VIII.
Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Olemme nähneet, että Pohjanmaan suuri herätysliike, Kainuunmaata lukuunottamatta, ei semmoisena voittanut alaa Pohjois-Suomen kylmillä perukoilla. Miltei kaikissa sikäläisen rantamaan pitäjissä, vieläpä Lapinmaan seurakunnissakin löytyi kyllä heränneitä, mutta Kalajoen-varren herännäisyyden ja siihen kuuluvien lähiseutujen pohjoispuolella ei liike missään saanut yleisempää kannatusta kansan puolelta, vaikka näilläkin seuduin monen heränneen papin ääni kaikui. Seuraava silmäys Pohjois-Suomen oloihin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on näyttävä, millaiseksi sikäläinen herännäisyys mainitun ajan kuluessa muodostui.
Jo mikäli kysymys koskee Pohjois-Suomen muissa suhteissa huomattavimpaa paikkaa, Oulun kaupunkia, missä, vielä vanhemmista muistoista puhumattakaan, XIX vuosisadan herännäisyyden alku-aikoina F. G. Hedberg oli vaikuttanut ja Paavo Ruotsalainenkin matkoillaan käynyt, näkyy selvästi, miten vähän suosittu tämä liike tässä osassa maata on ollut. On kyllä myönnettävä, ettei kaupungissa eikä sen läheisyydessäkään herännäisyyden valta-aikoina, jolloin herätyksen tuulet voimallisimmin vaikuttivat yli Suomen, Hedbergin lyhyttä ja hänen sorrettuun asemaansa (II, 310-320) nähden hyvinkin rajoitettua toimintaa lukuunottamatta, ainoakaan vaikutusvaltaisempi henkilö esiintynyt kokoamaan heränneitten pientä laumaa, mutta tämän uhallakin täyttyy oudoksua, miten vähän jalansijaa liike silloin kaupungissa sai. Vielä vähemmin oli jaon aika omiaan sitä kartuttamaan. Ei saanut L. H. Laurinkaan, joka, niinkuin tiedämme (IV, 33), 1850-luvun keskivaiheilla oli kappalaisena Oulussa, herännäisyyttä elpymään, ja vielä oudommalta tuntuu, ettei V. L. Helanderinkaan aikana, joka v:sta 1859 oli konrehtorina ja vuosina 1865-69 uskonnon lehtorina Oulun koulussa, mitään huomattavampaa liikettä syntynyt. Hän toimi kyllä jyrkästi pietistisessä hengessä, ja tätä leimaa kantoi hänen kotinsakin, johon kaupungin heränneet usein kokoontuivat hartausseuroja pitämään, mutta pienenä niiden luku hänenkin aikanaan pysyi. Hedelmätöntä ei kuitenkaan Helanderin vaikutus Oulussa tuon pienen joukon ulkopuolellakaan ollut, hän kun monen maailmanihmisenkin sydämessä herätti ainakin aavistuksen todellisen kristillisyyden luonteesta ja vaatimuksista. Sitäpaitsi ylläpiti hän koulussa, jonka rehtorinakin hän muutamia vuosia oli, vakavaa järjestystä, ja moni hänen oppilaistaan sai hänen uskontotunneiltaan unohtumattomia opetuksia ja herättävän kalliita neuvoja. [Paimenmuisto; Hornborg, Matrikel; kert. kolleega G. A Saxbäck, rehtori G. Marelius, konsuli Fr. Borg, neiti Mimmi Bergh y.m.] — Helanderin poismuutettua Oulusta, väheni sikäläinen liike vähenemistään. Sen keskuudessa vakaantui vakaantumistaan yhä suvaitsemattomampi vanhoillisuus, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään uusista kirjoista eikä siitä uudestaan elpyvästä herännäisyydestä, joka Kalajoen-varrelta y.m. pyrki ulotuttamaan vaikutustaan tännekin. Nuo Oulun "vanhat heränneet" pitivät 1880- ja 1890-luvulla sunnuntaisin hartauskokouksia kaupungin omistamassa lasten työkodin talossa, mutta kun noita muitakin heränneitä alkoi sinne pyrkiä, lakkasivat nämäkin kokoukset. Aivan pienenä tuo toinen, Kalajoen herännäisyyteen liittynyt joukkokin vielä vuosisadan lopussakin pysyi.
Syksyllä 1861 muutti Savon herännäisyyden tunnettu johtomies J. L Bergh Liminkaan, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän s.v. oli nimitetty. Oudon kylmältä Savon oloihin verrattuna tuntui hänestä täällä kaikki. Kansan jäykkä luonne, heränneitten pieni luku, huono kirkkoveisu y.m. tekivät häneen alusta alkaen masentavan vaikutuksen. Mutta tunnetulla tarmollaan ryhtyi Bergh työhön, koettaen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa parantaa Limingan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien — Lumijoen, Tyrnävän, Temmeksen ja Kempeleen — kirkollisia oloja. Järjestyksen miehenä ryhtyi hän taistelemaan piintyneitä epäkohtia vastaan, kiinnittäen huomionsa muunmuassa kansan uskonnollisen tiedon korottamiseen, järjestäen ennen löytyvien lisäksi uusia kiertokouluja kaikkiin kirkkoherrakuntansa seurakuntiin ja hoitaen sekä valvoen erikoisella huolella ja taidolla rippikoulua. Jo Berghin tänne muuttaessa levisi seudun toistupalaisuuteen yhä yleisemmin eksyneiden heränneitten piireissä se huhu, että hän oli "laajalla" eikä kiinni siinä "pikkukohdassa", josta nämä Jonas Laguksen neuvoja yksipuolisesti matkien niin usein puhuivat. Berghin monenkaltaiset toimet seurakunnan olojen parantamiseksi ja etenkin se entisyydestä poikkeava ulkoleima, jota hänen pitämänsä hartauskokoukset nyttemmin kantoivat, eivät olleet omiaan Limingan vanhoillisten heränneitten vikoilemishalua asettamaan. Mitä erittäin hartauskokouksiin tulee, joita hän uskollisesti piti pappilansa tuvassa, on nim. huomattava, että hän niissä melkein aina luki jonkun raamatunpaikan, jonka johdosta hän sitten puhui, eikä käyttänyt postillaa tahi muuta hartauskirjaa, niinkuin täälläkin heränneitten seuroissa niihin asti oli ollut tavallista. Eriseuraisuuden välttämiseksi alkoi Bergh sitäpaitsi Siionin virsien asemasta johtamissaan hartaustilaisuuksissa yhä enemmän käyttää virsikirjaa. Miten hartaita nämä usein polvirukouksella päättyvät kokoukset olivatkin ja miten paljon niihin ainakin ajoittain väkeä saapui, eivät tyydyttäneet ne oikein heränneitä eivätkä synnyttäneet mitään varsinaista herännäisyysliikettä seurakunnassa. Ja kuitenkin oli Bergh yhä edelleen ja "loppuun asti pietista", niinkuin muutama hänen kirkkoherrakunnassaan siihen aikaan palveleva pappi on todistanut, ja hänen pappilansa kantoi vakavaa, erinomaisen vierasvaraisen ja Jumalan sanan viljelylle aina alttiin herännäiskodin leimaa. Kuinka hartaasti tuo Savon eloisampiin oloihin tottunut, menneiden aikojen muistojen vielä nytkin lämmittämä Siionin muurien vartija olisi toivonut herätyksen tulen syttyvän näillä kylmillä mailla, osoittavat seuraavat hänen, laestadiolaisuuden voittaessa alaa Pohjois-Suomessa, kerran lausumansa sanat: "Paljon kernaammin näkisin senkin tulevan; tämä hiljaisuus ja hengellinen välinpitämättömyys surmaavat."
Muutamassa v. 1871 kirjoittamassaan kirjeessä kuvaa Bergh asemaansa Limingassa seuraavin sanoin: "Me nukumme ja kuorsaamme täällä perinpohjin ja olemme kuolla hengellisesti ja ruumiillisesti; ja kuitenkin elähyttää Herra uskollisuudessaan meitä joskus uudelleen, niin että uskallamme toivoa hänen armahtavaa armoansa ja rakkauttansa. Seurakuntani taasen ovat kovia kuin kivet, ja kaikki työni näyttää menevän aivan hukkaan ja toimeni kerrassaan onnistumattomalta. Eikö liene syy työmiehessä itsessä. Ulkonaisia voittoja olen kyllä saavuttanut useampiakin, mutta mitäpä niistä."
Arvosteltaessa Limingan uskonnollisten olojen kehitystä Berghin aikana, on varsinkin seuraava seikka otettava huomioon. V. 1868 tuli E. A. Wichmann (IV, 237) seurakunnan kappalaiseksi. Niinkuin olemme nähneet, oli hän täydellä vakaumuksella ja sydämensä vaatimuksesta liittynyt pietismiin, täydellisesti omistaen Keski-Pohjanmaan heränneiden pappien keskuudessa vallitsevan katsantotavan, johon muunohessa kuului mitä jyrkin vanhoillisuus liikkeen traditsiooneihin nähden. Sitäpaitsi oli Wichmann luonteeltaan arka ja loukkaantui helposti, jos häntä oikaistiin. Näin kävi esim., jos Bergh, joka saarnan muotoonkin ja johdonmukaiseen ajatusjuoksuun nähden oli hyvin tarkka, joskus hänelle huomautti näitä asioita. Sanalla sanoen: jaon henki, joka siihen aikaan niin monissa paikoin vieroitti heränneet papit toisistaan, pääsi täälläkin vaikuttamaan. Riitaa koetti varsinkin Bergh ystävällisyydellään estää, eikä Wichmannkaan antanut aihetta varsinaisen eripuraisuuden syntymiseen, mutta he eivät ymmärtäneet toisiaan, ja välit pysyivät, jolleivät kylminä, niin ainakin verraten vieraina. Asiaa ei suinkaan sekään parantanut, että Wichmann alkoi pappilassaan pitää eri hartausseuroja pietistain vanhaan tapaan. Berghiä vikoillen kokoontuivat niihin yhä yleisemmin "vanhat heränneet" samaan aikaan, kuin tämä piti raamatunselityksiä ison pappilan tuvassa. Tätä koetusta ei herännäisyys Limingan karulla maalla kestänyt. Liike ei päässyt nousemaan eikä, vaikka siinä silloin tällöin huomattaviakin elonmerkkejä alkoi näkyä, kokoontumaan eikä ryhmittymään. Pirstaleita vain jäi tuleville sukupolville todistamaan, että täälläkin elävää Jumalan sanaa oli kuultu.
Ennen olemme kertoneet Berghin toimista valtiollisen ja yleiskirkollisen elämän sekä kirjallisuuden alalla. Viimemainittuihin kuuluu vielä hänen työnsä raamatunkäännöskomitean jäsenenä, joka toimi hänelle uskottiin jo v. 1861. Juhlahetkiä olivat hänelle ne hetket, joina hän, muista töistä vapaana, sai kääntää psalttaria suomeksi. Matkustajat, jotka talvella kulkivat Limingan pappilan ohi, huomasivat monesti myöhään yöllä valoa kartanonpuolisesta nurkkahuoneesta. Siellä valvoi Bergh heprealaisen raamattunsa ääressä.
Paljon oli Bergh menneinä aikoina saanut kokea maailman vihaa ja paljon sai hän tätä vielä Liminkaankin muutettuaan kokea. Tuo ei ollut kummallista, kun muistamme, miten peittelemättä hän usein totuutta puolustaessaan ajatuksensa julki lausui. Luontaisen lempeytensä uhalla, joka vaati häntä heränneitten tavoin kohtelemaan varsinkin kaikkia kärsiviä erinomaisen hellästi, oli hän jäykkä ja taipumaton, kun tiesi olevansa oikeassa. Moni loukkaantui hänen toisinaan karkeaan esiintymiseensä. Emme erehtyne väittäessämme, ettei Berghiä Pohjanmaalla yleensä ymmärretty, vaan että samanmielisetkin usein arvostelivat häntä väärin. Ja myönnettävä on niinikään, ettei hänkään pohjalaisia oikein käsittänyt. Hän oli kasvanut ja kehittynyt aivan toisenkaltaisissa oloissa ja toisenkaltaisten ihmisten seurassa, ja sitäpaitsi häneltä puuttui tarkka psykoolooginen silmä.
Paavo Ruotsalaisen muisto ja herännäisyyden valta-ajan menneet vaiheet olivat lähtemättömästi painuneet Berghin mieleen. Sentähden vieraantui hän niistä entisistä ystävistään, jotka olivat eronneet liikkeestä ja vikoillen puhuivat siitä. Kernaasti kertoi hän Savon herännäisyyttä koskevista kokemuksistaan, usein puhuen siitäkin, miten aiheettomasti monesti oli varsinaisen pietismin puolelta hyökätty muun herännäisyyden miehiä vastaan. Kaukana entisiltä taistelutantereilta, missä eivät vanhat riidat niin likeltä johtuneet mieleen, saattoi hän täällä Limingassa entistä puolueettomammin arvostella menneiden, aikojen erimielisyyttä ja siitä johtuvaa katkeruutta. "Hedberg on paljon parempi kuin hänen maineensa meikäläisten keskuudessa", kuultiin hänen lausuvan, ja virkaveljilleen kertoen Renqvistin suuresta työstä, huomautti hän usein: "En ymmärrä, minkä tähden häntä niin kovin polvirukouksien pitämisestä moitittiin, varsinkin kun jokainen meistä usein oli ollut mukana, kun Paavo Ruotsalainen piti samanlaisia rukouksia."
Vanhoilla päivillään mieltyi Bergh yhä enemmän J. T. Beckiin, vaikka hän ensi-aikoina oli epäillyt hänen sovinto-oppiaan, hänen käsitystään seurakunnasta y.m. Nyttemmin luuli hän kuuluisan saksalaisen teoloogin kirjoista, joita hän ahkeraan luki, löytävänsä pääpiirteissään Paavo Ruotsalaisen oppia. Mutta ei hän silti läheskään yhtä ehdottomasti, kuin moni uuden suunnan mies, antautunut hänen oppilaakseen. Emme erehtyne väittäessämme, että Berghin loppuun asti muuttumaton rakkaus herännäisyyteen oli tuota estämässä. Todistuksena tästä rakkaudesta on esim. hänen ennen (IV, 314) mainitsemamme kirjeensä J. Warénin suhteesta Suonenjoen heränneisiin, jossa hän muunohessa myöskin kirjoittaa: "Vanhan ystävämme Paavo Markkasen (Suonenjoelta), joka taistellen tuli tänne kuollaksensa, hautasimme täällä tammik. 24 p:nä. Pidin ruumissaarnan, ensimmäisen jonka täällä olen pitänyt. Kaikki Limingan heränneet olivat hautajaisissa meillä sekä vainajan leski Hedvig, joka on kotoisin Rantasalmelta, ja tämän seuralainen matkalla Suonenjoelta Aapeli Rossi. Meillä oli paljon kehoitusta sekä Paavon kuolemasta että hänen hautajaisistaan". Mutta Kalajoen-varren ja Suupohjan herännäisyydelle, joka Berghin Limingassa ollessa yhä huomattavammin alkoi elpyä uuteen eloon, pysyi hän vieraana. Hän ei tuntenut sitä eikä ymmärtänyt sen tulevaisuuteen tähtäävää voimaa. Pohjanmaan heränneistä papeista lienee V. L. Helander ollut hänelle läheisin. Savoa, Savon herännyttä kansaa ja heränneitä pappeja hän aina kaivaten muisteli. Pohjanmaa ei hänestä läheskään voinut korvata, mitä hän heistä erotessaan oli menettänyt. Bergh oli ilmeisesti savolainen luonne. "Selvästi näkyivät hänen esiintymisessään tämän luonteen kauniit, kristinuskon pyhittämät piirteet, eikä ollut hän toiselta puolen vapaa sen heikkouksistakaan", on muutama hänen likeisistä tuttavistaan hänestä lausunut.
Olemme sanoneet, että Bergh vanhoilla päivillään sai osakseen paljon tunnustusta. Tähän kuuluu paitsi hänen valitsemisensa julkisiin toimiin sekin, että hän v. 1864 sai jumaluusopin-tohtorin arvon. Mutta muutakin täytyi hänen kokea. Paitsi samanhenkisten vikoilemisia tuli hänen osakseen maailman pilkkaa ja häväistystäkin. Niinpä häntä esim. sanomalehdissä pilkaten syytettiin karuudesta, muunohessa sillä perustuksella että hän oli nuhdellut muutamia petollisia papin saatavien maksajia vilpillisyydestä. Tuolle moitteelle kallisti moni hänen ystävänsäkin korvansa. Ei mikään syytös ole perättömämpi kuin tämä. Kaikki, jotka häntä likemmin tunsivat, todistavat sen yksimielisesti. Velkansa sai hän kyllä Limingassa maksetuksi, mutta suurin osa ylijääneistä rahoista oli hänen kuollessaan säästössä yli-ikäisinä velkakirjoina, joita hän ilmeisesti ei ollut aikonutkaan periä.
Berghin saarnat ja raamatunselitykset Limingassa painuivat syvään hänen sanankuulijoittensa mieleen, ja niitä muisteltiin kiitollisuudella vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Se vakava leima, minkä jumalanpalvelus kirkossa hänen esiintymisestään sai, vaikutti maailmanlapsiinkin. Varsinkin tekivät hänen rippisaarnansa ja p. ehtoollisen jakaminen syvän vaikutuksen. Bergh tuntui tätä toimitusta tehdessään aina olevan hengessä mukana, ja joskus tapahtui — niinkuin hän itse on kertonut — että toimitus niihin määrin tempasi hänet mukaansa, että hän, muille sitä näyttämättä, itselleenkin jakoi siunattua leipää ja viiniä. — Kernaasti viihtyi Bergh nuorten seurassa ja kohteli heitä hyvin ystävällisesti. Tavallisesti johti hän keskustelunsa hengellisiin asioihin. Usein nähtiin Limingan pappilassa Berghin aikana vieraita. Miltei joka kerta viljeltiin silloin Jumalan sanaa. Millä tavoin hän käsitti suhteensa maailmanihmisiin, näkyy seuraavasta hänen vastauksestaan muutamalle heränneelle, joka häneltä valittaen kysyi, mitä hän tekisi estääksensä suruttomia tuttavia käymästä luonaan. "Lue heille Jumalan sanaa", vastasi Bergh, "jos he sittenkin tulevat, niin ota heidät ilolla vastaan".
Vaikea on sanoa, missä määrässä siinä Berghin ystävien (W. Österbladhin, V. L. Helanderin y.m.) syytöksessä kenties oli perää, että hän monien koulujensa ja muiden kirkollis-siveellisen elämän ulkonaista parantamista tarkoittavien, paljon aikaa kysyvien toimenpiteiden tähden ehkä laiminlöi vasituista sielunhoitoa seurakunnassaan. Se vain on ilmeistä, että hän, jota lähemmäs elämänsä ilta joutui, yhä hartaammin ikävöi "Karitsan häihin". Varsinkin vaimonsa kuusi viikkoa ennen hänen omaa kuolemaansa tapahtuneen poismuuton jälkeen eli hän melkein yksinomaan näissä ajatuksissa. Kauan ei hänen tarvinnut sairastaa. Muutamia päiviä kestänyt keuhkotulehdus murti hänen voimansa. Kehoittava oli hänen viimeinen tautivuoteensa omaisille ja tuttaville. Siinä nähtiin kilvoittelevan uskon voittoisaa taistelua. Koviakin kiusauksia täytyi hänen kokea. Niiden helteessä hän esim. kerran tuskastuneena lausui: "Miten minun käynee, kun en ole eläväksi tehty hengessä?" Mutta vapautumisensa hetken lähestyessä hän riemuiten lausui: "Minulla on ollut paljon vaivoja, mutta nyt — kiitos, kunnia, halleluja." Helmikuun 27 p:nä 1878 kutsui Herra lepoonsa tämän paljon kokeneen ja paljon vaikuttaneen Siionin muurien vartijan. [Korsblomman 1897; V. Lindstedt, puhe pappeinkokouksessa syyskuun 15 p:nä 1880; Kert. Otto Hjelt, V. L. Helander, Josef ja Maria Österbladh, Mimmi Bergh y.m.; Sukukirja; J. I. Berghin kirje B. G. Bergrothille 27/6 71.]
V. 1881 kuoli Limingassa myöskin Bergh-veljesten Savon ajoilta kielilläpuhumisestaan tunnettu sisar Maria Elisabeth Bergh, joka v. 1862 Savosta oli sinne muuttanut. Juustilan tilalla lähellä pappilaa piti hän monta vuotta pientenlastenkoulua. [Sukukirja.]
J. I. Berghin toiminta Limingassa johtaa mieleen erään toisenkin naishenkilön. Tarkoitamme johdonmukaisesta herännäisyysmielisyydestään tunnettua Emma Maria Wichmannia, joka vielä vuosisadan lopussa voimallisesti todisti kilvoittelevan uskon ahdingoista ja taisteluista sekä Herran armon suuruudesta kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Ruumiillinen sairaloisuus sekä luontainen taipumus suruvoittoisuuteen ja epäluuloisuuteen lisäsi näiden taistelujen hellettä, mutta todellinen herätys, syvällinen perehtyminen ristin tien salaisuuksiin ja kuuliaisuus Herran äänelle estivät häntä epäuskoon sortumasta. Jonkun aikaa työskenneltyään Helsingin diakonissalaitoksessa, jonka ensimmäinen diakonissa hän oli, vastaanotti hän johtajatoimen Limingan lastenkodissa, joka J. I. Berghin toimesta joku aika varemmin oli perustettu. Tässä toimessa oli hän vuosina 1871-1894, painaen persoonallisesti ominaisen sieluelämänsä leiman huomattavan selväpiirteisenä näkymään kasvatettavissaan, joita hän harvinaisella uhrautuvaisuudella hoiti. Vapaana Oulun puolella löytyvän toistupalaisuuden epäilyksistä, seurasi hän ilolla Suupohjan ja Kalajoen-varren herännäisyyden elpymistä ja seurusteli kernaasti siihen liittyneiden henkilöiden kanssa.
Emma Wichmann oli E. A. Wichmannin sisar. Hän kuoli kotikaupungissaan
Raahessa v. 1900. [Sukukirja.]
Berghin aikaan Limingan kirkkoherrakunnassa eläneistä tunnetuimmista heränneistä on mainittava myöskin J. G. Lagus, (IV, 33), joka vuosina 1858-1870 oli kappalaisena Lumijoella, missä hän viimemainittuna vuonna kuoli. Hyvin vähän huomiota hän täällä ollessaan kuitenkin enää herätti ja vähän näkyvää hedelmää hänen työnsä täällä tuotti.
Elinvoimallisemmalta kuin Limingan kirkkoherrakunnan muissa seurakunnissa näytti herännäisyyden kylvö Kempeleessä, missä Reinhold Helanderin ajoilta asti löytyi arkoja omiatuntoja. Vuosisadan lopussa alkoi siellä kalajokelaisten heränneitten katsantotapa voittaa alaa ja tämän henkisiä seuroja alettiin pitää. Temmeksellä, missä vuosisadan keskivaiheilla (1847-53) oli vaikuttanut erinomaisen voimallisena herätyssaarnaajana tunnettu Herman Malmberg (I, 283) sekä 1870-1889 herännäismielinen, kansan parasta harrastava Nils Holmström, tunnetun A. N. Holmströmin poika, sekä Tyrnävällä, missä vielä vuosisadan lopussa niinikään löytyi vähän heränneitä, säilyi miltei ainoana herännäisyyden ilmauksena "vanhojen heränneitten" katsantotapa. [Paimenmuisto; Kaleva 1912, "Temmeksen kotiseutunumero".]
Huomattavasti vilkkaampaa oli liike Raahen puolella. Vihannissa vaikutti entisellä tarmollaan Reinhold Helander, joka oli kappalaisena seurakunnassa 1861-1868, ja Raahen kaupungissa sekä Salon emäseurakunnassa iti vielä nousevankin sukupolven sydämissä hänen isänsä A. Helanderin siellä rakkaudella toimittama kylvö. Muutamista veljensä O. H. Helanderin hänelle kirjoittamista kirjeistä, joista enemmän myöhemmin, näkyy, että Reinhold Helander Vihannissa-olon aikana sai kokea kovia sisällisiä ahdinkoja ja että suuret kiusaukset ajoittain uhkasivat painaa hänet epäuskoon ja toivottomuuteen. Epäilemättä oli syynä siihen suureksi osaksi ne vaikeat ajat, joihin herännäisyysliike oli joutunut. Oli miten oli: monessa sydämessä sai Helanderin herätyshuuto vastinetta ja hänen kylvämänsä siemen jäi itämään kantaaksensa hedelmää myöhempinäkin aikoina. Vihannin ja Oulaisten heränneitten välillä — viimemainitussa seurakunnassa oli samaan aikaan (1859-1866) kappalaisena Jaakko Hemming sekä 1867-1879 K. O. Tenlén (k. Kemin kirkkoherrana 1890) — syntyi näinä aikoina kanssakäymistä, ja siitä johtuva suurempi eloisuus selittää, miksi näissä seurakunnissa vuosisadan lopussa alkoi näkyä enemmän myötätuntoisuutta Pohjanmaalla uudestaan elpyvää suurta herännäisyysliikettä kohtaan kuin Pohjois-Suomessa ylimalkaan. [Paimenmuisto.]
Vielä suuremmalla syyllä tulee meidän painostaa Raahen ja Raahen-Salon herännäisyyttä XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Paitsi tässä seurakunnassa vuosisadan edellisellä puoliskolla vaikuttaneita heränneitä pappeja — A. Helander, V. L. Helander, Reinhold Helander — tapaamme siellä myöhemminkin samanmielisiä opettajia. Näistä mainittakoon kuuluisan Fredrik Östringin poika Haniel Östring (k. 1891), joka oli kappalaisena Raahen kaupungissa 1879-1891 ja viimeisinä elinvuosinaan Församlingsvännen-nimisellä, toimittamallaan hengellisellä aikakauslehdellä, joka painettiin Uudessakaarlepyyssä, osoitti, miten kalliit hänelle isänsä muisto ja herännäisyyden menneet vaiheet olivat. Merkille on pantava, että kaupungissa ja maaseurakunnassa, varsinkin Pattijoella vuosisadan lopussa esiintyvä herännäisyys sai osakseen huomattavaa myötätuntoisuutta säätyhenkilöittenkin puolelta, eikä ole näin ollen tuulesta temmattua sekään näiden henkilöiden otaksuminen, että paikkakunnan elinvoimainen herätys oli saanut vaikutusta viimemainitun enemmän ruotsin- kuin suomenkielisen papin toimesta ja kirjoituksista. Raahen heränneistä kodeista vuosisadan lopussa ansaitsee mainitsemista varsinkin pormestari Albert Luoman koti. Raahen—Pattijoen herännäisyys liittyi luottamuksella ja likeisesti Pohjanmaan suureen liikkeeseen. Toistupalaisuudesta siellä on verraten vähän tiedetty. Luoma kuoli Turun hovioikeuden asessorina v. 1913.
Heinäkuun 12 p:nä 1866 päätti Rantsilassa päivänsä M. R. Montin, oltuaan kappalaisena siellä 10 vuotta. Hartaudella ja elävästä vakaumuksesta oli hän siellä pyytänyt kylvää Jumalan sanaa ihmisten sydämiin, oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan nähden lähinnä liittyen Jonas Laguksen kantaan. Mutta jos tässä seurakunnassa hänen aikanaan herätyksiä tapahtuikin, ei syntynyt siellä silloinkaan mitään huomattavampaa liikettä. Väärin olisi syyttää häntä seurakunnan enemmistön suruttomuudesta sekä siitä, että sikäläinen herännäisyys ennenpitkää alkoi ilmaista yhä selvempiä häviämisen oireita. Asiaa arvostellessamme tulee meidän ottaa huomioon, millainen tämä aika hengellisessä suhteessa ylimalkaan oli ja kuinka vaikea herännäisyyden oli nousta lamautumistilastaan ja koota jaon hajoittamat rivit niilläkin seuduin, missä se oli elinvoimaisin. Epäilemättä osasi J. I. Bergh pääasiassa oikeaan, kun hän Montinin kuoleman johdosta kirjoitti veljelleen: "Niinkuin Albert Ingmanin kuolema Kuopiossa, oli M. R. Montinin poislähtö meitä täällä lähellä olevassa Rantsilassa sydäntä särkevää. Nykyään kutsuu Herra ilmeisesti pois uskollisimmat ja uutterimmat palvelijansa, joita ihmismielen mukaan paraiten tarvittaisiin. Ehkä tapahtuu tämä kansan kovuuden tähden." [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65 ja 14/2 67; Haniel Östring, Församlingsvännen; kert. Raahen-puolen vanhat heränneet, pormestari Albert Luoma y.m.; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 24/8 66; Paimenmuisto.]
Paavolaan jäi J. M. Stenbäckin vaikutuksesta, kuten odottaa sopii, huomattavia jälkiä. Niinkuin vasta saamme nähdä, tarjosi sikäläinen liike, miten taipuvaisia toiset siihen kuuluvat henkilöt sitten ensin olivatkin toistupalaisten tavoin arvostelemaan vuosisadan lopussa siellä alkavaa, Pohjanmaan uudistuvaan herännäisyyteen kuuluvaa herätyistä, monta liittymiskohtaa tälle herätykselle.
Stenbäckin työtä Paavolassa oli E. A. Wichmann hänen kuolinpesänsä puolesta jatkamassa (1861-64), julistaen siellä innolla Jumalan sanaa edeltäjänsä hengessä. Mitä muutoin tämän valppaan, vanhoillis-herännäisessä hengessä toimivan sielunpaimenen myöhempiin elämänvaiheisiin tulee, oli hän 1865-68 kappalaisena Revonlahdella sekä toimi Limingassaolonsa jälkeen (IV, 349) ensin Hailuodossa ja sittemmin Pyhäjoella, jonka seurakunnan kirkkoherrana hän v. 1886 kuoli. Kaikissa näissä seurakunnissa oli hänellä samanmielisiä ystäviä, jos kohta harvassa.
Palveltuaan ylimääräisenä pappina Rovaniemellä (III, 571), Sodankylässä ja Ylitorniolla, pääsi E. L. Levón Karungin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi vuosina 1856-59. Hänen alkuansakin heikko terveytensä kärsi näillä "Lapin raukoilla rajoilla" paljon senaikuisen meluavan laestadiolaisuuden kasvavasta vallasta, johon hänen hiljainen, sisällisen ihmisen salattuun elämään sulkeutunut kristillisyytensä ei ensinkään voinut mieltyä. Hänen luontainen taipumuksensa suruvoittoisuuteen lisäsi sieluntuskien kera hänen ruumiillistakin sairaloisuuttaan ja painoi hänen mielensä alakuloisuuteen, jota eivät edes hänen oppi-isänsä Jonas Laguksen hänelle kirjoittamat kehoittavat ja rohkaisevat kirjeet saaneet karkoitetuksi. Lähemmäs samanmielisiä ystäviä pääsi Levon, kun hän v. 1859 muutti Revonlahdelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän oli kuolemaansa asti v. 1862. Hän oli lämmin ja harras kristitty, mutta hän teki työtä murtunein voimin eikä tuottanut tämä työ senkään tähden paljoa näkyviä hedelmiä. Hänen lyhyt elämänsä — Levón oli kuollessaan vain 34 vuoden ikäinen — oli kuitenkin sitä laatua, että kernaasti yhdymme muutaman hänen ystävänsä lausuntoon: "Tuntuu siltä, että hän oli yksi niitä, joiden kyyneleet Jumala kokoo kultamaljoihin." [Paimenmuisto; kert. Josef Österbladh, V. L. Helander, Emma Wichmann, F. F. Lönnrot y.m.]
Herännäisyyden vaiheisiin maan pohjoisimmissa osissa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla liittyvät paitsi Levónin muutamien muidenkin heränneitten pappien nimet. Pudasjärven kirkkoherrana tapaamme vuosina 1855-1867 L. H. Laurinin. Voimallisena kuni ennen kaikuu vielä tämän Kalajoen käräjien sankarin ääni, mutta mitään huomattavampaa herätystä hän ei saa aikaan seurakunnassaan ja hänen yhteytensä muiden heränneitten pappien kanssa on käynyt vieraaksi. Ken on laskenut ne kiusaukset, joiden painamana hän vanhoilla päivillään liiaksi nautti väkijuomia? Se vain tiedetään, että hän seurakuntalaisilleen monesti lausui: "Älkää eläkö niinkuin minä elän, vaan niinkuin minä opetan." Laurinin loppu-ikää synkistävät kovat nälkävuodet ja niiden jäljissä tullut kova lavantauti, jonka uhrina hän monen seurakuntalaisensa kera kaatui v. 1867.
Sodankylässä toimi vuosisadan keskivaiheilla herännäishengessä ennen (III, 566) mainittu K. Heickel (k. 1853) sekä saman seurakunnan kirkkoherrana J. F. Liljeblad (k. 1862). Paitsi K. F. Pfaleria joka, niinkuin tiedämme (III, 369), nuorena pappina voimallisella herätyshuudollaan herätti huomiota Lapissakin, F. F. Lönnrotia, joka näinä aikoina oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä ja Karungissa (IV, 31), sekä J. Simeliusta (III, 571), joka vuosina 1854-55 oli ylimääräisenä pappina Kemijärvellä, ei näillä pohjoisilla perukoilla enää esiintynyt muita ainakaan huomattavia herännäismielisiä pappeja. Sikäläinen liike muuttui ja suli ennenpitkää yhteen laestadiolaisuuden kanssa, jota leimaa miltei kaikki elävämpi hengellinen elämä siellä sittemmin on kantanut. [Kert. F. F. Lönnrot y.m.; Paimenmuisto.]
Kiimingissäkin, missä M. R. Montin monta vuotta oli vaikuttanut ja F. P. Kemell viimeisen elinvuotensa aikana — hän kuoli täällä v. 1857 — saarnasi parannusta sekä sittemmin F. F. Lönnrot samassa hengessä teki työtä (IV, 30-31), ei herännäisyysliike kuitenkaan saanut pysyväisempää jalansijaa, vaan kuoli vuosisadan loppupuolella melkein kokonaan sukupuuttoon. Niin kävi Säräisniemelläkin y.m. Oulujärven lännenpuolisilla seuduilla, jota vastoin Puolangalla vuosisadan keskivaiheilla lienee tapahtunut herätyksiä. Vielä vuosisadan lopussa löytyi siellä, niinkuin Paltamossakin, missä F. F. Lönnrot vuosina 1853-60 oli ollut ylimääräisenä pappina, vanhoja, ristin tien salaisuuksiin perehtyneitä heränneitä, jotka kaipuulla muistelivat entisiä eloisampia aikoja. [Kert. rovasti G. A. Snellman, F. F. Lönnrot sekä näiden seutujen vanhat heränneet; Paimenmuisto.]
F. F. Lönnrotin nimi siirtää meidät kauemmas varsinaisen Kainuunmaan, herännäisyyden historialle tutuille, seuduille. Ristijärven etäisessä seurakunnassa, missä vuosisadan keskivaiheilla hänen likeinen ystävänsä ja hengenheimolaisensa K. J. Engelberg vuosina 1854-1860 oli tehnyt heränneen sielunpaimenen työtä, tapaamme viimemainitusta vuodesta alkaen yli kolmen vuosikymmenen aikana samassa työssä hänetkin. Lönnrot oli hyväpäinen mies, mutta niin vaatimaton, että hän aina pyrkimällä pyrki syrjään semmoisissa tilaisuuksissa, missä paljon kansaa oli koolla ja muita puhujia tarjona. Paraan työnsä on hän suorittanut yksityisen sielunhoidon alalla. Varsinkin tämä työ hankki hänelle uskollisia ja kiitollisia ystäviä ja teki hänet niin tunnetuksi ja rakastetuksi ei vain kaikkialla Kainuunmaalla, missä heränneitä löytyi, vaan muuallakin. Niinpä tunnustivat esim. kaikki Oulun "vanhat heränneet", joista toiset kävivät häntä tervehtimässä Ristijärvellä asti, hänet vuosisadan lopussa miltei ainoaksi täysin luotettavaksi opettajakseen.
Lönnrotin uskonnollista kantaa kuvaa uskollisesti muutama hänen ystävänsä K. J. Engelbergin v. 1876 kirjoittama kirje, johon hän sanoi kaikin puolin yhtyvänsä ja jota hän huolellisesti säilytti. Kerrottuaan ulkonaisista ja sisällisistä koetuksistaan kirjoittaa tuo ystävä: "Näin minua koulataan, minua tomppelia ja kovakorvaista. Sillä katso, en tahtoisi minäkään joka päivä ristiä päälleni ottaa ja seurata elämän Herraa. Kummaa tuo kuitenkin pitää olla, että itseään niin tahtoo säästää, että vielä henkensä kadottaa. Vaikka tämän tiedän, kun muistutetaan, että olen penseä, kylmä, kuollut ja ulkona Herrasta ja että syntiä teen ja ajatuksissa viivyn maailmassa — niin kuinka hitaasti ja työläästi palajan sieltä, ottaen häpeän ja tuomion päälleni ja antaen Herralleni kunnian. Tässä on minulle aina oppimattomalle oppimista. Järjen ja epäuskon juonet tahtovat aina estää lankeamasta Herran käsiin semmoisena, jolta kaikki puuttuu, ja halulla haluttomallakin, häneen katsoen, etsimästä hänen apuansa ja armoansa. Ei näy autuus tulevan hankituksi sillä pelvolla ja vapistuksella kuin tulisi. Mutta, sanoohan suomalainen sananlasku: 'akka tieltä palajaa, ei mies pahanenkaan'. Vaikka järjelle pimeältä kyllä näyttää, mitenkä kuolemassa viimeinkin käy, niin toivon nokkaa kuitenkin pitää Herran puoleen pystyttää. Ei autuutta muualla syntisille. — — — Älkää kuitenkaan epäuskoksi käyttäkö Herran muistutusta, vaan tuomio selkään ja kerjäläissauva käteen — siinä syntisten ja köyhäin läksy."
Ken ei tässä kirjeessä selvään huomaa Jonas Laguksen Paavo Ruotsalaisen koulussa syntyneen ja kehittyneen opin pääpiirteitä. Jos se olisi kirjoitettu ruotsiksi, muistuttaisivat sanatkin niin paljon häntä, ettei voisi erehtyä siitä, kenen opetuslapsia kirjoittaja oli. Uskollisemmin kuin Engelberg ja Lönnrot lienee tuskin kukaan opissa ja elämässä noudattanut tuon opettajan neuvoja. Kuinka tarkasti esim. viimemainittu valvoi sitäkin, ettei hän itse eivätkä hänen sanankuulijansa milloinkaan eksyisi pois tuolta "alimmalta portaalta", josta Lagus niin usein puhui, näkyy muunohessa seuraavasta. V. 1870 olivat suuret seurat Paltamon Mieslahdella. Sinne oli saapunut paitsi heränneitä paljon surutontakin kansaa. Puhujana esiintyi Janson, joka puheensa lopussa, viimemainittujen puoleen kääntyneenä, lausui: "Emme me ole teitä paremmat, vaikka Jumala on meidät herättänyt." Tämä lause loukkasi kovin Lönnrotia, vaikkei hän, vaatimaton ja moitteeseen hidas kun hän oli, siitä silloin mitään puhunut, ei Jansonille eikä muille. Mutta vielä vanhoilla päivillään muisti hän nuo sanat, pitäen niitä hyvinkin erehdyttävinä, vaikkei hän luullutkaan, että puhuja, josta hän paljon piti, oli nuo sanat väärässä hengessä lausunut.
Mitä muutoin viimemainittuihin seuroihin tulee, niin on huomattava, että niitä vietettiin aivan vanhaan tapaan. "Sanaa viljeltiin melkein katkeamatta kahtena päivänä." Tämä seikka todistaa selvästi, että näiden seutujen herännäisyys vielä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla oli hyvinkin levinnyt ja voimallinen. Mutta nämä suuret seurat johtavat huomion toiseenkin Kainuunmaan herännäisyydelle ominaiseen seikkaan. Näiden seutujen seurat ovat melkein yksinomaan olleet suurseuroja, joita erityiset tilaisuudet, Kajaanin markkinat, häät, hautajaiset y.m. ovat aiheuttaneet. Viikkoseuroja ylimalkaan ei ole pidetty yleisemmin, paitsi liikkeen vilkkaimmillaan ollen Sotkamossa. Villiytyneet "salon kulkijat" ovat asuttaneet Kainuun maan ja sitä luontoa näkyy vieläkin sikäläisessä kansassa. "Monissa paikoin juoksee talonväki melkein pakoon, kun pappi tulee taloon", on eräs näillä seuduin vuosisadan lopussa palvellut sielunpaimen todistanut. Seurakunnan ja papin välinen suhde on tuskin koskaan ollut niin sydämellinen kuin esim. Pohjanmaalla. Salonkulkijaluonto ja vihollisuuksien juurruttama pelko ja arkuus ovat tehneet kansan luonteen salaperäiseksi ja epäileväksi. Tämä on epäilemättä vaikuttanut, että heränneetkin ovat olleet taipuvaisia sulkeutumaan itseensä ja hitaita vaikuttamaan ulospäin. He eivät täällä olleet niin seurusteluhaluisia, kuin muissa osissa maata, ja lähtivät liikkeelle vain jonkun erityisen tilaisuuden heitä siihen kehoittaessa. Muistettava on niinikään, miten avarat ne salot ovat, jotka erottavat tämän maakunnan kylät ja talotkin toisistaan. Nämä seikat selittävät suureksi osaksi senkin ilmiön, etteivät muussa herännäisyydessä tapahtunut jako ja siitä johtuva eripuraisuus ja riidat olleet tunnetut täällä, eivätkä päässeet särkemään täkäläisen liikkeen rivejä. Että nämä rivit harvenemistaan harvenivat, niin että niistä vuosisadan lopussa oli vain pirstaleita jälellä, johtuu siitä, että Herran tuli näillä mailla vähitellen sammui ja heränneitten isien lapset nukkuivat.
Ensimmäisenä Kainuunmaan herännäisyyden merkkimiehistä poistui näyttämöltä Trast. Hän kuoli jo joulukuun 2 p:nä 1856. Paljon oli hän etevillä lahjoillaan ja voimakkaan eloisalla esiintymisellään vaikuttanut näiden seutujen heränneitten piireissä, ja kauan häntä kiitollisuudella muistettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin (1858) kuoli Kajaanissa Juhana Krank, uskollisesti 14 vuotta palveltuaan Kajaanin heränneitä. V. 1859 muutti Kuhmoniemeltä takaisin Pohjanmaalle Kainuunmaan herännäisyyden peloton puolustaja (III, 54-55) arkkipiispa Bergenheimin uhkauksia vastaan A. N. Holmström. Näiden aikojen jälkeen syntyy huomattava lamautuminen Sotkamon-puolen herännäisyyden oloissa. K. R. Pettersonista, jota heränneet niihin asti olivat melkein epäjumaloineet, alkoi liikkua se huhu, että hän yhä yleisemmin seurusteli seudun suruttomien säätyläisten kanssa sekä että hän muutoinkin oli käynyt huolimattomaksi oman sielunasiansa suhteen. V. 1869 pääsi Reinhold Helander Sotkamon kirkkoherraksi. Innolla ja tarmolla hän ryhtyi työhön, mutta hänen luontainen kiivautensa, joka vuosien kuluessa kiihtyi, esti heränneitä häntä vapaasti lähestymästä, jos kohta he tunsivatkin, että hän vilpittömästi tarkoitti heidän parastaan. Vaikea on käsittää, minkä tähden sekä hän että Petterson kielsivät Jansonia seuroissa esiintymästä, mutta selvää on, ettei tämäkään ollut omiaan turvaamaan sikäläisen herännäisyyden etuja. Samassa määrässä kuin luottamus Pettersoniin väheni, lisääntyi kuitenkin Jansonin maine, ja kun ensinmainittu v. 1876 muutti Pohjanmaalle, oli se ehkä korkeimmillaan. Elämänsä loppuun asti piti Janson koossa Sotkamon heränneitten pieniä joukkoja. Kerran hän pappilassa kuuluu kahden kesken varoittaneen Helanderiakin hänen kiivaan luontonsa tähden ja puhuneen niin särkevästi, että tämä purskahti itkuun. Lastensa ja lastensa-lasten sieluntilasta koetti Janson erittäin pitää huolta, mutta usein kokoontuivat seudun muutkin heränneet seuroihin hänen kotiinsa. Etenkin muistivat vuosisadan lopussa vielä elävät vanhat heränneet, miten Janson oli viettänyt viimeistä jouluaan. Paljon ystäviä kokoontui silloin hänen kotiinsa, ja vanhus puhui heille tavattoman elävästi. Päätettyään puheensa, nousi hän ylös, käveli tarkasti tähystäen väkijoukkoa ympäri pirtin, lankesi polvilleen rukoillen rukouksen, "läksyn, jommoista ei kuule ihmisijässä". — Janson kuoli tyyneesti seuraavana syksynä, lokakuun 13 p:nä 1882. Kuolintautinsa alussa kohtasi häntä lievä halvaus, joka muutamiksi tunneiksi teki hänet puhumattomaksi. Toinnuttuaan lausui hän utelevalle vaimolleen: "Jumalalta on armo ja rauha ja Herran valkeus koittaa sielussa." Seitsemän viikkoa kesti tautia. Tämä aika oli vanhukselle alituisen rukouksen aikaa. Muutamalle henkilölle, joka tuli hänelle omista sielunasioistaan puhumaan, lausui hän hymyillen: "Taisit tulla purkamaan niinkuin jotakin kulta-aittaa, vaan ei minulla ole kuin kerjuusauva." — Sotkamon kirkonkirjoissa löytyy hänestä tämä muistutus: "Vanha arvossa pidetty pietista, paikkakunnan hyvinkin taitava eläinlääkäri, nuorempana räätäli."
Vuotta aikaisemmin kuin Janson, marraskuun 15 p:nä 1881, päätti Reinhold Helander päivänsä. Hänen tulinen luontonsa, joka toisinaan ilmeni hyvinkin kiivaana, hankki hänelle monta vihamiestä ja loukkasi usein heränneitäkin. Moni seikka viittaa siihen, etteivät sotkamolaiset häntä ymmärtäneet. Oli miten oli: tuo suora, jäykkä, peloton pohjalainen on hankkinut itselleen nimen, joka ei väleen katoa Suomen herännäisyyden historian lehdiltä.
Helanderin mitä jyrkin vastakohta oli F. F. Lönnrot, joka vielä vuosisadan lopussa saarnasi parannusta ja uskoa rakkaille ristijärveläisille. Tarkassa muistossa säilytti hän paljon herännäisyyden menneistä vaiheista, todistaen kaikille, jotka häneltä näitä vaiheita tiedustelivat, kuinka suuriarvoisia tämän liikkeen muistot hänelle olivat. Lönnrot kuoli v. 1907.
Kainuunmaan heränneistä papeista ovat ennen mainittujen kera muistettavat myöskin Suomussalmen kappalainen K. A. Lilius (III, 98), joka täällä toimi vuoteen 1867, jolloin hän muutti Isoonkyröön, sekä N. Holmström (IV, 355), joka oli kirkkoherrana Sotkamossa vuodesta 1889 vuoteen 1892, jolloin hän kuoli. Lönnrot ja Holmström ovat Kainuunmaan herännäisyyden viimeisiä vartijoita. Kaikki on hiljaa jo. Suuret seurat ovat lakanneet, vanhoista muistoista vain puhutaan vielä. Uudistumaan he eivät liikettä saa, mutta he seisovat paikoillaan noiden muistojen kunnioitettavina vartijoina, eikä kukaan epäile, minkä hengen lapsia he ovat. [Paimenmuisto; kert. Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot y.m. J. Väyrysen minulle Kainuunmaan herännäisyydestä kokoomat kertomukset, kirjeet y.m. tiedot; Sukukirja; Paimenmuisto.]