V.
Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska Upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider". ["Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa vanhempina ja myöhempinä aikoina".]
Se yleinen huomio, jonka uskonnollinen kysymys Suomessa XIX vuosisadan keskivaiheilla sai osakseen, tuli näkyviin siinäkin, että ruvettiin kokoamaan tietoja hengellisen elämän vaiheista isänmaassamme. Tätä heräjävää harrastusta ilmaisee mitä huomattavimmalla tavalla se seikka, että kansanmiehet eri osissa maata ryhtyvät keräilemään tietoja sekä kirjoittamaan kertomuksia herännäisyydestä ja sen huomatuimmista miehistä, siten pelastaakseen unohdukseen joutumasta niitä valtaavia uskonnollisen elämän ilmiöitä, joita he olivat nähneet ja joiden syvälle ulottuvia vaikutuksia he olivat kokeneet. Tämmöisistä kalliiden muistojen vartijoista kansan syvissä riveissä on yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, siksi rikas, että sopisi odottaa hyvinkin suurta innostusta tähän asiaan heränneitten pappien ja muiden liikkeeseen kuuluvien, tietopuolista sivistystä saaneiden puolelta. Mutta tässä odotuksessa me kerrassaan petymme. Lauri Juhana Niskanen, Matti Paavola, Juhana Poikonen, Vilhelm Niskanen, Salomon Häkkänen, Antti Manninen ja useat muut heränneet talonpojat ovat jättäneet jälkimaailmalle arvokkaita tietoja herännäisyydestä, mutta heränneet papit ja muut samanmieliset sivistyneet ovat, heidän kirjoittamiaan ja säilyttämiään kirjeitä lukuunottamatta, miltei kokonaan laiminlyöneet tämän tehtävän. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee professori Matth. Akiander siitä, että hän teokseensa "Historiska upplysningar om Religiösa rörelserna i Finland i äldre och senare tider" (Historiallisia tietoja uskonnollisista liikkeistä Suomessa vanhempina ja myöhempinä aikoina) on koonnut niin paljon arvokkaita tietoja myöskin yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyydestä. Tuon laajasuuntaisen, lähes 3,000 sivua käsittävän teoksen seitsemästä osasta on kaksi osaa, yhteensä lähes 1,000 sivua, omistettu yksinomaan XIX vuosisadan herännäisyydelle. Näin ollen on syytä likemmin tarkastaa näitä osia, pitämällä silmällä, keltä Akiander on saanut niihin kokoamansa tiedot sekä miten sen ajan heränneet arvostelivat tätä hänen esitystään.
Niinkuin olemme nähneet (III, 497-498), kääntyi Akiander v. 1852 J. F. Berghin puoleen pyynnöllä, että tämä hankkisi hänelle tietoja herännäisyydestä. Jo sitä ennen oli hän pääasiallisesti seurakuntien kirkkoherrojen kautta keräillyt paljonkin näitä tietoja, mutta tärkein ainehisto oli tietysti saatava herännäisyyden omilta miehiltä, ja Akiander oli siksi tarkka ja tunnollinen tutkija, että hän tämän täysin oivalsi. Että hän etupäässä kääntyi juuri J. F. Berghin puoleen näitä tietoja saadakseen, ei suinkaan vähennä hänen arvoaan tutkijana. Huomattava on nim., että hänen tiedustelunsa viimemainitulta koski yksinomaan Itä-Suomen herännäisyyttä ja sen suhdetta varsinkin Renqvistiin, ja näistä asioista oli Berghillä tarkemmat tiedot kuin luultavasti kenelläkään toisella, jota paitsi hän puolueettomammin kuin ehkä kukaan muu pystyi arvostelemaan liikkeen yksipuolisuuksia ja sen eri suuntien välisiä riitoja. Lukuunottamatta niitä lukuisia heränneitä pappeja ja talonpoikia, joiden antamat tiedot eivät Akianderin esityksessä erikoisesti tule näkyviin, sai tämä arvokasta apua etenkin J. F. Berghiltä, J. J. Rähmiltä, L. A. Landgrenilta ja K. A. Malmbergilta. Paitsi lukuisia kirjeitä, joita nämä ja muut henkilöt hänelle toimittivat, oli hänellä Savon herännäisyysliikettä käsitellessään käytettävinä L. J. Niskasen Muistokirja, A. Möykkysen ennen (IV, 129) mainitut, "Suomettaressa" julkaistut kirjoitukset Paavo Ruotsalaisesta, Jonas Laguksen v. 1860 painettu "Evangelii röst till kallade själar"-niminen kirjekokoelma, sekä nuo miltei kaikissa sanomalehdissä eri aikoina ilmestyneet, herännäisyyttä koskevat arvostelut ja väittelyt, joita edellisissä osissa olemme käsitelleet. Muistettavat ovat edellä muiden "Tidningar i andliga ämnen", "Hengellisiä sanomia" ja "Evangeliskt Veckoblad", jotka eri näkökohdilta valaisivat heränneitten katsantotapaa ja mielipiteitä sekä heidän oppiaan. Sitäpaitsi oli Akianderilla Savon herännäisyyden lähteenä käytettävänä myöskin Antti Mannisen laajaperäinen ja selvästi kokoonpantu selostus "Hengellisistä liikkeistä Mikkelissä ja sen ympäristöllä". Viimemainitun kirjoituksen päätarkoituksena on kyllä Etelä-Savon ja Itä-Hämeen rukoilijain merkkihenkilöiden ja heidän oppinsa esittäminen, mutta Paavo Ruotsalaisestakin ja hänen perustamastaan suunnasta sisältää se siksi paljon tietoja ja arvosteluja, että se ehkä hyvinkin tuntuvasti on ollut määräämässä Akianderin käsitystä Savon herännäisyydestä. Ja vielä enemmän on häneen varmaankin vaikuttanut Renqvistin "Väärän opin kauhistus" ja hänen muut hyökkäyksensä tätä suuntaa vastaan, puhumattakaan Hedbergin lukuisista, pietismiä vastustavista kirjoituksista.
Jo näistä huomautuksista näkyy, että Akianderin käytettävinä olleet, Savon herännäisyyttä käsittelevät lähteet eivät suinkaan olleet sopusoinnussa keskenään, vaan päinvastoin moneen kysymykseen nähden mitä jyrkimmin toisiaan vastaan. Näin ollen jäi hänen tehtäväkseen tarkkaan punnita, missä määrin kummankin puolen lausunnot ja väitteet olivat liioiteltuja ja missä suhteessa ehkä aivan vääriä. Tunnustettava on, että hän tunnollisesti ja puolueettomasti on koettanut vaikeaa tehtäväänsä suorittaa sekä, mikäli kysymys on Savon herännäisyydestä, arvosteluissaan monessa suhteessa onnistunutkin. Oikein on hän menetellyt siinäkin, että hän verraten harvoin näitä omia arvostelujaan lausuu, jättäen tämän tehtävän niille liikkeeseen kuuluville henkilöille, joilta hän tietonsa oli saanut.
Paitsi lukuisia, eri tahoilta koottuja ja useiden eri henkilöiden kirjoittamia kirjeitä, sisältää Akianderin teos sanasta sanaan hyvin paljon muitten kertomuksia ja arvosteluja henkilöistä ja tapahtumista. Sentähden muodostuukin tämän teoksen esitys herännäisyydestä enemmän lähdekokoelmaksi, jommoisena se pääasiallisesti on julkaistukin, kuin yhdenjaksoiseksi historiaksi. Puutteena tahtoisimme huomauttaa, että Akiander usein jättää mainitsematta, keiltä hän tietonsa on saanut, monesti silloinkin, kun hän sanasta sanaan kertoo saamansa kirjalliset lausunnot ja arvostelut. Niinpä hän esim. (VI osa, siv. 41-46) lainausmerkkien välissä toistensa perässä kertoo kolmen eri henkilön arvostelun Paavo Ruotsalaisesta, mainitsematta näiden henkilöiden nimiä. Kysymyksessä olevien arvostelujen, niinkuin muidenkin samankaltaisten historiallinen arvo riippuu tietysti suureksi osaksi siitä, keiden sanoja ne ovat. Ja jos tiedetäänkin [J. I. Berghin aikoinaan omistamaan Akianderin teokseen tehdyt reunamuistutukset.], että viimeksi mainitut arvostelut ovat J. F. Berghin, L. A. Landgrenin ja J. J. Rahmin kirjoittamat, niin löytyy toisia kohtia, lainausmerkin välissä oleviakin, joiden kirjoittajista on lausuttu niin monta eri arvelua, ettei niistä tässä suhteessa voi mitään varmuudella sanoa. Ja vielä vaikeampaa on tietää, keiden antamiin tietoihin ja lausuntoihin ne kohdat perustuvat, jotka Akiander on julkaissut omassa nimessään. Paljon tietoja Savon herännäisyydestä, varsinkin Paavo Ruotsalaisesta, on Akiander J. F. Berghin kautta saanut J. I. Berghiltä ja K. A. Malmbergilta, mutta vielä enemmän J. J. Rahmilta [Kert. K. A. Malmberg.]. Tämä kuitenkin koskee yksinomaan VI:tta osaa, seuraavaan eivät Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat henkilöt, J. F. Berghiä lukuunottamatta, hänelle enää tietoja antaneet [Kert. K. A. Malmberg.].
Tuskin olivat Savon heränneet saaneet kuulla, että Akiander tulisi suorittamaan kuvauksensa heidän edustamansa suunnan merkkimiehistä ja menneistä vaiheista toisessa hengessä, kuin he olivat toivoneet, ennenkuin he yhä yleisemmin valittivat, että heidän piiristään mitään tietoja oli hänelle annettu. Julkisuudessa he eivät esiintyneet, mutta sitä kiivaammin keskinäisissä keskusteluissa ja toisilleen kirjoittamissaan kirjeissä. Bergh lienee ollut ainoa heistä, joka edelleen edusti toista katsantotapaa [Kert. K. A. Malmberg, Josef Österbladh, N. G. Arppe y.m.]. Saatuaan lukea Akianderin Savon herännäisyyttä koskevan esityksen alkua [Kert. Otto Hjelt.], oli hänkin pahoillaan siitä, että tämä esitys sisälsi niin paljon erehdyttävää ja harhaan johtavaa, mutta hän piti kuitenkin sitä semmoisenakin siksi tärkeänä, ettei hän suinkaan tahtonut teoksen valmistumista vaikeuttaa. Saadakseen täydentää ja oikaista Akianderin ainehistoa, koetti hän vain viivyttää kysymyksessä olevan osan ilmestymistä, jotta hän ehtisi hankkia Akianderille tarkempia tietoja, joiden kautta Savon herännäisyys myöhemmässä esityksessä pääsisi esiintymään edullisemmassa valossa. Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän m.m. J. J. Rahmille, pyytäen häneltä tarkempia tietoja muutamista asioista. Vastaukseksi sai hän pitkän, ankaran kirjeen otsakkeella: "Rovasti, veli J. F. Berghin promemorian johdosta. Samalle J. F. Berghille uskottu lausunto". Koska tämä lausunto kuvaa ei vain Rahmin, vaan useampien muiden heränneitten silloista katsantotapaa ja koska se samalla selittää, miksi tiedot Savonkin Ruotsalaisen suuntaa edustavasta herännäisyydestä Akianderin teoksessa ovat suhteellisesti paljon niukemmat kuin kuvaukset esim. Renqvistin ystävistä samassa osassa maata, lainaamme sen tähän:
"Allekirjoittanut, joka mitä syvimmällä kunnioituksella kunnioittaa J. F. Berghin hyviä tarkoituksia ja hänen väsymätöntä intoa paraan ymmärryksensä mukaan edistää tosi kristillisyyttä ja kaikkea muuta, joka voipi hyödyttää ihmisiä, ja joka tietää itsensä olevan hyödyttömän ja kelvottoman rievun, joka ei olisi kelvollinen pyyhkimään veli Berghin kenkiä, arvelee, että sama B. on menetellyt sangen epäviisaasti ja väärin keskeyttämällä Akianderin Savon herännäisyyttä esittävän historian painattamista, saadakseen mielipidettä tästä liikkeestä muuttumaan ja korjatuksi. Jos B. voisi uudestaan luoda Akianderin ja tehdä hänestä, joka on suruton sekä hengellisesti sokea ja kokematon ihminen, uudesti syntyneen ja kokeneen kristityn, niin tuo olisi toista: mutta koska olen vakuutettu siitä, ettei B. eikä kukaan muukaan ihminen voi semmoista aikaansaada, niin ei varmaankaan ole miksikään hyödyksi, vaan päinvastoin vahingoksi, varustaa Akianderia uusilla aineksilla hänen keittoaan varten. Sillä hänen keittotaitonsa on semmoinen, että hän joka tapauksessa saa keitolleen sen maun, minkä hän sille alkuaan aikoi, ja siten tulee vain viimeinen villitys ensimmäistä pahemmaksi. Niin, iterum iterumque dico (jälleen ja jälleen sanon): sangen tyhmä päähänpisto ja kunnioitetun veljeni B:n omaa puuhaa tuo oli, että hän rupesi toimimaan yhdessä Akianderin kanssa ja hankkimaan hänelle uusia aineksia, koska tämä kuitenkin itse on kokkina ja semmoisena tahtoo toimia oman päänsä mukaan. Olihan Paavo Ruotsalainen Jumalan valittu ase, jolla oli evankeliumin syvä salaisuus kätkettynä karkean kuoren alla, ja Akiander on rehellinen, suruton mies, joka käsittää jumalisuuden salaisuuden yhtä hyvin kuin lehmä tuulimyllyn. Kummako sitten, että A. häväisee ja panettelee Paavo Ruotsalaista? Hänenhän täytyy niin tehdä, sitä ei saa kummastella, 'se on hänen virkansa'. Hän ei sitäpaitsi ole yksinänsä, ei luota yksistään itseensä, vaan luulee seisovansa hyvinkin lujalla pohjalla, turvautuessaan korkeasti valistuneihin jumaluusoppineihin, jotka eivät ole 'lahkolaisia' sekä muiden viisasten ja hengellisesti sokeitten maailman herrojen arvosteluun ja auktoriteettiin. Tuommoinenko, joka sitäpaitsi semmoisen kaartin seuraamana lähtee taisteluun kerettiläisiä vastaan, rupeisi kuuntelemaan jonkun katuojasta huutavan vastalauseita? Sitä älköön kukaan uskoko. Ei, hän luulee tietävänsä, että hän ajaa oikeaa asiaa ja tekee Jumalalle palveluksen, eikä sydämensä sokeudessa tiedä, että hän asettuu Herraa ja hänen voideltuansa vastaan. Tuo ei ole kummallista, koska raamattu todistaa: 'luonnollinen ihminen ei ymmärrä' j.n.e. Mikä tulos siitä on, jos minä panen sokean hakemaan lokaan tahi kivikkoon kätkettyä jalokiveä? Niin myöskin, jos pukki asetetaan puutarhuriksi ja sille sanotaan: saat kyllä perata pois rikkaruohot, mutta varo muita kasveja ja hoida niitä, varsinkin noita kauniita kupukaaleja! Tiedämmehän mitä pukki tekee: se syö kaalit ja jättää rikkaruohot rauhaan. Ja sen se tekee, vaikka sitä kuinka neuvottaisiin ja varoitettaisiin. Niin käypi meidänkin Akianderille antamiemme neuvojen ja avustusten. Niitä on hän jo saanut liiaksi paljon eikä suinkaan liian vähän. Saakoon hän rauhassa keittää keittoaan. Älkäämme myöskään vaivatko itseämme turhaan potkimalla vastaan, vaan antakaamme hänen kernaasti kuvata Paavoa ja Savon kristityitä miten rumiksi tahansa. Ehkä voi semmoinenkin menettely Jumalan kädessä tulla välikappaleeksi meidän herättämiseksi hengellisestä penseydestä, maailmankaltaisuudesta ja maailman ystävyydestä. Minusta tuntuu, että meillä jo on liiaksi kunniaa ja myötätuulta, paljon enemmän kuin kestämme. Paavo oli uskollinen Herran opetuslapsi, ja sentähden täytyi maailman vihata häntä. Älkäämme olko tyytymättömiä siihen, että häpeä maailman mielestä liittyy hänen nimeensä". Lueteltuaan niitä "arvonimiä", jotka Paavo Akianderilta saapi, jatkaa Rahm: "Tuohan kuuluu kaikki kauniilta, kun vain Akiander ei menettelisi aivan kuivasti, vaan ahkeruudella ja innolla huutaisi maailmalle, mitä hänen mielessään on, sekä, mikäli hän voipi, todistaisi sen esimerkeillä ja todistuksilla sydämensä pohjasta"!
"Mutta ennenkuin jatkan, tahdon lausua muutaman sanan noista muista kohdista, joihin en niinkään paljo koske. Mitä niihin kohtiin tulee, jotka koskevat historiallisia seikkoja, niin tuntevat muut ne asiat paremmin kuin minä. Mutta siinä vakaumuksessa pysyn minä puolestani, ettei uusia tietoja ensinkään Akianderille annettaisi. Jos kuitenkin muut vastoin minun kieltoani ja tahtoani vastaavat jotakin tiedusteluihin ja jos toisten sopii menetellä sivistymättömien maalaiskappalaisten tavoin, niin ehdottaisin, että muutamiin tiedusteluihin, esim.: 'Mitä sanoi ukko Poikosen opiksi?' mitä tarkoitti hän sanoillaan: 'Ei auta kumpikaan?' y.m., lyhyesti vastattaisiin: 'se ei koske professori Akianderia'."
"Vielä tahdon ukko Paavon huonosta maineesta vakaumuksenani lausua, että hänen nimensä, siinäkin tapauksessa että asiasta kynäsota syntyisi, ainakin nykyisen sukupolven aikana yleensä tulee olemaan loan peittämänä eikä menetä arvokoristeitaan. Mitä tulevat sukupolvet asiasta arvelevat, jos ne sitä ajattelevat, siitä en tahdo mitään ennustaa. Mutta sen saatan myöskin todenmukaisesti sanoa, etten alusta alkaen ole muuta odottanut, kuin että Akianderin hääräileminen Savon herätysten parissa ei johtaisi muihin tuloksiin, kuin pukin toiminta puutarhassa".
"Tulen nyt toiseen kysymykseen, jonka tämän lukija asettaa itsensä tahi oikeammin minun vastattavaksi: sekö sitten on mielipiteesi, että meidän tulisi pysyä aivan äänettöminä, kierrettiin ja väännettiin totuutta miten tahansa, niin ettei meidän ensinkään tarvitsisi huolehtia totuuden tunnustamisesta ja puolustamisesta eikä valheen vastustamisesta j.n.e.? Vastaan: vakaumukseni on, että meidän sotaa ja puolustusta suunnitellessamme ensin tulee tarkastaa, oman itsemmekö tähden vai totuudenko tähden varustaudumme taisteluun. Taistellaanhan usein paljon oman kunnian puolesta ja jotta vältettäisiin häväistystä ja ristiä, vaikka tuo on tapahtuvinaan totuuden tähden. Eivät ole semmoiset sodat hyödyllisiä. Jos kärpänen puree meitä nenään, niin eihän sentähden tarvitse suurta melua nostaa. Ja jos pieni häväistyksen puro tulee päällemme jumaluusoppineitten kukkuloilta, niin että kunniamme siitä kärsii ja me saamme takaisin liuskan siitä narrikaapusta, jota meidän ennen täytyi kantaa, niin eihän taivas sentähden putoa alas päällemme. Ei meidän siis tarvitse olla niin kovin hätäisiä ja tuskitellen kysyä neuvoa järjeltä, jos joku oppinut professori sijoittaa meidät narrien ja haaveilijoitten lukuun, koska Herra vielä elää ja auttaa niitä, jotka häntä etsivät. Toiseksi arvelen, että jos joku tuntee Herran kutsumusta taisteluun totuuden puolesta, niin älköön hän suinkaan vetäytykö siitä pois, vaan korottakoon äänensä pasuunan ääneksi ja taistelkoon, sikäli kuin hänen kutsumuksensa vaatii, kaikella voimalla, sitkeydellä ja itsensäkieltämisellä sen armon mukaan, minkä Herra hänelle antaa. Jos joku tänäkin aikana tuntisi kutsumusta ja saisi armoa ja voimaa tosi valossa esittämään Paavo Ruotsalaisen sisällistä ja ulkonaista elämää tahi — käyttääkseni Akianderin nimitystä — koko 'Savon herännäisyyttä', niin en suinkaan tahtoisi kieltää häntä sitä tekemästä. Mutta siinä tapauksessa olisi minusta tämä kirjoitus julkaistava eri kirjana eikä lähetettävä Akianderille hänen imelän keittonsa lisäksi. — Ainoa keino Akianderin esityksen kumoamiseksi on epäilemättä erikoisen esityksen toimittaminen, semmoisen, joka esittää asiat asiakirjojen ja todistusten pohjalla ja jossa ne siten esiintyvät toisessa valossa, kuin Akiander voi ja tahtoo niille antaa. Semmoisen esityksen lähettäminen Akianderille sillä vaatimuksella, että hän sen julkaisisi oman esityksensä rinnalla, kävisi ehkä päinsä, mutta varmuudella ei voi olettaa, että hän tuohon suostuisi. Minä puolestani en kuitenkaan toivoisi, että tämmöinenkään esitys Akianderin kätten kautta toimitettaisiin julkisuuteen, vaan kernaammin eri kirjoituksena, jommoista sitäpaitsi kuitenkaan lyhyessä ajassa tuskin voitaisiin saada aikaan. Jos J. F. Bergh — epäilemättä ainoa, joka pystyisi kirjoittamaan laajaperäisen biografisen esityksen tästä — tuntisi kutsumusta ruveta semmoista kirjoittamaan, niin ei ole aika sopiva siihen, ennenkuin Akianderin esitykset ja lähteet ovat tulleet julkisuuteen, nämä kun epäilemättä sisältävät paljon tietoja, joita muutoin suurella vaivalla saisi hakea".
"Mutta jos nyt J. F. B—gh minulta kysyisi: koska tahdot, ettei mitään Akianderille lähetettäisi, mitä arvelet siis, että hänelle vastaisin, minä kun olen keskeyttänyt painattamisen ja luvannut toimittaa hänelle uusia tietoja, niin ehdottaisin, että B. kirjoittaisi hänelle tähän tapaan: 'Pyydän kohteliaimmin anteeksi, että minä, asian laajaperäisyyttä punnitsematta, olen keskeyttänyt teoksenne painattamisen. Huomaan nyt, että olen luvannut enemmän kuin pystyn toimittamaan ja niukka aikani myöntää. Herra Professorilla on monessa suhteessa toiset mielipiteet kuin minulla — arvostelee asioita toisen näkökohdan mukaan kuin minä. Voidakseni esittää ainetta vakaumukseni mukaan, täytyisi minun maalata koko taulu aivan uudestaan ja asettaa se kerrassaan toiseen valoon, ja tätä en nyt lyhyessä ajassa voi saada aikaan. Sentähden pyydän vielä toistamiseen anteeksi sekä, että jatkatte teoksenne julkaisemista paraan ymmärryksenne mukaan'".
Jotta Bergh voisi välttää jyrkän kiellon loukkaavaa muotoa ehdottaa Rahm, että hän antaisi lyhyitä vastauksia muutamiin Akianderin historiallisia asioita koskeviin tiedusteluihin. Mainittuaan muutamia näistä, hän jatkaa: "Mutta kaikkiin muihin tiedusteluihin niinkuin Poikosen opista, Niskasten muistokirjoista, Paavon matkasta Puolaan y.m. ei pitäisi vastata mitään taikka näin: en ole ehtinyt niistä selvitystä antaa. Mitä tulee tiedustelun ensimmäiseen kohtaan ja kaikkiin kunnianimiin, jotka Paavo siinä saa, niin säilykööt ne semmoisina. Korkeintain voisi Bergh Paavo Ruotsalaista vastaan siinä tehtyjen syytösten johdosta vastata: 'ei, ei, ei, ei, niin ei ole, mutta miten asian laita oikeastaan on, sitä ei ole niin helppo sanoa — siihen tarvittaisiin uusi kuvaus;' ja jos B. niin ajattelee, sopisi lisätä: jos minulle suodaan elonpäiviä, terveyttä ja voimia, niin aion vastedes koettaa kirjoittaa erikoisen esityksen P. Ruotsalaisesta ja hänen elämänvaiheistaan".
"Liitän tähän otteen kaksi vuotta sitten Akianderille kirjoittamastani kirjeestä, näyttääkseni veljille, mitä tietoja Akiander minulta ennen on saanut. Olkoon se todistuksena, ei viisaudestani, vaan suuresta tyhmyydestäni. Niin — minä häpeen ja minua inhoittaa, lukiessani lörpötystäni ukon 'varjopuolista'. Sen kautta ovat asianomaiset sokeat pilkkaajat vain saaneet enemmän vettä myllyynsä. Asianlaita oli seuraava. Akiander pyysi minulta kaikenkaltaisia tietoja, erittäin muutamista kiuruveteläisistä — Lyytikäisestä, Olkkosesta, Pikkaraisesta [Nämä tiedot löytyvät Akianderin teoksen IV:ssä osassa. (Käsitelty historiani II osan siv. 356-359.)] — sekä kirkonkirjan että minun tietojeni mukaan. Seurakunnan pappina pidin itseni velvollisena hänelle antamaan nuo tiedot, aikomatta ensin kirjoittaa mitään muuta. Mutta aloitettuani kirjeeni ja selvitettyäni mainittujen kiuruveteläisten vaiheet, tuntui minusta kuin voitaisiin kirjoituksestani tulla siihen johtopäätökseen, että olin asettunut korkealle tuomarinistuimelle ja itse tahdoin puhdistaa itseäni, jotta en maailman ja herra Akianderin silmissä joutuisi paavolaiseksi, pietistaksi y.m. Sentähden ajattelin: tahdon sivumennen myös lausua, mitä ajattelen Paavo Ruotsalaisesta. Kun sitäpaitsi Akianderin kirjeestä olin huomannut, kuinka täynnä myrkkyä hän oli Paavo Ruotsalaista kohtaan ja miten paljon hänen hallussaan oli kaikenkaltaisia ukkoa alentavia kertomuksia ja arvosteluja, niin ajattelin: noh, he tarkastavat ukon selkäpuolta ja peilailevat itseään siinä; jätän heidät häiritsemättä nauttimaan tuosta huvituksesta. Minä tahdon katsella vain hänen päätään ja etupuoltaan ja siitä sanoa niin paljon, että ymmärtävät, että olen pitänyt ukkoa suuressa arvossa ja kernaasti heidän silmissään tahdon olla haaveilija y.m. Ja sitten tokasin paperille mitä mielessäni oli ja kynästä lähti sekä lähetin heti kirjeen. Jälestäpäin olen kyllä arvellut, että olisi ollut parempi, jollen mitään olisi kirjoittanut ukosta sekä että puhumalla 'varjopuolista' olen tukenut noita sokeita pilkkaajia ja selkäpuolen tarkastajia heidän pilkassaan — sillä ukon etupuolta he eivät kuitenkaan käsitä — mutta en ole voinut sitä auttaa" [J. J. Rahmin kirje J. F. Berghille 2/5 62 (kuuluu viimemainitun kirjekokoelmaan).].
Samaa mielipidettä Akianderin teoksen Savon herännäisyyttä koskevasta osasta kuin Rahm edustivat miltei kaikki tämän puolen heränneet papit. Poikkeuksena oli J. F. Bergh siinä suhteessa, että hän, Rahmin ja muiden ystäviensä neuvoa noudattamatta, edelleen tahtoi hankkia Akianderille tietoja herännäisyydestä ja semmoisia hänelle paljon toimittikin. Niinpä hän esim. hänelle lähetti Salomon Häkkäsen kertomuksen Margareetta Högmanista, vaikka tämä kertomus (Akiander VII, 1-10) sisältää raskauttavan todistuksen Paavo Ruotsalaisen juopottelusta Mikkelin markkinoilla. [A. F. Bromsin kirje J. F. Berghille 13/4 62, jonka kirjeen mukana oli Häkkäsen kirjoitus. (Kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan.)] Tämä osoittaa puolueettomuutta ja valistunutta historiallista silmää, jonka vertaista on vaikea löytää silloisen herännäisyyden kiivaista, Paavo Ruotsalaista ylenmäärin kunnioittavista kannattajista. Tyytymätön oli kyllä Berghkin monessa suhteessa Akianderin herännäisyydelle vieraaseen ja sitä vikoilevaan kantaan, mutta hän älysi, miten tärkeä hänen työnsä oli, ja tahtoi sitä kaiken erimielisyyden uhallakin kannattaa. Valitettavaa vain on, ettei hän noudattanut Rahmin kehoitusta ja tämän yhteydessä ryhtynyt suunnittelemaan omintakeista esitystä Paavo Ruotsalaisesta ja Savon herännäisyydestä. Siinä tapauksessa olisivat heränneet papit ja lukuisat muut liikkeeseen kuuluvat henkilöt auliisti koonneet hänelle aineksia ja antaneet hänelle tietoja, joista suuri osa nyt sortui heidän kanssansa hautaan. Huomattava on kuitenkin, että J. F. Berghin suuri kirjekokoelma, joka on jälkimaailmalle säilynyt, ilmeisesti viittaa siihen, että sen omistaja näitä kirjeitä ja muita herännäisyyden vaiheita valaisevia asiakirjoja kootessaan ja järjestäessään oli aikonut sitä lähdekokoelmaksi tulevien aikojen tutkimuksille. Myöskin J. I. Bergh kokosi ja järjesti tarkasti ystäviltään saamansa kirjeet varmaankin samassa tarkoituksessa. Että omaiset hänen kuolemansa jälkeen polttivat suuren ja ehkä tärkeimmän osan näistä kirjeistä, ei riitä tätä olettamista turhaksi tekemään. [Kert. J. A. Lyly, Mimmi Bergh y.m.] Ennen (II, 577) olemme nähneet, miten Jonas Lagus hedbergiläisen riidan aikana lupasi säilyttää vastustajansa hänelle kirjoittamat kirjeet sekä kehoitti heitä samoin menettelemään, jotta tulevaisuudessa saataisiin nähdä, mitä kummallakin puolen oli sanottu ja tehty. Herännäisyyttä koskevia kirjeitä säilyttivät useimmat muutkin liikkeeseen kuuluvat papit ja muut säätyläiset, moni heistä epäilemättä samassa tarkoituksessa kuin Berghit ja Lagus, puhumattakaan niistä lukuisista talonpojista, jotka, niinkuin olemme huomauttaneet, tekivät muistiinpanoja ja kirjoittivat pitkiä kertomuksia suurten herätysten ajoista. Tämä koskee kuitenkin pääasiallisesti niitä henkilöitä, jotka jaonkin jälkeen pysyivät uskollisina herännäisyydelle ja sen katsantotavalle. Uuden suunnan miehistä lienee Alfr. Kihlman ainoa, joka on jättänyt jälkeensä isomman kirjekokoelman. Muut heistä tuntuvat arvelleen, että oli parempi kätkeä kaikki unohduksen helmaan, herännäisyyden myöhempien vaiheiden repivät ristiriidat kun olivat menneiden aikojen heillekin ennen niin rakkailta muistoilta viehätyksen riistäneet [Kert. Charlotte Achrén, N. G. Arppe, Ebba Stenbäck, Otto Hjelt y.m.]. Kuvaavaa on, että F. O. Durchman, jolla aikoinaan oli ollut paljon kirjeitä ja joka muun ohessa, silminnähtävästi helpoittaaksensa tulevaa tutkimusta, oli kopioinut ja paksuksi kirjaksi nidottanut kaikki Kalajoen käräjäjuttua koskevat asiakirjat, vanhoilla päivillään kerran poltti suuren osan kirjekokoelmastaan, etupäässä kaikki N. K. Malmbergin hänelle kirjoittamat kirjeet [Kert. Vendla Durchman o.s. Hällfors.].
Jo yllämainitut esimerkit selittävät, miksei Suupohjan herännäisyys, vaikka sikäläinen liike oli valtaavampi kuin minkään muun seudun herännäisyys, ole saanut mitään sijaa Akianderin teoksessa. Miltei mahdotonta on olettaa, ettei tekijä sieltä tietoja pyytänyt ja että hänen esityksensä siitä syystä kysymyksessä olevassa suhteessa olisi niin vaillinainen. Sensijaan näyttää jokseenkin varmalta, että uuden suunnan papit sekä muut samanmieliset henkilöt, jotka olisivat pystyneet näitä tietoja antamaan, kieltäytyivät sitä tekemästä. Tätä käsitystä tukee huomattavalla tavalla muun ohessa Lauri Stenbäckin ennen (III, 455) kerrottu epäävä vastaus (1852) J. I. Berghille, joka häneltä oli pyytänyt kirjeitä ja muita lähteitä siihen aikaan Savossa tekeillä olevaa Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa varten. Että muutoin ainakin toiset kysymyksessä olevista suupohjalaisista kieltäytyivät antamasta mitään tietoja julkisuutta varten kotiseutunsa herännäisyysliikkeestä hienotunteisuudesta N. K. Malmbergin muistoa kohtaan, josta juuri näinä aikoina mitä hurjimmat kertomukset liikkuivat, sitä ei voi epäillä, mutta varma on myöskin, että niitäkin löytyi, jotka koettivat tehdä olemattomiksi herännäisyyden suuret voitot näillä mailla ja sentähden vaikenivat. Etenkin koskee tämä Malmbergin muistoa ja hänen suurta työtään Suupohjan herättämiseksi. Tämän seudun oloista Akiander ei ole saanut muita tietoja kuin A. W. Ingmanin otsakkeella "Historiallisia muistiinpanoja niskaslaisuudesta" v. 1861 päivätyn kirjoituksen, joka kokonaisuudessaan löytyy hänen teoksessaan (VI osa, siv. 319-326). Mutta tämäkin kirjoitus koskee miltei yksinomaan Vilhelm Niskasta ja hänen suhdettaan Suupohjan heränneisiin, sisältäen sitäpaitsi muutaman sanan F. O. Durchmanin ja Ingmanin omasta asemasta seurakunnissaan jaon jälkeen sekä pari sivumennen lausuttua ankarasti moittivaa arvostelua Malmbergista. Täytyy todella kummastella, ettei Akianderin teoksesta saa minkäänlaista aavistustakaan siitä valtaavan suuresta liikkeestä, jonka varsinkin viimemainittu sai aikaan Suupohjassa.
Tässä yhteydessä on paikallaan huomauttaa myöskin muutamasta toisesta Malmbergin muistoa koskevasta seikasta. Teoksensa VI:teen osaan siv. 28-32 on Akiander kokonaisuudessaan ottanut "Evangeliskt Veckobladin" lisänä v. 1841 ilmestyneessä "Evangeliska misceller" nimisessä lehdessä (II, 285) otsakkeella "Den första sammankomsten" (Ensimmäiset seurat) julkaistun kirjoituksen. Tässä paikassa sanoo hän sen koskevan Paavo Ruotsalaisen käyntiä Nivalassa ja hänen tutustumistaan N. K. Malmbergin kanssa, joka siihen aikaan oli sijaispappina viimemainitussa seurakunnassa. Hän mainitsee tarkkaan ajankin, jolloin tämä tapahtui, sekä antaa lukijan tietää, että kirjoituksen kirjoittaja oli sama Malmberg. Mutta teoksensa viimeiseen osaan liitetyssä korjausten luettelossa lausuu Akiander: "VI:nen osan siv. 28-32 'Evankelisissa miscelleissä' julkaistu kertomus 'Ensimmäisistä seuroista' ei ole N. K. Malmbergin, vaan Ev. miscellein toimittajan kirjoittama. Siitä puuttuu siis asiallista pohjaa eikä se myöskään tarkoita ketään määrättyä henkilöä. Tämän on kertoja (Akiander) myöhemmin saanut tietää". Jos sanotun lisälehden toimittaja, Lauri Stenbäck, itse olisi ilmoittanut tämän Akianderille, olisi asia selvä, eikä kukaan epäilisi kysymyksessä olevan korjauksen pätevyyttä, mutta siihen olettamiseen eivät Akianderin vasta kerrotut sanat suinkaan ilman muuta vaadi. Päinvastoin on se olettaminen ainakin yhtä lähellä tarjona, että viimemainittu olisi pukenut sanansa hieman toiseen muotoon, jos Stenbäck itse olisi hänelle asiasta ilmoittanut. Muutkin syyt, etupäässä muutamien vanhojen heränneitten kertomukset [Asian valaisemiseksi mainittakoon seuraavaa. Kun tämän kirjoittaja v. 1896 Nivalan vanhimmilta heränneiltä keräsi tietoja seudun herännäisyysliikkeen vaiheista, kertoi pari henkilöä, jotka olivat olleet saapuvilla siinä tilaisuudessa, missä N. K. Malmberg tutustui Paavo Ruotsalaisen kanssa, asiasta aivan samaa, kun kirjoitus "Ensimmäiset seurat". Tämä kirjoitus on kirjoitettu ruotsiksi eikä missään ole tavattu siitä suomennosta, joka antaisi aihetta siihen olettamiseen, että sanotut henkilöt olivat sen lukeneet. Akianderin teoksen olemassaolostakaan he eivät mitään tienneet. Kun heille tuon kirjoituksen suullisesti sitten käänsin, itkivät he ilosta, kirjoitus kun johti heidän muistoonsa muutamia asioita, joita he eivät olleet muistaneet minulle kertoa. Kysymykseeni, oliko Malmberg tahi joku muu heille myöhemmin asiasta kertonut, vastasivat vanhukset jyrkästi kieltäen lisäten: "itsehän me sen näimme ja kuulimme".] viittaavat päinvastoin selvästi siihen, että joku toinen on aiheuttanut tämän oikaisun. Miltei mahdottomalta tuntuu meistä myöskin se olettaminen, että Stenbäck olisi sepittänyt tämän kertomuksen ja siinä niin elävästi ja oikein kuvannut ei vain Paavo Ruotsalaista, mutta Malmbergiakin, jollei hän olisi "ketään määrättyä henkilöä tarkoittanut". Koko kertomus liikkuu siksi selvästi todellisuuden piirissä ja siinä mainitut asiat kuuluvat niin ilmeisesti Kalajoen-varren herätyksen alkuaikoihin, että jo nämä seikat puolustavat Akianderin alkuperäisen esityksen todenmukaisuutta. Kuka hänelle tuon todistettavasti oikean tiedon, että Malmberg v. 1834 Nivalassa tutustui Paavo Ruotsalaiseen, on antanut, sitä ei tiedetä, mutta selvä on, että tämä henkilö on tuntenut tähän kuuluvat asiat. Ja kun Akiander, tämän mainittuaan, samassa yhteydessä sanoo, että Malmberg itse kirjoituksessa "Ensimmäiset seurat" kertoo tästä tapahtumasta, niin on lähellä tarjona sekin olettaminen, että sama henkilö on antanut tämänkin tiedon ja siis tietänyt, kuka tuon nimettömän kirjoituksen sepittäjä oli.
On väitetty, että kirjoitus "Ensimmäiset seurat" muotoonkaan nähden ei voi olla Malmbergin kirjoittama, se kun ilmaisee tottunutta ja hyvää kynänkäyttäjää, joksi häntä, hänen kirjoittamistaan lukuisista kirjeistä päättäen ei voi sanoa. Kernaasti myönnämme, että näiden kirjeiden muoto, senkin, jonka Akiander (VII, 350-51) on julkaissut, ei läheskään vedä vertoja kysymyksessä olevan kirjoituksen oivalliselle tyylille, ne kun päinvastoin miltei poikkeuksetta ovat huolimattomasti, usein kömpelöstikin kirjoitettuja sekä virheelliseen kieliasuun puettuja, mutta tästä ei voi mitään varmuudella päättää. Huomattava nim. on, että Malmberg, niinkuin käsialastakin näkee, kirjoitti kirjeensä mitä suurimmassa kiireessä, ensinkään välittämättä muodosta. Mutta tästä ei saa päättää, ettei hän pystynyt hyvinkin kirjoittamaan. Todistukseksi muistutamme ainoastaan Malmbergin ennen (I, 317) mainitsemastamme vastauksesta Elias Lönnrotin "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1835 julkaisemaan kirjoitukseen "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla", josta vastauksesta, niinkuin niinikään olemme maininneet (I, 318), J. L. Runeberg lausui, että se "kielestä ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla (pietistisellä) on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin". Tähänkään nähden ei siis mikään estä pitämästä Malmbergia "Ensimmäiset seurat" nimisen kirjoituksen kirjoittajana. Mutta sensijaan löytyy tuossa kirjoituksessa ainakin muutamia kohtia ja sanoja, jotka meistä hyvinkin selvästi viittaavat siihen, että se ei ole lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Paljon enemmän muistuttaa se sensijaan Laguksen kirjoitustavasta, ja huomattava on, että viimemainittu Kalajoen herännäisyyden alkuaikoina korjasi Malmbergin julkisuutta varten sepittämiä kirjoituksia [Kert. Jaakko Hemming (1896).]. Oli miten oli — ainakin se on varmaa, että tuo kaunis kertomus. "Ensimmäisistä seuroista" tarkoittaa Malmbergia ja hänen tutustumistaan Paavo Ruotsalaisen kanssa ja että siis Akianderin kysymyksessä oleva oikaisu perustuu muiden vääriin arveluihin tahi hänelle annettuihin suorastaan harhaan johtaviin tietoihin.
Toinenkin Akianderin teoksessa löytyvä kuvaus Pohjanmaan herännäisyyden alkuajoilta on joutunut epäluulon alaiseksi, sitä kun on väitetty vain runolliseksi kertomukseksi, jolta puuttuu vastaava todellisuus. Tarkoitamme samassa VI:ssa osassa siv. 225-34 julkaistua, Jonas Laguksen kaunista, "Tidningar i andl. ämnen"-nimisestä aikakauslehdestä lainattua kirjoitusta "Nuoren opettajan silmäys ensimmäisiin pappisvuosiinsa". Ei kukaan ollut epäillyt Akianderin kertomuksen todenperäisyyttä, että Lagus tuossa kirjoituksessa itseään säästämättä kertoo omasta kääntymisestään, mutta kun Elis Bergroth kirkkohistoriassaan julkaisi saman kertomuksen tosi kuvauksena Laguksen herätyksen alkuajoista, esiintyi K. K. von Essen "Finland"-lehdessä sillä väitteellä, että sanotun kertomuksen kirjoittaja ei tarkoittanutkaan itseään eikä mitään todellisuudessa sattunutta tapahtumaa, vaan että se on pidettävä vapaasti sepitettynä kuvauksena ensimmäisten herännäisyysaikojen vaiheista. Bergroth vastasi kantaansa puolustamalla, mutta pystymättä näyttämään toteen, että v. Essen oli väärässä. Ei sovi kummastella, että moni jäi siihen vakaumukseen, että viimemainittu oli oikeassa, varsinkin kun hän jo niinä aikoina, joita kertomus tarkoittaa, oli tuttu Laguksen kanssa ja itse oleskeli samoilla seuduilla. Sitäpaitsi oli v. Essen väittelyssään Bergrothin kanssa esiintynyt mitä suurimmalla varmuudella. Asian todellinen laita on kuitenkin todistettavasti se, että Akianderin esitys asiasta ja siis Elis Bergrothinkin on aivan oikea. Että niin on laita, todistaa seuraava ote muutaman Laguksen sukulaisen ja ystävän kirjeestä:
"Vuonna 1856 matkustin vaimoni kera, joka oli sukua pastori Jonas Lagukselle, oleskellaksemme jouluajan hänen kodissaan. Minäkin olin lapsuudesta tuttu hänen kanssaan. Setä vainaja puhui silloin paljon ensimmäisistä herätysajoista sekä oleskelustaan Vöyrissä ja miten Herran kutsumus hänet tapasi, mainiten sen talonpojan nimenkin, joka tässä oli Herran välikappaleena". Viitattuaan aikaisempaan suulliseen kertomukseensa, joka oli aivan yhtäpitävä Akianderin kertomuksen kanssa, jatkaa kirjeen kirjoittaja: "Vuonna 1889 käydessäni setä K. K. von Esseniä tervehtimässä Herrenäsin tilalla Hattulassa syntyi keskustelu hänen ja Elis Bergrothin välisestä sanomalehtiväittelystä. Kerroin silloin hänelle, mitä setä Lagus vainaja itse oli asiasta minulle kertonut. Essen vastasi: 'Siinä tapauksessa on Bergroth oikeassa ja minä väärässä', lisäten: 'kummallista, etten minä muista mitään Laguksen olosta Vöyrissä'. Vastasin: 'te olitte silloin nuori ja aivan toisenlaisten harrastusten ohjaamana, ettekä voinut välittää pappien välisestä erimielisyydestä'. Siihen von Essen myöntäen vastasi: 'voipi niin olla'." [E. Roosin minulle Uuskarlepyystä 1/8 1897 kirjoittama kirje, joka liittyy hänen minulle aikaisemmin tästä asiasta antamiinsa suullisiin tietoihin.].
Olemme huomauttaneet, että Akiander sai hyvin vähän tietoja Pohjanmaan herännäisyydestä, sekä nähneet, ettei näidenkään tietojen todenmukaisuutta aina ole tahdottu tunnustaa. Syynä tuohon niukkuuteen on silminnähtävästi herännäisyydessä tapahtunut hajaantuminen, joka tässä osassa maata suuremmassa määrässä kuin missään muualla synnytti eripuraisuutta ja vikoilevaa mieltä entisten ystävien keskuudessa sekä vieroitti monen mielen menneitten aikojen yhteisistä muistoista, neuvoen halventamaan toisin ajattelevien myöhempää niinkuin aikuisempaakin työtä sen liikkeen palveluksessa, josta ennen oli niin paljon toivottu ja joka nyt miltei kaikkien mielestä oli auttamattomasti kukistunut. Mitä erittäin Suupohjaan tulee, on sitäpaitsi huomattava, että sikäläinen liike syntyi myöhemmin kuin Savon ja Keski-Pohjanmaan herännäisyys ja että sen suurinta huomiota herättävät muistot olivat siksi lähellä jaon aikaansaamia riitoja sekä niin likeisesti kuuluivat niihin osaaottaneiden henkilöitten elämäkertoihin, että niistä puhuminen olisi pahoittanut kertomaan myöhemmistäkin asioista, joihin ei tahdottu koskea. Seurauksena oli, että Akianderin teoksessa ei löydy mitään tietoja esim. Fredrik Östringin ja J. M. Stenbäckin oikeusjutuista, ei todistuksia herännäisyyden tavattomasta leviämisestä Suupohjassa eikä siitä, miten F. O. Durchmanin, Helander-veljesten y.m. kuuluisien saarnaajien ja edellä kaikkien muiden N. K. Malmbergin saarnat taivuttivat tämän maakunnan raa'an kansan elävään kristinuskoon ja loi siitä väestön, joka enemmän kuin yhdessä suhteessa vielä tänään kelpaa esikuvaksi maamme muiden seutujen asukkaille. Moni näillä tienoin toiminut herännäisyyden merkkimies ei ole nimeksikään mainittu, kaikkien etevimmät ainoastaan muutamin sanoin, ikäänkuin sivumennen vain.
Huomatumman sijan antaa Akiander Kalajoen-varren herännäisyydelle. Niinpä hän esim. jokseenkin täydellisesti tekee selkoa Kalajoen kuuluisasta käräjäjutusta sekä Jonas Laguksen elämänvaiheista. Paljon, jos kohta ylimalkaan jokseenkin puolueellisiin kertomuksiin perustuvia tietoja sisältää teos myöskin Vilhelm Niskasesta ja hänen toiminnastaan, jota paitsi hänen muistokirjansa melkein kokonaisuudessaan on saanut siinä sijan. Mutta verrattuina Savon herännäisyydestä Akianderille toimitettuihin tietoihin ovat Kalajoen-varrelta annetutkin kuitenkin niukat. Puutetta korvaavat jossain määrin useat Laguksen kirjeet — niiden lukua ei kuitenkaan olisi ollut vaikea paljonkin täydentää — jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa. Tässäkin suhteessa jää Suupohja aivan syrjään, sillä Akiander ei ole painattanut ainoatakaan tämän seudun oloja suoranaisesti käsittelevää kirjettä.
Ainoastaan yksi puoli Pohjanmaan herännäisyydessä on Akianderin teoksessa seikkaperäisesti käsitelty — se nim., joka koskee sikäläisten heränneitten pappien suhdetta Hedbergiin ja hänen perustamaansa suuntaan vuosina 1843-45. Hän valaisee tätä suhdetta runsaalla kirjekokoelmalla, joista varsinkin Laguksen kiivaat hyökkäykset ovat tunnetut. Ilmeistä on, että Akiander on saanut enimmät evankeelisen suunnan ja pietismin kovaa taistelua koskevat tietonsa ja painattamansa kirjeet ensinmainitun ryhmän miehiltä. Heidän kannalleen hän myöskin taistelua ja sen vaiheita arvostellessaan empimättä asettuu. Niinpä hän esim. on varustanut kertomuksensa taistelun pääosasta otsakkeella: "Valtaava taistelu ja pietismin kuolinkamppailu evankeliumin valon koittaessa". — Yhtä seikkaperäisesti, vieläpä tarkemminkin käsittelee Akiander tässä yhteydessä Hedbergin ja hänen hengenheimolaistensa suhdetta Paavo Ruotsalaiseen, K. Dahlbergin ja B. V. Birkstedtin matkaa Savoon (II, 541) y.m. Kaikkiaan käsittää esitys evankeelisen suunnan synnystä ja pietistain taistelusta Hedbergiä ja hänen hengenheimolaisiaan vastaan, kummankin puolen riitakirjoitukset siihen luettuna, lähes 200 sivua eli lähes neljännen osan koko hänen herännäisyydelle omistetusta esityksestään. Ja kuitenkin koskee kysymyksessä oleva kohta ainoastaan muutamia harvoja vuosia herännäisyyden vaiheista. Tästä asiasta on Akiander siis saanut hyvinkin tarkkoja tietoja, mutta nämä tiedot ovatkin ilmeisesti kotoisin evankeeliselta taholta. Pietistat puolestaan lienevät hänelle tästäkin asiasta hyvin vähän, jos ensinkään mitään tietoja antaneet.
Viimemainitussakin Akianderin esityksessä on kuitenkin, niin laajaperäinen kuin se onkin, suuria aukkojakin. Niinpä hän esim. ei kerro mitään tunnetun ruotsalaisen Roseniuksen väittelystä herännäisyyden johtomiesten kanssa "Venellin häissä" (II, 408-418). Muutamassa J. F. Berghin ainesten kokoamista varten Akianderille noin 1860 kirjoittamassa promemoriassa [Kirjoitus, jossa ei ole vuosimäärää, löytyy J. F. Berghin papereissa.] pyydetään tietoja tästä tilaisuudesta. Likeisin niitä Berghille toimittamaan olisi ollut Otto Hjelt, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, mutta syystä tai toisesta ei Akiander selvästikään ole näitä tietoja saanut, ei Berghin kautta eikä myöskään Hedbergiltä, joka niinikään oli tilaisuudessa saapuvilla. Ettei viimemainittukaan eivätkä hänen hengenheimolaisensa, jotka Akianderin teokseen niin paljon aineksia ovat keräilleet ja jotka, niinkuin tiedämme, pitivät Roseniuksen tuomitsevaa arvostelua Suomen herännäisyydestä ja sen huomatuimmista edustajista mitä pätevimpänä todistuskappaleena koko liikettä vastaan, näitä tietoja hänelle toimittaneet, riippuu selvästikin jostain erehdyksestä. Mitä uuden suunnan miehiin tulee, joista esim. K. K. von Essen ja Lauri Stenbäck olisivat voineet tästäkin tilaisuudesta omia näkemiään ja kuulemiaan kertoa, ei Akiander heidän kauttaan tästä asiasta, enemmän kuin muistakaan, mitään tietoja saanut. Poikkeuksena on vain A. W. Ingmanin yllämainittu selostus Vilhelm Niskasesta ja tämän suhteesta Suupohjan herännäisyyteen sekä A. O. Törnuddin ja K. K. von Essenin tiedot muutamista yksityisistä ekstaattisista ilmiöistä viimemainitulla seudulla, jotka vain todistavat, että Akiander kyllä oli heiltäkin tiedustellut aineksia teokseensa. Ennen he kyllä olivat kirjoittaneet ja puhuneet herännäisyydestä ja sen merkkitapahtumista, nyttemmin he eivät enää sitä tehneet.
On väitetty, että Akianderin teoksen päätarkoitus on kuvailla varsinkin kansamme syvissä riveissä syntyneitä, opissa ja elämässä tavallisuudesta poikkeavia uskonnollisia ilmiöitä, ja että tekijä sentähden on jättänyt Suupohjan herännäisyyden, joka Malmbergin kuolemaan asti oli yksinomaan pappien johtama liike, syrjään. Väite ei voi olla oikea, koska esim. evankeelisen, niinikään pappien johtaman suunnan aikaisemmat vaiheet ovat teoksessa saaneet jokseenkin huomatun sijan, puhumattakaan siitä, että siinä runsaasti tapaamme ei vain Hedbergin, vaan muidenkin tähän suuntaan kuuluvien pappien kirjeitä, jota vastoin lukija jää kokonaan kaipaamaan näytteitä Suupohjan liikkeen johtomiesten kirjeenvaihdosta, vaikka tämä kirjeenvaihto, niinkuin tiedetään, 1840-luvulla ja vielä seuraavalla vuosikymmenelläkin oli hyvin vilkasta. Poikkeuksena ovat vain muutamat heidän hedbergiläisen riidan aikana kirjoittamansa kirjeet, jotka, niinkuin vasta on huomautettu, tekijä ilmeisesti on saanut evankeelisen ryhmän miehiltä.
Syynä siihen, että Akiander on painattanut niin monta viimemainittua riitaa koskevaa kirjettä, lienee muutoin ainakin osaksi se seikka, että hän on tahtonut näyttää, miten kiivaasti alkuperäisestä herännäisyydestä kehittyneiden eri suuntien edustajat hyökkäsivät toisiaan vastaan. Jos kohta eroitus näiden suuntien välillä ainakin oppiin nähden monesti on suurempi kuin hän näkyy huomanneen, täytyy toiselta puolen myöntää, että hänen arvostelunsa näistä riidoista on monessa suhteessa oikeutettu. Teoksen VII:nen osan esipuheessa hän näet lausuu: "Jos tarkastamme viime aikojen riitoja armonjärjestyksestä, niin huomaamme, että eri nimillä nimitetyt hengelliset suunnat pääasiassa puolustavat samaa oppia parannuksesta ja uskosta, laista ja evankeliumista, mutta eroavat toisistaan ainoastaan käsityksessään jonkun kohdan suuremmasta merkityksestä autuuden opissa. Sentähden ei voi surutta seurata sitä kiivautta, niillä ne, joiden tulisi julistaa rauhan ja sovinnon sanaa, soimaavat toisiaan kerettiläisyydestä. Heidän käytöksensä todistaa, etteivät he, ennenkuin tuomiten hyökkäsivät toisiaan vastaan, käsi sydämellään kysyneet: mistä johtuu leppymättömyyteni kristiveljiäni vastaan, mitä on uskoni koko maailman sovittajaan vaikuttanut suvaitsemattomaan, katkeraan sydämeeni?" Että Akiander tällä huomautuksella tarkoittaa kaikkia herännäisyydestä lähteneitä, siis ei ainoastaan Ruotsalaisen, Vilhelm Niskasen ja Laguksen edustamia suuntia, vaan hedbergiläisyyttäkin ja renqvistiläisyyttä, se on kyllä myönnettävä, mutta joka tarkkaan tutkii hänen teostaan, ei voi olla huomaamatta, että moite etupäässä kohdistuu kolmeen ensinmainittuun suuntaan. Uudesta suunnasta teoksessa ei mitään puhuta. Ainoastaan muutamista teokseen otetuista kirjeistä ja lausunnoista voi lukija aavistaa, että papit ja säätyläiset erosivat Malmbergista, ja hän tulee siihen käsitykseen, että Suupohjan herännäisyys kukistui yksin jääneen johtajansa kera. Jos ne henkilöt, jotka olisivat olleet lähinnä antamaan Akianderille tietoja Suupohjan herännäisyysliikkeestä, näin ajattelivatkin, olisi heillä kuitenkin pitänyt olla paljonkin kerrottavaa tämän liikkeen aikaisemmista vaiheista. Mutta, niinkuin olemme huomauttaneet, ei Akianderin teoksessa löydy ainoata kirjettäkään, josta lukija voisi saada jonkunmoistakaan käsitystä siitä, millainen tämä liike ennen jaon aikoja oli, miten laajalle levinnyt ja yleistä huomiota koko maassa herättävä. On miltei mahdotonta olettaa, ettei Akiander tietoja näistä asioista sikäläisiltä, ennen liikkeeseen kuuluneilta papeilta olisi pyytänyt, varsinkin koska hän toisilta heistä on saanut tietoja paitsi Vilh. Niskasesta, muutamista aivan vähäpätöisistäkin ja myöhempään aikaan kuuluvista uskonnollisista ilmiöistä. [Akiander III, 246-252.]
Niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, suosi J. F. Bergh eniten kaikista varsinaisen herännäisyyden miehistä Akianderin työtä. Tunnollisesti koetti hän hankkia viimemainitulle niin laajalti kuin suinkin tietoja Savon herännäisyydestä ja toimitti ne perille silloinkin, kun saamansa todistuskappaleet ja arvostelut olivat ristiriidassa hänen oman vakaumuksensa kanssa. Arvokkaita ovat hänen Paavo Ruotsalaisen oppia koskevat huomautuksensa sekä ne selittävät lisäykset, jotka hän on liittänyt muiden lähettämiin, tätä kysymystä koskeviin selvityksiin. Varsin valaiseva on esim. seuraava kohta (Akiander VII, 73). Nimimerkki P. W. oli Akianderille kirjoittanut: "Uskon hedelmistä, pyhityksestä ja rakkaudesta, Paavo tosin ei puhunut usein ja sanoi kerran minulle, ettei hän tahtonut niistä puhua sentähden, että ihminen luonnostaan on taipuva niihin luottamaan ja nojaamaan koko parannuksen asian. Pidä itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa, oli hänen sanansa." Näiden sanojen johdosta huomauttaa Bergh: "Katso todellisia lahkolaisia. Niin kauan kuin voivat noudattaa sääntöjään pyhityksestä (ulkonaisia harjoituksia, vieläpä aivouskoaan ja varmuuttaan, jonka he eivät uskalla antaa kehittyä etsiväksi uskoksi, vaikka he tekevätkin syntiä ja tuntevat nuhteita siitä), ovat he valppaita, vieläpä uhmailevan rohkeitakin, mutta jos joku laiminlyöminen tapahtuu, niin on vastakohta tarjona. Siten katoaa hengen köyhyys ja kasvaminen itsensä ja armon suuruuden tuntemisessa. Ainoastaan armontilan varmuuden tuntemisessa voipi ihminen joutumatta itsevanhurskauden vaaraan katsoa pyhitystään. Tätä tarkoittavat sanat 'pidä itsesi sen verran pyhänä kuin uskosi kannattaa'. En kuitenkaan tahdo kieltää, että Paavo, samoinkuin Lutherkin, vähemmän puhui pyhityksestä kuin apostolit lähetyskirjeissään, mutta tämä riippui siitä farisealaisesta mielestä, jota hän huomasi useimmissa niissä sanankuulijoissa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Kaikkina aikoina on tapahtunut, että toinen äärimmäisyys synnyttää toisen. Niinpä on Renqvistin äärimmäisyys ajanut välinpitämättömyyteen ulkonaisiin rukousharjoituksiin nähden tahi niiden halveksimiseen ja Hedbergin äärimmäisyys synnyttänyt arkuutta armon omistamisessa."
Tuntuu oudolta, että Akiander kertoo nämä Berghin sanat ainoastaan selventävänä muistutuksena ja pienillä kirjaimilla viivan alla painettuina eikä laske niitä huomattavammalla tavalla kuvaamaan Paavo Ruotsalaisen oppia. Ne ovat sitä tärkeämmät, kun miltei kaikki herännäisyyden sielunpaimenet yksityisessä sielunhoidossaan tarkkaan noudattivat niitä ohjeita, joita ne sisältävät. Varsinkin siihen nähden, että selostus Paavo Ruotsalaisen opista, monen henkilön esittämänä kun se Akianderin teoksessa esiintyy, ainakin pyhitysoppiin nähden on vaillinainen, olisi Berghin yllämainitun selvittävän lisäyksen esittäminen toisessa yhteydessä ollut tarpeen.
Toisessakin suhteessa ansaitsevat nämä sanat huomiota. Ominaista Suomen herännäisyydelle on, ettei se missään osassa maata, ole esiintynyt kirkosta erilleen pyrkivänä lahkona, vaan päinvastoin. Tuo Berghin selittävä lisäys oli omiaan huomauttamaan Akianderille tätä hänen esitykselleen varsin tärkeää seikkaa. Jos hän olisi sen täysin oivaltanut, olisi moni hänen kirkon viranomaisilta saamansa syyttävä arvostelu herännäisyyden separatistisesta luonteesta hänelle esiintynyt oikeammassa valossa. Ja samaan tulokseen olisi hän tullut, jos hän tarkemmin olisi tutkinut liikkeen vaiheita niillä tienoin, missä papit sitä johtivat. Tuo herännäisyyden uskollisuus kirkolle tulee näet mitä huomattavimmalla tavalla näkyviin varsinkin liikkeen pääpaikoissa, Suupohjassa ja Kalajoen varrella jo ennen niitä aikoja, vv. 1862-1863, jolloin Akiander julkaisi teoksensa VI:nen ja VII:nen osan. Näiden seutujen heränneet, n.s. niskaslaiset, olivat näet jo muutamia vuosia olleet yksinomaan talonpoikien johdettavina, kaikki papit kun olivat vetäytyneet heistä erilleen, ja usein he saarnatuoleista saivat kuulla hyvinkin ankaroita tuomioita, mutta ei kukaan heistä nytkään ajatellutkaan kirkosta luopumista.
Ainoastaan kolme pappia on Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa saanut osakseen erikoisempaa huomiota: Jonas Lagus, F. G. Hedberg ja Henrik Renqvist. Tämä tuntuu sitä oudommalta, kun tekijä monesti hyvinkin seikkaperäisesti tekee selkoa semmoistenkin talonpoikien elämänvaiheista, joiden vaikutus herännäisyyden vaiheisiin kaikesta päättäen oli hyvinkin vähäarvoinen. Monen etevän ja liikkeen hyväksi paljon vaikuttaneen papin nimeä etsii teoksesta turhaan ja tiedot etevimmistäkin, kolmea yllämainittua lukuunottamatta, ovat kovin niukat. Tämä puutteellisuus pistää sitä enemmän silmään, kun Akiander III:nen osan esipuheessa lausuu seuraavat sanat teoksensa tarkoituksesta: "Suomen kirkkohistorian tuleville kirjoittajille olisi ollut tarpeeksi lisäyksiä tekemättä toimittaa vain asiakirjat painoon; mutta pidin silmällä muitakin lukijoita kuin vain historian tutkijoita, ja ryhdyin sentähden ryhmittämään asiakirjat maassamme syntyneiden eri opinsuuntien mukaan ja tämän ohessa luomaan silmäyksiä eri opinryhmiin sekä antamaan elämäkerrallisia tietoja etevimmistä henkilöistä. Viimemainitut tiedot ovat monessa suhteessa tulleet hyvin niukoiksi ja köyhiksi, mutta tämä annettaneen minulle anteeksi, kun huomautan, ettei minulla ole ollut mitään esitöitä perustana, vaan että olen ollut pakoitettu hyvin laajalla kirjeenvaihdolla hankkimaan sekä elämäkerralliset tiedot että itse asiakirjat". Tämäkin huomautus viittaa siihen, että Akiander työssään sai hyvin vähän kannatusta heränneiltä papeilta. Kiitettävänä poikkeuksena olivat F. G. Hedberg ja J. F. Bergh sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Henrik Renqvist.
Mitä niihin Paavo Ruotsalaisesta Akianderille annettuihin tietoihin tulee, jotka löytyvät teoksen VI:ssa osassa, niin on ilmeistä, että tekijä niitä esittäessään miltei kauttaaltaan, niissäkin paikoin, joissa hän ei käytä lainausmerkkiä, useimmiten kertoo kerrottavansa ja lausuu arvostelunsa niiden henkilöiden sanoilla, joilta hän tietonsa on saanut. Ja nämä tiedot ovat ylimalkaan semmoisia, että on vaikea käsittää, miksi Akianderin esitys niihin määrin suututti Rahmia, että tämä, niinkuin olemme nähneet, jyrkästi kieltäytyi antamasta Berghin häneltä pyytämiä lisätietoja. Täytyy myöntää, että tuo hänen kiivautensa osoittaa liiallista Paavo Ruotsalaisen muiston kunnioittamista. Varsinkin Laguksen johtamassa suunnassa, johon Rahmkin kuului, säilyi vielä johtajan kuolemankin jälkeen tämä katsantotapa.
Varmuudella ei tiedetä, kuka Akianderille hankki L. J. Niskasen ja Vilhelm Niskasen muistokirjat. Ehkä sai hän nekin J. F. Berghin kautta. Mitä muutoin näihin asiakirjoihin tulee, tekee Akiander pitkillä otteilla hyvin tarkasti selkoa niiden sisällyksestä. L. J. Niskasen muistokirjan luotettavaisuutta näkyy hän kyllä jossain määrin epäilleen, mutta ylimalkaan tuntuu hän antaneen sille suurtakin arvoa. Jos hän esim. A. V. Ingmanilta, jonka kanssa hän oli paljon tekemisissä, ja muilta uuden suunnan miehiltä ehkä olikin saanut kuulla epääviä arvosteluja tästä lähdekokoelmasta, painoi epäilemättä toiselta puolen Laguksen siitä antama kiittävä lausuntokin hänen mielestään niin paljon vaa'assa, että hän monesti empimättä sitä lähteenä käyttää. Vilhelm Niskasen muistokirjan sanoja hän sitä vastoin usein kertoo todistuksena harhaan johtavasta opista, niinkuin sen tekijäkin saa tyytyä moneen hyvinkin ankaraan arvosteluun. Tässä on kuitenkin huomattava, että miltei kaikki, joilta Akiander on voinut saada tietoja viimemainitusta, sekä uuden että toistupalaissuunnan edustajat moittien arvostelivat sekä hänen oppiaan että hänen tointaan heränneitten johtajana eivätkä siis voineet antaa hänestä kuin ylimalkaan epäedullisia tietoja. Siihen nähden on Akianderin esitys Niskasesta hyvinkin tasapuolinen.
Omituista on, ettei Akianderin teoksen herännäisyyttä koskevissa osissa löydy mitään J. I. Berghin käsialaa suoraan muistuttavaa kohtaa, lukuunottamatta III:teen osaan (siv. 268) lainattua otetta hänen Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämästään esitelmästä "Kenessä on Pyhä Henki?" Tuskin oli Akiander viimemainitulta mitään tietoja pyytänytkään. Ja vielä omituisemmalta tuntuu, ettei J. F. Berghkään tässä asiassa näy veljensä puoleen kääntyneen. Ainakaan ei näiden veljesten välisestä, kysymyksessä olevina vuosina hyvin vilkkaaksi käyneestä kirjeenvaihdosta, joka suureksi osaksi on säilynyt, ole sanallakaan siitä puhetta. [J. F. Berghin kirjekokoelma.] Ja kuitenkin oli J. I. Bergh hyvinkin perehtynyt Savon herännäisyyden vaiheisiin sekä elävästi vakuutettu siitä, että tämä liike historiallisessakin suhteessa oli mitä tärkein ilmiö Suomen kirkon vaiheissa. Niinpä oli hän Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämässään esitelmässä (VI, 104) lausunut seuraavat, jo ennen (I, 1-3) kertomamme sanat: "Kuusikymmentäkaksi vuotta on kulunut siitä kun yksi niitä voimakkaampia liikkeitä, joiden kautta Jumalan henki on tahtonut vuodattaa elämää Suomen kirkon jähmettyneihin kaavoihin, yhtäkkiä tämän Iisalmen seurakunnan Savojärven kylässä syntyi niin voimallisena, että tuskin mikään Suomen kirkon asiakirjoissa mainittu liike on sen vertainen ollut ja että sen vaikutukset eivät vielä tänään ole keskeytyneet eivätkä lakanneet." Mies, joka vielä näinä herännäisyyden hajoomisen aikoina, jolloin niin moni liikkeen entisistä puolustajista ei enää tahtonut sen menneistä vaiheista ja vielä vähemmin sen yhä kestäneestä vaikutuksesta puhua, näin lämpimästi siitä todisti, olisi jos kukaan ollut oikeutettu vaatimaan itselleen sananvuoroa sen muistoja koottaessa ja niitä arvosteltaessa, mutta, niinkuin jo sanoimme, etsii lukija turhaan Akianderin teokseen kootuista kirjoituksista hänen kynänsä jälkiä. Tuntuu kuin olisi syynä siihen Lauri Stenbäckin jyrkästi hylkäävä vastaus J. I. Berghille, kun tämä häneltä, niinkuin ennen on mainittu, Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tiedusteli aineksia viimemainitun elämäkertaan, jonka kirjoittamiseen hän aikoi ryhtyä. Ehkä estelivät häntä myöskin toistupalaissuunnan vikoileva mieli sekä hänen monenkaltaiset muut toimensa näinä aikoina. Oli miten oli — joka tapauksessa on tämä puute Akianderin aineskokoelmassa tuntuva. Eikä sekään suinkaan asiaa paranna, että tekijä yllämainittujen Savon herännäisyyden alkuvaiheita tarkoittavien sanojen jälkeen, jotka hän teoksensa III:ssa osassa kertoo, on liittänyt sanan: "sic!" sekä niistä lausunut seuraavan arvostelun: "Tunnustan, etten näissä tapahtumissa näe mitään edes niin tavatonta ja erinomaista kuin monessa muussa tässä osassa kuvatussa ekstaattisessa ilmiössä". Päinvastoin on tämä arvostelu omiaan lukijalta salaamaan, että Berghin käsitys Savojärven tapahtumista ei suinkaan ollut ainoastaan hänen käsityksensä ja että miltei kaikki sen ajan heränneet arvostelivat tätä asiaa samoinkuin hänkin. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Akiander ollut altis tunnustamaan herätysajan suurta merkitystä Suomen kirkon vaiheissa. Mitä hän siihen kuuluvista liikkeistä ajatteli, näkyy esim. seuraavista VII:nen osan esipuheessa löytyvistä sanoista: "Vaikka kaikissa näissä toisistaan eroavissa opinsuunnissa onkin varjopuolia ja vaikka monessa uskonnollisessa intoilijassa jumalisuuden varjon alla piileili ja vielä tänään piileilee paljon teeskentelyä sekä aistillista ja maailmallista himoa, on vakaumuksemme kuitenkin, että 'herätykset' ja niistä johtuneet hengelliset liikkeet kaikkialla, missä kansa luonnollisella älyllään on ymmärtänyt eroittaa ytimen kuoresta, ovat vaikuttaneet enemmän hyvää kuin pahaa. Jo nyt kysytään Jumalan sanan palvelijoilta enemmän, jo nyt vaaditaan heiltä ei vain jumaluusopillisia tietoja, vaan niiden kera uskonnollista mieltä. Ja jota enemmän kansan henkinen sivistys lukemisen kautta kasvaa, sitä enemmän vaaditaan niiltä, jotka tahtovat esiintyä kansan opettajina. Jos nämä eivät voi eivätkä tahdo kohota sanankuulijoittensa kantaa korkeampaan henkiseen ja siveelliseen sivistykseen, miten voivat he silloin täyttää evankeelisen saarnaajan tehtävän, miten saada osakseen kunnioitusta sanankuulijoiltaan? Tämän älyää opiskeleva nuorisokin, eikä enää sisällistä kutsumusta tuntematta yhtä kevytmielisesti kuin ennen antaudu papinuralle. Ja tämä on hyvä ajan merkki." On valitettavaa, ettei Akiander itse historiallisessa esityksessään anna paljon ensinkään sijaa tällaisille huomautuksille. Ne olisivat olleet omiaan heränneitten piireistä poistamaan monet ennakkoluulot hänen teoksensa tarkoituksesta ja vaatineet heitä sitä puolueettomammin arvostelemaan. Nyt sitä vastoin herännäisyyden johtomiehet ja melkein poikkeuksetta myöskin ne lukuisat henkilöt, joille vielä jaonkin jälkeen liikkeen menneet vaiheet olivat rakkaat, olivat hyvinkin tyytymättömiä siihen leimaan, jonka Akianderin esitys oli näille vaiheille antanut. [Kert. A. O. Törnudd, Otto Hjelt, Josef Österbladh, Charlotte Achrén, J. V. Nybergh y.m.] Evankeelisen suunnan edustajat sitä vastoin tervehtivät mieltymyksellä teoksen ilmestymistä, se kun muka "niin selvästi oli näyttänyt toteen pietismin erehdyksen". [Kert. E. M. Rosengren, rehtori A. F. Rosendal, Josef Grönberg, J. V. Nybergh, Otto Hjelt y.m.] Heidän vastenmielisyyttänsä viimemainittua liikettä vastaan tuki sekin seikka, että Akianderin esitys Hedbergistä ja tämän perustaman suunnan aikaisimmista vaiheista on paljon johdonmukaisempaa ja myötätuntoisempaa kuin se kuva, minkä lukija hänen teoksestaan saa herännäisyydestä ja sen huomatuimmista henkilöistä.
Mitä itse kansaan tulee, jäi Akianderin teos sekä heränneille että muille miltei kokonaan tuntemattomaksi. Nekin kansanmiehet, joiden kirjoituksia siinä löytyy, eivät kirjasta muuta tietäneet kuin mitä joku pappi heille kertoi tahi luki. Suurin osa tästä laajasta teoksesta on nim. kirjoitettu ruotsiksi, niin etteivät valistuneimmatkaan talonpojat voineet sitä lukea. Ainoat kansan syviin riveihin kuuluvat henkilöt, jotka jonkunlaisella mielenkiinnolla seurasivat Akianderin teoksen viimeisten osien ilmestymistä, olivat Renqvistin hengenheimolaiset. Eivät vain Mikkelin-puolen rukoilijat, joiden johtomiehet, niinkuin olemme nähneet, olivat toimittaneet tuon teoksen tekijälle tärkeitä tietoja, vaan tämän suunnan edustajat Sortavalan seuduilla, vieläpä muutamat Lounais-Suomessakin tiesivät, että Akiander tulisi käsittelemään heidän oppi-isänsä elämänvaiheita ja että viimemainittu itse oli luottamuksella lähettänyt hänelle paljon vanhoja kirjeitä sekä hankkinut hänelle muitakin aineksia, jonka vuoksi hekin siitä hyvää ajattelivat. Mitä Renqvistin omaan suhteeseen Akianderin työhön tulee, todistavat seuraavat otteet hänen 1860-luvulla kirjoittamistaan kirjeistä, että hän suurella mielihyvällä sitä seurasi ja kernaasti siitä muillekin puhui.
Huhtikuun 13 p:nä 1857 kirjoittaa Renqvist Monellille: "Viime kesänä Akiander examenpitomatkallaan tuli minun tyköni, viipyi kokonaisen rupeaman ja kyseli minulta elämäkertaani. Hän tahtoisi nyt kirjallisesti tietoja. Lupasin antaa, mutta käteni on niin kipeä, että on työläs kirjoittaa. Tahtoisin näyttää, miten Jumala on varjellut minua villityksistä" [Kirjeen omistaa Kirkkohistoriallinen seura.].
Lokakuussa 1861 päivätyssä Renqvistin pojalleen kirjoittamassa kirjeessä löytyvät seuraavat sanat: "Olen ollut pakoitettu vapisevalla kädelläni kirjoittamaan entistä enemmän. Professori Akiander kirjoitti elämäkertani, mikäli hän sen kirjoittaa voipi minun hänelle aikaisemmin antamieni tietojen, kihlakunnanoikeuden, hovioikeuden ja konsistoriumin pöytäkirjojen ja päätösten nojalla vuosikymmeniä kestäneessä oikeusjutussa. Kirjoituksensa lähetti hän minulle korjattavaksi sekä kehoitti minua hänelle lähettämään kaikki hengellisiä asioita koskevat muilta saamani kirjeet sekä niiden autuuden oppia koskevien kirjeiden konseptit, joita minulla ehkä on. Lähetin hänelle 70 hengellistä kirjettä, joista hän kopioi 50. Jo aikoja sitten olen korjannut sen elämäkerran, jonka hän on minusta kirjoittanut. Nyttemmin on minulla kirjoitettava vain vastaus muutamaan minusta ruotsalaiselta taholta kirjoitettuun hyvin ilkeään ja valheelliseen kirjoitukseen". [Renqvistin,; kirje K. Renqvistille 11/10 61 (omistaa maist. A. Renqvist).]
Muutamasta Renqvistin pari vuotta myöhemmin samalle pojalleen kirjoittamasta kirjeestä näkyy, että hän oli aikonut itse kirjoittaa elämäkertansa, vaan sittemmin, ehkä Akianderin tiedustelujen johdosta, tästä ajatuksesta toistaiseksi luopunut. Samassa kirjeessä hän kirjoittaa: "Nyt on professori Akiander teoksensa VII:ssä osassa kuvannut koko ulkonaisen elämäni kaikkine siihen kuuluvine oikeusjuttuineen ja niistä aiheutuvine kärsimyksineen. Hän on kirjoillani ja yksityisille henkilöille kirjoittamillani kirjeillä, joita hän on tusinoittain painattanut, todistanut, että oppini kaikissa kohdissa on raamatun mukainen ja luultavasti siitä syystä varustanut tämän osan minun kuvallani. Hedbergin kuvaa hän ei ole siihen ottanut, vaikka hän laajalti puhuu myöskin hänen opistaan sekä kirjaansa on ottanut paljon hänen kirjeitään ja pitkiä otteita hänen kirjoituksistaan". [Renqvistin kirje K. Renqvistille 13/11 63 (omistaa maist. A. Renqvist).]
Että Renqvist sanankuulijoilleen oli kertonut, mitä Akiander oli hänestä kirjoittanut, näkyy seuraavista hänen Monellille kirjoittamistaan sanoista: "Nyt kaikki suomalaiset tahtoisivat suomeksi Akianderin kirjan, kun ovat saaneet lukea mitä siinä suomeksi on. Minun elämäkertani on Akiander melkein hyvästi eli oikein osannut kirjoittaa ja myöskin kirjeitä minulle ja minulta paljon siihen pannut". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).] Hyvin mieltynyt oli Renqvist muutoinkin Akianderiin. Niinpä lausuu hän samassa kirjeessä: "Akiander on nöyräluontoinen minua kohtaan, niin että alensi itsensä minua veljeksi kutsumaan viimeisessä kirjeessään". [Renqvistin kirje Monellille 25/12 63 (omistaa Kirkkohistoriallinen seura).]
Seuraavana vuonna ryhtyi Renqvist toimittamaan tuota elämäkertansa kääntämistä suomeksi, mutta kivuloisuus esti häntä työtä jatkamasta, jonka tähden hän päättikin sen sikseen jättää. Sen sijaan mietti hän vieläkin sitä elämäkertansa kirjoittamista, josta vasta mainitsimme. [Renqvistin kirje K. Renqvistille 19/1 64 (omistaa A. Renqvist.)] Tästäkään hankkeesta ei kuitenkaan enää mitään tullut.
Miten tyytymättömiä heränneet Renqvistiä ja hänen ystäviään lukuunottamatta olivatkin Akianderin teokseen, on kiitollisuudella tunnustettava, että hän sillä on herännäisyydellekin suuren palveluksen tehnyt. Hän on teokseensa koonnut monet tärkeät tätä liikettä koskevat asiakirjat, jotka ilman hänettä olisivat joutuneet hukkaan. Hän on oivaltanut näiden asiakirjojen tärkeyden aikana, jolloin useimmat herännäisyyteen kuuluneet tai kuuluvat henkilöt eivät tehneet mitään niiden pelastamiseksi unholaan joutumasta. Tämän tosiseikan rinnalla supistuvat pieniksi ne oikeutetutkin muistutukset, joita herännäisyyden vaiheisiin perehtyneet tekivät hänen esitystään vastaan.