VII.
Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.
Tiedustellessamme Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme itsestään ymmärrettävistä syistä niihin miehiin, joiden kautta Jumala ylläpiti tätä liikettä niinäkin vaikeina aikoina, jolloin sen nuoruuden into ja miehuudenajan voima olivat antaneet sijaa vanhuuden väsyneille päiville, ja syksyn myrskyt uhkasivat hävittää kaikki. Ensimmäisenä näistä miehistä astuu silloin eteemme Juhana Fredrik Bergh. Hänkin on jo vanhentunut, hänen ruumiinvoimansa ovat riutuneet ja monet raskaat murheet levittävät usein syksyn pimeää hänen mieleensä, mutta hänen henkensä valvoo, ja odottaessaan Herransa tuloa tekee hän loppuun asti yhtä ahkerasti sitä heränneen paimenen työtä, jolle hän jo nuorena on elämänsä vihkinyt.
Olemme huomauttaneet Berghin työstä valtiopäivillä sekä nähneet, miten huolellisesti hän koetti perehtyä eduskunnan käsiteltävinä oleviin kysymyksiin. Mutta näidenkin toimien aikana seurasi hän tarkasti seurakuntansa asioita, ahkerasti kirjoittaen kirjeitä ja toimittaen muulla tavoin ohjeita ja neuvoja sanankuulijoilleen. Varsinkin muisti hän niitä, joille hän oli uskonut johtajantehtäviä heidän keskuudessaan. Huomattavin näistä oli hänen vävynsä O. H. Cleve (III, 499), joka vuosina 1859-64 toimi ylimääräisenä pappina Rantasalmella. Ja kotona ollessaan oli Bergh yhtä ahkera ja huolellinen paimentyössään, kuin miehuutensa paraina päivinä. Mutta surulla täytyi hänen kokea, että hengellinen velttous vuosi vuodelta sai yhä enemmän sijaa seurakunnassa, jos kohta siinä vielä eloakin näkyi. Bergh oli järjestyksen mies. Siltäkin kannalta katsoen loukkasi häntä kovin esim. se, että paljon ihmisiä jumalanpalveluksen aikana kokoontui juttelemaan seurakuntataloon sekä yksityisten kirkon läheisyydessä oleviin asuntoihin. Muutamassa kirjeessä [J. F. Berghin kirje O. II. Clevelle 15/11 64.] valittaa hän sitä, ettei hän virkamiehiltä, joiden puoleen hän tuon huonon tavan poistamiseksi oli kääntynyt, ollut saanut mitään apua. "Kummallista", lausuu hän tämän johdosta, "ettei valtio tahdo käsittää, että kirkko on siveellisyyden perustus ja että siveellisyys on valtion perustus".
Joulukuussa 1863 määrättiin O. H. Cleve jumaluusopin lehtoriksi Jyväskylän alkeisopistoon. Hänen poismuuttonsa Rantasalmelta sai aikaan huomattavan aukon seurakunnan hengellisissä oloissa ja tuntui raskaalta varsinkin sen vanhasta kirkkoherrasta. Paitsi sitä, että näet Bergh oli erittäin mieltynyt tähän vakavamieliseen ja hartaasti uskonnolliseen mieheen, viihtyi hän siitäkin syystä hänen seurassaan, että Cleve oli opinnoille altis sekä tarkasti, niinkuin hänen appensakin, seurasi aikansa hengellisen elämän virtauksia ja muita niiden kanssa yhteydessä olevia yleisinhimillisiä kysymyksiä. Niinpä esim. hänen jumaluusopinlehtorinvirkoja varten kirjoittamansa väitöskirja "Försök att historiskt belysa läran om prestaembetet" (Koe historiallisesti valaista oppia papin virasta), joka painettiin 1863, tuotti Berghille paljo iloa, samoinkuin hänen tälle ajan polttavissa kysymyksissä julkilausumansa mielipiteet. Usein kirjoittivat he toisilleen. Varsinkin Cleve pyysi kaikissa tärkeissä kysymyksissä neuvoa vanhalta, valistuneelta apeitaan. Eikä tämä kieltäytynyt vastaamasta. Mielenkiintoista on lukea näitä Berghin Clevelle kirjoittamia kirjeitä. Ne ilmaisevat paitsi tuota syvällisen hellää, hänelle niin ominaista uskonnollisuutta, joka aina on kirjeiden pohjasävelenä, tarkkaa huomiokykyä ja avonaista silmää mitä erilaisimpia ilmiöitä käsittämään. Monesti näkyy niissä, samoinkuin Berghin muissakin kirjeissä, myöskin erinomaisen tarkkaa kaukonäköisyyttä ja aina mitä uskollisinta myötätuntoisuutta kansan olojen parantamiselle, niin hengellisten kuin aineellisten puutteiden poistamiselle. Hän tahtoo kehittää ja sivistyttää kansaa, mutta samalla kiinnittää sitä niihin toimiin ja töihin, joista sen toimeentulo ennenkin on riippunut. Huomattava on tähänkin nähden hänen vasta mainitsemamme O. H. Clevelle kirjoittamansa kirje. [15/11 64.] Viimemainittu, joka vasta oli muuttanut Jyväskylään, oli kirjoittanut Berghille siellä perustetusta kasvatusopillisesta seurasta, joka ohjelmaansa näkyy ottaneen myöskin maalaiskansan johtamisen kirjallisiin harrastuksiin. Tämän johdosta kirjoitti Bergh: "Tuottakoot kokouksenne hyötyä myöskin hengelliselle elämälle! Minä tulen yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että n.s. sivistys ilman tosi jumalanpelkoa ei ensinkään hyödytä. Se tuottaa vain vahinkoa ja turmelusta, sen näkee täälläkin. Se on esteenä myöskin taloudelliselle edistymiselle. Ne, jotka siitä ovat päässeet osallisiksi, karttavat ja häpeevät työtä ja pitävät laiskuutta hyveenä, kun vain voivat saada säätyläisten vaatteet yllensä. Pedagoogiselle yhdistykselle tulee huomauttaa tätä. Irstaimmat Helsingissä ovat juuri ne, jotka ovat saaneet tämmöisen kasvatuksen. Siltä alkaa näyttää myöskin täällä maalla. Ainoastaan heränneet palvelijat tyytyvät toimittamaan tavallista talonpojan työtä, riihenpuintia ja karjanhoitoa."
Maassamme näinä aikoina heränneeseen harrastukseen kansan sivistyksen korottamiseksi, joka harrastus pari vuotta myöhemmin synnytti kansakoululaitoksemme, otti Bergh innokkaasti osaa. Jo nuorena pappina oli hän, niinkuin ennen (I, 152) olemme maininneet, vankilansaarnaajana Kuopiossa tullut siihen vakaumukseen, että useimpain rikosten syynä olivat kerjuu ja puute. Tämä vakaumus johdatti hänet ensin (I, 340) pyhäkoulujen perustamiseen sekä monenkaltaisiin toimiin kansan taloudellisen tilan parantamiseksi. Vielä vanhoilla päivillään työskenteli hän innokkaasti tuon nuoruutensa lempiaatteen toteuttamiseksi. Niinpä hän esim. joulukuussa 1864 piti pitäjänkokouksen Rantasalmella koulun perustamiseksi tämän pitäjän Haapaniemen kylään. Yritys kohtasi tietysti vastarintaakin. Toiset yhtyivät muutaman vaikutusvaltaisen isännän lausuntoon: "Valistusta on meillä kyllin, lisää ei tarvita", mutta enemmistö kannatti Berghiä. Millaiseksi tämä oli suunnitellut koulua, näkyy seuraavasta hänen kirjeessään O. H. Clevelle löytyvästä selostuksesta: "Tarkoitus olisi tähän kansakouluun yhdistää lastenkoti. Varat saadaan maanviljelyksestä. Ainoastaan semmoisia oppilaita otetaan kouluun, jotka käytännöllisestikin tahtovat oppia kaikki, mikä kuuluu maanviljelykseen. Ne, jotka ovat läpikäyneet koulun, pääsevät opettajiksi kylissään ja saavat palkakseen vanhat koulumestarikapat. Haapaniemen koulusta tulisi siis jonkunlainen seminaari. Paitsi kristinuskoa, kirjoittamista, laskentoa ja maanviljelystä (pääasiallisesti käytännöllistä) otetaan ohjelmaan, jos aika myöntää, muitakin aineita". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 9/1 65.] — Köyhän ajan sekä Berghin pian tapahtuneen kuoleman tähden jäi hanke sikseen, mutta sekin puolestaan todistaa paljon tämän valppaan miehen harrastuksista kristillisen kansansivistyksen hyväksi.
Raskaita olivat Berghin viimeiset vuodet. Poikiensa tähden oli hän vanhoilla päivillään joutunut taloudelliseen ahdinkoon, joka tuotti hänelle paljon huolta. Muitakin nöyryytyksiä täytyi hänen heidän tähtensä kokea. Kovasti painoi hänen hellää mieltään myöskin tähän aikaan monta vuotta perätysten sattunut kato ja siitä seuraava köyhyys ja tautisuus. Ylen raskaaksi kasvoi silloisissa oloissa hänen työtaakkansakin, varsinkin kun hänen terveytensä vuosi vuodelta kävi yhä huonommaksi. Muunohessa vaivasi häntä kova kolotustauti, joka etenkin öisin tuotti hänelle "sietämättömiä tuskia". Epäuskon kasvava valta, herännäisyyden taantuminen monessa paikoin, kirkkolakia y.m. kirkollisia ja isänmaallisia kysymyksiä koskeva erimielisyys eivät myöskään olleet omiaan virkistämään Berghin mieltä ja helpottamaan hänen raskaan työpäivänsä iltahetkiä. Mutta Herran kädestä ottaa hän kaikki, mitä hänen osakseen tulee, ei vastenmielisesti, vaan kiittäen ja ylistäen. On kehoittavaa nähdä, miten huolet ja vastoinkäymiset ahdistavat häntä yhä likemmäs Jumalaa. Kansan köyhyyttä ja omia taloudellisia huoliaan ajatellen kirjoittaa hän: "Olen koettanut oppia ja opettaa muille neljättä rukousta sen yhteydessä muiden rukousten kanssa. Herra opettakoon meitä uskomaan ja tunnustamaan". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 22/5 65.] Ja kun hän jo oli niin sairas, ettei enää kyennyt lähtemään virkatoimiin pitäjälle, iloitsi hän siitä, että hän "oli päässyt tilaisuuteen enemmän kuin ennen viljellä sanaa ja rukousta". "Täten", niin hän kirjoittaa, "on Jesus yhä enemmän kirkastunut minulle ja tullut minulle yhä kalliimmaksi". Tässä yhteydessä puhuu Bergh siitäkin, että hän tutkimalla tunnustuskirjoja raamatun lukemisen yhteydessä on "saanut enemmän valoa kestävissä ulkonaisissa riidoissa". Kuinka perusteellinen Bergh oli, näkyy siitäkin, että hän pyytää Cleveä hankkimaan hänelle paremman alkukielisen tunnustuskirjojen painoksen, hänen omansa kun oli huono eikä noudattanut samaa järjestystä, kuin suomenkielinen käännös.
Berghin tauti pakotti hänet vihdoin pyytämään virkavapautta. Ainoastaan muutamia kuukausia hän sitä tarvitsi. Mutta vielä pari viikkoa ennen kuolemaansa kirjoitti hän, vaikka hänen tuskansa usein olivat hyvin kovat, Clevelle: "Jumala on ihmeellisesti auttanut minua sekä sielun että ruumiin puolesta. Hänelle olkoon kiitos ja ylistys". [J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 25/5 66; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 3/9 66.]
Mikkelin päivänä jumalanpalveluksen alkaessa, syyskuun 30 p:nä 1866 kutsui Herra Juhana Fredrik Berghin lepoonsa. Kun hänen apulaisensa aamulla lähti kirkkoon, jätti hän hänelle hyvästi lausuen: "Vie tervehdykseni seurakunnalle. Sano heille: niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, jotta kuka ikinä häneen uskoo, se ei hukkuisi, vaan saisi ijankaikkisen elämän". "Sanonko minä", kysyi apulainen, "että te nyt omalle kohdallenne sen niin tunnette?" "Älä siitä puhu", kuului kuolevan vastaus, "vaan sano heille nuo Herran sanat". — Melkein heti apulaisen lähdettyä, sammui hiljaa tuon uskollisen Herran palvelijan maallinen elämä.
Berghin tuttavat ovat kertoneet, että hänen katseensa, kun hän astui suureen seuraan, ensin aina ilmaisi ihmettelyä, joka, jos hän seurassa huomasi ystäviä, suli onnelliseen hymyilyyn. "Autuaallista ihmettelyä ilmaisivat hänen kalpeat kasvonsa, kun minä kirkosta tultuani astuin hänen kuolinvuoteensa ääreen", on yllämainittu apulainen kertonut. [Kert. kirkkoherra P. Malinen.]
Kuinka rakas Berghin muisto vielä kauan hänen kuolemansakin jälkeen oli Rantasalmella, samoinkuin poikkeuksetta Savon heränneen kansan keskuudessa, näkyy muunohessa muutamasta torppari Juhana Hämäläisen hänestä v. 1879 sepittämästä runosta. Sen muodollinen puoli on hyvinkin puutteellinen, mutta sisällys, joka kuvaa Berghin elämänvaiheita, hänen opettajatointaan ja oppiaan, osoittaa, miten selvän käsityksen viimemainitun sanankuulijat olivat häneltä saaneet ei vain hengellisen elämän salaisuuksista, vaan muistakin asioista. Runoa, joka käsittää 980 säettä, ei ole painettu. Lainaamme sen loppuosasta tähän muutamia säkeitä:
"Tämä on tohtori Berghin muistolaulu,
Jota tehdä tuli minull' suuri halu,
Ei että tämän kautt' tietyksi tulisin
Ja mainittava maailmassa olisin."
"Vaan sille vainajal' muistoksi tämä olkoon,
Ja Jumalalle kunniaksi tulkoon,
Jota tulis meidän aina ylistää
Ja hänen totuuttansa julki julistaa."
"Vaan kun vainaja, josta tämä laulu tehtiin,
Kristinopin syvään ytimeen on ehtin',
Että hänel' oli niistä selvä käsitys
Ja Pyhän hengen oma esitys."
"Että hän ei juttuja jaaritellut
Eikä järjen viisaut' opiksi esitellyt,
Vaan puhtaasti kylvi sanan siementä
Tahtomatta niilläkään sitä lisätä."
"Opin puhtaudest' ansaitsee hän kiittää,
Vaan se tunnustus mun tulee tähän liittää,
Että hän ansaitsee paljon enemmän
Kuin onkaan minussa miestä tekemään".
[Johan Hämäläisen Muistolaulu Tohtori Johan Fredrik Berghin opista ja elämästä. (Runon on minulle lainannut pastori T. Vilho Laine.)]
Yhä yleisemmin kunnioitettiin Berghiä varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina myöskin johtavissa kirkollisissa piireissä. Maan hallitusmiehetkin antoivat hänelle tunnustuksensa. Todistuksena on muunohessa sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon. Paljon suuriarvoisempi on kuitenkin se tunnustus, minkä hän on saanut Savon heränneeltä kansalta, joka sukupolvesta toiseen siunaa hänen muistoaan.
Varsinkin Berghin kuoleman jälkeen alkaa herännäisyyden lamautuminen tulla näkyviin lähipitäjissäkin. Säämingissä elivät vielä sikäläisen liikkeen etevät johtajat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko, mutta heidänkin johtamiinsa joukkoihin vaikutti Berghin poismuutto lamauttavasti. Säämingin heränneillä ei enää ollut asiaa Rantasalmelle, yhteys heidän ja sikäläisten ystävien välillä kävi vieraammaksi, väsähtämistä alkoi näkyä yhä yleisemmin. Sitäpaitsi oli moni vainojen aikojen kärsimyksissä karaistusta ja uskonnollisessa elämässään vakaantuneesta kantajoukosta jo siirtynyt pois näyttämöltä, eikä uusia herätyksiä enää tapahtunut kuin hyvin harvoin. [Kert. sahanhoitaja G. Pesonen.] Säämingin merkkimiehistä kuoli Olli Juhonpoika Pesonen 1868, Olli Mikonpoika Pesonen 1870 ja Matti Liukko 1878. [Säämingin kirkonkirja.] Paljon siunausta olivat nämä kansanmiehet opillaan ja kristillisellä vaelluksellaan levittäneet kotiseudullaan ja, niinkuin jo ennen on mainittu, lähiseuduilla, varsinkin Kerimäellä. Jos täytyykin myöntää, että liike näillä seuduin J. F. Berghin ja näiden Säämingin heränneitten johtomiesten kuoleman jälkeen ennenpitkää katosi miltei näkymättömiin, jäi kuitenkin heidän vaikutuksestaan sikäläisen kansan uskonnolliselle elämälle pohja, jolle tulevaisuudessa syvällistä hengellistä elämää voidaan rakentaa. — Säämingin vanhoista, näiden seutujen ulkopuolellakin tunnetuista heränneistä, jotka elivät vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, on edellisten kera muistettava myöskin kanttori P. Venell. Heränneitten katsantotavalle uskollisena loppuun asti päätti hän päivänsä v. 1883. [Sukukirja.] Näiden seutujen heränneistä papeista mainittakoon A. Wahlberg (IV, 113), joka, oltuaan kappalaisena Pieksämäellä 1856-1866, viimemainittuna vuonna siirtyi samankaltaiseen virkaan Kerimäelle, missä hän kuoli v. 1868. [Sukukirja; kert. Hanna Cautón.]
Pieksämäellä oli vielä V. J. Majanderin (IV, 113) ja Wahlbergin poismuuton jälkeen seurakunnasta herännäisyyden jäännöksiä huomattavan paljon. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä tähän suuntaan lukeutuvia henkilöitä, jos kohta yhteinen sananharjoitus siellä jo siihen aikaan melkein kokonaan oli lakannut. [Kert. Hanna Cautón.]
Paitsi seurakunnassa toimineita heränneitä pappeja, jotka, niinkuin olemme nähneet, jo aikaisemmin olivat muuttaneet pois paikkakunnalta, olivat herännäisliikkeen muutkin täällä vaikuttaneet merkkimiehet poistuneet näyttämöltä. Tuo aikoinaan hurmahenkistä levottomuutta täällä aikaansaanut, mutta sittemmin Paavo Ruotsalaisen oppilaaksi nöyrtynyt Pietari Riipinen (I, 331) kuoli jo 1861 ja seudun heränneitten epäilemättä etevin maallikkoedustaja Gabriel Markkanen (III, 221), jonka vaikutus muissakin herännäispiireissä oli huomattava, syksyllä 1863. Kauemmin eli täkäläisen Paavo Ruotsalaisen suunnan kolmas johtava henkilö Heikki Asikainen (III, 221), joka kuoli vasta 1875. Mitään elinvoimaisempaa liikettä ei Markkanenkaan ja vielä vähemmin hänen viimemainittu apumiehensä saanut Pieksämäellä syntymään. Herätysten aika oli täälläkin loppunut. Eikä päässyt täällä nousemaan renqvistiläinenkään suunta. Sen etevimmät edustajat Juhana Ukkonen (k. 1884) ja Klemens Liukkonen (III, 221) (k. 1881), eivät vanhoilla päivillään enää saaneet rukouksen henkeä seuralaisissaan sytytetyksi, ja heidän edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon. [Pieksämäen kirkonkirja.]
Paremmin kuin useimmissa muissa Savon seurakunnissa säilyi herännäisyys Suonenjoella. V. 1861 siirtyi sinne Pieksämäeltä V. J. Majander. Heränneen papin lämmöllä liittyi hän sikäläisten heränneitten luotettavaan ja kokeneeseen johtajaan Pentti Korhoseen, koettaen yhdessä hänen kanssaan sytyttää liekkiin liikkeen sammuvaa tulta. Bergh-veljet eivät enää päässeet käymään täällä rakkaassa kotipitäjässään, yhä yleisemmäksi käynyt epäusko levitti myrkkyään tännekin, ja heränneitten oma huolimattomuus avasi oven kaikenlaisille onnenonkijoille heidän omaan piiriinsä. Näistä on ennen (IV, 113) mainittu Paavo Jalkanen huomattavin. Turhaan koetettuaan saada Korhosta epäluulon alaiseksi Majanderin silmissä, alkoi hän vehkeillä molempia vastaan. Yhä rohkeammin esiintyi hän seuroissa puhujana, lumoten kansaa liehakoitsevan ystävällisellä käytöksellään ja hyvillä puhelahjoillaan. Seurauksena oli, että Korhonen muutti Majanderin kanssa pois, kun tämä, oltuaan välisaarnaajana Iisalmessa (1862-63), siirtyi Karttulaan, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän viimemainittuna vuonna oli päässyt. Kasvamistaan kasvoi Jalkasen maine Suonenjoella, vaikka sekin hänestä tiedettiin, että hän runsaasti viljeli väkijuomia. Pintapuolista oli hänen puheensa ja pintapuolisuuteen eksyivät hänen sanankuulijansa. Tuskin olivat Majander ja Korhonen ehtineet asettua Karttulaan, missä heidän vaikutuksestaan uusi herätys syntyi, ennenkuin Suonenjoenkin heränneitä tuon tuostakin alkoi näkyä heidän seuroissaan. Mutta eivät nämä kuitenkaan rikkoneet yhteyttään Jalkasenkaan sanankuulijoitten kanssa, vaikka kummankin suunnan uskonnollisessa katsantotavassa oli tuntuva erotus. Häiriöitä ja eripuraisuutta tämmöiset olosuhteet kuitenkin väkisinkin synnyttivät Suonenjoen jo ennestään Paavo Ruotsalaisen ja Berghien aikuisten, vakavaan parannukseen ja valvovaan uskoon vaativien herätysten ajoista vieraantuneessa liikkeessä. [Kert. Ville Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]
Samana vuonna (1862) kuin Majander muutti pois Suonenjoelta, pääsi sinne kappalaiseksi herännäismielinen Juhana Warén. Hänen esiintymisensä ei ollut omiaan häiriötä asettamaan. Levottomuus päinvastoin vain lisääntyi niinä 20 vuotena, jolloin hän, ensin kappalaisena, sittemmin kirkkoherrana, oli pappina seurakunnassa. Ettei hän ollut herännäisyyden vastustaja, näkyy siitä, että hän kääntyi Bergh-veljesten puoleen kirjeillä, joissa hän valitti vaikeaa asemaansa ja kysyi heiltä neuvoa. Niinikään pyysi hän heitä pyytämällä saapumaan Suonenjoen uuden kirkon vihkijäisiin (1865). Kutsua eivät Berghit voineet noudattaa ja sitäpaitsi näkyvät he pitäneen kaiken sekaantumisen suonenjokelaisten ja heidän pappinsa välisiin suhteisiin turhana, he kun silminnähtävästi eivät luottaneet viimemainittuun. Asianlaitaa kuvaa seuraava J. I. Berghin, heränneen suonenjokelaisen Aapeli Rossin käynnin johdosta hänen luonaan Limingassa, J. F. Berghille kirjoittama kirje:
"Keskusteluista Aapeli Rossin kanssa, joka on järkevä mies, sain yhä enemmän varmuutta siihen, mitä jo ennakolta tiesin ja uskoin, että Warénilta todellakin puuttuu tahtia, niinkuin sinäkin näyt huomanneen. Sitäpaitsi on hän epäluuloinen ja pyytää kiitosta hengellisyydestään, ahkeruudestaan ja lahjoistaan. Olen uskonut, että todellisia vikoja löytyy ja on löytynyt myöskin vanhojen heränneitten puolella, mutta Aapelilta sain tietää, että he todellakin ovat tehneet ainakin hyviä yrityksiä saadakseen aikaan sopua ja myönteliäisyyttä. Mutta ei auta mikään, sillä W. kuuntelee juoruja. Hän on alituisesti kiusannut minua pitkillä kirjeillä samasta asiasta. Viimeinen kirjeeni hänelle (paljon ennen Rossin käyntiä täällä) oli ankaran vakava, ja sentähden lienee hän kääntynyt sinun puoleesi. Olisi erinomainen asia, jos jaksaisit ja ehtisit käydä Suonenjoki-raukkaa katsomassa, — ei niinkään paljon Warénin tähden, jonka luulen auttamattomaksi, hän kun suullisessa keskustelussa myöntää paljon, vihdoin kaikkikin, mutta pian jälleen yksinään ollessaan vetäytyy 'janhukselleen' [paksuun kuoreensa.] — vaan heränneitten tähden, jotka ovat kovin kiusattuja ja syvästi surevat eripuraisuutta. W. taistelee heitä vastaan saarnatuolista, ei hyväntahtoisesti heitä nuhdellen, vaan katkeralla innolla, joka ilmaisee nurjamielisyyttä heränneitä vastaan seurakunnan edessä". [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 13/2 66; Paimenmuisto.]
Jos tämä kirje osoittaakin hieman puolueellisuutta Suonenjoen vanhoihin heränneisiin nähden, näkyy siitä samalla muuttumatonta rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin kansan syvissä riveissä. Tuo ilmeisesti liiaksi ankara arvostelu Warénista johtuu nähtävästi siitä, ettei tämä ymmärtänyt Suonenjoen heränneitä ja siten antoi aihetta väärinkäsityksiin myöskin heidän puoleltaan. Ja joka tapauksessa on asiaa arvosteltaessa otettava huomioon se vikoileva mieli, eripuraisuus ja huikentelevaisuus, jonka Jalkasen esiintyminen oli saanut aikaan Suonenjoen heränneissä. Warénin asema ei todellakaan ollut helppo.
Kauan ei saanut Majander toimia Karttulassa. Jo v. 1867 kutsui elon Herra tämän ahkeran ja innostuneen työntekijän pois. Kaksi vuotta aikaisemmin (1865) oli Pentti Korhonen päässyt lepoon. Huomattava oli se herätys, minkä nämä herännäisyyden uskolliset ja elävähenkiset vartijat saivat aikaan Karttulassa, mutta ennenpitkää alkoivat senkin näkyvät jäljet, mikäli on kysymys liikkeestä semmoisenaan, kadota. Jalkasen pintapuolisesta ja eksyttävästä johdosta huolimatta säilyi herännäisyys sitävastoin Suonenjoella. Vielä vuosisadan lopussa oli se huomattava ja elinvoimainen. Jalkanen kuoli vasta 1895. [Kert. V. Suhonen y.m.; Paimenmuisto; Suonenjoen kirkonkirja.]
Kuopion herännäisyydessä tapahtui tuntuva muutos, kun J. I. Bergh v. 1861 muutti Liminkaan. Niinkuin olemme nähneet (IV, 93), oli kyllä se osa sikäläisistä heränneistä, joka oli mieltynyt Jonas Laguksen katsantotapaan, jo sitä ennen vieraantunut hänestä, mutta hänellä oli kuitenkin vielä paljon ystäviäkin täällä Savon herännäisyyden vanhassa keskuspaikassa, ja nämä kaipasivat häntä paljon. Sitäpaitsi on huomattava, että herännäisyys Berghin poismuuton kautta menetti paraan tukensa Kuopion tuomiokapitulissa. Piispa Frosterusta (k. 1884) ei kyllä mitenkään voi sanoa liikkeen sortajaksi, mutta erillään heränneistä hän aina pysyi eikä milloinkaan ryhtynyt suoranaisesti heidän etujaan valvomaan, ja mitä tuomiorovasti A. G. Borgiin tulee, niin tiedämme, että hänen uskonnollinen kantansa vielä vähemmän sopi yhteen heränneitten katsantotavan kanssa. Näin ollen jäi Berghin poismuuton kautta Kuopiosta sikäläiseen tuomiokapituliinkin aukko, joka varsinkin virkamääräyksiin nähden ei ollut eduksi maan pohjoisen osan herännäisyydelle.
Oltuaan seitsemän vuotta pappina Karstulassa (IV, 93), palasi Albert Ingman v. 1860 Kuopioon, jonka maaseurakunnan kappalaiseksi hänet oli nimitetty. Huonosti oli hän viihtynyt ensinmainitussa seurakunnassa, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja sisällisen ihmisensä puolesta edistynyt. Kuopioon palatessaan oli hän kyllä sama vakava, maailmaan ja sen tapoihin nähden jyrkkä pietista kuin hänen ensi kertaa täällä pappina toimiessaan, mutta hänen esiintymisensä oli lempeämpää ja hänen saarnansa evankelisempaa kuin ennen. Hänen työpäivänsä myrskyt olivat asettuneet ja illan rauha joutunut. Vaikka Ingman lähinnä kuului Jonas Laguksen edustamaan suuntaan, lähestyivät häntä luottamuksella myöskin paikkakunnan muut heränneet. Sekä J. I. Berghin että J. F. Berghin kanssa oli hän hyvässä sovussa. Ingman kuoli toukokuussa 1866. [Paimenmuisto; K. A. Malmbergin, A. Granitin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirjekokoelma.]
Näiden seutujen heränneistä papeista on edellisten kera muistettava myöskin J. V. Johnsson, joka, toimittuaan jumaluusopin lehtorina Kuopion alkeisopistossa vuosina 1868-76, pääsi Juvan kirkkoherraksi. Että häntä pidettiin oppineena ja kykenevänä miehenä, näkyy niistä monista luottamustoimista, jotka hänelle uskottiin. Hänet näet valittiin (1871) raamatun suomennoskomitean jäseneksi sekä pappissäädyn edustajaksi 1867 ja 1872 vuosien valtiopäivillä, ja varsinkin todistaa se seikka, että hänet v. 1884 asetettiin ensimmäiselle vaalisijalle Porvoon hiippakunnan piispanvirkaan, miten suuressa arvossa hänen virkaveljensä häntä pitivät. Tähän virkaan hänet myöskin nimitettiin, mutta hän kuoli samana vuonna (1884), ennenkuin hän oli ehtinyt siihen astua. [Hornborg, Matrikel; Paimenmuisto.]
Miltei ainoana Kuopion Paavo Ruotsalaisen aikuisista heränneistä eli vielä XIX vuosisadan lopussa lääninrahastonhoitaja K. A. Malmberg (IV, 92-93). Niinkuin olemme nähneet, oli tämä vilpitön ja kiivas herännäisyyden ystävä sydämensä koko lämmöllä jo nuorena ruvennut Paavo Ruotsalaisen opetuslapseksi. Yhtä innokkaasti kuin hän tämän herännäisyyden oppi-isän eläessä oli häntä kannattanut, yhtä ehdottoman varmasti puolusti hän häntä elämänsä loppuun asti, kovasti kiivastuen, jos kukaan uskalsi viitatakaan hänen vikoihinsa. Ja yhtä ehdottomalla kunnioituksella ja ihailulla oli hän liittynyt Jonas Lagukseen. Vuosien kuluessa ja samassa määrässä kuin Kuopion herännäisyys alkoi vähetä, kävi tämä ihailu yhä yksipuolisemmaksi ja puolueellisemmaksi. Vikoillen J. I. Berghiä, jonka kanssa sopu kuitenkin ulkonaisesti säilyi loppuun asti, ja ennen kaikkea niskaslaisuuden ja uuden suunnan edustamia oppeja, ei tahtonut hän kuulla puhuttavankaan muusta herännäisyydestä kuin siitä, jonka johtajana Lagus elämänsä loppupuolella oli ollut. Miten vierasta tämä toistupalainen katsantotapa Savon heränneille ylimalkaan olikin, edusti Malmberg sen jyrkintä muotoa siinäkin kohden, että hän piti Laguksen suuntaa ja siihen kuuluneita sekä vielä elossa olevia henkilöitä ainoina, jotka olivat päässeet käsittämään sitä salaista viisautta, minkä Jumala oli uskonut Paavo Ruotsalaiselle. Mitään uudistusta herännäisyysliikkeelle hän toistupalaisten tavoin ei myöskään pitänyt mahdollisena. Herätysten aika oli ollut ja mennyt! Mutta se lämpö, jolla hän vielä vanhoillakin päivillään puhui menneitten aikojen vaiheista, sekä hänen valistunut käsityksensä ristin tien salaisuuksista todistivat, miten syvästi herännäisyys oli vaikuttanut häneen. Suurta kunnioitusta nautti Malmberg kotiseudullaan loppuun asti, joka näkyy siitäkin, että hänet valittiin maallikkoedustajaksi vielä 1893 vuoden kirkolliskokoukseen, vaikka hän siihen aikaan oli 76 vuoden ikäinen. — Malmberg kuoli v. 1901. [Kuopion kirkonkirja.]
Muita huomattavia herännäisyyden edustajia ei Kuopiossa J. I. Berghin poismuuton ja Albert Ingmanin kuoleman jälkeen ollut. Mutta vaikka sikäläinen liike näiden aikojen jälkeen laimenemistaan laimeni, löytyi vielä vuosisadan lopussa sekä Kuopion kaupungissa että siihen kuuluvassa maaseurakunnassakin monta, joiden koko uskonnollinen katsantotapa oli vanhojen heränneitten katsantotapaa. Senmielisiä pappejakin on Berghin ja Ingmanin aikojen jälkeenkin siellä ollut.
Maaningan ja Nilsiän herännäisyys oli jo Paavo Ruotsalaisen loppuaikoina ilmaissut hyvinkin selviä väsähtämisen oireita, eikä kulunut kuin pari vuosikymmentä, ennenkuin liike näillä seuduin näytti kerrassaan häviävän. Ensinmainitussa seurakunnassa toimi kyllä, niinkuin olemme nähneet (IV, 112) vuoteen 1858 herännyt E. Saurén, mutta sanottavia jälkiä hänenkään työstään ei siellä myöhempinä aikoina enää näkynyt. Mutta täällä, samoinkuin Nilsiässäkin, löytyi kyllä vielä myöhemminkin kansan uskonnollisessa käsityksessä paljon perintöä suurten herätysten ajoilta. Tämä koskee varsinkin Nilsiää. Paavo Ruotsalaisen kerrotaan vähän ennen kuolemaansa kerran kotipitäjästään lausuneen: "Täällä ei herää ihmisiä ennenkuin 30 vuoden perästä". [Kert. näiden seutujen vanhat heränneet.] Jos kertomuksessa on perää, ilmaisi tuo merkillinen mies, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tälläkin ennustuksella sitä profeetallista lahjaa, josta monesti ennen olemme huomauttaneet.
Paljon eloisampaa kuin viimemainituissa seurakunnissa oli liike vielä 1860-luvun jälkeenkin Iisalmessa. Syynä ei suinkaan ollut yksinomaan se, että siellä vielä verraten myöhäisinä aikoina oli vaikuttanut heränneitä pappeja — A. Wahlberg (1853-56), V. J. Majander (1862-63), H. K. T. Brofeldt vuodesta 1865 sekä Lapinlahdella Klas Weisell, joka siellä oli kappalaisena vuodesta 1854 kuolemaansa asti v. 1876 — eikä sekään, että siellä olisi löytynyt eteviä maallikkojohtajia, vaan ilmeistä on, että sikäläiset heränneet, mitä sitten heidän silloisesta hengellisestä tilastaan onkin sanottavaa, rakkaudella koettivat pysyä uskollisina herännäisyyden vanhoille traditsiooneille, joista he poissiirtyvältä sukupolvelta olivat niin paljon kuulleet. Näistä vanhuksista on ensimmäisenä muistettava herännäisyyden muistojen kerääjä ja kertoja L. J. Niskanen, joka, niinkuin tiedämme (IV, 91), eli vielä XIX vuosisadan keskivaiheella, sekä Juhana Poikonen (IV, 116), joka kuoli vasta v. 1867. Niinkuin tiedämme, oli kumpikin näistä miehistä erittäin huvitettu herännäisyyden vanhoista muistoista ja kertoivat niistä kernaasti nuoremmalle sukupolvelle. Emme sentähden erehtyne, kun väitämme tämänkin seikan estäneen Iisalmen heränneitä vieraantumasta isien tavoista ja harrastuksista. Kun sitten L. J. Niskasen vanhin poika, ennen (IV, 110) mainittu Juhani Niskanen 1860-luvulla ryhtyi kotiseutunsa jo hajoavan herännäisyysliikkeen johtajaksi, liitti hän toimintansa menneiden aikojen suuriin muistoihin, joita hän isältään oli niin paljon kuullut ja kyytimiehenä tämän matkoilla suoranaisesti itsekin mieleensä painanut. Tämän kautta sai hänen esiintymisensä, jonka voimaa vilkas älynsä, puheliaisuutensa ja avomielisyytensä suuressa määrässä lisäsivät, Iisalmen heränneitten joukon, jota eripuraisuus ja uneliaisuus jo kauan olivat hajoittaen havitelleet, jälleen kootuksi. Sitäpaitsi on huomattava, että 1860-luvulla sattuneet suuret nälkävuodetkin pakottamalla pakottivat ihmisiä Jumalaa etsimään, varsinkin niitä, jotka Herrasta enemmän isiltään olivat kuulleet. Muistettava on niinikään Kiuruveden läheisyys, mistä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, Niskanen ennenpitkää sai paljon apua.
Savon herännäisyyden tukeena oli vielä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä J. J. Rahm. Niitä vaikeuksia säikähtämättä, joita Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ilmaantui Kiuruveden heränneitten sopua ja hengellistä elämää häiritsemään (IV, 111-112), pysyi tämä koeteltu sotavanhus uskollisena menneille muistoille sekä oman aikansa liikkeen vaiheille, vaikka hän olikin liian heikko painamaan alas sitä eripuraisuuden ja yhä kasvavan vikoilemisen henkeä, joka oli hajoittamassa Kiuruveden heränneitä ja uhkasi sukupuuttoon hävittää koko heidän joukkonsa. Jäännös kuitenkin jäi, ja siihen liitti Herra, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, uudestaan herättävän ja kokoovan armonsa. — V. 1866 siirtyi Rahm Kiuruvedeltä Heinävedelle, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän sitten toimi vuoteen 1879. Viimemainitussa seurakunnassa oli Albert Ingmanin ajoilta heränneitä, mutta mitään eloisampaa liikettä hän ei sielläkään enää saanut aikaan. Sitä eheämmän tunnustuksen ansaitsee Rahm siitä, että hän yhä edelleen rakkaudella seurasi herännäisyyden vaiheita eikä liittynyt niihin, jotka miltei iloiten tuomitsivat sen jo sukupuuttoon kuolleeksi. Vielä elämänsä myöhäisenä iltana — hän kuoli Leppävirran kirkkoherrana v. 1894 — iloitsi hän siitä uudesta, vanhaan herännäisyyteen liittyvän herätyksen aamukoitosta, joka XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä alkoi näkyä Savonkin pietismin entisillä sydänmailla. [Hengellinen Kuukauslehti 1895, s. 257; Paimenmuisto; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; kert. Eero ja Aappo Lämsä, Wilh. Malmivaara, K. A. Malmberg, J. Schwartzberg, Kusti Niskanen y.m.]
* * * * *
Se likeinen yhteys, joka 1820—30-luvuilla oli olemassa Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyysliikkeiden välillä, väheni, niinkuin tiedämme, vähenemistään Paavo Ruotsalaisen loppu-ijällä ja katkesi hänen kuolemansa jälkeen kokonaan. Nämäkin vaiheet osoittavat selvästi, miten tärkeänä tekijänä herännäisyyden säilymiseksi ja elpymiseksi sen eri seutujen likeinen keskinäinen kanssakäyminen on ollut. Se on laajentanut heränneitten näköpiiriä, tuonut uutta, virkeämpää eloa etäälläkin oleviin seutuihin, painanut alas itsekylläisyyden syntiä, opettanut pitämään muita itseään parempina ja sytyttänyt rakkauden tulta niissäkin sydämissä, joissa tämä tuli jo oli sammumaisillaan. Savon ja Karjalan herännäisyyden vieraantuminen toisistaan tuotti arvaamattoman suurta vahinkoa kummallekin liikkeelle. Viimemainitun maakunnan heränneitten pappien kirjeenvaihto Savossa asuvien virkaveljiensä kanssa on 1860-luvusta alkaen ja jo aikaisemminkin ainoa yhdysside kummankin maakunnan heränneitten välillä. Varsinkin Karjalan syrjäiselle, muulle herännäisyydelle jo ennestään perin vähän tunnetulle liikkeelle tuotti tämä suurta vahinkoa.
Etenkin Karjalan pohjoisissa seurakunnissa tapaamme vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla verraten monta herännyttä pappia. Etevin näistä oli epäilemättä P. J. F. Brofeldt, joka v. 1851 (III, 499-502) tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Vielä tänään muistetaan hänen tarmokasta työtään tämän seurakunnan palveluksessa. Kirkossa, rippikoulussa, kinkereillä ja sairasmatkoilla jakoi hän voimallisesti ja samalla hellän evankelisesti pelastuksen sanomaa seurakuntalaisilleen Joskus oli hän uupua suuren työtaakan alle tässä pappien puolelta kauan laiminlyödyssä seurakunnassa. "Reestä rekeen minua kuljetetaan" oli hänen tapansa sanoa, kun häntä alituisesti, monesti aivan aiheettomastikin, pyydettiin lähtemään pitäjälle. Varsinkin Brofeldtin rippikouluopetusta kiitetään erinomaiseksi. Muunohessa oli hän oppilailleen puhunut siveellisyysasioistakin, tytöille erikseen ja pojille erikseen suljettujen ovien takana. Pyhäkoulutkin järjesti Brofeldt Nurmekseen. Aiheen siihen lienee kuitenkin piispa Frosterus seurakunnassa pitämällään tarkastuksella antanut.
Brofeldtin suhde Nurmeksen heränneitten johtajiin, Peti Tolvaseen ja Tuomas Piiroseen (III, 201-203), joka, niinkuin tiedämme (III, 500-501), alussa ei ollut hyvä, parani vuosi vuodelta. Muunmuassa kerrotaan, että viimemainittu hänen viimeistä tautiaan sairastaessaan kävi hänen luonansa. Brofeldt oli valittanut, että hän oli levoton hengellisestä tilastaan ja, kun Piironen oli neuvonut häntä ansiotonna lähestymään armoistuinta, vastannut: "Tuotahan minä olen saarnannut, enkä sitä nyt itse muistanut". — Brofeldt kuoli heinäkuun 15 p:nä 1858. [Paimenmuisto; O(lli) K(oistinen), Karjalatar 1912, N:o 36.]
Nurmeksessa toimi loppu-ijällään Lapinkin herännäisyyden vaiheissa voimallisista herätyssaarnoistaan tunnettu K. F. Pfaler (III, 568), ollen tämän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1868 vuoteen 1879, jolloin hän kuoli. Luultavaa on, että tämän monessa suhteessa kelpo miehen saarnat eivät siitä syystä päässeet syvemmältä vaikuttamaan hänen sanankuulijansa sydämiin, että ne olivat yksipuolisesti laillisia. Nurmeksessa antoi hän sitäpaitsi juuri tällä saarnatavallaan Tuomas Piiroselle tilaa puhumaan vastakkaiseen, s.o. hedbergiläiseen suuntaan.
Muista täällä vuosisadan loppupuolella vaikuttaneista papeista on niinikään mainittava Keski-Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa jo aikaisemmin tunnettu K. J. Engelberg, joka v. 1860 tuli Nurmeksen kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet (IV, 239), kuului hän Jonas Laguksen perustamaan suuntaan ja oli uuteen paikkaan muuttaessaan niin piintynyt tuon suunnan katsantotapaan, että hänen oli vaikea päästä kotiutumaan muihin oloihin. Sentähden hän ei myöskään löytänyt täysin luotettavia liittymiskohtia uskonnolliselle elämälleen Karjalan heränneitten katsantotavasta, vaikka tämä vieläkin, niinkuin hänen oma käsityksensäkin, pääasiassa perustui Paavo Ruotsalaisen oppiin. Engelberg oli kappalaisena Nurmeksessa kuolemaansa asti v. 1894. Millaisia hänen saarnansa ja yksityisessä sielunhoidossa antamansa neuvot olivat, voidaan päättää hänen säilyneistä kirjeistään, joita hän usein masentunutta mieltään keventääkseen kirjoitti ystävilleen Pohjanmaalla. Lainaamme tähän otteen muutamasta tällaisesta kirjeestä, varsinkin koska se näyttää, kuinka yleiseksi hedbergiläinen henki Nurmeksessa oli tullut:
"Muutama rivi ikävässäni. — — — Uusi testamentti, Hunajanpisarat, Pontoppidanin Uskon peili y.m. ovat toverinani kamarissani. En näy pääsevän edistymään. Yhä. edelleen täytyy minun köyhänä syntisenä riippua sanan kalliissa lupauksissa, katsoen häneen, joka on uskon alkaja, jatkaja ja päättäjä. Tämä on parannukseni ja uskoni. Monenkaltaisia ulkonaisia ja sisällisiä kiusauksia täytyy minun kokea, mutta tämä kaikki on terveellistä masentamaan ja nöyryyttämään jäykkää ja ylpeää aatamiani. Vanhaa ystävääni Rahmia muistelen usein. Kun tapaat hänet, niin sano hänelle paljon terveisiä minulta. Jos vielä tulisin matkustamaan Kuopioon (suuria toiveita), niin pistäytyisin välttämättömästi Leppävirralla. Olisi sekä hyödyllistä että hupaista saada hänen kanssaan jonkun päivän puhua Jumalan valtakunnan salaisuuksista, kun vain ei vanhentunut usko ja kristillisyys tukkisi suuta. Kysy häneltä, muistaako hän vielä, miten Paavo Ruotsalainen nuhteli häntä ja minua, viimeisen kerran käydessämme häntä tervehtimässä saarella. Hän puhui penseydestä ja hitaudesta, niistä vioista, jotka yhä edelleen ja näihin asti ovat minua vaivanneet. Voi, kuinka harvoja köyhiä ja armoa isoovia sieluja löytyy seurakunnassani, jotka tulevat minua tervehtimään! — — — Mutta syynä lienee minun epäuskoni, joka vaikuttaa, että niin vähän puhun heille Jumalan valtakunnasta, sekä toiselta puolen sekin, ettei heillä enää ole tarvetta elää uskosta, isoten ja janoten Kristuksen vanhurskautta, vaan he elävät omatekoisen uskon perustuksella. He luulevat liitäneensä suoremman ja helpomman tien ahtaan portin ohi ijankaikkiseen autuuteen. Ristin tie on heille tuntematon; he eivät tiedä, mitä ristin päällensä ottaminen on eikä mitä uudistuminen hengessä sanan kautta tietää. Tämä kaikki on heille vastenmielistä, niinkuin se ei kelpaakaan lihalle ja verelle. Sanalla sanoen, he pitävät jokapäiväistä parannusta ja uskonharjoitusta epäuskon tienä. Kauheassa pimeässä he ovat kaiken luullun suuren valonsa uhalla. Herra valaiskoon ja pyhittäköön meitä totuudellansa! Emme saa väsyä, vaan läpi kaikkien esteiden tulee meidän, miten kylmiä ja hitaita sitten olemmekin, katsoa Jumalan karitsaa, joka ottaa pois maailman synnin. Kyllä hän pitää lupauksensa: joka minun tyköni tulee, häntä en minä heitä ulos."
Se väärä evankelisuus, jonka valtaan Engelbergin ylläolevan todistuksen mukaan suurin osa Nurmeksen uskonnollisia asioita harrastavia henkilöitä oli joutunut, oli saanut alkunsa ennen mainitusta Tuomas Piirosesta. Vielä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen oli tämä lahjakas, mutta kevytmielisyyteen ja pintapuolisuuteen jo nuorena harjaantunut mies useita vuosia yksissä Peti Tolvasen (III, 201-203) kanssa tehnyt työtä Paavo Ruotsalaisen opin pohjalla. Huomattava on näiden miesten vaikutus paitsi Nurmeksessa myöskin Pielisjärvellä sekä varsinkin Juuassa, missä suuria herätyksiä tapahtui vielä 1850-luvulla. Etenkin viimemainitun seurakunnan Vuokon kylässä näkyy liike toisinaan olleen hyvinkin vilkasta. Niinpä esim. tapahtui siellä pääsiäisaikana v. 1853, jolloin Piironen siellä piti seuroja, paljon herätyksiä. Useita muitakin maallikkojohtajia löytyi näillä tienoin. Semmoinen oli esim. N. G. Arppen ystävä ja hänen matkatoverinsa monilla seuramatkoilla Tahvo Saarelainen (k. 1870), joka asui Vuokon Männikkölä-nimisessä talossa, missä usein piti seuroja. Huomattava on niinikään Peti Tolvasen likeinen ystävä Pielisjärven Viekissä Antti Kiiskinen (k. 1904), monta muuta mainitsematta.
Jo ennen (III, 202-203) olemme nähneet, että Tuomas Piironen kauan oli osoittanut taipumusta hedbergiläisyyteen. 1850-luvun loppupuolella antautui hän yhä rohkeammin väärään evankelisuuteen, joka lopullisesti johti täydelliseen eroon heränneistä v. 1860. Viimemainittuna vuonna tuli muutamissa Nurmeksen Jokikylässä pidetyissä seuroissa julkinen riita Piirosen ja Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen, hengen mieheksi paikkakunnalla tunnetun Niilo Kokkosen välillä, joka seuraväen kuullen paljasti hänen erehdyksensä. Tästä alkaen pysyi Piironen erillään heränneistä, puhui epäillen Nurmeksessa samaan aikaan alkaneesta, mutta sittemmin kuitenkin vähitellen sammuvasta herätyksen liekistä, jonka ääressä kuultiin kielilläpuhujienkin jo kauan unohduksissa olleita outoja ääniä. — Piirosen pojat jatkoivat isänsä työtä paikkakunnalla, levittäen evankelisen suunnan oppia näillä XIX vuosisadan aikuisimman herännäisyyden merkkiseuduilla. Itse hän kuoli v. 1871.
Etevin kaikista tämän puolen herännäisyyden maallikkojohtajista oli epäilemättä Peti Tolvanen. Vielä niidenkin aikojen jälkeen, jolloin hedbergiläisyys Piirosen ja muiden johtamana yhä yleisemmin voitti alaa Pielisjärven seurakunnissa, oli hänen vaikutusvaltansa suuri. Tolvanen pysyi loppuun asti uskollisena Ruotsalaisen opille. Rauhaa rakastavana ei hän väleen antautunut väittelyihin toisinajattelevien kanssa; kun vastustajat vaatimalla vaativat häntä puolustamaan kantaansa, oli hänen tapansa sanoa: "Jos ei Herra näytä minun olevan väärässä, en käsityksestäni luovu." Kernaasti kuunteli Pielisjärven herännyt kansa Tolvasen puheita; seuraväen tarkkaavaisuus pysyi vireillä, vaikka puheita monesti kesti pari tuntiakin yhtämittaa. Ei ollut harvinaista, että kielilläpuhujiakin seuroissa esiintyi vielä Tolvasen loppuaikoinakin. Väsymättä kylvi Tolvanen herännäisyyden siemeniä varsinkin lapsiin, hän kun yli 30 vuotta toimi pyhäkoulunopettajana kotiseurakunnassaan. Koulua kesti koko päivän. Aamulla piti hän koulupaikassa ensin hartausseurat, jonka jälkeen hän luetti lapsia iltaan saakka. Ahkera oli Tolvanen kotonakin puhumaan ja veisaamaan. Viimeisenä oli hän ylhäällä ja veisasi väkensä nukkumaan. Samalla tavalla hän sen aamulla herätti. Muistettava on sekin, että hän oli ahkera rukoilija, käyttäen usein polvirukoustakin.
Nuorena oli Tolvanen tuohilevyyn hiilellä piirrellen opetellut kirjoittamaan. Tätä taitoa, jossa hän vuosien kuluessa kehittyi hyvinkin eteväksi, käytti hän, seutunsa herännäisyyden luotetuksi johtomieheksi tultuaan, ahkeraan kirjeenvaihtoon etäämmällä asuvien ystävien kanssa. Valitettavasti ovat nämä hänen kirjoittamansa kirjeet, samoinkuin muidenkin hänelle kirjoittamat, joita oli hyvin paljon, melkein kaikki joutuneet hukkaan. Miten ja mitä hän kirjoitti, näkyy seuraavasta hänen kirjoittamastaan kirjeestä. Se on osoitettu muutamalle hänen naapurilleen, joka siihen aikaan oli valtiopäivillä, ja kuuluu: "Rakas veljeni! Muista sitä puhetta, jota puhuttiin Jänönvaarasta Putsoon mennessä iltasella sinä 12 p. lokakuuta 1863, jossa minulle puhuit Herran kuhtumisesta ja armotyön alusta ensi kerran vasta — vaikka siitä olet paljon kuullut, vaan se ei ole sydämeesi päässyt senkään verran, josta minä olen ollut suuressa ikävässä. Jos Herra kasvonsa kääntäisi puoleemme syntejämme tuta, saisimme, jota olemme monta kertaa kyllä suulla veisanneet. Vaan kun Jumala sen sanoo sydämessä, sitten vasta saapi sydämen kivulla nähdä, mitä meiltä puuttuu. Ja tämä on armotyötä, tämä on Korkeimman käsi ja tästä minä olen kiitollinen Jumalalle. Nämä nuhteet ovat Korkeimmalta, jonka armokäsi saavutti sinun. Niin kuule, rakas veljeni, nöyryytä itsesi Herran väkevyyden eteen ja tunnusta vikasi suoraan Herran edessä ja ole kuuliainen armo-Herran kutsumiselle eläkä enää lähde pois näiden nuhteiden alta, vaan kanna Herran vihaa, kunnes Herra itse siitä irti laskee. Anna armotyön teurastaa mieliään myöten. — — — Ei moni tule ahtaasta portista elämän tielle, vaan niin ylhäiset kuin alhaiset menevät sivu tästä luulouskolla taivaan toivossa helvettiin. — Sinä tiedät valtioveljes, löytyykö monessa sitä omantunnon ahjoa, oikein sitä elävätä tuntoa. Hyvä ystävä, mistä heillä se olisi, kun eivät armotyön alla ole Jumalasta syntyneet. Ja tämähän se on vika ja puutos siinä suuressa valtiokunnassa. Mielimurheella saapi Suomea suurta katsella." Peti Tolvanen kuoli Jänönvaara nimisellä kotitilallaan Nurmeksen Höljäkässä tammikuun 9 p:nä 1885. [Paimenmuisto; F. F. Lönnrotin kertomukset Nurmeksen herännäisyydestä ja Engelbergistä, jonka kanssa hän oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa; Engelbergin kirje K. A. Malmbergille (ilman vuosi- ja päivämäärää); pastori A. Oravalan minulle Piirosesta ja Tolvasesta hankkimat tiedot; J. P. J., Herännäisyyden virtauksia Pohjois-Karjalassa (Karjalatar N:ot 111, 112, 118 v. 1913).]
Pielisjärven seurakunnassa toimi paitsi ennen mainittuja heränneitä pappeja, K. Weiselliä ja E. Saurénia (III, 502), myöskin J. V. Johnson (IV, 317), joka siellä oli kappalaisen sijaisena 1854-1860. Seurakuntaan kuuluvassa Juuan kappelissa, jonka silloista herännäisyyttä kiitetään erittäin eläväksi, teki ilolla työtä N. G. Arppe, jonka seurakunta, niinkuin tiedämme (III, 502), v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen, vuoteen 1862. Vielä vanhoilla päivillään muisteli tämä valpas Herran palvelija kernaasti tätä aikaa, Juuan seurakunnasta todistaen: "Saatan sanoa, että koko seurakunta oli herännyt." Myöskin painosti hän sitä, ettei tämän eikä ylimalkaan Pielisjärven ympäristön herätys saanut alkuansa papeista, vaan että se johtui suoranaisesti Jumalan hengen vaikutuksesta kansan syviin riveihin. Muistettava on niinikään, että tässä etäisessä perukassa sekä aikaisemmin että myöhemmin toimineiden maallikkojohtajien vaikutus usein ulottui kauaskin yli sen seurakunnan rajojen, johon he kukin kuuluivat.
Samaan aikaan kuin Arppe oli pappina Juuassa, teki Enossa työtä (1851-59) Paavo Ruotsalaisen uskollinen ystävä L. A. Landgren. Se oli raskasta työtä, sillä seurakunta, minne eivät Pielisjärven muilla mailla puhaltavat tuulet olleet päässeet vaikuttamaan, oli upposurutonta. Raskaat rahahuolet ja sairaloisuus lisäsivät sitä ikävää, millä hän muisteli Nilsiän-aikoja ja ystäviään Savossa. Varsinkin v. 1856, jolloin M. Akiander historiaansa varten pyysi häneltä tietoja Paavo Ruotsalaisesta, palasivat vanhat muistot elävinä hänen mieleensä. Miten ahdistettu hän siihen aikaan oli, näkyy seuraavista hänen v. 1862 J. F. Berghille kirjoittamistaan sanoista: "Jo niinkuin muistelen v. 1856 pyysi ja sai prof. Akiander minulta muutamia tietoja ukko Paavosta ja herätyksistä Savossa. Minua ahdisti siihen aikaan kovasti kolotus- ja vilutauti, ja jälestäpäin olen katunut, että noin sairaana yritinkään noudattaa prof. Akianderin pyyntöä, etenkin koska samaan aikaan sielunikin asiaan nähden olin aivan sekasin."
Ettei Landgrenia saa syyttää Enon seurakunnan suruttomuudesta, näkyy siitäkin, ettei siellä herätyksiä syntynyt minäkään aikoina, jolloin N. G. Arppe siellä oli kirkkoherrana (1862-70). Myöntää kuitenkin täytyy, ettei ensinmainittu, miten harras herännäisyyden ystävä hän sitten olikin, ollut kylliksi tarmokas ja virkeä saadakseen huomattavampaa liikettä syntymään näillä Karjalan harvaan asutuilla mailla. Samaa todistaa hänen toimensa Pälkjärvelläkin, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän oli vuosina 1859-1869. Täällä oli, niinkuin muistamme (I, 139-150) J. F. Bergh herätyksensä alku-aikoina sytyttänyt hengen tulta moneen sydämeen, ja täällä oli muiden kera vaikuttanut myöskin Renqvistin ystävä G. Monell (1848), mutta nyt oli kaikki pimeää eikä saanut Landgrenkaan Herran tulta uudestaan syttymään. Melkein koko hänen siellä-olonsa aikana ei seurakunnalla ollut kirkkoakaan, se kun paloi v. 1860 ja uusi kun valmistui vasta samana vuonna, kuin hän muutti sieltä pois. Masentunut oli Landgrenin mieli hänen koettaessaan kylvää sanan siementä pälkjärveläisten sydämiin. V. 1862 hän esim. kirjoittaa J. F. Berghille: "Velkani kasvavat yli rajojensa ja elatuksen murheet tunkevat niin kovasti päälleni, etten tahdo enää jaksaa kestää. Vaan kohtahan pääsen kaikesta, sen tunnen rapistumisestani. Kiusat ovat minulla olleet monet ja kovat. Erinomattain ovat penseys ja hitaus minua vaivanneet. Milloin päivä valjennee, mieleni virkistynee? Oi kuitenkin entisiä aikoja! 'Suusta ovat menneet, ei mielestäni', sanoo puheenparsi".
Landgren ei suinkaan ollut ainoa tämän puolen vanhoista heränneistä papeista, joka noin kaihomielin muisteli "entisiä aikoja". Näiden miesten nuoruudenaika oli suurten herätysten innostunutta ja toivorikasta aikaa; nyt oli kaikki niin muuttunutta, niin väsynyttä, rikkirevittyä ja uupunutta, että mieli väkisinkin vetäytyi muistojen pyhäkköön sieltä etsien sitä tyydytystä, jota ei nykyisyys eikä tulevaisuus enää tuntunut voivan antaa. Masentavasti vaikutti heihin sekin, että vanhoista ystävistä toinen toisensa perästä siirtyi pois. Paitsi ennen mainittuja kaatoi tuonen viikate näinä aikoina (1859) Landgrenin asetoverin Pielisjärven ajoilta E. Saurénin, joka viimeksi oli ollut kappalaisena Kiteellä, minne hän (1852) oli muuttanut Maaningalta. [Paimenmuisto; L. A. Landgrenin kirje J. F. Berghille 15/5 62; Kert. N. G. Arppe.]
Huomattava on se muutos, jonka J. F. Berghin muutto Jaakkimasta Rantasalmelle (1857) ja H. Renqvistin v. 1866 tapahtunut kuolema saivat aikaan Karjalan herännäisyyden vaiheissa. Mutta ainakin pitkistä ajoista sopii noihin heidän entisiin toimialoihinsa sovittaa sananlaskun sanat: "Mahti ei mene maan rakohon, vaikka mahtajat menevät".
Siunaukseksi vaikutti Jaakkimassa vuoteen 1859 O. H. Cleve, ja vaikka paikoin epäuskon hallan panemana säilyi ylimalkaan jokseenkin lupaavana vielä 1860-luvulla Berghin kylvö tässä seurakunnassa. Sikäläisiä heränneitä nähtiin monesti Rantasalmella vanhan rakkaan opettajan saarnoja ja seurapuheita kuulemassa ja usein pyysivät he häneltä kirjallisesti neuvoja. Ja Berghkin puolestaan kävi joskus heitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa jälkeenkin pysyi Jaakkiman heränneitten joukko koossa, todistaen seuroillaan ja kertomuksillaan, kuinka voimallinen 1840- ja 1850-luvun herätys siellä oli ollut. Vielä vuosisadan lopussa pitivät he hartaushetkiä vanhaan tapaan. Merkille on kuitenkin pantava, että nuoria yhä harvemmin liittyi heihin, jonka vuoksi heidän lukunsa alkoi vuosi vuodelta yhä nähtävämmin vähetä. Huomattava on niinikään, että eripuraisuuttakin alkoi ilmestyä näiden heränneitten joukossa, toiset kun eivät tahtoneet olla missään tekemisissä pappien kanssa ja toiset kun tähänkin kysymykseen nähden tahtoivat noudattaa herännäisyyden vanhoja traditsiooneja. Viimemainittujen johtajana esiintyi vuosisadan lopussa kirkonmies Taneli Tuunanen (k. 1916), joka piti seuroja kodissaan sekä muualla pitäjällä. Vielä elämänsä loppuaikoinakin todisti hän sanankuulijoilleen elävästi Herrasta, vaikka hänen kielensä halvauksen vaikutuksesta oli kankea.
Niinkuin olemme nähneet (II, 436), oli herännäisyys Berghin Jaakkimassa ollessa hänen kauttansa levinnyt myöskin Parikkalaan. Täällä vaikutti seurojen pitäjänä talollinen ja pyhäkoulunopettaja Olli Mikonpoika Jääskeläinen (k. 1888). Tämä oli herännyt v. 1848 käydessään Jaakkimassa Berghiä kuulemassa. Hänen vaikutuksestaan elpyi ja levisi herännäisyys jonkun verran Parikkalassa. Sikäläisten heränneitten seuroissa luettiin Berghin ja Nohrborgin postilloja sekä muita hengellisiä kirjoja. Rukouksiakin Jääskeläinen näissä kokouksissa piti. Seurojen jälkeen keskusteltiin hengellisistä asioista. Kerimäelle asti ulotutti Jääskeläinen matkansa, esiintyen puhujana sikäläistenkin heränneitten hartauskokouksissa. — Muistettava on niinikään, että Renqvistinkin opetuslapsia löytyi Parikkalassa, jos kohta vielä vähemmin kuin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaan liittyneitä. [J. F. Berghin kirjekokoelma; kert. Matti Tapanainen, Juhana Kapuna y.m. Jaakkiman vanhat heränneet; Jaakkiman kirkonkirja. Tietoja tämänpuolisista oloista on minulle niinikään hankkinut pastori E. Snellman; Parikkalan kirkonkirja.]
Vielä elinvoimaisemmilta näyttivät XIX vuosisadan lopussa Henrik Renqvistin ja hänen hengenheimolaisensa Karjalassa raivaamat, kylvämät ja otsan hiessä hoitamat viljavainiot. Puhumattakaan Sortavalasta, missä heränneitten luku kaupungissa ja varsinkin maaseurakunnassa vielä 1890-luvulla oli ehkä yhtä suuri kuin sikäläisen herännäisyyden huomattavimpina aikoina, ei kuollut liike sukupuuttoon missään muuallakaan, missä se oli saanut jalansijaa. Ja samassa määrässä kuin kuuset Renqvistin haudalla tuuhenivat ja kohosivat, levisi nousevienkin sukupolvien kuultavaksi noiden vanhojen rukoilijain kautta todistus siitä, mitä tuo uskollinen Herran viinimäen työntekijä eläessänsä oli toimittanut. On kyllä totta, että nämä sukupolvesta toiseen säilyneet, hänen yksipuolisuuttaankin ylenmäärin kunnioittavat kertomukset näissä heränneissä ovat ylläpitäneet, vieläpä paikoin levittäneetkin sitä kaavamaisuutta, joka tavataan tämänkin puolen rukoilijoissa, mutta totta on myöskin, että ne viime aikoihin asti ovat vaikuttaneet suolanakin ja vakaannuttavana voimana Karjalan huikentelevaisuuteen ja iloiseen suruttomuuteen taipuvaisessa kansassa.
Pysyvimmän muistopatsaan Renqvistin muistolle pystytti
P. Poutiainen, joka v. 1887 otsakkeella "Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena" julkaisi kertomuksen tämän merkkimiehen elämänvaiheista sekä suomennoksia hänen M. Akianderille antamistaan kirjeistä. Kirjan tekijä, joka vuosina 1877-78 sekä 1883 oli toiminut ylimääräisenä pappina Sortavalassa ja sikäläisten heränneitten ystävänä likeisesti tutustunut heihin, kuvaa heidän silloista yhteistä uskonharjoitustaan ja elämäänsä seuraavin sanoin:
"Kirkolle tulevat renqvistiläiset heränneet jo lauvantaina iltapuolella ja viettävät sen illan ja sunnuntai-aamun sekä myös seuraavan yöntienoon, jos on kaksi pyhäpäivää, yhteisessä hartauskokouksessa kirkon vierellä olevassa n.k. pitäjäntuvassa, aivan samoin kuin ennen Renqvistin johdolla hänen rukoustuvassansa pappilassa. Rukouksia siellä pitävät ja keskustelemalla neuvojaan antavat tavallisesti vanhemmat, kokeneet seurassakävijät. Väkeä on usein hyvin paljon siellä läsnä. On välistä tapahtunut, että joku hihhulilainen tai muu lahkolainen on sinne tullut seuranpitoa saarnaamisella, väittelemisellä, jopa rukouksen-pitoakin häiritsemällä estämään. Mutta turhaan ne toimet aina ovat rauenneet. — — — — Sellaiset elävät kirkon jäsenet, kuin renqvistiläiset kristityt, ovat maan suolana; he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he hänessä, että he ovat oksia totisessa viinipuussa. Rietas ja paha elämä ja renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta, irstaisuutta, petollisuutta y.m. paheita ei heidän seassaan suvaita; maailmanmukainen meno, kyläjuoksut, tansseissa-käynnit, vaatteilla koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikinpuolin siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta tuleva rauha (Room. 5: 1) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi olla joukossa jotakin, voi olla renqvistiläistenkin joukossa itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeaa autuuden tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m. Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat renqvistiläiset ylpeitä, kerskaavia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt ovat he päinvastoin nöyrän publikaanin kaltaisia, jotka armahtamista huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden tunteesta se myös johtuu, etteivät he kerskaile uskostaan, sillä he pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä ja varovat niillä, jotka itseänsä 'uskovaisiksi' ja 'autuaiksi' kutsuvat, olevan kuolleen suunuskon. Tuo varovaisuus on syynä, että he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen. Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovan kristityn tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että Jesus Kristus on renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä tulee olla, A ja O, ja että Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat niin itseänsä kieltäviä, tulee kyllä puhellessa heidän kanssaan pian selville. 'Kuinka kävisin', sanovat he, 'leikkikokouksissa jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista pilkkapukua. Kuinka hennoitsisin herkutella, kun muistelen Jesuksen tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin'. — — Tällainen mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmituovan, osoittaa kylläkin heissä oikeata uskonkantaa."
Oman aikansa renqvistiläisiä kuvaamaan esittää Poutiainen muutamia heidän hänelle kirjoittamiaan kirjeitä. Ne ovat samanlaisia, kuin Renqvistin aikuisten rukoilijain viimemainitulle lähettämät kirjeet. Kieli vain on parempaa ja esitystapa sujuvampaa. Mitä muutoin tulee Poutiaisen omaan, ylläolevaan selostukseen Sortavalan heränneistä, niin on se ehkä liiaksi kiittävä, mutta pääpiirteissään epäilemättä oikea. Että hänen sanansa uhkuvat suurta rakkautta heihin, ei tietysti riitä tekemään mitättömäksi hänen arvosteluaan. — Poutiainen kuoli Jääsken kappalaisena 1890. [P. Poutiainen, Henrik Renqvist Sortavalan kappalaisena s. 31-32; Paimenmuisto; kert. Sortavalan vanhat heränneet.]
Yllämainitussa kirjassaan kertoo Poutiainen, että "eräät (Sortavalan) seurakunnassa palvelleet papit" olivat osoittaneet ystävällistä mieltä sikäläisiä heränneitä kohtaan. Vaikea on tietää, keitä hän tällä lauseella on tarkoittanut. Hieman oudolta tuntuu, ettei hän tässä yhteydessä mainitse ketään suoranaisesti renqvistiläisessä hengessä näillä mailla toimivaa pappia. Senmielisiä kyllä muutamia lienee löytynyt, jos kohta ainoastaan yksi heistä on enemmän tunnettu. Tarkoitamme G. Monellia, joka tähän aikaan (1862-1884) oli kirkkoherrana Ilomantsissa. Jo aikaisemmin oli hän siellä, niinkuin tiedämme (II, 437) toiminut apulaispappina ja auttanut Renqvistin oppia siellä juurtumaan. Vanhemmaksi tultuaan oli hän varsinkin oppi-isänsä kuoleman jälkeen vapautunut hänen yksipuolisuuksistaan, mutta pääasiassa kannatti hän edelleen hänen oppiaan ja uskonnollista katsantotapaansa, jonka vuoksi seurakunnan rukoilijat ei vain Ilomantsissa, vaan lähiseudun muissakin pitäjissä, Impilahdella, Ruskealassa, Kiihtelysvaaralla pitivät häntä hengellisenä tukenaan ja kääntyivät monesti hänen puoleensa pitkienkin matkojen takaa. Monell oli väsymätön Herran työmies, suora, vakava ja samalla lempeä "vanhan kansan mies". Virkaansa oli hän hyvin kiintynyt. Kun hän esim. muutamana iltana meni näyttämään kirkkoa vasta tulleelle uudelle apulaiselleen, osoitti hän kädellään saarnatuolia, lausuen: "Tuolla tahtoisin kuolla, sillä silloin kaatuisin paikallani, niinkuin sotilas, joka päättää päivänsä taistelutantereella". Renqvististä puhui Monell aina kunnioittaen, ei vain hänen kannattajilleen, vaan muillekin, jos kohta hän myönsikin, että tuo hänen "väsymätön, aina Jumalan kanssa tekemisissä oleva" oppi-isänsä ei ollut menetellyt viisaasti vaatiessaan sanankuulijoitaan alituiseen rukoukseen, moni kun siten oppi teeskentelemään. Monellin kirjallisista toimista olemme ennen kertoneet. Hän kuoli 1884. [Kert. kirkkoherra O. Fabritius y.m.; Paimenmuisto.]
Renqvistiläisen suunnan papeista ansaitsevat Monellin kera mainitsemista myöskin Henrik Renqvist nuorempi sekä Kustaa Adolf Höök. Ensinmainittu, joka, niinkuin tiedämme, isänsä apulaisena Sortavalassa oli tutustunut sikäläiseen liikkeeseen ja sittemmin toiminut Pukkilassa (III, 505), pääsi v. 1865 Sysmän kirkkoherraksi, jossa virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Nuorena oli hän täällä pappina toiminut ja uskonsa tähden viranomaisilta vainoakin kärsinyt (III, 199), mutta seurakunta oli häneen mieltynyt ja monessa sydämessä itivät hänen opetuksensa näillä renqvistiläiseen suuntaan jo ennestään taipuvaisilla mailla. Mitään huomattavaa liikettä ei Renqvist, joka sitäpaitsi ei opissa eikä uskonnollisissa menoissa yleensä asettunut isänsä yksipuolisesti jyrkälle kannalle, kuitenkaan saanut aikaan, eikä hänen nimensä ollut laajemmalta tunnettu näiden seutujen rukoilijainkaan piireissä. Renqvist kuoli v. 1895. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin.]
Innostunut ja harvinaisen ahkera sielunpaimen oli yllämainittu K. A. Höök. Rautalammella, missä hän oli ollut ylimääräisenä pappina kaksi eri kertaa, 1847-48 ja 1852-57, oli hän tutustunut renqvistiläisiin ja heihin mieltynyt, moittimatta kuitenkaan muitakaan heränneitä, joita täälläkin vähän löytyi J. J. Rahmin ja L. A. Lindgrenin ajoilta. Niinkuin tiedämme, oli näet ensinmainittu siellä ollut ylimääräisenä pappina 1840-luvun alkupuoliskolla sekä hänen jälkeensä vuoden ajan Landgren. Mitään huomattavampaa nämä Paavo Ruotsalaisen opetuslapset eivät täällä saaneet aikaan, ja pienenä pysyi siellä Höökin elävähenkisen työn uhallakin edelleen rukoilijoittenkin joukko. Myöhemmin tapaamme Höökin "saarnaajana" Polvijärvellä (1862-1863). Täälläkin oli hän tekemisissä sekä Ruotsalaisen että Renqvistin opetuslasten kanssa, toimittaen uskollisesti tuona kovien katovuosien aikana heränneen sielunpaimenen työtä. Usein piti hän hartauskokouksia, jotka tavallisesti päättyivät polvirukouksella. Höök kuoli Liperissä, jonka seurakunnan kappelina Polvijärvi siihen aikaan oli, v. 1868. [Paimenmuisto; kert. B. K. Sarlin, kansak. opettaja A Räsänen y.m.]
Mitä muutoin tulee renqvistiläisyyden leviämiseen Karjalassa ja Pohjois-Savossa, niin oli tämä liike XIX vuosisadan lopussa paitsi Sortavalassa, Liperissä ja Ilomantsissa, kaikissa muissa seurakunnissa, joissa se aikaisemmin oli saanut jalansijaa, hyvinkin pieni. Mutta erinomaisen rakas oli vielä kaikissa näissä piireissä nämäkin aikoina Renqvistin muisto. Hänen verrattoman ahkeraa, rukouksen pyhittämää työtään täytyi jokaisen vähänkin puolueettoman kaiken yksipuolisuuden ja kaavamaisuuden uhallakin ihmetellä niissä vanhuksissa, jotka vielä olivat elossa ja omasta kokemuksestaan voivat siitä todistaa. Niinpä löytyi esim. Liperin vaivaistalolla henkilöitä, joiden vertaista uskonnollista mieltä ei herännäisyyden maillakaan monesti tapaa. Toiset heistä osasivat ulkoa pitkiä lukuja Vanhan testamentinkin kirjoista.
Mikkelin-puolen herännäisyys tarjoo vielä XIX vuosisadan loppupuolella tutkijalle paljon mielenkiintoista. Etenkin on Mäntyharjun herännäisyys omiaan vetämään huomiota puoleensa. Siellä toimi muuttumattomalla uskollisuudella kuolemaansa asti (1868) näiden seutujen heränneitten tunnetuin johtomies Salomon Häkkänen, ja hänen kotinsa, Hartosenpään rustholli, oli vielä myöhemminkin heidän huomattuna seurapaikkanaan. Uskollisena liikkeensä traditsiooneille vaikutti tässä seurakunnassa sekä, niinkuin viimemainittukin johtomies, sen rajojen ulkopuolellakin myöskin Antti Ahvenainen (III, 509), joka kuoli vasta 1893, hengellisen elämän ylläpitämiseksi seudun rukoilijain harvenevissa joukoissa. Millaista tämä elämä vuosisadan loppupuolella oli, kuvatkoot seuraavat piirteet muutaman Mäntyharjulla vuosisadan lopussa vielä eläneen naisen elämästä.
1860-luvun alussa kokoontui pieni joukko heränneitä — heitä oli noin 20 henkeä — pääsiäisseuroja pitämään. Torpan emäntä Vaalpuri Hoppman oli seuroja varten varustanut tarvittavia ruokia ja juomia, vanhastaan kun oli tapana, että niitä seurapaikassa oli tarjottavina, jos sitten varakkaammat toivatkin eväitä mukanaan. Ennenkuin vieraat saapuivat, sairastui emäntä ankaraan tautiin, joka ennenpitkää huomattiin isoksirokoksi. Siitä välittämättä saapuivat ystävät seuroihin. Kukaan heistä ei kuitenkaan sairastunut. — Vaalpuri Hoppmanin elämä liittyy likeisesti Mäntyharjun herännäisyyden loppuaikoihin. Hänellä oli tuntehikas luonne, ja koko hänen esiintymisestään huomasi, että Jumalan armo oli syvästi vaikuttanut häneen. Hänen heleä supraano-äänensä kaikui kirkkaana heränneitten seuroissa. Eikä laulanut hän vain vanhoja, tunnettuja lauluja — uusiakin kumpusi hänen laulaja-sielustaan.
Pakotta ne virtasivat esille tulkitsemaan hänen rikashenkistä sisäistä elämäänsä. V. 1863 ilmestyi niitä painosta otsakkeella "Viisi uutta hengellistä laulua, kokoonpannut yksi maailmaan kyllästynyt ja taivaaseen ikävöivä sielu. P. V." [Nämä laulut on sittemmin otettu laulukokoelmaan "Matkalauluja tiellä taivaalliseen Siioniin".] Lainaamme tähän muutamia säkeitä Vaalpuri Hoppmanin painamattomista hengellisistä lauluista:
"O, ihana aika kuin autuaana
Saan minäkin asua taivaas'!
En silloin enään mä muistelekaan
Täällä kärsittyi tuskii ja vaivoi.
Saan nähdä mun Jesuksen kunniassa
Ja katsella kirkkaita kasvojansa;
Kaikki pahuus on paennut kauas."
"Ei siellä mun lihani, järkenikään
Saa Jesuksesta mua riistää,
Ei maailma, synti, ei saatanakaan —
Tok' olen jo päästetty niistä,
Kun täällä mua useasti kiduttavat
Ja Jesuksen uskosta pimittävät,
Kun rukousuhrini sammuu."
"Tääll' aina täytyypi häveten juur'
Mun Jesuksen etehen mennä,
Kun näen, kuinka uskottomuuten' on suur'
Ja puutteet, joita useasti tunnen,
Vaan palaita anteeksi saamatta en
Oo tarvinnut, syntin kun Jesukselle
Ja vikani tunnustan kaikki."
"Viel' anteeksisaamisen vakuutukseks
Mulle juottaapi verensä kalliin
Ja sanoo: sen synteinne sovitukseks
Mä olen sen vuodattaa sallin',
Ja isäni itsekin rakastaa teit',
Ett' rakastatte minua ja uskotte nyt
Mun Jumalasta maailmaan tulleen."
Nuoruutensa innokkaimpana aikana liikkui Vaalpuri Hoppman ahkeraan Hirvensalmen ja Mikkelinkin puolen heränneitä tapaamassa. Varsinkin Apajalahden talossa ensinmainitussa seurakunnassa, jonka talon, niinkuin tiedämme (IV, 120-123), omisti heränneitten tunnettu johtomies A. Manninen (k. 1887), oli hän suosittu vieras. Erinomaisen opinhaluinen kun Vaalpuri Hoppman aina oli ollut, oli hän itse hankkinut itselleen niin paljon tietoja, että hän joskus opettajan puutteessa johti opetusta Apajalahden kansakoulussa, joka oli paikkakunnan ensimmäisiä.
Renqvistin suuntaan liittyneinä olivat täkäläiset rukoilijat edelleen ehdottomasti raittiita tahi viljelivät he väkijuomia hyvin kohtuullisesti. Yleensä puhuivat hekin vähän armosta ja vanhurskauttamisesta uskon kautta, he kun kovin pelkäsivät kuollutta suu-uskoa. Jos itsehurskauttakin ja töihin luottamusta heidän keskuudessaan siellä täällä lieneekin löytynyt, niin kuului monen vanhuksen ja nuoremmankin kuolinvuoteelta tunnustus: "Ei minulla ole muuta kuin Vapahtajani. Jesus ja hänen ristinsä." Armoa pyytämään ja yksin armosta elämään neuvoivatkin Mikkelin-puolen heränneitten johtomiehet sanankuulijoitaan. Kirkossa kävivät he edelleen ahkerasti suuresti iloiten, jos siellä saivat kuulla jonkun "hengen miehen" saarnaavan. Paitsi hartausseuroja, pidettiin näiden heränneitten kodeissa vielä vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä talonväen keskuudessa polvirukouksia aamuin illoin, vieläpä puolipäivänkin aikana. Jumalan sanan lukemista näiden rukoushetkien yhteydessä harvoin kuuli, mutta sitä runsaammin pyhäpäivinä. Lasten täytyi tavallisesti aina olla mukana, vaikka pitkät lukemiset luonnollisestikin heitä kyllästyttivät ja väsyttivät.
Näiden seutujen heränneistä papeista XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on etupäässä mainittava G. Monell, joka oli kappalaisena Mikkelissä 1859-1862. Niinkuin tiedämme, toimi hän ahkerasti Renqvistin hengessä, levitti hänen kirjojaan sekä käänsi suomeksi hänen lempikirjailijoitaan. Jo tästä syystä kääntyivät nämäkin rukoilijat luottamuksella hänen puoleensa, ja tämä luottamus kasvoi samassa määrässä, kuin he oppivat häntä persoonallisesti tuntemaan. Vuosisadan lopussa oli herännäismielinen B. K. Sarlin (k. 1906) kirkkoherrana Mikkelissä, mutta hänen aikanaan oli näiden seutujen herännäisyys jo melkein sukupuuttoon kuollut. Joitakin muita samanmielisiä pappeja on kysymyksessä olevissa seurakunnissa löytynyt, mutta eivät hekään ole saaneet vanhaa herännäisyysliikettä uudestaan elpymään. Mäntyharjulla, Mikkelissä, Sysmässä, Hartolassa, Joutsassa, Hirvensalmella — kaikkialla, missä se XIX vuosisadan keskivaiheilla oli esiintynyt niin elinvoimaisena, oli siitä 1890-luvulla tuskin muuta kuin muisto enää jälellä. Olemme ennen huomauttaneet näiden heränneitten jyrkästä erosta "maailman lapsista". Epäilemättä oli sekin syynä siihen, että heidän seurapiirinsä vähenemistään vähenivät. Sensijaan voitti 1870-luvusta alkaen evankelinen suunta yhä enemmän alaa Mikkelin-seudun vakavan, jatkuvaan parannukseen ja valvomiseen kehoittavan herännäisyyden mailla. Heidän toisistaan käyttämä nimikin, "ystävät", unohtui, ja sijalle jäi nimi "heränneet" ikäänkuin jälkimaailmalle muistuttamaan, että hekin olivat kuuluneet XIX vuosisadan suureen herännäisyysliikkeeseen. [Edla Ahvenaisen minulle hyväntahtoisesti tekemät muistiinpanot Mikkelin-seudun herännäisyydestä; Hirvensalmen kirkonkirja; Paimenmuisto; Kert. B. K. Sarlin y.m.]
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Savon ja Karjalan herännäisyyteen XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla, kääntyy huomiomme vielä kerran muutamiin merkkimiehiin, jotka liikkeen valta-ajoilta ennen mainittujen kera olivat jääneet jälkimaailmalle todistamaan tämän liikkeen vaiheista ja sen lähtemättömästä vaikutuksesta heidän sydämiinsä.
Valkealan kartanossa eli vielä 1860-luvun keskivaiheilla K. A. Colliander. V. 1858 oli hän saattanut poikansa A. M. Collianderin hautaan ja odotti itse hartaasti sitä päivää, jolloin hänkin pääsisi elämän taisteluista ja vaivoista Herran lepoon. Uutta aikaa hän ei enää oikein ymmärtänyt — siinä oli niin paljon hänen uskonnolliselle katsantotavalleen vierasta, ja senkin tähden viihtyi hän niin kernaasti vanhojen aikojen muistoissa ja niiden ystävien seurassa, jotka, niinkuin hänkin, olivat uskolliset herännäisyyden traditsiooneille. Näistä ystävistä olivat Otto Hjelt, J. I. Bergh ja J. F. Bergh hänelle edellä muiden rakkaita. Varsinkin näkyy viimemainittu olleen hänelle likeinen. On liikuttavaa lukea J. F. Berghin kirjekokoelman todistuksia siitä hellästä rakkaudesta, millä he toisiaan niin suuremmissa kuin vähemmissä asioissa aina muistivat. Heidän välinen ystävyytensä on herännäisyyden kauniimpia todistuksia siitä "rakkaudesta, joka ei koskaan palaja". Eikä tarvinnut kummankaan jäädä tänne pitkäksi ajaksi ystäväänsä kaipaamaan. Ainoastaan muutamia päiviä aikaisemmin kuin Bergh pääsi Colliander pois. Hän näet kuoli Valkealan kartanossa syyskuun 21 p:nä 1866.
Menneitä aikoja kaipuulla muistamaan jäi moneksi pitkäksi vuodeksi N. G. Arppe, joka v. 1870 "kylmästä" Enon seurakunnasta pääsi Taipalsaaren kirkkoherraksi. Vielä vanhoilla päivillään oli hän miltei yhtä vilkas kuin nuoruutensa ja parhaan miehuutensa päivinä. Tästä puhuen lausui hän vielä samana vuonna, kuin hän kuoli, kerran: "Venellin häissä (II, 412), missä nuorena ylioppilaana innostuksella kuuntelin Paavon ja muiden väittelyjä Roseniuksen kanssa, kääntyi ukko äkkiä puoleeni, hellästi, mutta samalla hyvin vakavasti lausuen: etsi aina Jumalaa hiljaisessa hengessä, muista se — hiljaisessa hengessä. Tuskin on ainoatakaan päivää kulunut, jona en olisi näitä sanoja muistanut. Tarkalla silmällään näki Paavo, mitä neuvoa minä eniten tarvitsin." — Taipalsaaren seurakunnan suruttomuus painoi Arppea kovin. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän nosti silmänsä mäkiin päin, ja sieltä tuli hänelle vihdoin apu. V. 1896 pääsi hän Herran lepoon. [J. F. Berghin kirjekokoelma; Paimenmuisto; kert. N. G. Arppe.]