IV.
Henrik Renqvist 1853-1866.
Se hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka 1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka murtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden heidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön murtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään, ei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja työssä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa yhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä kiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja yhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on vilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa. Vuodet painavat hänen hartioitaan — Renqvist lähenee 70 ikävuottaan — taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta hänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä hän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa riittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman kiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden tyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa lakkaamatta sitä "mikä ylhäällä on" ja kilvoittelee anomisissa Jumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.
Renqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun loppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan työvankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle avosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli hyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut julistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat sanat: "Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä, sanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua siitä". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun lujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa pistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen suvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus puhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme, mitä Renqvist itse menneinä aikoina "harhaoppisuutensa" tähden esimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja Viitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että viimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.
Samaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän matkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin pitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan A. Paasosen ja P. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko ajan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti selitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti olivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti tyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.
Paluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon päivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja Liperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen "hyvin ystävällistä" kohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen hyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa tähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa pappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa, niin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m. oli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä lahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää 500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi siihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä oli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta, väittäen kiellon aiheutuneen "erään kateellisen esimiehen vaikutuksesta". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina, kiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli hän salaa kerännyt.
Myöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen hyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden eivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti sikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta ystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin Sortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228 ruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.
Muuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli herännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän raivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä. Nyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin täälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta harvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859, muistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m. tämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat jo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä puolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä ajoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama. Renqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle muutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta: "Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia Suomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut rahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta, ei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa: sen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta kaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin. Sillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta Jumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti tämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon pilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen siemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset tietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu, ja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä elää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan osaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat ryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä ensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan, voipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo edistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas suomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä suuresta työstä"!
Yhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan ja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1854 Monellille: "Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan niinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla on Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun kirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa, syntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi aion panna: 'Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus ja rangaistus'." Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä käsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa hän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, "kirja kun olisi tullut liian suureksi", vaan päätti julkaista "Hedbergin kauhistuksen" eri kirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin tarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin saanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H. O. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin Hedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, "jos kohta tämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa". Vasta kun Renqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka sijassa hän käytti nimeä "turkulainen", sai kirja painoluvan. Lopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä "erinomaista" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua kiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä Monell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa seuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista kertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: "Vaikka kirjelmäsi tuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä (kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana". Tämän johdosta huudahtaa Renqvist: "Se luulo minulla on, kun Julius Bergh on konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen Paavokin. Bergh on raateleva susi".
Kysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: "Kuolleen uskon opin ilmoittaja". Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat numerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa eniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl, Turkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin 10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10, Liperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10, Pitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa, missä Renqvist itse sitä levitti.
Ei ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli tämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin sattuvasti, näyttää, että "usko ilman töitä on kuollut", kärsii tämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta kiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina osoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi kuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli tämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen leppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu A. Möykkynen "Suomettaressa" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen kirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille: "Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen semmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että kirjoittaisit vastaan". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden todistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten vihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: "Iloitsen siitä, että niin kammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä". Muutamassa toisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan seuraavin sanoin: "Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä, niin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella) lähinnä Ruotsalaista" j.e.p. — Muista Renqvistin vielä hänen vanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin "Antikristuksesta" -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.
Käännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta. Toisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan "Väärä oma vanhurskaus", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi oman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin ovat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä, mutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen ja myyminen. "Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan", valittaa hän Monellille, "saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan levittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon työtä". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan myydä, nämä kun "nostavat hinnat niin korkeiksi". Seurauksena oli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta kuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä y.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen painattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa 8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään pääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan myytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja varsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta tyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m. arvellen hänen "hävittävän puolet tuloistaan", kun hän ei itse edes pitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä Monellille kertoessaan lausuu Renqvist: "Ei vaimoni ole sitä vähemmän saanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään".
Verraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin. Häntä ei enää ahdistettu "luvattomien hartausseurojenkaan" pitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään vieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon, Liperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä hän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä matkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä kuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa täydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna esteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta, näkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran, Tohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata, että Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia, joita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin Ruotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä olivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita edellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.
Usein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki kirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että hänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi, tahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa on lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja ystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei poikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys. Yhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo ja selvittää "puhdasta, raamatunmukaista oppia", yhtä hartaasti, jos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän kehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän "melkein joka postipäivänä" kirjoittaneensa "pitkiä kirjeitä oikealle ja vasemmalle".
Omassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä ahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: "Olen lauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä niihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin". Ja syksyllä 1863 todistaa hän työstään: "Tänä kesänä olen, Jumalan kiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka vuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi saarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai sunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä kotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina koonnut varoja lähetystoimelle".
V. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen täytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään liikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä: "Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani lauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet Herran ehtoollisella".
Turhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin heränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni, lisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist muutamassa kirjeessä: "Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän kuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala auttakoon heitä pitkittämään loppuun asti". Lisääntymistään lisääntyi liike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna, vaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut saarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa sekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä. Ja joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina, hänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen kanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina ja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla oli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä, jotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja polvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865 todistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: "Niinikään juhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä eikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin paljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut heräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin uudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella".
Lukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen väsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ tullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen perustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty kaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma, alituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa kulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla päivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja omatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist hyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja että hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka nyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli — varma on kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli hänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui pieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun Herra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri katkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin täynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut olla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään, eipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän otteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: "On ollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on tuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta maailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella olen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan tavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut katumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon tuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija, joka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en saanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä heränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en Pyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan, niin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle: ei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin huoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes armoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun hän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut, sanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä suurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran ehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton. Ilman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta ei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan sanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi sinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen. Mutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi olet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta', jotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut Kristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen".
Renqvist oli köyhille hyvin antelias. Varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän oli paremmissa varoissa, auttoi hän aineellista apua tarvitsevia ei vain leipä- ja muilla ruokalahjoilla, vaan rahallakin, puhumattakaan siitä, että hän varattomille ilmaiseksi jakoi paljon kirjoja. Monelle tarvitsevalle hän velkakirjaa ja korkoa vaatimatta lainasi rahoja; saataviaan hän ei milloinkaan jättänyt ryöstöllä haettaviksi. Vaimonsa, joka ei ollut niin auttavainen, oli usein hyvinkin tyytymätön miehensä anteliaisuuteen, koettaen sitä kaikin tavoin rajoittaa ja estellä. Seurauksena oli, että Renqvist usein salasi vaimoltaan mitä hän köyhille antoi.
Luonteeltaan oli Renqvist, niinkuin monesti olemme nähneet, itsepäisyyteen asti lujatahtoinen. Ei mikään mahti olisi saanut häntä poikkeamaan siitä, minkä hän piti oikeana. Vaikka hän oli hyvin vakava, kuultiin hänen suustaan joskus leikillistäkin puhetta ja koomillisia kertomuksia menneitten päivien oloista ja vaiheista. Mutta tämmöisetkin puheet käänsi hän ennenpitkää hengellisiin asioihin. Ei kukaan lähtenyt hänen luotaan saamatta häneltä kuulla, "mitä hänen rauhaansa sopii", eikä hän mistään seurasta poistunut antamatta niille, joiden kanssa hän oli seurustellut, opetuksia, varoituksia ja neuvoja elämän tietä varten. Viimeisinä vuosinaan hän ei muusta paljon ensinkään puhunutkaan.
Jos Renqvist nuorempana taistelun helteessä joskus kiivastui, ei tuo hänen vanhoilla päivillään juuri milloinkaan tapahtunut. Tämän yhteydessä on paikallaan huomauttaa siitäkin, että nuo hänen katkerat hyökkäyksensä Ruotsalaista ja Hedbergiä sekä näiden hengenheimolaisia vastaan, jotka hyökkäykset, niinkuin olemme nähneet, eivät suinkaan heikenneet hänen loppuijälläänkään, eivät ole kiivaudessa lausuttuja, vaan harkittuja, itsepintaisen vakaumuksen purkauksia. Että ne eivät ole sopusoinnussa Renqvistin elävän saarnan kanssa rakkaudesta eivätkä sen rakkauden työn kanssa, jota hän väsymättömällä innolla ja verrattomalla ahkeruudella suoritti Herran viinimäessä, sitä ei kukaan voi kieltää, eikä sitäkään, että ne sitäpaitsi usein pukeutuvat hyvinkin epämiellyttävään muotoon. Mutta niiden uhallakin näkyvät kuitenkin Renqvistin jalot ominaisuudet ja hänen siunauksesta rikas työnsä siksi selvästi 19:ta vuosisadan herännäisyyden vaiheissa, että hän ehdottomasti on luettava tämän liikkeen ensimmäisten merkkimiesten joukkoon. Hänen elämänsä iltatyö ei suinkaan ole omiaan vähentämään tätä tunnustusta, vaan päinvastoin.
Kovien taistelujen kautta oli Renqvist nuorena löytänyt Herran, kovissa taisteluissa oli hänen uskonsa puhdistunut ja kasvanut. Se uskon varmuus, jonka hän oli saavuttanut, ja se Herran rauha, jonka suloisuutta hän niin monesti oli saanut maistaa, joutuivat vielä hänen vanhoilla päivillään, varsinkin hänen viimeisen tautinsa aikana, kovan koetuksen alaisiksi. Toukokuussa 1866 neljä viikkoa sairastaessaan lavantautia, valitti Renqvist usein hengellistä pimeyttä, ja kun tauti syksyllä uudistui, joutui hän tautivuoteellaan usein suuriin hengellisiin kiusauksiin ja ahdistuksiin. Etenkin viime vuosina oli hän hyvin usein käynyt Herran ehtoollisella, saaden silloin aina uutta kehoitusta ja uskon rohkeutta, mutta kun hän nyt kuoleman kynnyksellä kutsutti luoksensa Kymölän koulun opettajan A. W. Lyran ja vaimonsa kanssa hänen kädestään vastaanotti Herran ehtoollisen, oli hänen sisällinen taistelunsa ehkä kuumempi kuin koskaan ennen. Kovaa oli hänen ruumiillinen tautinsa, mutta hänen puheensa, sekä hänen houraillessaan että selvänä ollessaan, ilmaisivat monesti vielä kovempaa sieluntuskaa. Kerran esim. kielsi hän palvelijansa sytyttämästä pesään pantuja puita, huudahtaen: "helvetin tulella poltetaan". Mutta kovimpienkin tautien helteestä löysi hänen etsivä uskonsa tien Jesuksen tykö. "Kuolemaksi se tulee", lausui hän kerran, "ja minua armahdetaan". Päivää ennen kuolemaansa lausui hän tyttärensä kuullen: "tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa".
Oli pyhäin miesten päivä. Kun kansa tuli kirkosta ja sanoi vielä kerran tahtovansa kuulla rakkaan opettajansa äänen, ilmoitettiin sille, että tämä koko päivänä ei enää ollut jaksanut puhua ja juuri vasta oli vaipunut uneen. Seuraavana yönä kuultiin hänen vielä houraillen lausuvan: "Köyhille antakaa". Omaiset, jotka valvoivat vuoteen ääressä, ymmärsivät, että hän oli apua jakavinaan tarvitseville. Toinenkin piirre hänen luonteessaan tuli vielä tänä yönä näkyviin. Hän näet lausui: "Kirkkoon pitää lähteä".
Maanantaiaamuna kello 8, marraskuun 5 p:nä 1866 pääsi väsynyt matkamies lepoon. Hautajaiset pidettiin seuraavana perjantaina. Ruumissaarnan piti Renqvistin apulainen K. J. Johnsson. Sen alkulauseena olivat sanat: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään" ja saarnanaiheena: "Minä annan teille paimenet minun sydämeni jälkeen, jotka teitä ravitsevat opilla ja viisaudella". Paljon oli kansaa kokoontunut kirkkoon sekä saattamaan rakasta opettajaansa haudan lepoon. Syvä ja yleinen oli suru.
Hautajaisissa nosti talollinen Simo Räty kysymyksen muistopatsaan pystyttämisestä Renqvistin haudalle. Häntä kannattivat lämpimästi varsinkin tilaisuudessa saapuvilla olevat talonpojat. Listalla koottiin 300 markkaa, jota summaa seuraavana vuorina aiottiin kartuttaa uudella keräyksellä. Silloin sattuneet kovat nälkävuodet lienevät vaikuttaneet, että hanke jäi toistaiseksi. Se toteutui vasta v. 1887, jolloin muutamat yksityiset henkilöt täyttivät mitä puuttui. Kivi, joka silloin pystytettiin haudalle, on harmajasta graniitista ja runsaasti kahden metrin korkuinen. Paitsi Renqvistin nimeä, syntymä- ja kuolinvuotta sekä vuosilukua 1836, jolloin hän tuli Sortavalan kappalaiseksi, on siihen hakattu sanat: "Pyrkikää niitten perään, jotka ylhäällä ovat, eikä niitten, kuin maan päällä ovat".
[Lähteitä: Paimenmuisto; Renqvistin kirje G. Monellille 24/4 53 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan, kappalaisena; Renqvistin kirje pojalleen, K. Renqvistille 18/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist); Ferd. Uhden kirje Renqvistille 5/2 59 (Akiander VII); Renqvistin kirjeet Monellille 22/4 53, 17/1 54 ja 1856 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura); Renqvistin kirje K. Renqvistille 11/10 61 (omistaa A. Renqvist); Osk. Molanderin kirje Renqvistille 28/12 55; Renqvistin kirjeet Monellille 5/8 56, 3/4 57, 24/2 57, 25/11 63 (omistaa Kirkkohist. seura); Renqvistin kirjeet K. Renqvistille 11/10 61, 19/7 64, 15/9 65 (omistaa A. Renqvist); A. W. Lyran, Fr. Saukon, Jaakko Lembergin y.m. kertomukset.]