X.
Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Mikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu oli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman levännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä näiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa opastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen länsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä Margareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin, vielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain muualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä heidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV, 342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen tulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat muista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa. Sikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän talo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka jo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin alkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen kirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle hankkimista tiedoista.]
Laukkaan silloisessa Sumiainen-nimisessä kappelissa, samoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa Kivijärven kappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä. Kertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa seurakunnassa Levanlahdella asuvan Matti-nimisen torpparin kautta, joka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin lähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se Maria Willgrén, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta muutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten heränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi muiden kera K. K. Dahlgrén (IV, 121), joka oli Kivijärven ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen kirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei tämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén oli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin uskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat nämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä näillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi jälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän kuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.
Luultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin Keuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet (III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan. Siihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä Renqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli saanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen katsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa seurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén. Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä tavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko Högmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat kun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään suurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole omiaan herättämään. — Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden hengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304), joka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina 1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean jäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen oli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen kristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle jättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut hukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta "T:ri J. F. Berghin Postillan eli Saarnakirjan" (1875) sekä "Ahti-, Katkismus- ja Erityissaarnakirjan" (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan puutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan saarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä luonnoksina, "saarnan juurina", joksi hän itse näitä luonnoksia nimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin tärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain levinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä niitä on pidetty suuressa arvossa. — O. H. Cleve kuoli kesäkuussa 1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen herännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset; Jyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]
Keuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin pitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81), teki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti jaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää yhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta ainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista ystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan muutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä saarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen Pohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi asian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä sekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä hengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi vastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden edelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli Keuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä. Etenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen aikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta ansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi seurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää kirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka innokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen papereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849 tilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. — F. H. Bergroth kuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun 9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta kansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881 saattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta kunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet, todistaen hänestä, että "hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa merkityksessä", "köyhäin auttaja", "murheellisten lohduttaja", "monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa" j.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth hyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa ollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä näkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän Keski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää tästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten kirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan; Uusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81, Keski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]
Bergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén (IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki työtä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan ei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan edellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä hän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela Bergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]
Ätsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen hänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena vuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä hiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä vuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin asettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan. Päinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten ystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän kernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa seurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri ollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa juuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth lepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen puoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.
Samoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä, Multiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys sukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten siellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin monta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa mitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa tässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin, vaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III, 258), oli löytynyt heränneitten "pieni seurakunta".
Melkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin Tampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä vakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa ainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään huomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi sekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan oleva "isouskoisten" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä uskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita lapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti heitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta turhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa seuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä Nyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. "Minulla on semmoinen usko", hän lausui, "etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka tällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian. Semmoinen usko minulla on". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina oli hänen pöydällään "Tahdotko kuulla", hän lausui, "vähän Jumalan sanaa?" "Mielelläni", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen Jesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän kysyi: "Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi, että se oli suuri?" "Oli kyllä", vastasi vieras. "Mutta huomaatko", jatkoi Nybergh, "mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä? — — Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän todistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?" Vastaus kuului: "Voi, kuinka pastori on sokea".
Tampereella oli aikaisemmin (1838-61) vaikuttanut herännäisyydenkin vaiheissa tunnettu Jos. Grönberg (II, 430-31). Päästyään viimemainittuna vuonna Messukylän kirkkoherraksi, johon seurakuntaan Tampere edelleen kuului, esiintyi hän vielä monen vuoden kuluessa tämän kaupungin saarnatuolissa. Grönberg oli hyväpäinen mies, ja hänellä oli hyvät saarnalahjat, mutta vielä vähemmin kuin ennen hän nyttemmin sai herätyksiä syntymään. Herännäisyydestä oli hänellä itsellään jälellä vain jonkunlainen vanha kaava, joka tuli näkyviin hänen saarnatavassaan sekä vähänkään uudenaikaisten olosuhteitten ja hengellisten virtausten, arvostelemisessa. Mutta ytimekkäitä olivat vieläkin hänen saarnansa, purevan sattuvia hänen "maailmalle" singoittamansa sanat. Muutama esimerkki. Kerran tuli Tampereen kirkkoon keskellä hänen saarnaansa kaksi uusimman muodin mukaan puettua naista, joiden isä hiljattain oli korotettu aatelissäätyyn. Grönbergiä, joka oli hyvin säntillinen ja vihasi kaikkea epäjärjestystä, harmitti jo se, että hänen sanankuulijoittensa huomio kääntyi noihin kirkon keskikäytävällä ujostelematta liikkuviin tulijoihin. Hän kuvasi paraikaa kristityn elämää ja oli juuri lausunut sanat: "tämä on ihmisen oikea arvo", kun naiset lähestyivät kirkon keskiosaa, missä heidän penkkinsä oli. Luoden heihin ankaran katseen lisäsi Grönberg, tapansa mukaan nenäliinaansa kiivaasti heiluttaen, kimeällä äänellä vasta lausumiinsa sanoihin: "ja hänen todellinen aateluutensa".
Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin liittyneenä ei Grönberg vanhoilla päivillään kernaasti tahtonut herännäisyyden menneistä vaiheista puhua. Enemmän kuin yhdessä suhteessa oli hän niistä kokonaan vieraantunut. Ani harvoin hän nyttemmin enää piti seuroja seudun harvalukuisten "vanhojen heränneitten" kanssa. Sensijaan tapaamme hänet valtiopäivillä, kirkolliskokouksissa y.m. julkisissa toimissa, joissa hän sai osakseen paljon tunnustusta. Talouttaankin hoiti hän tarkkuudella ja taidolla, jättäen jälkeensä papin olosuhteisiin nähden hyvinkin suuren omaisuuden. — Grönberg kuoli 90 vuoden vanhana v. 1903. [Paimenmuisto; kert. J. V. Nybergh, A. O. Törnudd, rehtori A. F. Rosendal y.m.]
Viimeisiä pappeja, jotka näillä seuduin vielä XIX vuosisadan loppupuolella pitivät hartausseuroja heränneitten vanhaan tapaan, oli F. E. Lilius (III, 516). Toimittuaan ylimääräisenä pappina Lempäälässä ja Kuhmalahdella (1849-66) sekä Kiikoisissa (1866-69), siirrettiin hänet viimemainittuna vuonna Messukylään, missä hän v.t. kappalaisena yhtä ahkerasti ja hartaasti kuin ennenkin teki työtä elämänsä loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Hivuttavan keuhkotaudin murtamana kuoli Lilius joulukuussa 1870.
Liliuksen kodissa pidettiin hänen elämänsä viime aikoihin asti heränneitten hartausseuroja, joissa luettiin näiden vanhastaan suosimia hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä. Kaikissa niissä seurakunnissa, missä hän pappina toimi, sai hän osakseen varsinkin heränneitten rakkauden. Paljon näitä viimemainittuja ei sanotuissa seurakunnissa ennen ollut löytynyt ja vielä vähemmin heitä nyttemmin enää oli, mutta nekin todistavat, miten levinnyt XIX vuosisadan herännäisyys valta-aikoinaan oli ollut. Huomattava on sekin, että esim. F. E. Liliuksen seuroissa kävijät, joista suurin osa oli naisia, vielä kantoivat körttipukuakin. [Sukukirja; Paimenmuisto; kert. Mathilda Lilius y.m.] Mutta ani harvat olivat nyttemmin näillä seuduin enää ne papit, joille heidän muistonsa olivat rakkaita ja jotka heidän pieniä seurojaan tukivat. Sensijaan ansaitsevat huomiota muutamat maallikot. Näiden vaikutuksesta tahdomme seuraavassa muutamin sanoin huomauttaa.
Simo Lindströmin (III, 252) hengessä toimi Orivedellä ennen (III, 252) mainittu Emanuel Juhonpoika Saarikko kuolemaansa asti v. 1869. Mutta miten ahkerasti nämä herännäisyyden uskolliset edustajat tekivätkin työtä sikäläisen pienen liikkeen säilyttämiseksi, kuoli tämä ennenpitkää ja aikaisemmin kuin näiden seutujen muut herännäisyysryhmät kokonaan sukupuuttoon. Jos syynä osaksi olikin pappien vihamielisyys, aiheutui tämä tietysti pääasiallisesti seurakunnassa vallitsevasta yleisestä hengellisestä välinpitämättömyydestä. Jossain määrin elinvoimaisempaa oli Längelmäen herännäisyys, tässä seurakunnassa kun vielä XIX vuosisadan lopussa löytyi herännäismielisiä ihmisiä. Semmoinen oli esim. maanviljelijä Pietari Koskenjalka (k. 1863), joka vaatetukseenkin nähden noudatti heränneitten tapoja, sekä Kiukaisista vuosisadan keskivaiheilla tänne muuttanut rukoilija, torppari Juho Rantala (k. 1897), joka kuolemaansa asti elämässään ja tavoissaan pysyi uskollisena alkuperäisen kotiseutunsa herännäisyydelle. — Poikkeuksen näiden seutujen herännäisyyttä XIX vuosisadan keskivaiheilla vainoovista papeista teki H. E. Brander, joka oli kappalaisena Kangasalassa 1861-69. Hän ei kyllä itse kuulunut tähän liikkeeseen, vaan kallistui hedbergiläisytyteen, mutta hän kohteli heränneitä hyvin ystävällisesti ja hekin puolestaan turvautuvat luottamuksella häneen. Huomattavimmat näistä poistuivat näinä aikoina näyttämöltä, Emanuel Ekholm 1860, Tuomas Heikinpoika Katila 1867, Simo Hautala 1872 (II, 428-30), jättämättä mitään huomatuimpia jälkiä. Se seikka, että heidän harvalukuisissa ystävissään herännäisyyden leimaa vielä vähemmin huomaa, ei suinkaan riipu Branderin evankeliseen suuntaan kallistuvasta kannasta, vaan siitä, ettei näiden seutujen aikaisempikaan herännäisyys, niinkuin ennen on huomautettu, esiintynyt muista suunnista jyrkästi erotettuna liikkeenä, vaan alusta alkaen ilmaisi taipumista sulautua yhteen minkä hartaan uskonnollisuuden kanssa tahansa. Sentähden on raja renqvistiläisyyden ja varsinaisen herännäisyyden välillä, joka kaikkialla muualla on niin jyrkkä, täällä monesti tuskin huomattava. — Sahalahden puolen heränneitten huomatuin johtaja oli, niinkuin tiedämme (III, 252-53), Erkki Erkinpoika Humaloja. Tampereella muodostettuaan uskonnollisen katsantotapansa yhä enemmän renqvistiläiseksi, teki hän matkoja kaukaisiinkin seutuihin tämän suunnan edustajain luo. Lähetysasiaa, johon hän matkoillaan Tampereelle Uhden ja muiden täkäläisten renqvistiläisten seuroissa oli innostunut, kannatti hän lämpimästi. Niinpä hän kerran vei 80 hopearuplaa, toisella kerralla 40 ruplaa arkkipiispalle Ruotsin lähetysseuralle toimitettavaksi. V. 1869 muutti Humaloja Pälkänneeltä Ruovedelle, missä hän kuoli v. 1872. Humalojan uskollinen ystävä ja apumies Pälkäneellä Jeremias Ahtiainen (k. 1889), joka jo heidän yhdessä toimiessaan oli paljon evankelisempi kuin hän, kehittyi hänen muuttonsa jälkeen Ruovedelle vielä ratkaisevammin tähän suuntaan. Tämä näkyy siitäkin, että Pälkäneen kirkkoherra J. Roschier, joka kaikin tavoin koetti painaa alas sikäläistä renqvistiläisyyttä, kirjoitti hänestä hyvin myötätuntoiset muistosanat, muunohessa lausuen: "Aikain kuluessa — — — oli A. tullut havaitsemaan tämän lahkon (renqvistiläisyyden) yksipuolisuutta ja olikin sentähden siitä luopunut." — Samaa häälyvää ja yhä heikkenevää leimaa kantaa XIX vuosisadan loppupuolella Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten y.m. Länsi-Hämeen seurakuntien herännäisyys. Mitään tulevaisuutta ei sillä näy olevan. [J. W. Wallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollissiveellisistä oloista (Suomen Kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen, IX, s. 87-294).]
Verrattomasti suurempaa elinvoimaa, kuin nämä Hämeen sinne tänne sirotetut pienet herännäispiirit, osoittavat vielä XIX vuosisadan loppupuolellakin Lounais-Suomen rukoilijain sankat parvet. Viimemainittujen keskuudessa tapaamme sitäpaitsi vielä näinä aikoinakin todella eteviä maallikko-johtajiakin, joille nyttemmin ainoastaan Pohjanmaan uudistuvan herännäisyyden johtomiehet kykyyn ja hengelliseen valistukseen nähden vetävät vertoja.
Huomattavin näistä Lounais-Suomen rukoilijain johtavista henkilöistä oli epäilemättä Matti Paavola. Niinkuin olemme nähneet, oli hän elämänsä taipaleella paljon kärsinyt, sairastaen muunohessa vuosisadan keskivaiheilla kovaa tautia sekä joutuen suureen aineelliseen köyhyyteen (II, 266), mutta kaikki tämä oli vain puhdistanut hänen uskoaan ja kehittänyt hänen syvällistä käsitystään ristin tien salaisuuksista. Täydentämään kuvaustamme tästä merkillisestä miehestä lainaamme tähän hänen ennen (III, 525-27) kertomiemme kirjoitustensa lisäksi seuraavat hänen niinikään kirjallisesti esittämänsä, uskon kilvoituksessa saatua hengellistä kokemusta ilmaisevat mietteet. Ne ovat kirjoitetut v. 1854, aikana, jolloin hän silminnähtävästi oli tuntenut suurta hengellistä köyhyyttä. Hän näet kirjoittaa: "Ei tässä muuta ole Herran eteen kantamista, vaan juuri omaa onnettomuutta, voimattomuutta, pimeyttä, sokeutta, sydämen kovuutta, Jumalan tuntemattomuutta, rakastamattomuutta, haluttomuutta, taitamattomuutta, pelkoa ja juuri huutavassa hukassa; mutta pitäiskö tässä sitten muuta löytymän? Ah, ei suinkaan, mutta miksemme tämän oman tavaramme kanssa tahdo oppia käymään armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme, niinkuin meitä Jumalan sanassa opetetaan".
Samaan tapaan puhuu Paavola vielä v. 1857: "Mitä selkeemmin, tyyneemmin ja kiivaammin tunnen syntini sokeuden, surkeuden, hulluuden, hukan ja oman voimattomuuteni, ja mitä kiivaammin kuoleman pelko, oma mahdottomuuteni, epäuskoni ja Jumalan viha minulle hukkaa huutavat, sitä soveliaampi olen, jos vain muutoin kaikista synneistä eron ottaa tahdon ja tahtomaan rupean, Kristuksen armoon turvaamaan ja Herraa Jesusta koko minun autuudekseni vastaanottamaan. Juuri silloin kun synti, kuolema, perkele ja Jumalan viha pahimmin sieluani ahdistavat, minä nostan silmäni ja sydämeni Jumalan karitsaan, Herraan Jesukseen päin, joka kaikki maailman synnit kantaa, huudan Herraa Jesusta minua auttamaan ja jätän itseni tuossa ahdistuksessa Herran Jesuksen veriseen helmaan, turvaan ja varjoon, hänen edesvastauksensa alle, hänen armolupauksehensa luottaen, että Herra Jesus virkansa työn tehdä saisi, niinkuin apostoli sanoo: 'meillä on edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän on sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös kaiken maailman edestä'. Kuules: edesvastaaja Isän tykönä on Jesus Kristus, joka on vanhurskas; kuules: hän on myös sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan kaiken maailman edestä."
Jos mikään on evankelista herännäisyyttä, niin tämä. Mutta tämä evankelinen kehoitus edellyttää myös, että Herra on saanut riisua kaikesta omasta sen, jolle se on tarkoitettu. Ja juuri tämä oli Paavolan kanta. Hän oli sen oppinut Jumalan sanasta, johon hän, niinkuin ennen (III, 530) olemme nähneet, ensiksi ja viimeiseksi oli viitannut. Ei kylliksi voi valittaa, etteivät Pohjanmaan herännäisyyden maallikkojohtajat päässeet tutustumaan Paavolan kanssa. Ehkä olisi sitä tietä voitu solmia liitto sikäläisen herännäisyyden ja Lounais-Suomen rukoilijain välillä — liitto, joka kummallekin olisi voinut tuottaa suurta hyötyä. Myöhempinä aikoina, jolloin viimemainitut yhä enemmän piintyivät ennakkoluulojen ja tavattoman pitkälle kehittyneen vanhoillisuuden kaavaan, kävi tämä yhä mahdottomammaksi. Jo Paavolan aikoina näkyi selvästi, minnepäin Lounais-Suomen herännäisyys oli kehittyvä. Hänet näet tunnustettiin kyllä täällä kaikkialla johtajaksi, hänet luettiin vielä vuosisadan lopussa sikäläisen liikkeen "isien" joukkoon, mutta hänen opetuksiaan ja neuvojaan, mikäli nämä tarkoittivat vapautumista kaavan yksipuolisuuksista, ei noudatettu. Selvää on, että viimemainittu seikka kipeästi koski Paavolaan, joka monen vuosikymmenen aikana rakkaudella oli seurannut Lounais-Suomen rukoilijaliikkeen vaiheita ja paremmin kuin kukaan muu käsitti sen suuren merkityksen ja sen sekä valo- että varjopuolet.
Varsinkin vanhoilla päivillään liikkui Paavola vähän. Niinkuin olemme nähneet (III, 530), vastusti hän "suuria kulkemisia". Sitäpaitsi estivät häntä nyttemmin vanhuus ja sairaloisuuskin matkustamasta. Vielä viime aikoinaan kävi hän kuitenkin silloin tällöin Porissa Juhana ja Juliana Fagerlundin seuroissa (III, 523), viipyen heidän kodissaan joskus pari päivääkin. Paavolan aineellinen toimeentulo oli loppuaikoina niukkaa. "Faarina" ollessaan oli hänellä kuitenkin kaksi huonetta samassa Paavola-nimisessä talossa, johon hän v. 1805 kotivävynä oli asettunut asumaan. Se sijaitsi Nakkilan kappelin Tattaran kylässä. Vielä hänen viime vuosinaan oli asuntonsa monesti ääriään myöten täynnä rukoilevia, jotka olivat tulleet kuulemaan hänen henkevää todistustaan siitä "Herrasta, joka piinallansa ja verellänsä on meitä syntisraukkoja omaksensa ostanut".
Vuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois täältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859 toteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]
Muutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä aikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme työskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas ulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg (III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta isänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan, hurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä vakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla ystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen vaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun esiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä hurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä paremmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen suhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut läheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan sitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin päivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen rukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut mikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus, todistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni, joka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia painettukin.
Dahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin Lounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.
Daniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85 vuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja pastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin s.v. painoon.
Ei läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä Atanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui Sydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa ulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten laajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva johtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi, kuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin pääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja, juurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea uutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään olivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain piireissä varttumistaan varttui. — Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.
Dahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi Kustaa Artig eli Malo, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan kylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli toukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei päässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain vapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet ja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään vanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän esim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti: "Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät sanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta saa". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen sanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia arvosteluja: "Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu oikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on tehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan: perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän nielisi, kun pitäisi olla: ylös nielisi, sillä perkeleellä on suu alhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin".
Myöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin suhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen tuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa. Muutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa sikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa rukoilemistapaa seuraavin sanoin: "Seurahuoneeseen tultua lankeaa oikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on hiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä toisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa olevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun virsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin kaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee seuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa alottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan kohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta mielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa joku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa ja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'. Mielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi, että hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja kohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan: 'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän kovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen tapaista ruikutusta". — Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan lopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain seurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan antautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän kuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin aikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se pyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti perheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja illoin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin aapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia. Poikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin tuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen oli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi tapahtua, että esim. "Isä meidän" semmoisessa tilaisuudessa kuului 5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli rukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri pöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut "kaikkia" rukouksia.
Jos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo. Miltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa iloten siitä, että "Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa oli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta". Varsinkin Daniel Dahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle myöskin Juha Juhanpoika Simula, "Simulan faari" (k. 1902), joka vielä vuosisadan lopussa johti Euran Turajärven kylässä löytyviä rukoilijoita, sekä Kustaa Eskelä (k. 1889), joka asui Lapin pitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin herttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän toiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin alhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin, kun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään häntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella ylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän Jumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi kohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä yleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava, ettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan lukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti rukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa. — Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen Iisakki Hollmén-Hauta, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.
Eurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä keskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että liike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella kasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu Sydänmaan ja Linnanmaan kyliin, jossa viimemainitussa myöskin talollinen Iisakki Pykälä (k. 1867) ensinmainitun kera paljon vaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia myöskin Huhdan, Irjanteen, Rikantilan, vieläpä epäsiveellisyydestään tunnetussa Kuivalahdenkin kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat vielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden vasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi näinä aikoina ahkerasti torppari Iisakki Kustaanpoika Näähä (synt. 1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen Iivari Tunturi-Maantila, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi (1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon omituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä kannettujen kärsimystensä tähden myöskin Juho Aleksanteri Taanon-Aro (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön kykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. "Värisevä Juho", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa ja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta vaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä elävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä käytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin. Suurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi kirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti ymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa päällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni, pitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja kuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen kirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti muodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa vihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866 otsakkeella "Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville sieluille herätykseksi". Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada sekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona terveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille "näinä viimeisinä aikoina". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote alkuperäisestä käsikirjoituksesta:
"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani tavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani puolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs. Kirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen terveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani kaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka se Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni pannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat saavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa, Math. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan rakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut on. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan edestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262: 3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin tuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin hän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2: 24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä rikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun verisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun Pyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain niinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni pehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis itsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri virtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä Sinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos virren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'." [August Laaksonen, "Rukoilevaiset" tahi "jumaliset" Eurajoella (Suomen Kirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh. I. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks. Taanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle hyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin kirkonkirjat.]
Huomiota ansaitsee vielä vuosisadan lopussakin herännäisyysliike Laitilassa. Sitä johti edelleen Kustaa Heinikkala (III, 259), vaikka hän siihen aikaan oli yli 90 vuoden vanha. V. 1895 tapahtui sikäläisten rukoilijain piirissä hajaannus. Toiset alkoivat näet seuroissa antautua yhä hillitsemättömämmän tunteellisuuden valtaan, joka ennenpitkää ilmeni hyvinkin rajuna. Heiteltiin käsiään ja lyötiin ne yhteen, hypittiin ja kierreltiin toistensa kanssa ympäri huonetta. Tämä ilmiö, joka, niinkuin ennen olemme nähneet (I, 222-239 y.m.), ei suinkaan ollut tuntematon Lounais-Suomen herännäisyysliikkeen vaiheissa, ei nytkään täällä niin suurta pahennusta herättänyt, kuin se muualla maassa heränneissä piireissä olisi aikaansaanut, mutta suuri osa Laitilan rukoilijoista erosi kuitenkin toistaiseksi noiden meluavien hartauskokouksista ja alkoi pitää seuransa erikseen heistä. Että he kuitenkin koettivat ymmärtää kiihkoisia hengenheimolaisiaan ja monesti arvostelivat heitä hyvinkin suopeasti, osoittavat seuraavat Kustaa Heinikkalan v. 1896, jolloin Laitilan rukoilijain piirissä syntyneen eriseuraisuuden aikaansaamat häiriöt ehkä olivat vielä suuremmat kuin edellisenä vuonna, seuroissa tapahtuneista tunteenpurkauksista lausumat sanat: "Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän maistaa hengellistä iloa". Vähitellen asettuikin tämä häiriö. Se oli avannut monen silmät näkemään, miten vaarallista on antaa tunteille liiallista valtaa silloinkin, kun niiden liikuttaminen johtuu vilpittömästä uskonnollisuudesta.
Mitä muutoin Kustaa Heinikkalaan tulee, oli hän valvova rukoilija ja Herran koulussa helläsydämiseksi kehittynyt kristitty, jonka seurassa ajatukset pian kääntyivät hengellisiin. Näistä asioista hän puhui, muu kaikki oli hänestä vähäarvoista, niiden rinnalla. Mutta hyvin jyrkkä vanhoillinen hän oli. Jo hänen lapsuudessaan olivat vanhat kristityt hänelle ennustaneet, että "loppu tulee, kun kirjoja ruvetaan väärentämään". Anteeksiantamattomana väärennyksenä hän esim. piti sitä, että tuosta "kalliista lauseesta 'meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis ja veri' on ruvettu jättämään pois sana meidän". Kustaa Heinikkala kuoli v. 1904. Hän oli silloin lähes 96 vuoden vanha.
Laitilan rukoilijain muista merkkimiehistä ansaitsevat muistamista Matti Matinpoika, "Äijälän faari" (k. 1889) sekä ennen (III, 89) mainittu Mikko Kauppi (k. 1868). [Aug. F. Waldstedt, Ruokoilevaisista Laitilassa (Kirkkohist. Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert kirkkoh. N. Helenius, Kustaa Heinikkala, Maanviljelijä C. W. Rosendal y.m.]
Huomattavin rukoilijain johtomies Nakkilassa oli Paavolan kuoltua ennen (III, 524) mainittu Evert Yrjölä. Vaikkei hän paljon matkustanut eikä esiintynyt puhujana seuroissa, oli hän auttavaisuutensa tähden laajalti tunnettu tämän puolen heränneitten piireissä. Tuohon hänen avuliaisuuteensa liittyi sekin, että hän, kun rukoilevaisten lempikirjoista uusia painoksia ryhdyttiin hankkimaan, kannatti yritystä raha-avustuksella. Semmoisia kirjoja olivat esim. Nohrborgin ja Wegeliuksen postillat, "Pyhäin lepo" y.m. Vielä vuosisadan lopussa kaikui Porinpuolen heränneitten seuroissa Yrjölän kaunis veisuu-ääni. Usein kuultiin hänen myöskin tämmöisissä tilaisuuksissa lukevan ääneen jostain postillasta. Niinkuin rukoilijat yleensä, kohteli hän pappeja suurella kunnioituksella ja erinomaisen ystävällisesti niitä sielunpaimenia, jotka osoittivat myötätuntoisuutta hänen hengenheimolaisilleen. Evert Yrjölä kuoli v. 1898.
Muutamia vuosia ennen Yrjölää kuoli toinenkin laajoissa piireissä ja etenkin Nakkilassa tunnettu ja siellä asuva rukoilija: Eeva Takala (III, 523). Oltuaan nuorena hyvin suruton ja kaikenkaltaisiin paheisiin taipuvainen, sai hän noin 20 vuoden, ikäisenä kovan herätyksen ja liittyi rukoilevaisiin, joiden suosittu ystävä hän siitä lähtien oli. Paitsi vakavalla käytöksellään ja Herran puoleen kääntyneellä mielellään saavutti hän mainetta varsinkin arkkiveisujen ja hengellisten laulujen sepittämisellä, joiden vaillinaisesta ulkomuodosta kuultaa suurikin runoilijalahja. Semmoisen vaikutuksen tekee etenkin hänen Itämaalaisen sodan aikana v. 1856 kirjoittamansa herätyshuuto: "Voi, voi, jo sotatorvi pauhaa ja soi". Paljon arkkiveisujakin hän kirjoitti. — Eeva Takala elätti itseään ompelulla. Tuntuu oudolta, että se suurilukuinen ystäväpiiri, johon hän kuului, salli hänen vanhoilla päivillään joutua vaivaishoidon turviin. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä v. 1890.
Vielä enemmän suosittu kuin tämä "Hyppingin Eeva" oli Åmttöön Esteri (III, 522-23). Hän asui edelleen Ahlaisten kappelissa sijaitsevan Kellahden säteritalon maalla. Hänen ei tarvinnut joutua vaivaishoidon elätettäväksi, hänen rukoilijaystävänsä kun pitivät hänestä huolta loppuun asti. Kun hän kuoli (1895), hankittiin vapaaehtoisilla varoilla hautakustannukset. Suuri oli se ystäväjoukko, joka Ahlaisista ja muualta silloin kokoontui veisuulla ja rukouksilla viettämään hänen muistoaan. — Ahlaisten rukoilijain muista merkkihenkilöistä on muistettava myöskin E. G. Ilvan (III, 262), jota kuitenkaan emme enää vuosisadan lopussa tapaa heränneitten seuroissa. Hän näet kuoli jo v. 1867.
Porissa oli vielä vuosisadan lopussa Juliana ja Juhana Fagerlundin koti (III, 523) rukoilijain erittäin suosittuna käyntipaikkana. Lähes 50 vuoden aikana saapui sinne tuon tuostakin ystäviä muistakin seurakunnista. Siellä nähtiin muiden kera Matti Paavola vielä elämänsä loppuaikoinakin, jolloin hän ei enää missään muualla liikkunut, siellä kävivät Mikko Kauppi, Daniel Dahlberg, Kustaa Malo, Evert Yrjölä, E. G. Ilvan y.m. johtomiehet. Jos maailma joskus pilkkasikin Fagerlundin seuroissa kävijöitä, saivat he kaupungissakin osakseen kaikkien vähänkään vakavien ihmisten kunnioituksen. Juhana Fagerlund kuoli huhtikuussa 1893 ja hänen vaimonsa heinäkuussa s.v. Viimemainitun muistoksi pidettiin suuret seurat, joihin ottivat osaa Länsi-Suomen herännäisyyden huomattavimmat edustajat.
Muitakin seurapaikkoja oli Porin ja sen ympäristön heränneillä vuosisadan loppupuolella. Näistä mainittakoon kupariseppä Matti Sjöströmin koti. Kuvaavaa Lounais-Suomen heränneitten pappisvirkaa kunnioittavalle katsantotavalle on, että Sjöströmin seurapuheita vastaan tehtiin muistutuksia siitäkin syystä, että hän puhui valitsemansa tekstin johdosta, "vaikkei ollutkaan pappi". Tämä moite saattoi kuitenkin johtua siitäkin, että rukoilijain piirissä alkoi syntyä jonkunlaista kilpailua puhujien välillä ja että opettajiksi pyrki yhä useampia.
Porin maaseurakunnassa säilyi, vieläpä elpyikin herännäisliike vuosisadan loppupuolella varsinkin Kokemäensaaren kylässä. Merkille on pantava, että sikäläiset rukoilijat ovat ottaneet käytäntöön uuden virsikirjan ja muissakin kohden alkaneet vapautua vanhoillisuuden orjuudesta. Ruosniemellä, missä "vanhojen kristittyjen" luku vuosina 1858-66 huomattavasti kasvoi, alkoivat rukoilijat niinikään ilmaista vapautumisen oireita vanhasta kaavasta. Täällä vuosisadan lopussa johtajana vaikuttanut torppari Juho Kustaa Matinpoika Huhtalaa (k. 1900), joka koetti rajoittaa rukouksenpitoa, soimattiin joskus "rukouksen kieltäjäksikin". — Muuallakin Porin maaseurakunnassa löytyi vuosisadan lopussa rukoilijoita. Ulvilassa sitävastoin on heidän lukunsa varsinkin myöhempinä aikoina ollut tuiki pieni.
Noormarkussa ja Poomarkussakin löytyi vielä 1890-luvullakin rukoilijoita. Viimemainitussa seurakunnassa eksyvät toiset torpanvanhusten Juhana Forssin (k. 1895) ja hänen vaimonsa Maria Forssin (k. 1898) opastamina aikaansaamaan hyppyä seuroissa.
Varsinaisten rukoilijoitten katsantotavasta paljon vieraantunut oli se oppiin nähden evankelista suuntaa lähentelevä, Porissa vuosisadan keskivaiheilla ilmestynyt herätysliike, jonka johtajana oli Pöytyällä syntynyt Juhana Malmberg. Mentyään Tampereella naimisiin körttipukuisen naisen kanssa, muutti hän Poriin, missä hän 1860-luvun alkuvuosina alkoi käydä Fagerlundin seuroissa, joihin hän ensin mieltyi. Ennenpitkää luuli hän kuitenkin Daniel Dahlbergin ja muitten seurapuheissa huomaavansa erehdyksiä sekä rupesi heitä vastustamaan. Seurauksena oli, että rukoilevaiset sulkivat hänet pois seurastaan. Pian kokosi hän ympärilleen oman kuulijakunnan, joka, elettyään jonkun aikaa kituvaa elämää, 1890-luvulla virkistyi uuteen eloon. Hänen oppilaitaan löytyi seuraavina vuosina paitsi Porin kaupungissa ja maaseurakunnassa myöskin Ulvilassa, Kullaalla, Kokemäellä ja Harjavallassa. Liike pysytteli kuitenkin siksi etäällä rukoilevaisten opista ja koko katsantotavasta, ettei sitä oikeastaan voi pitää herännäisyyteen kuuluvana.
Rauman kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä pieneni rukoilijain luku vähitellen. Pyhänmaan seurakunnassa toimi vuodesta 1900 kappalaisena Mathias Merivirta (Sjöström) (synt. 1866), vasta mainitun Matti Sjöströmin poika. Rakkaudella ja vakaumuksesta rukoilijoihin liittyneenä, tuki hän jo siihen aikaan voimallisesti tätä liikettä, hankkien itselleen paljon ystäviä seurakuntansa rajojen ulkopuolellakin. [J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla; Evert Yrjölän, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, kirkkoh. I. L. Roosin y.m. kertomukset; Laitilan ja Porin maaseurakunnan kirkonkirjat; Paimenmuisto.]
Miten ankarasti Lounais-Suomen rukoilijoita monesti onkin arvosteltu, on yhä yleisemmin ruvettu myöntämään, että tässäkin herännäisryhmässä vaikuttaa voima, joka on ylhäältä kotoisin. Tätä tunnustusta ei näiden rukoilijain vanhoillisuuskaan, miten yksipuolisena ja kerrassaan harhaan johtavana se sitten vielä vuosisadan lopussakin usein esiintyi, voi heiltä riistää. Ja jos esim. rukouksen alinomainen teroittaminen ja sen kaavamainen harjoittaminen onkin tunnustettava erehdykseksi, niin täytyy myöntää, että rukoilijat oppiin nähden ylimalkaan ovat lutherilaisen kirkon kannalla sekä hyvin likellä muuta herännäisyyttä. Erityistä selostusta heidän opistaan ei sentähden tässä tarvita, varsinkin kun otetaan huomioon, etteivät he missään poikkea oppi-isästään H. Renqvististä, jonka opinjärjestelmään ennen olemme tutustuneet.
* * * * *
Lounais-Suomen herännäisyyteen kuuluvat tavallaan myös ne siellä täällä etäämmällä merenrannalta Kiikassa, Kiikoisissa, Ikaalisissa, Kankaanpäässä y.m. löytyvät yksinäiset heränneet, sekä rukoilijat että "körttiläiset", joista sanomalehdet silloin tällöin pilkaten puhuivat. [Esim. Suometar 1859 N:o 5 ja 39.] Tämä vain todistaa, miten levinnyt herännäisyys vielä XIX vuosisadalla maaseudulla oli. Etelä- ja Lounais-Suomen kaupungeista sitävastoin on se, Poria ja Raumaa lukuunottamatta, vuosisadan lopussa kokonaan kadonnut. Jota lähemmäs Tampereen tienoilta siirrymme etelärantaa kohti, sitä harvemmassa löytyy maaseudullakin enää herännäisyyden jälkiä. Varsinkin Turun puolella on evankelinen suunta valloittanut kaikki. Sieltä täältä kuului vain valitusta siitä, että herännäisyyden aika näillä seuduin on loppunut. Niin Helsinginkin puolella. Täällä tapaamme esim. Tuusulassa (III, 544-56) K. Aspegrénin (k. 1892), mutta hän ei enää, vuosien ja kovien elämänkohtalojen murtama kun on, kykene herännäisyyden lippua nostamaan. Eikä ollut Putkonenkaan (III, 499), joka täällä oli kappalaisena 1856-68, jona viimemainittuna vuonna hän kuoli, saanut mitään herännäisliikettä aikaan. Asemaa kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita viimemainitun vanhalle ystävälleen J. F. Berghille 1850-luvun viime vuosina kirjoittamista kirjeistä:
29/6 1857: "Harvat ovat hupaset hetket olleet, ja Herra yksin tietää, käyvätkö ne tulevaisuudessa ehkä vielä harvemmiksi. Kuitenkin voipi kaikkivaltias Jumala kivenkovista syntisistä herättää Abrahamille uskovaisia lapsia, jotka Karitsan uudella virrellä täällä Uudenmaan hekumallisissa ja kevytmielisissä seuduissakin voivat kehoittaa toistensa hitaita mieliä ja elävinä kivinä rakentaa toisiansa Kristus-kalliolla. Sitä kyllä täällä totisesti tarvittaisiin. — — — Surkea on tilanne myöskin Nurmijärvellä, neljään mieheen ja neljään naiseen siellä kun supistuu niiden luku, jotka minun tietääkseni nyttemmin enää todella huolehtivat sielunsa pelastusta." — Omaa hengellistä tilaansa surren, valittaa Putkonen seuraavana vuonna Berghille kirjoittamassaan kirjeessä, että sen on vaikuttanut "hengellisten ystäväin kehoittavan seuran puute". Samassa kirjeessä kysyy hän, miten tuo vanha, kokenut ystävänsä neuvoisi häntä esiintymään semmoisissa pitotilaisuuksissa, joissa ihmiset heti kirkollisen toimituksen päätyttyä rupeavat tanssimaan. — — — V. 1861, johon aikaan J. F. Bergh näkyy tuumineen jonkunlaisen sovun aikaansaamista Herraa etsivien pappien välillä, kirjoittaa hänelle Putkonen: "Kyllä olisi tarpeen, että se rakkauden ja luottamuksen side, jonka vihollinen niin mestarillisesti on ymmärtänyt särkeä itsekkäisyydellä sekä edelleen on avomielisyyden puutteella säilyttänyt särkyneenä, saataisiin uudelleen eheäksi. Pitäisihän koko siinä pienessä joukossa, jotka huolehtivat autuuttaan, olla yksi sydän ja yksi sielu".
Mutta eivät hyödyttäneet nämä eivätkä muut tämänkaltaiset valitukset eikä saanut J. F. Bergh uniooniehdotuksillaan mitään aikaan. Vihollinen oli särkenyt heränneitten pappien rivit ja hajoittanut heränneitten joukot laajoilla aloilla. Turhaan etsimme nyttemmin enää Etelä-Suomesta tuetta herännäisyydelle.
Muutamia henkilöitä löytyi kuitenkin vielä näilläkin tienoin, jotka XIX vuosisadan iltahämärässä ennen mainittujen kera edustavat herännäisyyttä. Mainitsemme näistä ainoastaan muutamia.
Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa vuosisadan loppupuolella tapaamme usein kamreeri A. W. Wegeliuksen nimen. 1850-luvulla sekä vielä seuraavinakin vuosikymmeninä kokoontuivat kaupungin heränneet usein hänen ja hänen samanmielisen vaimonsa Sofia Wegeliuksen (III, 534-36) kotiin Jumalan sanan ääreen ja melkein yhtä usein nähtiin siellä semmoisissa tilaisuuksissa myöskin maaseudulta saapuneita samanmielisiä ystäviä. Kummankin tapaamme vielä vuosisadan loppupuolella samanmielisenä. Sanoillaan ja esimerkillään todistivat he elämänsä loppuun asti sen liikkeen voimasta, johon he jo siihen aikaan, jolloin sitä maailma vähimmin ymmärsi, olivat liittyneet. A. W. Wegelius kuoli syyskuun 23 p:nä 1888. [Wilh. Wegeliuksen A. W. Wegeliuksesta ja hänen kodistaan kirjoittama, ennen (III siv. 549) mainittu kertomus.]
Vielä enemmän huomattu oli O. E. A. Hjeltin ja hänen vaimonsa Yolandan koti. Siinä tapasivat toisensa usein varsinkin valtiopäivien aikoina maaseudun heränneet valtiopäivämiehet. Monesti vietettiin tässä kodissa silloin, niinkuin muulloinkin, hartaushetkiä, joihin ottivat osaa likeisimmät ystävät. Hjeltin harvinaisen onnellinen, heränneitten piirissä solmittu avioliitto ja heidän Herralle pyhitetty kotinsa, jossa keskustelu vierasten ihmistenkin kanssa väleen kääntyi "ainoaan tärkeään", teki syvän, velvoittavan ja samalla kehoittavan vaikutuksen. Huomattava on sitäpaitsi, ettei Hjelt, vaikka hän olikin likeisessä suhteessa useain herännäisyydestä eronneiden henkilöiden kanssa, liikkeen menneistä vaiheista vikoillen puhunut eikä tahtonut niitä unholaan siirtää, vaan päinvastoin puhui niistä rakkaudella, jos kohta ei vikojakaan salaamalla, tahtoen saattaa nuo suuret muistot semmoisina, kuin ne todellisuudessa olivat, jälkimaailman tietoon. Herännäisyyden johtomiehistä oli varsinkin Jonas Lagus saanut pysyväisen sijan hänen sydämessään. Muutamassa v. 1913 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän häntä seuraavin sanoin: "Hänen hellä, rakkautta uhkuva luonteensa vaikutti minuun ratkaisevasti. Minun käsitykseni mukaan oli hän Jumalan teihin perehtynein ja Herralle ehdottomimmin antautunein sen ajan heränneistä opettajista. Hänen 'Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille' on edelleen hengellinen aarreaitta". Lähinnä Lagusta olivat Bergh-veljekset Hjeltille rakkaita. V. 1897 julkaisi hän Korsblomman-nimisessä kalenterissa kuvauksen J. I. Berghistä.
Marraskuussa v. 1888 kuoli Yolanda Hjelt. Miten rakas hänen muistonsa oli hänen miehelleen, näkyy viimemainitun 10 vuotta myöhemmin otsakkeella "Drag ur en moders lefnad" (Piirteitä äidin elämästä) "Lapsille ja lastenlapsille" julkaisemasta hellästi kirjoitetusta kertomuksesta hänen elämästään. Julkaisu sisältää sitäpaitsi otteita Yolanda Hjeltin kirjeistä. Ne ilmaisevat harrasta ja Kristuksen seuraamiseen altista, rukouksen pyhittämää elämää.
Herännäisyyden vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Pohjanmaalla ja muualla elpyvä elämä ja kasvava leviäminen täytti Hjeltin mielen ilolla. Tämä oli hänen herännäisyyden entisten taistelujen koetuksissa ja pitkän elämänsä vaiheissa kirkastunut tervehdyksensä menneiden sukupolvien puolesta nouseville sukupolville. Hänessä sulivat kauniisti yhteen XIX vuosisadan herännäisyyden hämärtävä iltarusko ja se aamukoitto, jonka herättämänä liike astui seuraavan vuosisadan kynnykselle.
Hjeltin tieteelliset ansiot, miten suuret nämä sitten olivatkin, eivät kuulu herännäisyyden historiaan, mutta sitä enemmän hänen tämän liikkeen koulussa syntynyt ja sen katsantotavan pohjalle kehittynyt kristillinen elämänsä ja tämän elämän ehkä kaunein piirre: hänen palava koti-ikävänsä. — Hjeltin maallinen elämä sammui vasta kesäkuun 15 p:nä 1913. Hän oli silloin 90 vuoden vanha.
Miten kehoittavat tämmöiset yksityiset herännäisyyden muistot ovatkin, eivät ne semmoisina vielä riitä luomaan herännäisyydelle tulevaisuutta. Etsiessämme vastausta kysymykseen, ilmaiseeko XIX vuosisadan herännäisyys vuosisadan lopussa elinvoimaa, vai onko se sen hajaannuksen tähden, joka sitä oli kohdannut, tuomittu kuolemaan, johtaa historia meidät takaisin Pohjanmaan heränneeseen kansaan, joka, pappien siitä vieraantuessa tai julkisesti luopuessa, itse on asettunut rintaman eturiviin suojellaksensa ja kartuttaaksensa heränneitten isien perintöä ja luodakseen sille turvatun sijan tulevaisuuden Suomen — vaiheissa.