen karvaammaksi, kuin muut puolueet ovat, jotka mielipiteeltään ja sentähden käytöksessäänkin ovat lauhkeammat ja toisinkin uskovia kohtaan suvaitsevammat." Lehden loppuarvostelu kuuluu: "Olisi kokonaan väärin, jos tahtoisi katsoa niin tätä kuin kahta muutakin lahkokuntaa petoksen alaiseksi kujeeksi, niinkuin moni tekee. Heränneitten kokonaan kalventuneet kasvot ja koko muussakin ruumiinolossa nähtävä muutos todistaa jo, että tämä herätys on kaikkea muuta, vaan ei petosta."

Pari kuukautta myöhemmin lähetti nimimerkki "herännyt" samaan lehteen herännäisyyttä koskevan kirjoituksen. Moitittuaan Suomessa vallitsevia uskonnollisia riitoja sekä niitä pakkokeinoja, joilla oli koetettu ja yhä koetettiin tukehuttaa hengellisiä liikkeitä, lausuu kirjoittaja: "Niin pian kuin jollekin asialle voidaan saada vainon ja kärsimyksen leima, on sillä joukottain puoltajia ja seuraajia. Missä kovuus, yleinen ylenkatse ja irvistely on kohdannut näitä hengellisiä liikkeitä, siellä on niiden joukko kasvanut mahdottomasti. Missä taas niiden tulva on saanut vapaasti ja vastuksetta lainehtia mielissä, missä niillä on itse seurakuntain johdattajissakin ollut edusmiehiä ja auttajia, siellä on tämä tulva aikansa lainehtinut ja sitten tasaisesti valunut. Aika ja kokemus kaikki tasoittaa. Olen nähnyt tämmöisiä seurakuntia, olen ihastuksella kummastellut sitä hedelmällistä vaikutusta, jonka tämä tulva on niissä tuottanut, ja harvoin olen muuta voinut kuin siunauksella ajatella sitä hetkeä, jolloin semmoinen hengellinen liike kohtaisi jok'ainoata seurakuntaa maassamme samalla viisaalla kohtauksella ja samalla vaikutuksella. Ihmisen sydämen ja järjen vainio, joka tavallisessa tilassaan, erittäinkin niin eristetyssä maassa kuin Suomi on, on ajattelemattomuuden ja tyhmyyden kesantona jopa ketona, tulee herätyksen kiivaan kynnön kautta juurtajaksain pehmitetyksi ja muokatuksi ja kasvaa kynnön perästä tunnon ja ajatuksen kirkkaita ja raikkaita kukkasia, mutta missä sitävastoin tämmöinen herätys on kohdannut joko ylimielistä ylenkatsetta tahi vainoa, siellä se on kostanut itsensä: siellä ilmaantuu kahta lajia ihmisiä, 'suruttomia' ja 'kerettiläisiä', jotka seisovat vastatusten; kerettiläisiä (heränneitä) lisääntyy päivä päivältä, sentähden että he kantavat vainottujen (marttyyrien) pukua, mutta kun he kerran pääsevät valtaan, alkavat he puoleltaan vainota, niinkuin heitä vainottiin". Kirjoittaja valittaa sitä, että herännäisyyden johtajat pitävät tietonsa sen vaiheista salassa, heidän säilyttämänsä käsikirjoituksensa kun kiertävät vain liikkeen omassa keskuudessa. "Niistä tulisi kokonaisia kirjoja", hän sanoo, "ja aika on tuleva, jolloin niitä kerätään kalliina Suomen kirkko- ja uskonhistorian pylväinä".

Samaan aikaan (1848) oli "Maanmiehen Ystävässäkin" luettavina kirjoituksia herännäisyydestä. Ensimmäinen näistä, jonka alla on nimimerkki S—l—s, puhuu Rautavaaran herännäisyyden synnystä, arvellen syyksi sitä, että sikäläinen kansa, jolla ei ollut kirkkoa, lähti saamaan neuvoa hengellisissä asioissa milloin minnekin sekä johdatuksen puutteessa eksyi haaveiluihinkin, samoinkuin Kajaaninkin seuduilla samaan aikaan syntynyt samanhenkinen liike. Jokseenkin epäselvä kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Sen minä tästä toivoisin näkyvän, että ihminen tarvitsee viisasta neuvojaa aikanansa, jotta hän ei omamielisesti selitellen pyhän sanan syvempiä paikkoja joutuisi ylpeyteen ja liikanaiseen omaan rakkauteen, joka pian eksyttää entistä synkempään pimeyteen". Seuraavana vuonna kiittää nimimerkki E—s samassa lehdessä A. F. Granfeltin ennen mainittua "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" nimisessä kirjassa löytyvää arvostelua herännäisyyden eri suunnista, lyhyesti tehden selkoa sanotun kirjoituksen pääkohdista. "Suomettaressa" ollutta yllämainittua kirjoitusta "Heränneitä Savossa" hän sitävastoin sanoo kerrassaan puolueelliseksi. E—s arvelee, että noiden kolmen suurten uskonnollisten suuntien, joista varsinkin P. Ruotsalaisen edustama lahko hänestä "suosii vain munkillista maailman hylkäämistä ja pyytää jonkunlaista erinomaista jumalista makua mielessään säilyttää", tulisi Granfeltin kirjaan tutustumalla luopua yksipuolisuudestaan, koska "aika jo olisi tasoittaa ja yhdistää ristinopin eriseurat Suomessa, varsinkin pohjoispuolessa sisämailla". Hän lausuu: "Ei vielä yhteiseen vaikutukseen vaativa elämä ole vienyt, niin että siellä tyhjyyden suojassa herännäisyyskin pääsee elämään. Mutta alkaa jo sielläkin tarvis vaatia, kun estelevät pyhäkouluja ja kirjastojen perustamista. — — — Kyllä vielä näinäkin vuosina ovat painattaneet saarnoja, joissa muinaisten munkkien oppia vetävät esiin, niinkuin: 'varo monta luvallista asiaa, niin voit paremmin karttaa luvattomatkin'. Tarvitaanko enää pehmeämpää tyynyä toimettoman pään alle. Suotavaa olisi, että jo meidänkin maassa sellaisten saarnojen päivät pakenisivat eivätkä suomalaiset yhtään heille tarjottua leiviskää pyytäisi kaivaa maahan".

Eivät pelänneet heränneet esim. J. F. Berghin, sunnuntaikoulujen perustajan, kansan hyväksi suunnittelemia sivistyspyrinnöitä, mutta sitä he pelkäsivät, että maailmanmieliset opettajat sekä uskonnolle vieraat sanomalehdet ja kirjat vieroittaisivat heidän lapsensa ja heidät itse ijankaikkisen elämän lähteiltä, joista he olivat paraan ravintonsa saaneet. Tämänkin kysymyksen tahtoivat he itse Jumalan kasvojen edessä ratkaista. Jos ratkaisu viipyi, ja he sentähdenkin monta vuotta edelleen saivat moitetta osakseen, niin oli se kerran joutuva.

"Maanmiehen Ystävässäkin" kohtaamme noita pilkkaavia mielenpurkauksia, joilla tämän ajan sanomalehdet tuon tuostakin koettivat taivuttaa ihmisiä halveksimaan herännäisyyttä. Lokakuussa 1849 julkaisi lehti pitkän "Runon kereteistä", joka lauserakennuksesta ja muusta tyylistä päättäen on koulusivistyksen saaneen kirjoittama. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä:

"Nämät tarkoin tunnetahan
Kereteiksi kutsuttavat
Varsin vuoksi vaattehensa:
Niill' on pitkät körttiröijyt,
Körtin liepehet leveät,
Lerkut körtin liepehessä.
Se on puku poikasilla
Mikä uljailla ukoilla,
Sama tyyli tyttärillä,
Mikä muoreilla mokoma.
Tämä on Paavolta pakotus,
Varoitus ukon vakainen,
Että puku pitää olla
Ennen muuta muutettuna:
Hame nauhoilla nivottu
Tahi vyöllä vyötettynä."

"Vaikka ovat olevinansa
Muita paljoa paremmat,
Puhtahammat ja pyhemmät,
Ovat kuitenkin samassa
Pahemmat Phariseukset.
Julki temppelissä Jumalan
Vielä muita mullisten
Karsahasti katselevat."

Kirjoitus, joka on "lähetetty", päättyy kuuteen suorasanaisesti esitettyyn kysymykseen, joiden tarkoituksena on tehdä turhiksi, vieläpä moitittaviksi leimata kaikki heränneitten pyrinnöt ja riennot. Kysymykset kuuluvat: 1) "Minkätähden kokoontuvat kerettiläiset senkin seitsemästä pitäjästä, kuka kutsuttuna, kuka kutsumatta toisiinsa häihin, ristiäisiin, maahan paniaisiin; onko se itse toimituksen tähden, taikka eikö ennemmin tahdota toimituksen nimellä ja varjolla esivallan kieltoa semmoisista kokouksista kavaluudella kiertää?" 2) "Minkätähden on pyhä raamattu harvoin, jos milloinkaan, kerettiläisten kokouksissa nähtävänä; luullaanko 'Siionin virren', 'Armon järjestyksen' ja vanhain postillain tekijöiden taitavan paremmin neuvoa ihmistä autuuden tielle, kuin Jumala itse sanassaan on tehnyt, vai olisiko se syynä, että mainituissa kerettiläisten kirjoissa vedettäisiin ihmistä raamatun osoittamalta tieltä sille harhapolulle, jota kerettiläisten päämiehet pitävät oikeana?" 3) "Mistä on useimmilla kerettiläisten päämiehillä todistus siihen, että he ovat kutsutut toisia ihmisiä autuudenasioissa johdattamaan, ja eikö itse ruma henki voisi samallaisia todistuksia, kuin hekin, kutsumuksestansa tässä asiassa antaa?" 4) "Ymmärretäänkö Jumalan sanassa maailmalla kaikkea pahaa, mitä maailmassa tapahtuu, vai kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kerettiläisten joukkoon?" 5) "Kumpi on parempi, käydä tavallisissa maallisissa seuroissa ja huvituksissa eikä sentähden pitää itseänsä muita niissä käymättömiä ihmisiä parempana, ennemmin huonompana, jos jotakin tärkeätä aikaa niissä kului hukkaan, taikka ajasta ja töiden kiiruusta huolimatta juosta kerettiläisten seuroissa lukemassa, veisaamassa, maailmaa panettelemassa ja tuomitsemassa ja luulla itseänsä sentähden paljonkin muita ihmisiä paremmaksi?" 6) "Kumpi on oikeampi: kohdella kaikkia ihmisiä kuin veljiä ja sisaria, taikka lyöttäytyä johonkuhun eriseuraan eikä muista siihen kuulumattomista ihmisistä pitää suuresti muuta lukua, kuin suoda heidätkin seuraansa taikka voittaa jotakin omaa etua heidän kauttansa, se on, pitää heitä oman maallisen elämänsä välikappaleina?"

Senkin, mikä näissä huomautuksissa olisi ollut omiaan huomauttamaan heränneille muutamia heidän piireissään vallitsevia epäkohtia, teki tietysti kirjoituksen kauttaaltaan maailmanmielisen ja vikoilevan hengen tähden aivan vastakkaisen vaikutuksen varsinkin heränneeseen kansaan. "Semmoinen on maailma", sanottiin täydellä syyllä, ja ainakin ulkonainen ero siitä tuli yhä jyrkemmäksi varsinkin niillä seuduin, missä heränneitten luku oli suuri.

Hedbergin vuodesta 1850 toimittamassa "Kristillisiä Sanomia"-nimisessä lehdessä olleiden kirjoitusten johdosta ilmestyi muissa lehdissä arvosteluja, jotka, samalla kuin ne moittivat evankelista suuntaa, sisälsivät syytöksiä herännäisyyttäkin vastaan, jolla yhteisellä nimellä siihen aikaan vielä kumpaakin suuntaa sekä Renqvistin edustamaa liikettä nimitettiin. Semmoisia kirjoituksia näkyi "Suomettaressa" vuosina 1850 ja 1851 muun ohessa lähetystoimen johdosta, johon kysymykseen nähden heränneitä syytettiin leväperäisyydestä. Tuo tavallinen syytös heränneitten eristetystä asemasta heidän sivistymättömyydestään ja opinhalun puutteesta ei näistäkään kirjoituksista puutu. Niinpä sanotaan esim. (1851 n:o 32): "Ei Jesuskaan hyväksynyt sitä fariseusten oppia, ettei samarialaisten, publikaanien ja syntisten kanssa saa pitää kanssakäymistä. — — — — Kuta enemmän hengellisen ja maallisen valistuksen valkeus levenee, sitä enemmän hälvenee herännäisyys tyhjään ja kestää viimeksi ainoastaan niiden joukossa, joita valistus ei vielä ole hellyttänyt." Miten vapaamielinen tämänkin kirjoituksen sepittäjä tahtoo olla, näkyy siitäkin, että hän on vihoissaan "Kristillisten sanomain" hylkäävästä arvostelusta lutherilaisten ja reformeerattujen unioonista v. 1830. Pari viikkoa aikaisemmin kirjoittaa muuan "Suomettaren ystävä" samassa lehdessä heränneitten puvusta, jota hän moittii. Kysymykseensä, minkä tähden he välttävät "koreita vaatteita", kertoo hän saaneensa sen vastauksen, että "koreiden vaatteiden sisällä ei voi asua puhdas ja virheetön sydän, vaan ainoastaan ylpeys, häijyys, himo, halu, y.m.s." Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Tähän eivät vaatteet voi olla syypäät, sillä silloinhan kauniit kukkasetkin olisivat syylliset, joita kasvaa niin heränneiden kuin suruttomainkin ikkunoilla ja niityillä."

Olemme nähneet, että herännäisyyttä oli ruvettu käsittelemään myöskin kaunokirjallisissa julkaisuissa. Edellisten lisäksi mainittakoon vielä näinä aikoina ilmestyneet "En finnes fantasier" (Suomalaisen mielikuvituksia) ja "Pietisterne" (Pietistat). Ensinmainitun julkaisun johdosta, jota Snellmanin "Litteraturblad" heränneille verrattain myötätuntoisessa kirjoituksessa oli ilmoittanut, sai "Åbo Underrättelser'issä" ankaran arvostelun osakseen. Kirjoituksessa, joka on "lähetetty", sanotaan muun ohessa: "Se joka ryhtyy kuvaamaan pietistoja, on velvollinen tarkastamaan heidän uskoansa ja tarkoin tutkimaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa periaatteita ja hänen tulee koettaa oppia tuntemaan heidän keskinäistä elämäänsä". Huomauttaen, miten sokeasti moni kiittää ajan valistusta näkemättä, kuinka vähän ihmiset yleensä käsittävät syvempää uskonnollisuutta, sekä tunnustaen muutamia pietismin "varjopuolia", ("muiden tuomitseminen", "riippuvaisuus toisistaan", "tieteen ja taiteen halveksiminen", "tiheät matkustukset", "omituiset vaatteet" y.m.), jatkaa lähettäjä: "Olemmeko sentähden oikeutetut tuomiten hylkäämään heitä? Emme voi pitää sitä muuna kuin pelkkänä loruna, kun heistä koetetaan tehdä mitä paatuneimpia ihmisiä, joille kristinusko on vain naamari alhaisten vaikuttimien salaamiseksi. Tiedämmehän, että pietistain joukossa löytyy monta, jotka ylenkatsovat sitäkin arvoa, minkä nero ja tiedot heille olisivat voineet suoda." Kirjoitus, joka on harvinaisen myötätuntoinen heränneille, on silminnähtävästi lähtenyt jonkun liikkeen ulkopuolella olevan kynästä. — Myös "Pietisterne" saa sanomalehdissä osakseen moitettakin, miten suurella vahingonilolla moni herännäisyyden vastustaja kirjaa sitten lukikin. Niinpä lausuu siitä Morgonbladet 14/5 1849: "Tekijä on käyttänyt suuren osan mielikuvituksestaan kuvaamaan ei pietismiä, vaan sen väärinkäytöksiä".

Näemme siis, että sanomalehdistökin, miten vieras se miltei poikkeuksetta oli pietismin hengelle ja heränneitten koko katsantotavalle, siellä täällä alkoi tunnustaa tämän liikkeen suurta merkitystä kansamme siveelliselle ja henkiselle kehitykselle. Mutta suuri yleisö luki tietysti paljon kernaammin niitä moittivia kirjoja ja kirjoituksia, joilla koetettiin mustata liikettä ja sen edustajia. Tämmöiset julkaisut saivat monessa paikoin aikaan mitä hurjimpia syytöksiä pietistoja vastaan. Niinpä soimattiin v. 1850 Jaakkimassa J. F. Berghiä ja hänen omaisiaan kirjeiden avaamisesta, postimerkkien anastamisesta y.m. silminnähtävästi vasta ilmestyneen "Pietisterne"-novellin kiihottavien kuvausten johdosta.

Vuonna 1851 ilmestyi Falunissa näytelmän muodossa kirjoitettu kirjanen "Satans raseri i den kristna verlden" (Saatanan vimma kristityssä maailmassa). Esipuheena ovat aluksi muutamat Lutherin sanat saatanan ja hänen tahtoaan noudattavien pahojen henkien hävitystyöstä maailmassa. Näihin sanoihin liittyen selittää tekijä lyhyesti, miksi hän on pukenut herätyshuutonsa tuohon omituiseen muotoon. Hän lausuu: "Koska Aatamin lapset eivät tahdo uskoa niitä ääniä, jotka taivaasta ja maan päällä puhuvat, kuulkoot he vielä kerran, jos kohta turhaan, totuuden sielujemme vihollisen suusta; sillä hän tuntee autuuden järjestyksen paremmin kuin filosofimme ja korkeasti oppineet miehemme, vaikka hän käyttää tiedon ihmisten vahingoksi". Itse näytelmän sisältö ja tarkoitus näkyvät jo alkunäytöksestä, jossa pimeyden ruhtinas, palvelevia henkiään ja näiden ihmiselämästä tuotavia tietoja, odottaen, itsekseen puhuu:

"Että toki pitää löytyä yksi, joka on minua väkevämpi, korkea ja pyhä. Minä vihaan häntä, mutta minun täytyy kuitenkin hänen edessään vavista ja peljätä, ja minun lähes kuusituhatta vuotta kestäneen vaivani täytyy vielä lisääntyä. Tosin olen nyt astunut alas maan päälle suurella kiukulla, sillä minun aikani on lyhyt; mutta jos voisin kukistaa luojani hänen herruudestansa ja surmata ylösnousseen Kristuksen ja tyhjäksi tehdä Jumalan hengen armonvaikutukset sanan ja sakramenttien kautta — — — mutta, kirottu ijankaikkisesti, minä tahdon kuitenkin tehdä minkä voin, kostaakseni. Pimeys, kapina, uni, väärä oppi ja eripuraisuus, nämä aseet eivät ole pettäneet ja ne ovat paraikaa toimimassa. Pimeys, sillä ihmiset eivät usko, tunne ja tottele raamattua. — — — Kapina; minä tiedän että se, joka ei tottele laillista esivaltaansa, ei tottele eikä palvele kaikkivaltiasta. Uni, sinä hiljainen ase! Sinä hivelet piispojen ohimoita, seuraat pappia kirkkoon ja levität viileän, liehtovan siipesi hiljaa lunastettujen sielujen yli, jotka luulevat heillä olevan öljyä sammuneissa lampuissa. Kernaasti veisatkoon kristikunta: 'O Jumal', sinua kiitäm'. Kernaasti uskokoot ihmiset, että minä ja minun valtakuntani ovat voimattomat ja toimettomat: minä pilkkaan heitä kaikkia ja kysyn heiltä: miksi tulette tänne ikuiseen helvettiin, kuka käski teidän totella minua? Uni ja penseys! Te olette tuoneet useimmat verellä ostetut minun tyköni. Kun joku minun vihollisistani maan päällä julkisesti puhuu ja saarnaa tästä, niin pitävät oppineet hengelliset hallitsijat häntä eriseuraisena, sivistymättömänä ja vimmattuna; he tutkivat hänen puhettansa järjen ja runouden kannalta ja minun puolestani panevat papin pois viralta. Hyvä! Väärä oppi; kun minä valmistan helpotusta parannuksen tiellä petokseni kautta tahi viekottelen kansan pois Jumalan sanasta, niin minä kylvän hiekkaa heidän silmiinsä, ja he alkavat, vaikka hyvän varjon alla, uudelleen minua palvella. Eripuraisuus: tämä ase on kelvoton, niinkauan kuin elävän parannuksen tuli hehkuu ihmisten sydämissä; mutta niinpian kuin minä huomaan, että se on väsähtänyt, saavun heti paikalle ja avaan kansan silmät ulospäin näkemään toistensa vikoja ja ivaten toisiaan panettelemaan".

Näytelmä kuvaa tämän jälkeen, miten pahat henget tuovat ruhtinaalleen tietoja, mikä Kalajoen käräjiltä, mikä Paavo Ruotsalaista vastaan Tuusniemen käräjissä nostetusta syytöksestä, mikä Turun pappeinkokouksesta, mikä Hedbergin ja Renqvistin oppiriitojen vaiheista, mikä Euroopassa siihen aikaan liikkuvan kapinanhengen tuhotöistä, mikä pimeyden valtojen Suomen herännäisyydessä syntyvän uneliaisuuden, panettelemisen ja hajaantumisen aikaansaamista tuhotöistä y.m. Kirja tarjoaa lukijalle varsin huomattavia kuvauksia silloisista uskonnollisista oloista sekä monta hyvää opetusta, mutta kokonaisvaikutus on sangen vastenmielinen. Paitsi esityksen monesta syystä sopimatonta muotoa ja tekijän ylen rohkeaa kuvailemisintoa aloilla, joilla ei Jumalan sanan valo, vaan oma mielikuvitus saa häntä opastaa, loukkaa ehdottomasti jokaista vähänkään puolueetonta lukijaa ne häikäilemättömät, ijankaikkisen kadotuksen kuilua tavottelevat tuomiot, joista näytelmä on täynnä. Kirja, jonka nimilehdellä ei ole tekijän nimeä eikä muutakaan nimimerkkiä, on, niinkuin jo tyylikin selvään osoittaa, todistettavasti Jonas Laguksen kirjoittama. Siitäkin syystä ansaitsee se huomiota, jos kohta arvostelu ei voi koitua tekijälle kunniaksi. Mutta historiallisena asiakirjana ja herännäisyyden vaiheita kuvaavana todistuskappaleena on se, niinkuin jo olemme nähneet ja vasta saamme nähdä, tärkeä.

* * * * *

Levoton oli aika; kaikkialla eripuraisuutta aatteiden maailmassa, taistelua, veren vuodatusta valtiollisen elämän alalla. 1848 vuoden vallankumous oli voimallisesti järisyttänyt vallitsevien olojen perustuksia, uhaten hävittää kaiken vanhan. "Vapaus, vapaus", tuo oli ihmisten tunnussanana, vapaus kaikista vanhoista siteistä, kaikista auktoriteeteista, jumalallisista niinkuin inhimillisistäkin. Eikä tuntunut tämä huumaus yksin siellä, missä ihmiset julkisesti tunnustautuivat uusien aatteiden kannattajiksi, vaan uskonnollisissakin piireissä. Jotka rohkenivat rakentaa salpoja tuolle ajanhengen tulvalle ja vaatia uutta hengellistä herätystä sen tuhotöiden estämiseksi, joutui vainon ja sorron alaiseksi. Niin kävi esim. Ruotsissa, missä viha elävää kristinuskoa vastaan meni niin pitkälle, että Tukholman teaatterissa näyteltiin "Läsarepresten" (Lukijapappi) nimistä näytelmäkappaletta, jossa ivattiin Roseniusta ja Ruotsin heränneitä. Yleisö oli niin halukas tätä kappaletta katsomaan, että sitä täytyi näyttää aamupäivilläkin. Mutta herätyksiäkin siellä samaan aikaan tapahtui. Niinpä liittyi esim. kuuluisa laulajatar Jenny Lind heränneisiin, jyrkästi kieltäytyen enää esiintymästä näyttämöllä. Kun muistamme, miten tarkkaan Suomen ruotsinkielinen sivistynyt luokka siihen aikaan vielä seurasi vanhan emämaan vaiheita, ei ole vaikea ymmärtää, miksi siellä vallitseva levottomuus vaikutti meidänkin oloihin. Ilmeisesti sai Suomen säätyläisissä herännäisyyttä vastaan juuri näinä aikoina ilmenevä vihamielisyys lisävoimaa Ruotsista tulleista tiedoista. Varmaan tiedetään, että esim. kertomukset Jenny Lindin kääntymisestä täälläkin herättivät kiihkoa useissa herännäisyyttä vastustavissa piireissä. Ja kun sitäpaitsi levoton, kaikki vanhat siteet rikkirepivä ajanhenki yhä nähtävämmin alkoi vaikuttaa heränneitten omassa keskuudessa, tunsivat kaikki ajattelevat ihmiset, että oli jouduttu murrosaikaan, jonka vaiheita ei kukaan voinut ennakolta tietää. Siitä tuo omituinen levottomuus ja epämääräinen kiihko, joka 1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa on nähtävänä herännäisyyttä koskevassa kirjallisuudessa täällä Suomessakin. [Lähteitä: C. O. Rosenius lif och verksamhet s. 129, 152, 171; Nordisk Kyrkotidning 1848 n:o 1-2 ja 1846, 5 supl.; A. V. Ingmanin ennen mainittu kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirje J. I. Berghille 14/3 48; Vennerström, Fredr. G. Hedberg, s. 197, 203-204; Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende; F. G. Hedberg, Verklärans vederläggning och evangelii försvar; A. V. Ingman, Hedbergianismen I ja II; A. V. Ingmanin kirjeet Jos. Grönbergille 13/10 51, 24/1 52, 13/10 52; J. J. Rahmin kirje J. F. Berghille 1852; Suometar 1847, 1849 n:o 20 ja 29, 1850 n:o 18 ja 19, 1851 n:o 17, 31 ja 32; Maanmiehen ystävä 1848 n:o 4, 1849 n:o 28 ja 48; Kusti Niskasen, N. G. Arppen, V. L. Helanderin y.m. kertomukset; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1544-1877; Åbo Underrättelser 1847 n:o 8; Morgonbladet 1849 n:o 37; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 50; "Satans raseri i den kristna verlden"; Liina ja J. V. Nyberghin y.m. kertomukset.]