IX.
Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan loppuaikoina.
Jonas Laguksen, N. K. Malmbergin ja noiden useain muiden huomattujen sielunpaimenten kuoleman jälkeen, joiden poistumisesta näyttämöltä ennen (IV, 60-84) olemme kertoneet, oli liikettä edustaneiden ja edustavien pappien luku vieläkin huomattavan suuri. Mutta suuri on erotus näiden pappien entisen ja nykyisen aseman välillä. Ennen tapasimme heidät yhteisissä neuvotteluissa ja suurissa hartausseuroissa sekä likeisissä keskusteluissa toinen toistensa luona ja heränneen kansan kodeissa, nyt pysyvät he enimmäkseen kukin kolkassaan ja useimpia painaa toimettomuuden alakuloisuus. Ei ole syynä siihen vain vanhuuden väsymys — moni heistä on vielä hyvissä voimissa —, mutta epäluulot sekä epätoivo herännäisyyden tulevaisuuteen nähden lamauttavat heidän intonsa ja estävät heitä ymmärtämästä ja tuntemasta sitä liikettä, joka suurten johtomiesten ja heidän omankin aikaisemman työnsä pohjalla, vanhaan herännäisyyteen liittyen, voimallisena leviää Pohjanmaan tasangoilla. He yhä vetäytyvät siitä pois ja jäävät selailemaan muistojen kellastuneita lehtiä, joita heidän elämänsä syystuulet repien liikuttavat. He tuntevat, että aika on muuttunut ja XIX vuosisadan, tuon heille ja koko maallemme niin tärkeän vuosisadan ilta joutunut.
Silmäilkäämme ensin Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen heränneitten pappien elämäniltaa.
Piippolassa tapaamme 1840-luvun liikkeen ajoilta varsinkin Alavieskassa toimittamastaan suuresta herätystyöstä tunnetun W. Österbladhin. Vanhojen päiviensä aineelliseksi turvaksi on hän v. 1855 saanut tämän syrjäisen seurakunnan vähäpalkkaisen kirkkoherranviran, jota hän sitten entisellä hartaudellaan, mutta yhä pienemmiksi supistuvien herännäisjoukkojen kannattamana hoitaa kymmenen vuotta. Hänen pappilansa on tämän puolen heränneitten pappien viimeisiä huomattavampia yhtymäpaikkoja XIX vuosisadalla ja muitakin samanmielisiä säätyläisiä nähdään siellä usein. Ilmeisessä riidassa Vilhelm Niskasen suunnan kanssa hän ei ole, ja tämän suunnan kansa tunnustaa hänen ansionsa ja antaa hänelle vieläkin arvoa, mutta hän vieraantumistaan vieraantuu tästä suunnasta ja kannattaa toistupalaisten katsantotapaa. Niinkuin olemme nähneet (IV, 234 ja seur.), oli Österbladh uuden suunnan mitä jyrkin vastustaja, pysyen elämänsä loppuun pietismin johdonmukaisena edustajana.
Österbladhin verraten lukuisista, jälkimaailmalle säilyneistä kirjeistä, joista toiset ovat lukijoillemme tuttuja, näkyy, miten likeisesti ja lapsellisesti hän oli tottunut seurustelemaan Herran kanssa. Samaa todistavat hänen myöhemmätkin kirjeensä. Niistä kuultaa myöskin hänen harvinaisen miellyttävä ja hellä luonteensa. Sen vertaisia ei tässä suhteessa heränneitten pappienkaan joukosta montakaan löydä. Ja varsinkin tähän nähden on hän niin kauniina lisänä näiden pappien ylimalkaan jäykännäköisessä joukossa.
Kuolinvuoteellaan täytyi Österbladhin ajoittain kokea hyvinkin kovaa sisällistä ahdinkoa. "Kaikki Belialin virrat käyvät minun ylitseni", kuultiin hänen huudahtavan sekä valittavan: "Jumala asettaa kaikki syntini menneiltä ajoilta eteeni." Mutta lopuksi hän voiton ilme sammuvassa katseessaan lausui: "Minä tiedän, että Lunastajani elää." Kesäkuun 30 p:nä 1865 pääsi tämä lämminsydäminen ja harras Herran palvelija tämän elämän taisteluista siihen lepoon, joka on luvattu Jumalan kansalle. [Paimenmuisto; Vilh. Österbladhin kirjeitä; kert. Josef ja Maria Österbladh, V. L. Helander y.m.]
Muutamia peninkulmia Piippolasta työskenteli näinä aikoina toinenkin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan merkkimies, A. N. Holmström. V. 1859 oli hän nim., niinkuin tiedämme (IV, 364), etäisestä Kuhmoniemen pitäjästä päässyt Haapajärven kirkkoherraksi ja pysyi tässä virassa koko loppuikänsä. Ajat olivat muuttuneet, mutta Holmström oli sama kuin ennenkin: jäykkä, tarmokas ja herännäisyyden traditsiooneille edelleenkin horjumattomasti uskollinen. Joka lähestyi tuota vartaloltaan lyhyttä ja jykevää miestä, joka niin tutkivan suorasti katsoi ihmisiä silmiin, oli pakotettu kunnioittavan tarkasti kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Uppiniskaisuutta nuorempien puolelta hän ei kärsinyt ja varmasti lausui hän vakaumuksensa varsinkin uskonnollisissa asioissa. Vilhelm Niskasen kantaa hän ei hyväksynyt, niin jyrkästi eroten hänestä, ettei hän, niinkuin olemme maininneet (IV, 80), edes suostunut saapumaan tuon hylkäämänsä johtomiehen hautajaisiin, vaikka tämän pojat, Nivala kun siihen aikaan sitäpaitsi oli Haapajärven kappeli, kävivät häntä näihin pitoihin kutsumassa. Kiivaita väittelyjäkin sattui joskus Holmströmin ja Niskasen suunnan edustajien välillä.
Laestadiolaisiakin saapui pohjoisesta Haapajärven seurakunnassa jo ennen vallitsevaa häiriötä lisäämään. Holmströmin luonnetta kuvaa seuraava kertomus hänen esiintymisestään heitä vastaan. Pääsiäisaikana 1867 oli suuret seurat Tiiton talossa. Osterbladhin leskikin sekä muita vieraita naapuriseurakunnista oli sinne saapunut. Seuroja johti Holmström. Kun hän oli lopettanut puheensa, lausui rohkeasti muuan Nivalassa syntynyt, vasta Tornion puolelta tänne saapunut aivan nuori mies: "Selitys oli hyvä, vaan tie jäi tukkoon." Holmström ärjäsi: "Se koira vinkasee, johon karttu käypi. Sinä sitäpaitsi näyt olevan minulle aivan outo. Kun minä seurakunnassani jossain paikassa itse olen suuna, niin en ollenkaan salli muiden puhua, sitä vähemmin nyt, kun en tunne, mikä maailman roisto ja kulkija lienet." Kutsumaton puhuja vaikeni ja loi katseensa alas. Mutta kun Holmström ja muut arvokkaammat vieraat olivat siirtyneet vierashuoneisiin, alkoi hän ja muutamat muut jälleen huutaen saarnata. Sillä kertaa melu kyllä asettui, seuraväki kun sammutti kynttilät, mutta uhkaavat olivat enteet. — Seurakunnissaan syntyneistä häiriöistä ei Holmström kuitenkaan syytä yksinomaan kansaa. Kuultuaan, että muutamaa pappia oli oikeudessa syytetty juoppoudesta, kirjoittaa hän pojalleen: "Nyt on pappien alennusaika, ja suuressa määrässä olemme itse sitä aiheuttaneet."
Holmströmin luonnetta kuvaavat myöskin seuraavat hänen sanansa. Yhä kestävien katovuosien aikana oli köyhäinapua nauttivien, suureksi osaksi sitä varten vuokrattuihin huoneisiin sijoitettujen luku tavattomasti lisääntynyt. Tämän johdosta kirjoitti Holmström, muutamia numeroita lueteltuaan: "Mitä lopuksi tullee? Ehkä sanomalehdissä vaihtelevaisuuden vuoksi saa lukea: Haapajärven köyhäinhoito on tehnyt vararikon, pesän varat 420 laiskuria tahi laiskurien lasta." Tästä ei kuitenkaan saa päättää, ettei Holmström säälinyt köyhiä ja sairaita. Päinvastoin puhuu hän esim. kirjeissään syvällä surulla 1864-68 vuosien kauheasta nälänhädästä ja siitä johtuvasta tautisuudesta.
Österbladhin kuolema koski kipeästi Holmströmiin. Jo kuultuaan hänen sairastuneen, kirjoitti hän pojalleen, miten raskas tuo tieto oli hänelle, lisäten: "Rakas poikani! Olkaamme varoillamme. Me olemme niitä, jotka Aatamin lankeemus kokonaan turmeli. Sentähden tulee meidän alituisesti etsiä vanhurskauttamisen perustusta ja vaikuttavaa syytä, ei meistä itsestä, vaan ulkoapäin. Me olemme jumalattomia, mutta Kristus tekee jumalattomia vanhurskaiksi."
V. 1868 pääsi Reinhold Helander Haapajärven kappalaiseksi. Hänen nimittämiseensä virkaan liittyy muuan tapahtuma, joka tässä kerrottakoon, se kun todistaa, miten omavaltaisestikin Holmström saattoi menetellä, kun hän tiesi olevansa siveellisesti oikeassa. Helander oli saanut enimmät äänet, mutta erotus hänen ja erään toisen vaalisaarnaajan äänimäärän välillä oli siksi pieni, että valitus helposti olisi voinut kumota vaalin ja hankkia enemmistön tuolle toiselle. Holmström, jolla oli syytä pelätä, että näin saattaisi käydä, sai kuulla, että muutama juoppo herrasmies todella oli valittanut vaalista. Ei ollut monta päivää valitusajasta enää jälellä. Holmström lähetti kotona olevan poikansa ratsastaen Kuopioon ottamaan pois valituskirjat tuomiokapitulista. Jonkun ajan kuluttua sai Helander valtakirjan virkaan. Kuvaavaa on, että valittaja, joka ennenpitkää sai tietää miksei hänen valitustaan oltu käsiteltykään, ei uskaltanut käydä Holmströmin kimppuun tuon hänen mielivaltaisenkaan tekonsa tähden.
Monta vuotta poti Holmström sydäntautia. Rautaisella tahdollaan hän kuitenkin viime aikoihin asti sai voimansa riittämään ahkeraankin seurakuntatyöhön. Apulaistakaan ei hänellä ollut. Kesällä 1871 hänen tautinsa kuitenkin yltyi niin kovaksi, että hänen täytyi lähteä Kuopioon lääkärinapua hakemaan. Vähän aikaisemmin hän kirjoitti pojalleen N. Holmströmille: "Vanha tautini alkaa, kuten sydäntaudit tavallisesti, kehittyä vesitaudiksi. Molemmat jalat ovat jo ajetuksissa ja hengenahdistus kova. En voi kauan seisoa. Koetan harjoitella kolmatta rukousta, mutta huomaan itseni hyvin tyhmäksi ja huonomuistiseksi oppilaaksi. Kernaasti halajaisin tavata sinua vielä tässä maailmassa, mutta tuo ei voine tapahtua. Voi, jos näkisimme toisemme siellä, missä ei tarvitse sanoa: 'Ah mik' on tää elämä'!"
Matkaltaan Kuopioon Holmström ei palannut. Hän kuoli siellä elokuun 8 p:nä 1871. Miten raskaana huolena hänellä oli herännäisyyden silloinen hajaannus ja miten vähän hän liikkeestä enää toivoi, osoittavat seuraavat hänen papiksi hiljattain vihitylle pojalleen kuolinvuoteellaan lausumansa sanat: "Anna, poikani, sanankuulijoillesi Nohrborgia! Tulee aika, jolloin ei ole erotusta körttien eikä körttien välillä." [Paimenmuisto; kert. J. Holmström, Amanda Holmström F F. Lönnrot, Vendla Pettersson y.m.; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille 28/4 67; A. N. Holmströmin kirjeet N. Holmströmille 29/6 64, 14/3 65 sekä yksi ilman päivämäärää ja vuosilukua. (Kirjeet omistaa Otto Holmström.)]
Likeisessä yhteydessä Haapajärven herännäisyyden kanssa oli, niinkuin tiedämme, 1830- ja 1840-luvun aikana Pyhäjärven liike ollut. Jo Jonas Laguksen loppu-aikoina oli tämä yhteys kuitenkin paljon vähentynyt ja lakkasi, mikäli kysymys koskee kansaa, ennenpitkää kokonansa. Sakari Castrén, joka monta vuotta oli ollut Laguksen apulainen ja sittemmin armovuodensaarnaajana hoitanut papinvirkaa seurakunnassa, seurusteli kyllä ahkerastikin tämän puolen heränneitten pappien kanssa ja kannatti samaa uskonnollista katsantotapaa kuin hekin, mutta tämäkin suhde kylmeni vähitellen. Syystä tai syyttä ruvettiin syyttämään häntä maailmanmielisyydestä jo niinä aikoina, jolloin hän pääsi Pyhäjärven kirkkoherraksi (1862). Hänen olonsa valtiopäivillä, joka toiselta puolen osoittaa, että hän nautti paljon luottamusta virkaveljiensä keskuudessa, ei ollut omiaan noita syytöksiä poistamaan. Castrénin täytyi kokea, että ystävät epäilivät häntä ja tämä vieroitti häntä yhä enemmän heistä. Kauan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokea, miten paljon heränneitten pappien välit olivat muuttuneet entisistä ajoista. Varsinkin keväällä 1868 oli nälkävuosien aiheuttama tautisuus suuri Pyhäjärvelläkin. Alituisesti täytyi Castrénin lähteä sairasmatkoille. Tämmöisellä matkalla sai hän keuhkotulehduksen, johon hän kuoli, Mitä ystävät hänestä ajattelivat, näkyy seuraavasta A. N. Holmströmin pojalleen toukokuun alussa 1868 kirjoittamista sanoista: "Pyhäjärveltä kuuluu, että Castrén huhtikuun 25 p:nä on kuollut. Olisin toivonut, että hän olisi päättänyt vaelluksensa toisella elämänsä ajanjaksolla. Ehkä kuitenkin Jumala, joka enkeleissäänkin huomaa turhuutta, ei tuominnut häntä hänen puutteittensa tähden, vaan unohti ne." [Paimenmuisto; A. N. Holmströmin kirje N. Holmströmille 3/5 68; kert. Johanna Holmström (A. N. Holmströmin leski), Vendla Petterson y.m.] — Castrénin hauta on Pyhäjärven kirkkomaalla Jonas Laguksen haudan vieressä.
Pyhäjärvellä toimineista vanhoista heränneistä papeista mainittakoon vielä J. Simelius, joka 1871 pääsi tämän seurakunnan kappalaiseksi. Kauemmin kuin useimmat muut herännäisyyden valta-ajan sielunpaimenista — hän kuoli vasta 1897 — koetti hän kylvää sanan siementä ihmisten sydämiin, mutta mitään herätystä ei hän Pyhäjärvellä saanut aikaan, vaikka hän toimi siellä kuolemaansa asti. Samoin kuin melkein poikkeuksetta kaikki tämän ajan heränneet papit Keski-Pohjanmaalla, edusti Simeliuskin toistupalais-suuntaa. [Paimenmuisto; kert. Haapajärven ja Pyhäjärven vanhat heränneet.]
Niissäkään Kalajoen-varren seurakunnissa, joissa herännäisyysliike jaon jälkeen pääsi nousemaan suurimpaan voimaansa — Nivalassa ja Ylivieskassa — ei näinä aikoina tapaa tätä liikettä suosivia pappeja. Päinvastoin saa niitä näilläkin seuduin kauan turhaan hakea. Vasta kun K. R. Petterson v. 1876 tuli Nivalan kirkkoherraksi, saivat seudun heränneet papin, joka kohteli heitä myötätuntoisuudella ja jonka pappilaan heillä oli muutakin asiaa kuin virallista. Sikäläisen herännäisyyden nostamiseen ja sen puhdistamiseen siihen liittyneestä kuonasta ei Petterson kuitenkaan pystynyt. Apu siihen oli muualta tuleva. Mutta hänen aikanaan pääsi liike, jota pääasiallisesti Taneli Rauhala johti, ryhmittymään ja vakaantumaan, ja jo siinä suhteessa erosi hän Kalajoen-varren muista vanhoista papeista, ettei hän sitä vastustanut. Päinvastoin neuvotteli hän aina heränneitten kanssa, kun joku seurakuntaa koskeva tärkeämpi asia oli ratkaistava. — Petterson kuoli Nivalan kirkkoherrana 1890. Hänen hautajaisiinsa, joita vietettiin herännäisliikkeessä vanhastaan vakaantuneeseen tapaan, oli kutsuttu suuri joukko heränneitä. [Kert. Paavo Niskanen y.m.; Paimenmuisto.]
Kalajoella, missä niinkuin tiedämme, herännäisyysliike jo Vilhelm Niskasen eläessä oli supistunut aivan pieneksi ja missä vuosisadan lopussa vain muutamat hänen suuntaansa liittyneet vielä todistivat menneiden päivien eloisasta hengellisestä elämästä, tapaamme näinä aikoina sotavanhuksen siellä 1830-luvun lopussa pidettyjen kuuluisain käräjien ajoilta. Tarkoitamme Jaakko Hemmingiä, joka oli tämän seurakunnan kappalaisena 1866-96. Vuosi vuodelta oli hän kehittynyt yhä jyrkemmäksi toistupalaiseksi eikä antanut mitään tunnustusta "niskaslaisille". Ollen elämässään nuhteeton ja hurskas, herätti tämä näiden seutujen entisten suurten muistojen paljon kokenut todistaja kunnioitusta kaikissa, jotka hänet näkivät. Itse hän ei näistä muistoista kertoessaan tahtonut näkyä. Kun häneltä esim. tiedusteltiin hänen osaansa Kalajoen käräjien pitkässä oikeusjutussa, lausui hän: "Mitä minusta; minä olin koko ajan Malmbergin ja Laguksen selän takana." — Hemming kuoli helmikuun 17 p:nä 1896. Hän oli silloin yli 86 vuoden vanha. [Paimenmuisto.]
Pietarsaaressa tapaamme XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla muutamia herännäisyyden vaiheissa huomiota ansaitsevia pappeja. Täällä taisteli liikkeessä tapahtuneen jaon painamana vuodesta 1854, jolloin hän pääsi seurakunnan 2:ksi kappalaiseksi, tuo aikaisemmin niin kiivas, nyttemmin suruvoittoisuuteen yhä enemmän taipuvainen, suurta huomiota herättänyt jyrkkä pietista O. H. Helander. Jos kukaan elämänsä loppupuolella kaipasi menneitä päiviä ja jos kukaan kärsi siitä yksinäisyyden tunnosta, joka muuttuneiden olojen takia näinä aikoina painoi niin monen herännäisyysliikkeen palveluksessa harmaantuneen sielunpaimenen mieltä, niin hän. Mutta noissa ahdingoissa nöyrtyi ja asettui hänen kiivas sydämensä, antaaksensa yhä enemmän sijaa sille rakkautta uhkuvalle mielelle, joka painaa leimansa hänen elämänsä iltaan. Tämä mieli tulee kauniilla tavalla näkyviin hänen veljelleen Reinhold Helanderille kirjoittamissa kirjeissä. Niinkuin olemme nähneet (IV, 356), taisteli tämä näinä aikoina usein melkein toivotonta taistelua epäuskon kiusauksia vastaan. Vanhoista ajoista tottuneena veljelleen purkamaan kiusaustensa kuormia, kääntyi hän nytkin tämän puoleen. O. H. Helanderin katsantotapaa sekä hänen ja vasta mainitun veljensä kaunista veljesrakkautta kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita ensinmainitun näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä:
"Suuri on iloni siitä, että nyttemmin olet tointunut taudistasi. Voin kyllä ymmärtää, että olet ollut ahtaalla. Ei ole helppo tulla toimeen epäuskonsa kanssa terveenäkään, vielä vaikeampaa, kun ijankaikkisuus astuu tautivuoteen läheisyyteen. Oi, veljeni, tunnen elävästi tuskasi, ja minun sydäntäni kirvelee, niinkuin sinunkin sydäntäsi. Kaikki on menetetty, kaikki lopussa! Totta, totta, ja niin saa ollakin. Mutta kuitenkaan ei kaikki ole lopussa, sillä Yksi elää, joka sanoo, jokaisessa silmänräpäyksessä sanoo: teidän pitää elämän. Älkäämme siis kauan miettikö, vaan heittäytykäämme tämän auttajan syliin niin auttamattomina kuin olemme, vartokaamme ja toivokaamme, toivokaamme ilman toivottakin, niin mekin saamme kuolleessa sielussamme kuulla tämän hiljaisen kuiskauksen: sinä olet elävä, minä annan sinulle elämän, sinä olet elävä, vaikka oletkin kuollut! — Vanhaa kuollutta tietoa! Olkoon niin. Mutta olen saanut muistutuksen uudistaa tätä kuollutta harjoitusta, ja katso, tuo salattu, kätketty elämä on välkkynyt minulle ja antanut minun käsittää, että minä voin pelastua ja olen pelastuvakin armosta. — Tähän pysähdymme alituisesti. Huomaat kyllä, että olen tahtonut kehoittaa sinua. Niin, niin, sitä olen tahtonut. Mutta mitä minä voin. En muuta kuin huo'aten toivoa: Herra virvoittakoon ja lohduttakoon masentunutta henkeäsi! Ja hän, joka osaa oikealla ajalla puhua väsyneille, hän joka osaa puhutella toivottomia sydämiä, hän on puhutteleva sinuakin. Avaa nyt, rakas veli, suljettu, murheellinen sielusi ja kuule, kuule elämän sanaa elämän Herralta."
Tämä kirje on kirjoitettu v. 1865. Ei voi paremmin todistaa, miten väärä se syytös oli, että Helander, samoinkuin pietistat yleensä, olivat vain lain saarnaajia. Juuri tämmöistä oli esim. N. K. Malmbergin puhe epäuskon helteessä taisteleville. Näyttääksemme, ettei O. H. Helander sattumalta vain noin kirjoittanut, lainaamme tähän otteen muutamista toisista hänen samalle veljelleen kirjoittamistaan kirjeistä.
21/12 63: "— — — Kirjeesi tuotti minulle iloakin. Ajattelet: miten tuo on mahdollista? Näen syrjästä, mitä ei kukaan ihminen hädän hetkellä näe, näen Jumalan armon ja Herramme Jesuksen Kristuksen palavan rakkauden, joka tulee sinua likelle, tahtoo pelastaa sinut ja antaa sinulle elämän keskellä kuolemaa. Semmoinen on hänen tapansa. Oi, veljeni, ei totisesti muuta tarvita kuin että uskot tätä rakkautta ja keskellä hätääsi huudat: tässä olen! Jesus Kristus eilen ja tänään ja niin ijankaikkisesti. Katso, hän on sama ja hänen rakkautensa sinua, juuri sinua kohtaan on aina ollut sama. Niin, mutta minä, minä, huudat tuskissasi, minä Kain, Judas, Demas! Ah, voi! Hätähuuto on kauhea. Mutta kaiken uhallakaan et ole pahempi kuin Aatamin lapsi, ja semmoisia varten on Jesus tullut. Mutta alaston, kauhea lapsi! Semmoisia säälii Jesuksen sydän. Oi, hiljaa veljeni! Jesus, Jumalan poika on antanut itsensä sinun tähtesi vapahtajaksi, ja hänen rakkautensa ääni kuiskaa hiljaa sydämessäsi, tuskan ja epäuskon myrskyjen siinä raivotessa, kuiskaa armosta, anteeksiantamisesta ja rauhasta. Kuuntele tätä hiljaista ääntä. Etkö näe, etkö itsekin huomaa, mitenkä sydämestäsi taistellen pyrkii esille huokaus, Jesusta ikävöiminen. Oi, veljeni, tuo pieni, ahdistetun henkesi salattu Jesusta-ikävöiminen, se juuri on tuo uskollinen vapahtajakäsi, joka sinuun on koskenut. Seuraa tätä vetämistä, rohkaise itseäsi ja seuraa tätä huomaamatonta, salattua vetämistä — ja katso: Kain, Judas ja Demas ovat Kristuksen sylissä. Ihanaa, ihanaa, syntinen pelastuu armosta. Lempeä Jesus, anna anteeksi huonot sanani ja puhu itse murheelliselle veljelleni, puhu hänelle ijankaikkisen elämän sanaa. Tee se, amen! — Sydämeni tuli liikutetuksi, tahdon lopettaa. Tahdoin lähettää sinulle joululahjan, paraan lahjan, itse Jesuksen. Ota vastaan tämä vieras, älä pelkää, avaa hänelle ovi, hän ei hylkää sinua. Tiedäthän, Reinhold, että meidän hiljaisesti yhä ikävöiden tulee tutustua elämän antajaan ja siten antaa epäuskolle matkapassit, sillä sen valta särkyy, kun me luomme katseemme Jesukseen. Kovin minä häpeän katsoessani itseäni, ja kuitenkin tahdon suoda Jesukselle sen kunnian, että hän saapi minua auttaa. Jota pahempi minä olen, sitä suurempi kunnia Jesukselle!"
Vielä valtiopäivillä ollessaan, vuotta ennen kuolemaansa, kirjoitti O. H. Helander ennen (IV, 301) mainitsemassamme kirjeessä samalle veljelleen:
"Usein olet ollut ajatuksissani ja jos yhtä usein olisit saanut minulta kirjeitä, niin olisi sinulla pakoittain niitä. Etenkin olet nyt ajatuksissani, kun Herran kuritus niin raskaasti on sinua kohdannut. [Koskee muutamaa Reinhold Helanderin perhesurua.] Veli rukka, mitä sanoisinkaan. Jos vain pystyisimme katsomaan paksun, raskaan epäuskon läpi, niin näkisimme pohjalla Isän ijankaikkisen, palavan rakkauden: 'jota Jumala rakastaa, sitä hän myös kurittaa'. Säilyttäkäämme väkisinkin, sanon väkisinkin, kun kaikki tuomiot myrskyten pauhaavat päämme päällä, tämä lohdutus, jonka saatana suuren kelvottomuutemme tähden tahtoo pimittää ja meiltä ryöstää. Huono lohduttaja minä kyllä olen ja helpostikin paiskattu maahan, mutta kuitenkin rohkenen huutaa sinulle nämä kehoituksen sanat. Kerran saamme avoimin katsein ja oikeassa valossaan nähdä, mitä kaikki tämä tietää, että se oli Kristuksen rakkaus, joka kuritti meitä parannukseen. Mutta älkäämme nyt, vaivan kestäessä, heittäkö pois sitä Herran lohdutusta, joka meille kuni lapsilleen puhuu: älä masennu, kun hän sinua nuhtelee."
Tähän tapaan kirjoittivat Helander-veljekset toisilleen vielä tänäkin aikana, jolloin useat muut herännäisyyden entisistä valppaista sielunpaimenista joko väsyneinä uupuivat välinpitämättömyyteen tahi takertuivat kaikenkaltaisiin maallisiin toimiin ja niistä keskenään puhuivat. Mitä jaon hengen tuottamiin tuhoihin tulee, eivät nekään täällä Pohjanmaan ruotsinkielisessä osassa, missä ei ainakaan kansa niistä juuri mitään tiennyt, estäneet liikkeelle uskollisia sielunpaimenia toimimasta entiseen tapaan. Sekin seikka tuki O. H. Helanderia hänen vakavassa työssään Pietarsaaressa.
O. H. Helanderin työhön valtiopäivillä olemme ennen viitanneet. Tämäkin luottamustoimi osoittaa, että häntä pidettiin kykenevänä miehenä. Mutta paljon huomattavampi on hänen urhoollinen, uhrautuva ja uskollinen työnsä Suomen herännäisyyden riveissä. Se ei ole väleen unohtuva. Kauniissa kirjeissään puhuu hän, "vaikka hän onkin kuollut", vieläkin kilvoittelevan ja voittoisan uskon kehoittavaa kieltä kaikille, jotka tätä kieltä ymmärtävät. Yhtä uskollisesti hoiti hän viimeiseen asti heränneen sielunpaimenen tehtävät. Kova oli aika. Nälkävuodet painoivat raskaasti Pietarsaarenkin seutuja, synnyttäen tautisuutta, joka joukottain tempasi ihmisiä kuolemaan. Kovaa oli varsinkin kevättalvi 1868. Niinkuin sen ajan sielunpaimenia muuallakin Suomessa, kutsuttiin Helanderiakin usein sairasten tykö. Tämmöisellä matkalla tarttui häneen tauti. Hän kuoli kesäkuun 1 p:nä 1868. [Paimenmuisto; kert. Sofia Helander (Reinhold Helanderin leski), V. L. Helander y.m.; O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 12/6 65, 21/12 63, 14/2 67.]
Samaan aikaan kuin O. H. Helander, toimi seurakunnan 1:senä kappalaisena toinenkin suurten herätysten aikoina uskonsa ja pelottoman esiintymisensä tähden vainottu herätyssaarnaaja I. O. Appelberg. Kokkolasta, missä hän, alussa hyvinkin ahtaissa oloissa (III, 56-61), oli ylimääräisenä pappina vuoteen 1858, pääsi hän Alavetelin kappalaiseksi, josta toimesta hän v. 1865 siirtyi Pietarsaaren kappalaiseksi. Mitään erikoista huomiota hän ei nyttemmin herätä. Vanhoilla päivillään tapaamme hänet Uudessakaarlepyyssä kappalaisena sekä kirkkoherrana Lappajärvellä ja vihdoin Mustasaaressa, missä hän kuoli v. 1894. [Paimenmuisto.]
Pietarsaaressa tapaamme vielä XX vuosisadan alussa tunnetun, Paavo Ruotsalaisen koulua käyneen sielunpaimenen: V. L. Helanderin. Kajaanista, missä hän oli tutustunut Kainuunmaan herännäisyyden eloisimpiin vaiheisiin, oli hän, niinkuin olemme kertoneet, muuttanut Ouluun ja siellä toiminut 10 vuotta koulunopettajana (IV, 346), kunnes hän 1869 pääsi Pietarsaaren kirkkoherraksi. Virkaa hän ei ollut hakenut, mutta Helanderien nimellä oli siksi hyvä kaiku varsinkin tässä seurakunnassa, että hänet kutsuttiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Äänestyksessä sai hän suuren enemmistön. Eikä siinä kyllin. Kun saatiin kuulla, että muuan ylimääräinen hakija on ilmoittautunut senaatille, toimittivat seurakuntalaiset lähetystön Helsinkiin pyytämään, että Helander nimitettäisiin virkaan.
V. L. Helander oli vakava ja perusteellinen luonne. Sekä saarnamiehenä että yksityisen sielunhoidon alalla saavutti hän hyvän maineen. Hänen esitystapansa oli kyllä hieman yksitoikkoista, mutta hartauteen ja tarkkaavaisuuteen ehdottomasti vaativaa. Kun tiedettiin hänen saarnaavan, riensivät kaikki, jotka vain suinkin pääsivät, kirkkoon. Ja täysipitoista sielunravintoa hän kuulijoilleen jakoikin. Viikon kuluessa oli Helander tarkoin ja syvällisesti miettinyt saarnaansa, joka aina oli hyvin sisältörikasta ja johdonmukaisen selvää. Miten hän käsitti saarnaajan tehtävän, näkyy esim. seuraavasta. Muuan nuori, seurakuntaan vasta tullut apulaispappi kysyi Helanderilta, montako saarnaa rovastin oli tapana pitää sunnuntaina. Yksi, kuului vastaus. "Niinkö vähän", arveli apulainen; "siinä seurakunnassa, missä viimeksi olin pappina, oli tapamme pitää kolme, vieläpä neljäkin saarnaa joka pyhä." Rovasti ei vastannut mitään. Seuraavana sunnuntaina saarnasi apulainen. Helander istui kirkossa kuulijana. Jumalanpalveluksen päätyttyä meni hän sakastiin, lausuen siellä apulaiselle: "Semmoisia saarnoja voisin pitää vaikka seitsemän samana sunnuntaina." Helanderin mielipide oli, ettei vapaasti pidettyjä saarnoja saa asettaa kirjoitetun sanan rinnalle. Hän ei antanut ensinmainituille niin suurta arvoa kuin moni muu herännyt pappi. Kuvaavia ovat seuraavat hänen sanansa muutamalle nuorelle virkaveljelle, joka tahtoi siirtää kollehdin kannon saarnan jälkeisen virren ajaksi: "Pidätkö sitten saarnaasi noita virsikirjamme ytimekkäitä virsiä parempana?"
Helanderin saarnat niinkuin hänen muut uskonnolliset opetuksensa ja neuvonsa liikkuivat uskollisesti herännäisyyden katsantotavan pohjalla. Meidän täytyy päästä näkemään kurjuutemme sekä muistaa, että olemme tomu ja tuhka Jumalan edessä! Tämä sävel kuului aina hänen puheistaan. Ja ankarasti hän ruoski syntiä, missä muodossa se sitten esiintyikin, maailman rakkautta, turhuutta elämäntavoissa ja vaatteissa sekä varsinkin ylpeyttä ja itaruutta. Mutta missä hän vain tapasi katumusta ja synnin surua taikka rehellistä pyrkimistä elämän tielle, siinä osasi hän, jakaa lohdutuksen sanoja niin hellästi ja kehoittavasti, että harvat tässä suhteessa vetivät hänelle vertoja. Häntä onkin nimitetty "Suomen evankelisimmaksi pietistaksi". Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla tuli tämä näkyviin, samoinkuin useat, nykyisessä sukupolvessa vielä elävät kertomukset osoittavat, miten oikein hän sielutieteelliseltäkin kannalta arvosteltuna esiintyi. Kuvatkoot seuraavat esimerkit Helanderin menettelytapaa.
Eräs herätykseen tullut nainen kantoi omallatunnollaan törkeän synnin muistoa. Kaikki pitivät häntä kunniallisena ihmisenä eikä hän millään ehdolla tahtonut menettää tätä mainetta. Varsinkin Helanderia hän pelkäsi, ja päätti sentähden olla syntiään kenellekään tunnustamatta. Mutta turhaan koetti hän, herättyään uuteen eloon, etsiä lohdutusta Jumalan sanasta. Tuo yksi synti poltti hänen tuntoaan, estäen häntä rauhaa löytämästä. Ennen pitkää joutui hän miltei toivottomaksi, peläten tehneensä syntiä Pyhää henkeä vastaan. Tuskan valtaamana päätti hän vihdoin tunnustaa tuon syntinsä Helanderille. Raskain askelin meni hän pappilaan. Matkalla oli sielunvihollinen monesti kuiskannut hänelle: se on turha matka, sinä olet kuitenkin kadotettu. Mutta perille hän kuitenkin pääsi ja astui vapisevana ja katkerasti itkien sielunpaimenensa eteen. Tämä, joka heti näki, että nainen oli todellisessa hädässä, koetti hellästi häntä puhutellen saada tietää, mikä tuska häntä painoi. Vihdoin tunnusti tämä syntinsä, toivotonna valittaen: "voi, voi, minulle ei löydy armoa, ei mitään laupeutta. Mitä teen?" Pitkän hetken istui Helander äänetönnä. Vihdoin hän lausui: "Pane se synti muiden syntien joukkoon," työntäen tuskastuneen vieraansa lempeästi ulos huoneesta. Nainen, joka oli toivonut saavansa kuulla perusteellista lohdutuspuhetta, oli ensin hyvin tyytymätön saamaansa neuvoon, mutta jota enemmän hän ajatteli opettajan sanoja, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä, ja kotia tullessaan kiitti hän Jumalaa, joka oli antanut hänelle tuonkin synnin anteeksi. — Eräänä päivänä kutsuttiin Helander muutaman tutun rouvan luo, joka sairasti viimeistä tautiaan. Sairas, jota hän ennen monesti oli lohduttanut epäuskon kiusauksissa, valitti nyt miltei toivotonna kelvottomuuttaan ja heikkouttaan. Turhat olivat hänen heränneen miehensäkin puheet olleet; sairas ei saanut nähdyksi kuin syntinsä vain. Lempeästi häntä katsellen kysyi Helander: "Etkö sitten ole huutanut Herraa avuksesi?" "Olen, olen kyllä", kuului vastaus. "No, sitten ei sinun tarvitse epäillä vähintäkään, sillä kirjoitettu on: jokainen, joka huutaa avuksensa Herran nimeä, pelastuu." Se oli oikea sana. Kiusaukset väistyivät miltei heti, ja voittoisan uskon tukemana erosi rouva onnellisena maallisesta elämästä. — Muutamana päivänä tultiin noutamaan Helanderia sairaan miehen tykö, joka suurten ruumiintuskien ja vielä suuremman sielunhädän vaivaamana oli joutunut niihin määrin epätoivon valtaan, että oli uhannut tehdä itsemurhan. Sairaan kodista oli pappilaan puolitoista peninkulmaa ja perillä täytyi kyytimiehen odottaa monta tuntia, ennenkuin Helander muista tärkeistä virkatoimista vapaana pääsi lähtemään. Oli jo hämärä, kun päästiin perille. Helander, joka kyytimieheltään oli tarkkaan tiedustellut sairaan tilaa, tervehti ystävällisesti hänen tuskan valtaamaa vaimoaan ja lapsiaan tuvassa ja astui tyyneenä sairashuoneeseen. "Kuulut hautovan itsemurha-ajatuksia", lausui hän ensi sanoikseen sairaalle. Mies väänteli käsiään ja valitti: "Niin, minulla ei ole muuta neuvoa, olen tehnyt niin kauheasti syntiä, ei minulle enää armoa löydy." "Kuinka?" kysyi Helander ankaran näköisenä, "etkö sitten ole lukenut, mitä Filippin vanginvartija teki?" "En", kuului sairaan tuskastunut vastaus. "No, lue sitten siitä", kehoitti tuo harvapuheinen sielunpaimen, antoi miehelle kättä, meni tupaan sekä lausui siellä odottavalle kyytimiehelleen: "Nyt lähdemme!" Yleinen hämmästys valtasi kaikki, mutta mikään ei auttanut. Helander jätti hyvästit sairaan omaisille ja lähti. Mutta miten tyytymättömiä tuvassa oltiinkin rovastin katkonaisiin ja jäykän lyhyihin neuvoihin sekä varsinkin siihen, ettei hän ollut antanut kovissa kiusauksissa olevalle sairaalle edes Herran ehtoollista, ruvettiin kiireesti hakemaan hänen neuvomaansa raamatunpaikkaa. Se löydettiin ja ihmeellinen oli sen vaikutus sairaaseen. Kiusaukset väistyivät, rauha täytti hänen sydämensä. — Vielä elämänsä myöhäisenä iltana kertoi mies liikutuksella noista kovin synkistä ajoista ja siitä taidosta, millä Helander oli opastanut hänet Jumalan sanan virvoittavan lähteen luo. "Voi, kuinka siunaan sitä Helanderia", hän tuosta puhuessaan tämän kertojalle lausui.
Tarkatessamme näitä sekä muita Helanderin sielunhoitoa kuvaavia, jälkimaailmalle säilyneitä kertomuksia, johtuu mieleen Paavo Ruotsalaisen menettelytapa kovissa kiusauksissa olevia neuvoessaan. Yhtäläisyys on silmiinpistävää, sillä huomautuksella kuitenkin, ettei Helanderin esiintyminen milloinkaan ollut tuon hänen kuuluisan oppi-isänsä kaavamaista matkimista. Jos kohta hän olikin, niinkuin hän itsekin kertoi, tässä suhteessa oppinut paljon viimemainitulta ja vaikka hän useimmiten noudatti hänen neuvojaan ja Paavon tavoin puhutteli kiusatuita, oli koko hänen esiintymisessään tämmöisissäkin tilaisuuksissa jotakin harvinaisen välitöntä, joka selvään viittasi siihen, että hänen taitonsa ja tahdikkuutensa eivät olleet teennäisen kaavan synnyttämiä, vaan hartaan rukouksen pantteja.
Niinkuin hänen veljensäkin, oli V. L. Helanderkin harvinaisen suora mies. Vilppiä ja kiertelemistä hän ei sietänyt. Vikansa tunnusti hän avonaisesti pienimmissäkin asioissa, yrittämättäkään itseään puolustaa. Kuvaava on esim. seuraava tapaus. Helander oli kirjoittanut kuulutuksen avioliittoon, mutta naisen nimen edeltä epähuomiossa jättänyt pois sanat "siveä neitsy". Kiivastuneena tuli nainen pappilaan, lausuen pohjalaisen suoruudella ja jäykkyydellä: "Se tietäkää, että aina olen elänyt kunniallisesti ja siveästi ja minun olisi pitänyt saada tuo tunnustus. Minä olen niin vihainen rovastille." "Niin olisin minäkin ollut," kuului Helanderin vastaus.
Pietarsaaren pappilassa pidettiin Helanderin aikana sunnuntaisin hartausseuroja vanhaan pietistiseen tapaan. Näitä tilaisuuksia varten oli varattu kolme huonetta päärakennuksessa. Virsi virren perästä veisattiin ja isäntä luki kappaleen Lutherin, Nohrborgin tai Björkqvistin postillasta, joskus jostakin muusta hartauskirjasta, sekä puhui luetun johdosta. Perhejuhlat kodeissa, varsinkin hautajaiset, muodostuivat samankaltaisiksi hartausseuroiksi.
Helanderin vaikutus nuorisoon rippikoulussa oli valtaavan suuri. Samaa etevää kuulustelukykyä osoitti hän myöskin kinkereillä, saaden taitavilla kysymyksillään ja henkevillä selityksillään ujoimmatkin taivutetuiksi ottamaan osaa niihin opettaviin ja virkistäviin hengellisiin keskusteluihin, joihin nämä kuulustelut miltei aina päättyivät. Monelle jäi niistä kalliita eväitä elämän taipaletta varten. Varsinkin Helanderin nuorille rippikoulussa antamat neuvot todistavat vielä tänään, miten suureksi siunaukseksi tämä uskollinen sielunpaimen on tehnyt työtä Herran viinimäessä.
V. L. Helander oli yleisesti kunnioitettu ja arvossa pidetty mies, ja hänen kotinsa kantoi vakavan ja vierasvaraisen pietistakodin leimaa. Hiljaa ja myrskyjen häntä häiritsemättä hoiti hän uskollisesti paimentointaan vielä elämänsä myöhäisenä iltana. Helanderein luonnonomainen kiivauskin oli hänessä jo voitettu. Herännäisyyden menneet vaiheet, joita hän nuoruutensa ja miehuutensa aikana niin läheltä oli seurannut, oli hän kätkenyt uskolliseen muistoon ja puhui niistä rakkaudella, mutta samalla ihmeteltävällä puolueettomuudella. Helanderin pietismin katsantotavalle loppuun asti uskollista kantaa kuvaamaan lainaamme tähän muutaman hänen elämänsä iltana eräille Oulun vanhoille heränneille lähettämän jäähyväistervehdyksen:
"Rakkaat ystävät! Kyllä uskon, että vielä olette minun ystäviäni, koska muistatte minua. Kiitos siitä ystävyydenosoituksesta, että vielä kirjoitatte minulle. Mutta kylläpä oli se ehto kova, että minun tuli maksaa kirje in natura, sillä nyt olen ehtinyt niin pitkälle, että minun on vaikea kirjoittaa, nuo 80 vuoden ikäiset sormet kun sanovat itsensä irti virastaan. Sitäpaitsi on toinen syy estämässä: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa. Olen aina pitänyt itseäni köyhänä hengellisestä hyvästä, mutta vasta nyt tunnen olevani köyhä ja kurja, kun eivät ainoastaan ruumiin-, vaan sielunkin voimat loppuvat. Näin on käynyt varsinkin tänä viimeisenä vuotena, niin etten ole voinut ottaa osaa kirkollisiin toimituksiin, jonkun todistuksen kirjoittamista lukuunottamatta. Voi, miten nöyryyttävää onkaan olla näin kelvoton! Eniten minua masentaa se, etten enää uskalla astua saarnatuoliin, ja kun en enää jaksa julistaa evankeliumia, niin täytyy minun luopua siitä ravinnosta, joka ennen piti sieluani vireillä. Olettehan nähnyt, minkä näköinen vanha oljenkorsi on? Aivan semmoinen tunnen olevani, ilman elämää ja voimaa. Se ajatus minua pelottaa, että hengellisyyteni ehkä on vain järjen valoa. Sillä jos olisi toisin ollut ja hengellisyyteni olisi oikeaa laatua, niin ei kai kaikki kokonaan katoaisi ja vähän vain jäisi jälelle kuolleeseen muistiin. Mutta täytyyhän hukkuvan välttääkseen kuolemaa tarttua ainoaan vielä jälellä olevaan pelastuskeinoon, ja niin täytyy minunkin kurjassa tilassani tehdä. Ja mikä silloin minulla vielä on tarjona? Entiset kokemuksetko, entiset herätyksetkö, entinen parannus ja varmuus syntein anteeksisaamisesta y.m.? Ei, älä niihin luota: kuiva oljenkorsi katkeaa. No, mihin sitten tämmöinen voimaton voipi turvautua? Oi, tiedän vain yhden turvan: siunatun Poika. Hän ei koskaan muutu, ei vaadi minulta mitään eikä puutteitteni tähden hylkää minua. Kun kaikki muut tiet ovat tukossa, niin on se neuvo vielä tarjona, että saan tarttua Jesukseen, joka Isän oikealla puolella vielä rukoilee edestäni. Ystäväni, älkäämme luopuko hänestä! — Nyt en enää jaksa eikä ole minulla muuta, mistä kirjoittaisin, kuin tuo vanha kerjäläisläksy." [Paimenmuisto; J(ulius) L(indbergin) v. 1914 K.N.M.Y:n vuosijuhlassa Pietarsaaressa pitämä esitelmä ("Människovännen" 1914, N:o 45-46); V. L. Helanderin kertomukset (1896); V. L. Helanderin kirje muutamille ystäville Oulussa 10/12 1901, jäljennös. Kirjeen on minulle kopioinut lehtorinrouva Augusta Söderman.]
Myöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun ajoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja vaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.
Ruotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli myöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857 vuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten laulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan ylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia vuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon kirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]
Ensimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan tasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen portailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille kokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren silloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään aikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III, 51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja vielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen huomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että hän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen ystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä pohjalla. — Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin. [Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om Replot församling.]
Jyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka loppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen viimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti "Vasabladet": "Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen pietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä saarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä hän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut minkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan löytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen saarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän kuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja selvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen messuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi lukkarit kerrassaan onnettomiksi. — Ihmisenä oli Lybeck monessa suhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä liikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin ei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat muistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan, esiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet häntä siihen vaativat." [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]
Saman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50) mainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina Bergössä 1856, sekä tämän lanko L. V. Schalin (k. Luodon kirkkoherrana v. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina heränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät kyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei ratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä uskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX vuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds, Något om Replots församling.]
Muista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista, mutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista Pohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin muistettavat.
1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä puoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto seuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa: Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella. Viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon hänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui Ylipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli kuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos, V. L. Helander y.m.] — Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius (III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni, ja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin apulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon vainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä vastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja nämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he yhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle omaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän, kaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan pari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin seutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä vuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi Jepuan kappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K. Smeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] — Oltuaan Maksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin Vöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista sielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana (1867).
Etelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman sielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen jälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia ennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli hän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien Kalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima likeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina aikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi Durchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti hän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi olettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan johtuneet samaan suuntaan — mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti heränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse, niinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta yhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon palveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen. Kauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja ovat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä, mutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa hän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman nähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja kirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina 1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana hän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin Vöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880. Samankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten pappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden, jonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat heränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta tämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä. V. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen kirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän Malmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta entistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei hän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena kilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin muutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen heränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan, joiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä Jumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä menneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen vastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän joskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen seurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla sanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen heränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä ja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen ystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan karkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin, jotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä? Luovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa harmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka näistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun kuoleman jälkeen lausui: "Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään sen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan työnsä suorittanut."
Tiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien suruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina. Iistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt, haki hän vain siitä syystä pois, että "kansa ei ymmärtänyt häntä". Samaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen viimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset kyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa, lausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en olisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen välinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin tuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän pahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta kirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja likeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa kirjoitti (1866): "Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa on paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi valtiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla on vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme luonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei kirkkolait eikä muut ohjeet — tähän tarvitaan elävän hengen laki. Vaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi vastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy tällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut. Siitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä eteenpäin."
Ahkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa. Vuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle enimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei yksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia, joihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden ajoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa "herännytkin", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan käyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän kirjeissään enää koskaan tapaa.
Niin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa tähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa tunnustusta ansioistaan — hänelle annetaan rovastin arvo jo v. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden valtiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. — ei riitä tämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä se varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta ei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen kuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus niistä on seuraava.
Niin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina päivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä loppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi tuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi kotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti siitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä harvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa aihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat tuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: "en kestä tätä, järki menee". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen valittavan: "Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua matoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa, joka poisotat maailman synnin, armahda minua!" Ja saatuaan hetkeksi vähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: "Älä rankaise minua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä nuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa." Vanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä yhä selvemmin näkyviin. "Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi kaikki pitkän elämäni monet synnit", hän valittaa ja, kauhean koviksi kiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu: "Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut." Siitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei tahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain yhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen: "Ei, ei, minä olen suuri syntinen." Joka päivä pitkän kuolintautinsa aikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta "Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä".
Muutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä vatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä toivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä joutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli vatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin tuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan Jumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat ruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus häneltä sen salasivatkin. "Tahtoisimme niin kernaasti", lausui hän kerran, "kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä turvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan." — Pari kertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J. W. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä. Hänen kauttansa sai hän lohdutusta. — Kernaasti kuuli hän usein virsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä. "Taivaassa on iloa", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin hänen kiittävän Jumalaa siitä, että "hän kuulee rukouksemme ja on maksanut velkamme". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän kuulla luettavan Bunyanin "Kristityn vaelluksesta" "Kristityn" ja "Toivorikkaan" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans Oskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.
Elämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin kirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään sokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka vuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. — Jos kohta hieman lapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja kohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma toivomus, että "Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle kuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä".
Että Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin hän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen tautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän saisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja että Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa, tuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista tuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää Tuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi sen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin työstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä vuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset sanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen eroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L. Helander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh, Vendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman), joiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat seikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]
Kymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan lepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka päästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä huhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden vaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen tieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan virsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän, jos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten runoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään olemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi, kuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta lisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi uhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin arveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa luullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta lähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos kohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan, oli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu pysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään voi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän seurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään vaikuttaa.
Stenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin olemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut kernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen yhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää, että hän kohteli näitäkin heränneitä — muitten pietistain luku väheni vähenemistään — ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä seurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän on liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa mitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen kansan kanssa oli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina hyvin vähän seurustellut.
Niinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun alussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään Isonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon. Tämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän "viipymättä oli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin toimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi". Onnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa saaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle A. V. Ingman: "Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi ukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan." Oli syy tähän arkkipiispan näille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan suosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää, ettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi pitänyt heitä pietistoina.
Jos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut herännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa katsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä. Semminkin mikäli asia koskee tuota "syntisen vanhaa läksyä kerjäläissauvasta", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen selvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein "särjetyn sydämen" sävel. Ehkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän säveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun uuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa tunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne väittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä aikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä olevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja epäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I. Berghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat: "Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy ainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni halulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua."
Uuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti ilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von Essenille: "Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren kanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä, niin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta — ei kuitenkaan aivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin — ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin." Heränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. "Vasta nyt olen saanut helmasyntini anteeksi", sanoi hän muutamana päivänä, ja kun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi: "Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni, rukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan." Pari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin. Mutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa. Viimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat, olivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.
Stenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat muutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla. Saatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä pietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana oli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään, lausuen: "Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta; tahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa." Hämmästyneinä kääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: "Koristakaa kernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette." Samaa mieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä hautaan hän lausui: "Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset ihmiset."
Talonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli juhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut tavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen hauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck; kert. Charlotte Achrén.]
Paitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön kirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan herännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi Isonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä kirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena Peräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi Isonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius mitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin sikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt tulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna tänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan suosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä hän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin riitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään huomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana on hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä. Hiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä ja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista parempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko Forsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä hänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin viimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia ajatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs nöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita näistä kirjeistä.
"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin ehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä lukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee pahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se syvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko ihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista innottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään eteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin, ennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa onkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai jonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa kuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja silloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin sinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn pimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen kappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit vaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa suhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön miekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni sen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu, Jumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon kerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On toki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin voitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan. Mutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. — Tervehdi Inbergiä sydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee oikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei ainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu. Olen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee."
Pyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja viitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa, kirjoittaa Forsman s.v. hänelle:
"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine sinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan leikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään autiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi huomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme, hengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan ajan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon viimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon, suruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä paratiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen jäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin, että rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani tuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei ollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko ei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun taisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen ja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle yhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää. Entäs sitten veljellinen rakkaus — kuinka se Vestatulen tavoin paloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin muutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan iloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja vanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos hän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat milloinkaan — minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä vaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena, jolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva järjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa. Ihmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen viisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa ystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja tavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla mitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin epäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä sen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen kuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein, kuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy minun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän meidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties huudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei mitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on päinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen ja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot."
Kaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin kuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein muistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin yhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille kirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä kirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla kuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista. Uuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin ja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen mielipiteitään järkyttäneet.
Forsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen ystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä tarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti kokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan hän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin oppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa aikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt Paavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä arvostelee hänen "rohdosryyppyjään" toisin kuin ennen, lausuu hän muutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: "Huono on se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme kuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä opinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan Limingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v. 1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan sen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan muuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada takaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta ei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m. varjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon P. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei hänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten hupaista tuo olisi!"
Oudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit saaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa eivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen menneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä vartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien lapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet, olisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka vähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan, saaneet kokea, ettei ollut vaikea saada "rohdosryyppyjä" heränneitten piireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin, Cederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.
Sanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän samassa kirjeessä lausuu: "Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista tahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman ja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta kuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän heidän käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun lempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa. Beckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa tulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin esim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan lapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei kaikista."
Evankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg voinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta Pohjanmaalla hän kirjoittaa: "Olet varmaankin huomannut, että nykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva suvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus, joka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus, joka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä. Tämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan nurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi, jota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu esiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä Lutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä kuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta J. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee Arndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja kieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu suvaitsevaisuus". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat tukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta heränneitten suosimia, lausuu Cederberg: "Näin ovat ne saarnaajat käyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme. Ottaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni Ev. yhdistyksestä".
Seudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg muutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa hyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään; entinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta niinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia lähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta asiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään".
Oltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi Cederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana Jurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän Mustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän ehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet lepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; "O. W. Forsmanin muistolle" siv. 61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81, 3/4 62.]
Niinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W. Ingmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä ystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet hänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen kuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan jos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja siitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet kipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä töistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan etsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan tahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen pelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim. puhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: "Luulisin, että kaikki yliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani, koska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin tulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime keväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut, ole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle lähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut — olla vastaan! Hän on siis jo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa. — — En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin". Ja pari vuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon: "Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä". Vuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä huonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: "Paljon on minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori G. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.] Helsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla virkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G. — — ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli onnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha kavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan vahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on, (ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon sijaisen kuin Ingman on')." Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin vastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina hänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: "Kaikki kävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] niink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin, ja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja minua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa. Ulkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta täällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet avonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä siihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin juttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän takanapäin oli saattanut minua vääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle."
Toistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä kirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi moittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä vastaan. "Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa raamatun alkukielten tutkinnossa", kirjoittaa Ingman F. O. Durchmanille — "nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun sortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin hän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan ilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan tiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni, kohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle melkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt, mutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä näyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla silmillä katsoisi". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä F. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan Helsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa katederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G. Geitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle, jonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi häntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen viransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin raamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa viimemainittu F. O. Durchmanille: "Geitlin oli tästä hyvin iloissansa ja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244) aikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet veljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja sentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa Veljelle".
Jo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen. kuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina. Ja mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän siitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa hän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut, Helsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein sittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä, kuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille samoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä, jonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden hengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858 kirjoittamansa sanat lausutut: "Kyllä se autuudenasia päiväkaudet pyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään. Se sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo lihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua kovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla kovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska minä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon".
Ingman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta päättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen kotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki lopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman oli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille hän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä vilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62, 4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors, rovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]
Melkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden historiaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita jaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen myöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen työstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen toimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een 1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle herännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet, paitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta tunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä, että hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman kertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei hän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla halunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että "hänestä olisi tullut huono piispa", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti perehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti ymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen. Vaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O. Durchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista puhuu: "Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät olettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F. O. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin tarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja etenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä. Iso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva; mutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut oikea vaikutin." Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän oloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa hengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli aineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän "patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut". Tämä von Essenin puhe tekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E. A. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat viittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta, joihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan koskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin mikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon jälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää kuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina jälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon vakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von Essenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden tuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä mitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää lukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa todistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden koulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin v. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella "Jesus yksinänsä". Sen sisältö on seuraava:
"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen loiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat silmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi Jesusta yksinään. — Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa rakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa häneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja kiinnittää katseeni yksin Jesukseen. — Kun synti ahdistaa minua, laki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani, tahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta minua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni ja mahdottomuudestani ja katsomaan yksin sinuun, Jesukseni! — Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa vihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa jotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan estä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun, yksin sinuun, Jesus! — Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja suru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu hätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein katseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon Hänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan, yksin Jesuksen puoleen. — Kun onni hymyilee minulle ja maailma tavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä minut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään pienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti kiinnittämään katsettani yksin sinuun, Jesukseni! — Kun pakanat ympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan vastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen sanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen nimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei, me sitä olemme' — silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä vilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, yksin Herraani Jesukseen. — Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua lähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä löytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja autuudenruhtinastani, yksin sinua, Jesus!"
V. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,
vaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan
Hattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80
vuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja;
Paimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva
Lydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja
K. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia
Hällforsin kertomukset.]
— 415 —
Melkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman vaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli 79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen pitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin kuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään. Ei löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään uskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua se tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina on saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän nuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta niitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut liikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän herännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei hän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.
Saksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien afääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä mieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin J. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän von Essenille: "Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua, toi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta. Siis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan olen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan mies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi, kuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä, saadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan ja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo olla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä itseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun löytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia aseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon." — Myöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa huomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.
Kihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa ehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen tuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä 1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän muunohessa lausui: "Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän ei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu selittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että se on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva. Sotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän tunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan, jos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin elämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt velvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen niin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska sellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä menen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että hän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään ilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan ansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain kielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko yleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän elämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun', vaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt kulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä vanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä mies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän selvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa ei ole ollut turha minussa."
"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni siihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön. Kuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen. Luin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen filosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan: Ensimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa varmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta siihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä eivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja, tyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan tuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta, ja vielä on niin paljon opittavaa." [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors; Uusi Suometar, 22/5 1895.]
Merkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin A. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle mainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta etsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina Keuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet (III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen lausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen ulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän näiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti "raamatullisen suunnan" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla (1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta. Etenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä tunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan johdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut. Epäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä, oman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja vaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.
Näiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta herännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa, parannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet kylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta. Jätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi Johansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti vuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli v. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen muuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879 toimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen kirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle, missä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti (1898).
Vaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän, niinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen uskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana ollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä, monessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä vaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä tahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä suurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle ylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen suuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja. Millainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä oli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897, viettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50 vuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: "Ensimmäinen palavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia kompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja luonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus oli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa jouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin synteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka jäsenissä on. — — — Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo puute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen, ylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä elävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa, ellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen, toiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin puolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli terveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko kävi pieneksi." Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin hänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä eronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä heihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta vanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: "Oli niiden joukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella Jumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti."
Törnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet kokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa, kirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin kokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan v. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890 N:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja Ylistaron heränneet; Paimenmuisto.]
Paitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan sielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen jälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme vielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E. V. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja pappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v. 1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius. Edellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen Sulvassa v. 1857. — Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51) kappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle, missä hän kuoli v. 1869. — J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta (III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853). Toimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v. 1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän kuoli v. 1877. — Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan kappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois Pohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin, missä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka, oltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja Inarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi, jossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80 vuoden vanhana kuoli (1898).
Toukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F. Stenbäck. Hän oli noita mieheviä "vanhan kansan" miehiä, jotka eivät pelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J. M. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei syyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]
Niinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit verraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden harvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme kaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana Pälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän oli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne hän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen kutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa täällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen niihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän tunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa virkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän, taistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: "Parannusta olen muille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin kukaan muu." Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut ja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt sielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert. Liina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]
Nybergh oli kyllä tavallaan liittynyt "raamatulliseen suuntaan", mutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun asti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten vanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen kodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.
Olemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan herännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän joukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä ja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat rintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän lukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä näkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun Pohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki ne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että jäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne hengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla tasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?