XI.
Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.
Jo Vilhelm Niskasen toimiajan huomattavimpina vuosina alkaa hänen kuulijakuntansa parvissa vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyä mies, jolla on oleva mitä suurin merkitys ei ainoastaan Kalajoen-varren, vaan koko Pohjanmaan, vieläpä uudestaan elpyvän Savonkin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa. Tarkoitamme Taneli Rauhalaa. Olemme edellisessä (III, 372-73) huomauttaneet tämän vaatimattoman sekä samalla hengellisesti valistuneen ja tarkkanäköisen miehen vaikutuksesta Nivalassa, Ylivieskassa, Sievissä y.m. 1850-luvun loppupuolella. Jos koskaan, tarvitsi Niskanen näinä aikoina apua ja tuetta niiden kasvavien joukkojen johtamisessa, joista tämän puolen herännäisyyden tulevaisuus nyttemmin riippui. Niinkauan kuin Pohjanmaan heränneitten rakkain ja heidän edellä muitten kunnioittamansa johtaja N. K. Malmberg eli, ei rohjennut kukaan eriseuran perustajana ryhtyä hajoittamaan näitten heränneitten vasta uudestaan kokoontuneita rivejä; mutta hänen kuolemansa jälkeen ei löytynyt ketään, joka samalla voimalla kuin hän olisi voinut uutta hajaannusta estää. Niskasen asema kävi nyttemmin entistä vaikeammaksi. Kalajoen-varrella huomaa siellä täällä muutamissa hänen sanankuulijoissaan pyrkimistä jonkunlaiseen johtajanasemaan sekä muunkaltaisiakin itsekkäitä pyyteitä. Mainitsematta emme myöskään saa jättää sitä lain ja synnintunnon alituisesta painostamisesta johtuvaa yksipuolisuutta opissa, joka Malmbergin neuvojen puuttuessa on niin läheltä tarjona Kalajoen-varren yksin jääneelle johtomiehelle. Kumpaakin vaaraa torjumaan asetti Herra Taneli Rauhalan. Tämän miehen arvokas, itsekkäistä pyyteistä vapaa esiintyminen, hänen valistunut hengellinen katsantotapansa sekä hänen vilpitön ja hellä rakkautensa heränneisiin vaativat kunnioitusta niiltäkin, joiden silmämääränä oli oman arvonsa korottaminen Kalajoen-varren vielä vakaantumattomissa oloissa. Kun ei Taneli pyrkinyt kohoamaan Niskasen kustannuksella, vaan päinvastoin häntä auttoi ja palvellen tuki, niin eivät kehdanneet muutkaan tavoitella johtajan asemaa, jos olisi mielikin tehnyt. Ja kun "vilhelmiläisten" ja heidän johtomiehensä oppia sekä liikkeen ulkopuolelle jääneitten heränneitten puolelta että siellä täällä sen omassa piirissäkin ruvettiin vikoilemaan, täydensi Rauhala tätä oppia evankelisilla seurapuheillaan. Lohduttavilla neuvoillaan, joita hän varsinkin yksityisesti murheellisille ja ahdistetuille jakeli, opasti hän rakkaudella heränneitä Kristuksen puoleen kääntymään ja Häneltä armoa pyytämään. Miten huolellisesti Rauhala varsinkin Niskaseen nähden koetti välttää kaikkea, joka antaisi aihetta riitoihin ja eriseuraisuuteen, ei onnistunut hän aina näissä pyrinnöissään. Vähää ennen viimemainitun kuolemaa syntyi kahnailua hänen ja Rauhalan välillä. Syynä oli m.m. se, että nuoret miehet Padingin kylässä, missä Niskasen omistama Niskakosken talo sijaitsee, olivat jossain määrin sotkeutuneet kotiviinan polttoon ja myyntiin. Taneli koetti painaa alas tätä pahetta. Mutta asema oli vaikea, Niskasen oma talokaan kun ei ollut siitä aivan vapaa. Seurauksena oli, että Rauhalaan hänen nuhteittensa takia Padingissa niihin määrin suututtiin, ettei hänellä muutamaan aikaan enää ollut sinne asiaa. Tämä koski kovasti Niskaseen. "Eikö jo Tanelia näy?" kysyi hän huolestuneena muutamana iltana pari päivää ennen kuolemaansa, lisäten: "Jollei hän tule, tulee paha, josta mainitaan". Turhaan ei tarvinnut hänen odottaa. Taneli tuli. Tervehdys oli sydämellistä molemmin puolin ja sovinto täydellinen. Seuraavana päivänä olivat seurat läheisessä talossa, siellä oli Rauhalakin. Silloin oli Niskanen jo niin sairas, että hän kuljetettiin sieltä reellä, vaikka maa oli sula. Pojallensa, joka ajoi hevosta, lausui hän liikutettuna: "Olipa se hyvä asia, että me Tanelin kanssa pääsimme sovintoon".
Voidaksemme asemaa oikein arvostella, tulee meidän ottaa huomioon, että kaikki Keski-Pohjanmaan heränneet papit, mikä julkisesti "niskaslaisia" vastustaen, mikä salaisesti heitä vikoillen, toistupalaisten kera olivat vetäytyneet syrjään Niskasen ja hänen kannattajiensa piiristä. Näiden uudestaan elpyvä liike, joka ennenpitkää yksinään edustaa Kalajoen-varren herännäisyyttä, on nyt joutunut asemaan, joka monessa suhteessa on vaikeampi, kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Liike on samaa vanhaa herännäisliikettä, joka Kalajoen käräjillä ja niin monella muulla huomattavalla vaiheella on vetänyt puoleensa koko maan huomion, mutta se on samalla ainakin yhdessä suhteessa uusi liike. Ennen johtivat sitä papit, joista toiset olivat kirkkomme etevimpiä, nyt hoitavat sitä oppimattomat talonpojat, joille ei maailma anna sitäkään arvoa, minkä nuo lahjakkaat papit vainojenkin aikana olivat osakseen saaneet. Ennen taisteli Kalajoen-varren herännäisyys vasta heränneitten nuorilla voimilla vuosisadan kevättaistelua pimeyden valtoja vastaan, nyt on kysymys tämän liikkeen syyskylvöstä vuosisadan yhä lyhenevinä päivinä, kysymys siitä, pysyvätkö voimat koossa viljavainioiden valmistamiseksi tätä kylvöä varten ja onko siemen, joka näihin vainioihin kätketään, riittävää ja kyllin hyvää takaamaan liikkeelle tulevaisuutta seuraavankin vuosisadan vaiheissa. Ja vielä yksi näkökohta. Juuri siihen nähden, että Kalajoen-varren herännäisyysliike, miten vanha se olikin, ainakin siinä suhteessa oli uusi, että se nyttemmin oli oppimattomien talonpoikien johtamana, uhkasivat sitä samat yksipuolisen opinkäsityksen, eriseuraisuuden, vieläpä hurmahenkisyydenkin synnyttämät vaarat. Nämä vaarat pyrkivät näet helposti tajuttavista syistä näkyviin kaikkialla, missä muuttuneet olosuhteet aiheuttavat käännekohtia uskonnollisten liikkeiden vaiheissa.
Jota puolueettomammin tarkastamme Kalajoen-varren herännäisyyttä, Vilhelm Niskasen loppuaikoja ja hänen vaikeaa asemaansa johtomiehenä, sitä jalompana ja liikkeen tulevaisuudelle tärkeämpänä esiintyy näyttämöllä jo nyt Taneli Rauhala. Juuri se seikka, ettei hän pyri johtajaksi, valmistaa hänet siksi ja kasvattaa hänestä liikkeelle tukeen, jota se tarvitsee. Mitä hän salassa jo näinä vuosina teki heränneitä ystäviään palvellessaan, sen siunasi Jumala ennenpitkää julkisesti.
Sorvolan talosta (II, 359), missä Taneli ensin asui, muutti hän eri paikkoihin samalla seudulla, kunnes hän rupesi asumaan Töllin taloa, jota hän jonkun aikaa yhdessä veljensä kanssa hoiti. Täältä muutti hän Marjaniemeen Rauhalan taloon ja sieltä vihdoin samalla maalla olevaan Kepuli-nimiseen torppaan. Kotipitäjänsä Nivalan rajojen ulkopuolelle hän ei koskaan asumaan asettunut. Vaikka Taneli, milloin mistäkin syystä, usein muutti asuntoa, ehti hän kuitenkin aina saada maansa hyvään kuntoon, ennenkuin hän sen toiselle luovutti. Tämä osoittaa sitä suurempaa huolellisuutta taloudellisissakin asioissa, kun tulee ottaa huomioon, miten usein hän oli matkoilla ei vain Kalajoen-varren heränneitten luona, vaan Savossakin ja etenkin Suupohjassa asuvia ystäviään tervehtimässä. Jo Niskasen seurassa liikkui hän usein näillä matkoilla ja myöhemmin ehkä vielä useammin.
Samaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi, kohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu Heikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin kehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm Niskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala, joksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo luonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä, käskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu sitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa rakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa tyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun huomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä. Nämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja sitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot, joihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin heidän sopuaan. — Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä vastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä "luvattomia seuroja" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka, samoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden traditsiooneille.
Vuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E. Petterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa koskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi heihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista suurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui, vaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille selkänsä. — Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset olivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät nyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa. Moni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen vaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet, ja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui Kalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan Löytynojan kylän väestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei koko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria ihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla hurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet nuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat vaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä, kuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. "Kun vanhat johtajat", niin sanottiin, "ovat väsyneet eivätkä enää voi niin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt uuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen tilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä". "Uudella profeetalla" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa nimeltä Jonas Lysti (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden uusien herätysten aikoina "maailmasta tulleena" liittynyt heränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla innostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata ja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä, puhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä yleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden johtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta (k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902) Nivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.
Voidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta kannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä hurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän kuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren herännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä, jota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia vastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi puhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi. Mutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät riittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden seutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät, elävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo Ruotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä tiesivät niin paljon kertoa — kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen taloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden johdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin hyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi kristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten vanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden innokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään ihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin jotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan Paavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan omasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan. Kun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla liikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin säikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon. Näitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin olivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.
Kuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia esimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, "komennettiin hänestä tekopyhyyttä pois" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn alaisen edessä "mykkää saarnaa" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden liikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan "kudottiin" s.o. viuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka "synnytettiin" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi j.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin liisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle veisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin eksynyt nuori mies Simo Pylväs Ylivieskasta, joka myöhemmin kirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden vaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.: "Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi seuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä kyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset menot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se osoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä puheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua. Päästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin kiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin vähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta etevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä ulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien pilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää, kutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain hyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten rakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein mielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan, sai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa."
Alusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi vastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa. Mutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa uhallakin yltyi "profeetan" johtama liike yltymistään. Toiselle kannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että nuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä olivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa nähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin Jumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain tuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä uutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin ankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla ainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden odottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä ennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään ankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.
Täyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866 ja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren vaiheissa on laajalti tunnettu nimellä Kiire talvi. Nyt ei Rauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä paraan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan lapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan Kalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan. Tämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta Kiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä viimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen asemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.
* * * * *
Arvi Juhana Logren syntyi Lapualla joulupäivänä 1823. Vanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu olleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä näet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän tämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä hoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin sotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran Lapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut. Etenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan heidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari Logren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka ei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman vilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana vähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa kasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä tämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis hellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi tämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko elämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan vankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain karaistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea, toistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja murtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen sijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla, joiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla sai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin taipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa, riensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon sivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen alapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen päälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.
Sietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu isoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti taipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä katkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi hänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli sekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi piiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä oleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa ammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui konttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle salaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti, inistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.
Tähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin eikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen mieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin muistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli valinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen sekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän koetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista kerran oli itävä "murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu". Ja kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika ymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä etteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä oikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen isoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin, jotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.
Joutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen Lapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen aikaan — 1830-luvun lopussa — oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään ei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten joukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo uljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki ikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään lapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa! Siinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei enää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo Kustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän hellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan, mistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan pappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen esiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka edessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi jo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti vielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa vallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota kummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn mahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän heitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin toiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: "tuossa on teille pääsiäislammas", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli ollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo ihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä Logrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa, missä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle Uuden testamentin.
Tiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen Logreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt. Päinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä ilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle ulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit Suupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat muuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen. Hänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa, tappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin seuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen huvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren, rippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon, mistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin. Täällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan väärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että hän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei suinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on kertonut, "ei ollut muita pahempi". Päinvastoin huomataan hänessä jo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista hyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen kyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä tuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä selvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen myöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen miehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti käsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy kehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen kykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä vaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin yksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi ja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. "Häntä täytyi kaikkien", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, "pelätä ja rakastaa".
Miten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä aikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle. Pintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat vastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen elämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän pystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen eteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys suuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi esimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren ruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän rakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa. Avioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki, jota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi niin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää Liisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden tunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta omaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan päätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin tämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut olisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin seuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko Suutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä oli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja turvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni avioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin ennenkään häntä miellyttänyt.
Naimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan talon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä ei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla olisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas asunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja itselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen asti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä kynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä toimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa millään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen myöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta. Niiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin kuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän joutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä perheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana, mutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä kehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi heränneitä, arvellen että vanhat "rukoilijatkin" (II, 149), joita vähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia. Mutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta, jota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli heränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.
Logrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden ajan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman torpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa, mutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä täälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä ahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin enää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta maailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet. Muutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa päälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei enää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: "Mitä sitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää". Ei tehnyt hän muutakaan muistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain "leikkimästä ja vaatteita edestakaisin vaihtelemasta". Mutta itse ei Logren vielä lähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän ponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet ovat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa varten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin voimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren kuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee vielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin se vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen edessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.
Pari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä torppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen palveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa jäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja perhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin ennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra yksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin näinä vuosina oli.
Myöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia, 16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta iloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin niihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä niitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti hän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon ja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella häntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran päivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon. Malmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä niin hellästi rippikoulussa kohdellut — sama ja kuitenkin toinen. Silloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella vaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä ja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon kärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu hänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin ennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin murheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin povessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle, juuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin syvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia jäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti Marielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia näköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra yksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset näkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän muiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään puhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä seuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.
Joutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat Suupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden pappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen entistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään pintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa tätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut heränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen herännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua kuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi Logrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli kylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen jäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella rakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy varsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu tarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain rupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi, hän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena renkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään muullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti mielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti, paitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä oli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan voittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut ja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin, missä Malmberg siihen aikaan asui.
Oltuaan vuoden ajan tavallisena renkinä sai Logren, Marielundin isäntärengin luopuessa toimestaan, tämän paikan. Malmberg oli etevä maanviljelijäkin ja hänellä oli laajat viljelykset. Suupohjan kuuluisat suoviljelykset pääsivät suureksi osaksi hänen esimerkkinsä vaikutuksesta alkuun. Kartuttaakseen pieniä tulojaan hän tähän aikaan päätti vieläkin laajentaa maataan ja osti sentähden vastapäätä Marielundia Nurmonjoen vasemmalla puolella sijaitsevan Tynjälä-nimisen talon. Näin suuren maanviljelyksen hoitaminen ja suuren työkansan johtaminen ei ollut mikään helppo asia, mutta Logren täytti tehtävänsä miehen tavoin. Tynjälään muutettuaan rakennutti Malmberg itselleen ja perheelleen omituisen asunnon, jättäen pirttirakennuksen yksin palvelijoille, joita oli 12 renkiä ja yhtä monta piikaa ja sitäpaitsi usein apuväkeäkin lisäksi. Lukuisan palvelijakunnan silmälläpito sisälläkin jäi suureksi osaksi Logrenin toimeksi. Tietysti on ansio siitä erinomaisesta, kuuluisaksi tulleesta järjestyksestä, joka vallitsi Tynjälän tuparakennuksessa, etupäässä Malmbergin, mutta riippui se huomattavassa määrässä Logrenistakin. Olemme ennen viitanneet hänen johtajalahjoihinsa. Tuskin tarvinnee huomauttaa, että hän niitä tässä uudessa toimessaan paljon kehitti. Ja ennenkaikkea kehittyi hän hengellisessä suhteessa. Paitsi lauvantai- ja sunnuntai-iltoina, jolloin Tynjälän pirtissä olivat seurat, ellei niitä niinä iltoina pitäjällä pidetty, tuli Malmberg usein iltasin väellensä Jumalan sanaa jakamaan, ja jos kukaan tarkasti kuunteli ja suuren opettajan neuvot mieleensä kätki, niin Logren. Eikä siinä kyllin. Hän seurasi isäntäänsä tämän matkoilla, ei vain silloisen laajan Lapuan seurakunnan kappeleihin, vaan kauas pohjoisessa Kalajoen-varrella y.m., asuvien heränneitten luo. Etenkin viimemainitut matkat, jolloin hän sai pitkät hetket olla kahden kesken isäntänsä kanssa, keskustella hänen kanssaan "salatusta viisaudesta" sekä kuunnella hänen arvostelujaan herännäisyyden entisistä ja myöhemmistä vaiheista, olivat hänelle enemmän kuin yhdessä suhteessa erinomaisen tärkeät. Selvää on, että Logren, joka luonnoltaankin oli kaikelle tosi edistymiselle harvinaisen altis, semmoisen seurustelun kautta oppi paljon muutakin kuin puhtaasti uskonnollisia asioita ja että hänen yleinen sivistyskantansa siten kohoamistaan kohosi. Malmbergin ei tarvinnut pelätä asettaa ketä hyvänsä rinnalleen, sillä hän säilytti aina johtaja-arvonsa, eikä kukaan, kaikista vähimmin Logren, koettanutkaan häneltä sitä riistää. Toinen pysyi isäntänä, toinen palvelijana, mutta heidän välillään syntyi ja kehittyi mitä likeisin ystävyys. Malmberg ei olisi voinut säilyttää tätä valtaa niin itsenäisen ja luonnostaan ylpeän miehen yli kuin Logren oli, ellei tämä edelleen olisi saanut yhä uusia todistuksia isäntänsä elävästä suhteesta Herraan, eikä olisi viimemainittu niin avomielisesti avannut sydäntään palvelijalleen, jollei hän vuosi vuodelta yhä selvemmin olisi päässyt käsittämään, miten etevä ja jalomielinen tuo palvelija oli. Tuloksena oli, että Logren Malmbergin seurassa kehittyi heränneen kansan johtomieheksi, jonka vertaiseksi niin yhdessä kuin toisessa suhteessa ani harva talonpoikaismies milloinkaan on päässyt. Yhtä syvällisiä Jumalan valtakunnan salaisuuksien tulkkeja, muutamia syvällisempiäkin, tunnemme aikuisemmilta ajoilta heränneitten talonpoikien joukossa, ja hänen aikalaisistaan on ehkä Rauhala tässä suhteessa häntä etevämpi, mutta ei ketään niin kiireestä kantapäähän sivistynyttä kuin hän. Eikä ole löytynyt toista talonpoikaa, joka pelkällä katseellaan ja esiintymisellään niin pystyi villiytyneitäkin kansanjoukkoja hallitsemaan. Hänen käytöksensä oli verrattoman arvokasta, tekisi mieli sanoa esteettisesti kaunista. Ja niin todellista oli hänen sivistyksensä, ettei hänessä myöhempinäkään aikoina, jolloin herrasmiehetkin etsivät hänen seuraansa, huomaa pienintäkään taipumusta pyrkiä pois omasta säädystään. Siihen kuulumista piti hän päinvastoin aina kunnianaan, vaikka hän toiselta puolen niin yhdessä kuin toisessa suhteessa tahtoi nostaa sen sivistystasoa.
Jo sanotusta voi huomata, miten ratkaisevan tärkeä Malmbergin koulu Logrenille oli. Sen vaikutus häneen tulee yhä selvemmin näkyviin hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Huomautamme tässä yhteydessä ennen kerrotun lisäksi vain yhdestä piirteestä hänen luonteessaan, joka samoinkuin moni muukin selvästi muistuttaa hänen likeistä suhdettaan opettajaansa. Olemme viitanneet Logrenin alkuansakin rohkeaan ja urhoolliseen luontoon. Hän oli miehevä mies sanan täydessä merkityksessä. Sama ominaisuus on huomattavimpia piirteitä myöskin Malmbergin luonteessa, emmekä epäile väittää, että tämäkin henkinen sukulaisuus veti heidät toisiinsa ja vahvisti sitä myötätuntoisuutta, jota he alusta alkaen tunsivat toisiaan kohtaan. Samalla kun tämä Logrenin luontainen taipumus kehittyi ja varmistui seurustelussa ensinmainitun kanssa, vaikutti häneen tämän kärsimysten koulussa rikastunut rakkaus sanankuulijoitaan kohtaan puhdistavasti ja jalostavasti. Hänkin kehittyi mieheksi, joka ei pelännyt julistaa totuuden sanaa kenelle hyvänsä, mutta samalla helläksi, kiusatuita ja murheellisia sääliväksi neuvojaksi. Itsestään on selvää, että likeinen seurustelu Malmbergin valtaavan personallisuuden kanssa jätti mitä syvimpiä jälkiä niin älykkääseen ja kaikelle jalolle alttiiseen mieleen kuin Logrenin oli. Mutta opettajansa matkijaksi hän ei kehity, vaan itsenäiseksi, jos kohta hänen hengessään toimivaksi heränneitten johtajaksi.
Niin mieltynyt kun Logren olikin asemaansa Tynjälässä, alkoi hänessä muutamien vuosien kuluttua uudelleen herätä ajatus oman kodin perustamisesta. Siihen oli häntä vaatimassa helposti selitettävä huoli perheensä toimeentulosta tulevaisuudessa, mutta ehkä vielä suuremmassa määrässä hänen luontainen taipumuksensa saada ominpäin koetella voimiaan. Malmberg ei alussa tahtonut kuulla puhuttavankaan erosta. Hän rakasti Logrenia vilpittömästi ja tiesi tulevansa kovin kaipaamaan hänen seuraansa, jotapaitsi hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa oli erinomaisen tyytyväinen etevän isäntärenkinsä töihin ja toimiin Tynjälässä. Mutta kunnioittaen Logrenin toivomusta, alkoi hän vihdoin taipua. Uusia epäilyksiä heräsi hänessä kuitenkin ennenpitkää. Logren näet pyysi häneltä mökin paikkaa jossakin latvasaralla. Kokeneena maanviljelijänä ymmärsi Malmberg vain liika hyvin, millaiset kärsimykset hänen ystäväänsä odottaisivat tuommoisessa syrjäisessä ja hallanarassa seudussa, jonka raivaaminen viljamaaksi sitäpaitsi vaatisi mitä kovinta työtä. Hän esteli. Kun Logren ei kuitenkaan luopunut pyynnöstään, tarjosi Malmberg hänelle torpan paikan Rautakorvessa, missä hänellä oli viljelty suo. Tätä jalomielistä tarjousta ei Logren kuitenkaan suostunut vastaanottamaan, hän kun itse tahtoi raivata peltonsa. Vihdoin sovittiin siten, että viimemainittu rakentaisi asuntonsa suon laidassa olevalle kivikkomaalle, missä kasvoi tuuheaa kuusikkoa. Lisäksi sai hän alangosta kaistaleen suota viljelysmaaksi.
Niinkuin Malmberg pitivät Logrenin muutkin ystävät näitä hänen hankkeitaan uhkarohkeina, ja hyvin moni hänelle tuohon tapaan puhuikin. Mutta huonosti häntä tuntisimme, jos luulisimme hänen noista varoituksista säikähtäneen. Turvaten lempilauseeseensa: "Kun itsekin koettaa, niin Jumalakin auttaa", siirtyi hän syksyllä 1857 Rautakorpeen. Asunnokseen sai hän alussa Malmbergin omistaman siellä olevan kytötuvan. Seutu, joka ei ollut aivan asumatonta, sijaitsee noin 10 km. päässä Lapuan kirkolta.
Selvää on, että Logrenin täytyi odottaa vuosikausia, ennenkuin hän voisi toivoa leipää uudistalonsa karusta maasta. Saadakseen sillä välin elatusta itselleen ja perheelleen johti hän edelleen Malmbergin työväkeä, tehden vain väliaikoina omia töitään. Sitäpaitsi hankki hän itselleen lisätuloja leikkaamalla lasia, jonka taidon hän niinikään oli Tynjälässä oppinut. Joskus kävi hän oman pitäjän ulkopuolellakin lasimestarin tointa harjoittamassa.
Ystävien avulla sai Logren syksyllä 1858 asuntonsa niin valmiiksi, että hän saattoi asettua siihen asumaan. Mutta samaan aikaan kohtasi häntä ja koko herännäisyyttä isku, jota ei ollut helppo kantaa. Varhain aamulla syyskuun 21 p:nä, Logrenin vielä pukeutuessa, kuului kovaa ajoa hänen asuntoonsa johtavalta tieltä, ja kun hän hetken kuluttua katsoi ulos ikkunasta, huomasi hän kartanolla Malmbergin hevosen. Mies, joka sillä oli ajanut, riensi tupaan. Hänen sanottavanaan oli: "pastori on kuollut". Murtunein mielin lähti Logren sanansaattajan kanssa Tynjälään rakkaalle vainajalle maahanpanijaisia toimittamaan.
Surusta jähmettyneenä palasi Suupohjan herännyt kansa Malmbergin haudalta. Tuskin uskallettiin ajatella, millaiseksi tulevaisuus tästälähin muodostuisi. Mitä tulisi näiden heränneitten vasta jaon hävittävien myrskyjen jälkeen uudelleen kokoontuneesta joukosta, jossa oli niin paljon taitamattomia, vasta maailman turulta tulleita jäseniä? Ken pitäisi joukot koolla, kun johtaja oli kaatunut? Kuka puhuisi seuroissa, niissä kun pitkiin aikoihin oli kuulunut vain tuon ainoan heränneitten seuroja enää suosivan papin ääni, tuon verrattoman puhujan ääni, joka vasta oli kirkonmultiin kätketty? Hänen kera ei yksikään oppimaton maallikko ollut rohjennut hartauskokouksissa ääntään seurapuheeksi korottaa — ja löytyikö sitäpaitsi ketään, joka tuohon ensinkään kykenisikään? Ja jos löytyi, uskalsiko?
Syvästi kunnioittavalla rakkaudella kätkivät Malmbergin uudestaan kokoamat heränneet sydämissään hänen opetuksiaan ja neuvojaan. He elivät menneitten aikojen muistoissa, koettaen huolellisesti varoa, etteivät joutuisi unohduksiin häneltä saamansa matkaeväät. Toinen muisti yhtä, toinen toista, mutta vaaranalaiseksi joutui perintö, sitä kun ei heti ruvettu kokoamaan yhteen, vaan kukin oli altis säilyttämään omaa osaansa oman sydämensä kätkössä erikseen kaikille tarkoitetusta kokonaisuudesta. Ja salaa alkoi monen yksinäisyyteen vetäytyneen povessa kaipuun tuhan alla kyteä outo tuli, jonka valossa omat muistot ja niihin perustuva "salattu viisaus" näyttivät muiden muistoja ja viisautta paremmilta. Mutta tyhmät ja yksinkertaiset, joilla ei ollut tuommoista koottua varastoa, josta olisivat voineet elää, etsivät nälkäisinä, mistä saisivat uutta ravintoa korpimatkan vaellusta varten. Oikeaan osasi sentähden, niin ihmisiin turvaavilta kuin hänen sanansa ehkä monen mielestä kuuluivatkin, Vilhelm Niskanen, kun hän näinä aikoina, noin v. 1859, kirjoitti Arvi Logrenille:
"Sinä et ole vielä pahentunut, ja on vielä monta muutakin, jotka eivät ole pahentuneet Kristuksen halpaan muotoon ja huonoon seurakuntaan, joka on virheitten ja puutosten alainen; josta löydätte opettajat, joittenka kautta te Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi tulette. Vaan teidän seassanne on niitäkin, jotka kiipeevät korkealle sivu Jumalan järjestyksen ja tulevat seurakuntaan niinkuin he olisivat Jumalalta opetetuita. Tätä korkeata henkeä sinä karta ja paina alas sekä itsessäsi että muissa ja tulkaa aina siihen halpaan ja virheitten alaiseen seurakuntaan, josta te olette ennenkin löytäneet ylönkatsotun ja kiusoissa ja vaivoissa harjaantuneen opettajan ja jonka kanssa te tulette Jumalalta opetetuiksi ja oppineiksi. Ei minun tarvitse teille kirjoittaa niinkuin totuuden tietämättömille, vaan ettette väsyisi teidän mielessänne näin halvasta kohdasta, etsiessänne näin kallista asiaa, joka ijankaikkiseen elämään johdattaa ja opettaa. — — — Nämä ylpeät henget tunne: he tulevat niinkuin he olisit Jumalalta oppineet taivaasta eikä ihmisten kautta Jumalalta maan päällä."
Se seikka, että Niskanen, joka, niinkuin tiedämme, jo jaon aikoina oli saavuttanut hengellisen isän maineen Suupohjassakin, kirjoitti nämä sanat juuri Logrenille, osoittaa selvästi, että tämä melkein heti Malmbergin kuoleman jälkeen oli päässyt vaikutusvaltaiseen asemaan ainakin kotiseutunsa heränneitten piirissä. Etäämmälläkin tuntui ehkä jo tähän aikaan tuo hänen vaikutusvaltansa, koska esim. Niskanen yllämainitussa kirjeessään pyytää häntä tervehtimään "Härmän miehiä itse kutakin nimeltänsä". Nämä — Kustaa Keskinen, Matti Järvi ja Matti Takala — olivat juuri niitä, jotka mieltyen luultuun sisälliseen valoonsa pyrkivät muita korkeammalle. Aivan vapaa tästä viasta ei lie Matti Peräsarkakaan (k. 1885) ollut, vaikka toiselta puolen on myönnettävä, että hänen herättävä vaikutuksensa Ylistaron pitäjän Untamalan kylässä, missä hän koko elinaikansa asui, ei suinkaan ollut vähäarvoinen.
Ensinmainitut henkilöt eivät tyytyneet yksin ihailemaan valoaan, he alkoivat koettaa vetää muitakin sitä katselemaan. Kukin heistä pyrki päästä suosituksi seurapuhujaksi sekä hankkimaan itselleen joukkoa. Heidän yrityksensä eivät kuitenkaan onnistuneet, he kun itsekkäillä pyyteillään päinvastoin herättivät vastaansa heränneitten epäluulot. Pyytämällä Logrenia kirjeessään lausumiensa perusteiden mukaan heitä varoittaen oikaisemaan, osoittaa Niskanenkin luottavansa häneen ja tahtovansa häntä johtomiehenä toimimaan Suupohjan heränneitten keskuudessa. Itse ei Rautakorven "Arvee", joksi ystävät olivat hänen nimensä muodostaneet, millään tavoin ollut johtajaksi pyrkinyt, mutta juuri hänen vaatimattomuutensa ja itsekkäistä pyyteistä, niin arkioloissa kuin seuroissa, vapaa esiintymisensä olivatkin hänen näiltä ajoilta alkavan johtajatoimensa menestymisen tärkeimpiä edellytyksiä. Heränneet, eikä Logren itse, olivat hänet johtajakseen valinneet. Alku oli seuraava.
Lähellä Logrenia asui omassa mökissään keski-ikäinen nainen Justiina Rautakorpi, tavallisesti tunnettu nimellä "Rauta-Tiina". Hän oli harvinaisen lahjakas nainen, suora, vakava ja rohkealuontoinen. Nuoruudessaan oli hän palvellut Malmbergilla ja voittanut hänen ja koko hänen perheensä rakkauden. Luovuttuaan keski-ikäisenä tästä palveluksesta, asettui hän asumaan Rautakorpeen, joka oli hänen alkuperäinen kotiseutunsa. Paljon muistoja ja paljon uskonnollista valistusta toi hän muassaan tänne. Usein pistäytyivät ystävät hänen luokseen kuulemaan hänen valistuneita neuvojaan ja hänen hupaisia kertomuksiaan menneitten päivien tapahtumista. Varsinkin Malmbergin kuoleman jälkeen kokoontui hänen mökkiinsä murheellisia neuvonpyytäjiä tai utelevia tuttavia kuuntelemaan hänen puheitaan. Monet syys- ja talvi-illat siellä haasteltiin parannuksen asiasta ja monet virret siellä Tiinan kauniin äänen ohjaamina veisattiin. Ei viipynyt kauan, ennenkuin tuon etevän naisen valta sielujen yli tuli selvästi näkyviin. Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet, kuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen heränneitten piireissä olivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan vaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi, kuin Suupohjan oloissa muutoin oli mahdollista. Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin suureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Ompa sitäkin väitetty, ettei hän itsekään ollut siihen taipumaton. Miten oudoilta nuo heränneitten tuumat Suupohjan oloissa tuntuvatkin, ovat ne helposti selitettävissä. Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli perehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa. Tutuilta tuntuivat hänen puheensa, tutuilta hänen neuvonsa. Ja kun hän keskusteluissa osasi höystää sanansa kehoittavilla, vanhoja muistoja taitavasti esille loihtivilla kertomuksilla, kun hän niin suoraan pääsi ihmisten sydämen ovelle ja nämä niin sukkelasti sai aukeamaan, niin oli silloisissa oloissa hyvinkin luonnollista, että ainakin kotiseutunsa heränneitten johto aluksi solui hänen käsiinsä. Mutta ikäänkuin vaistomaisesti tuntien, että seurapuheitten pitäminen kuului miehille eikä naisille, eivät Tiinan opetuslapset häntä siihen vaatineet eikä hän itsekään niin julkiselle puhujapaikalle pyrkinyt.
Varsinkin yhdessä suhteessa oli tämä Tiinan neuvojanaolon aika tärkeä. Heränneet oppivat etsimään neuvonantajaa ja jota enemmän he semmoista etsivät, sitä enemmän he kaipasivat. Tämä kaipuu se oli, joka ennenpitkää ohjasi heidän askeleensa Logreninkin asuntoon. Ja kaikki, jotka sinne osasivat, tiesivät kertoa, että hän oli erinomainen neuvomaan sekä aina valmis murheellisille ja kiusatuille lohdutuksen ja toivon sanoja jakamaan. Kun sitäpaitsi saatiin kuulla, että Vilhelm Niskanenkin oli neuvonut ystäviä kääntymään Logrenin puoleen, niin ei voinut tämä kauemmin pysytä syrjässä. Hänen täytyi ryhtyä herättämään ystäviään uneliaisuudesta, nostamaan ylös uupuneita, lohduttamaan murheellisia, julistamaan uutta armonaikaa heränneitten horjuville joukoille, todistamaan kaikille, että Herra elää. Hänen täyttyi, sillä heränneet vaativat ja Jumala vaati.
Olemme huomauttaneet Logrenin harvinaisista lahjoista. Paitsi niitä tietoja, joita hän oli koonnut Malmbergin ja joskus muittenkin heränneitten pappien sekä muiden sivistyneiden henkilöiden kanssa seurustellessaan, oli hän heräämisestään asti ahkerasti käyttänyt joutoaikaansa lukemiseen. Muuttaessaan pois Tynjälästä oli hänellä niin vähän omaisuutta, että joukkonsa ja kaikki heidän kapineensa mahtuivat kahteen hevoskuormaan; mutta harvalukuisten huonekalujen joukossa oli kirjakaappi. Kun tiedämme, miten pienet Logrenin rahatulot näihin asti olivat olleet, täytyy meidän ihmetellä tätä todistusta hänen rakkaudestaan kirjallisuuteen. Eikä ollut hän kirjojaan lukenut, niinkuin ihmiset ylimalkaan lukevat, vaan hän oli pyrkinyt luetun ytimeen, sulattanut mitä oli lukenut ja muodostanut siitä oman, lujan vakaumuksen pohjalle perustuvan mielipiteensä. Ja elämänsä koulussa oli hän oppinut kaikissa vaiheissa tarkkaamaan Jumalan viisasta ja armollista johtoa, ja sentähden hän muillekin pystyi niin elävästi näyttämään, kuinka likellä pelastuksen Jumala on silloinkin, kun ihmislapsi mielettömyydessään häntä pakenee. Armoa kerjäävänä syntisenä tahtoi hän itse seisoa Jumalan edessä ja siihen asemaan pyysi hän saada sanankuulijansakin tyytymään. Salaisen viisauden saavuttamisesta kerskaileva, muitten uskoa ylimielisesti tuomitseva jumalisuus oli hänelle kaikista epämiellyttävintä. Eikä tyytynyt hän ylimalkaiseen, omista asioistaan vieraantuneeseen kristillisyyteen. Kumpaakin löytyi hajaannustilassa olevassa herännäisyydessä, ja kumpaakin tunsi hän itsensä kutsutuksi painamaan alas. Mutta hän tahtoi myöskin tukea heränneitä ja nostaa, tahi oikeammin: juuri tämä oli hänen päämääränsä. Sydämeensä oli hän syvään kätkenyt Lutherin vanhurskauttamisopin kirkkaan helmen. Siellä se välkkyi ja sieltä se säteili lämpöään ja valoaan koko hänen uskonnolliseen katsantotapaansa. Ei tullut kenenkään vilu siinä opinrakennuksessa, johon hän sanankuulijansa kutsui, sillä tuo helmi lämmitti kylmätkin sydämet; eikä tarvinnut kenenkään siinä pimeässä haparoida, sillä sama helmi loi siihen alituisesti kirkasta valoaan.
Kovia joutui Logren kokemaan Rautakorven kylmillä mailla. Malmberg ei ollut sitä suotta pelännyt ja varsinkin siitä syystä koettanut pidättää häntä luonansa. Mutta päätös oli tehty, ja miehen tavalla alkoi ja jatkoi Logren taisteluaan vaikeuksia vastaan. Jo vuoden perästä Rautakorpeen muuttonsa jälkeen oli hän ystävien avulla saanut vähän maata raivatuksi, korjannut perunoita omasta maasta sekä heiniä lehmälleen. Mutta muuta ei ollut talven varaksi. Logren turvautui lasin-leikkuuseen, ja kun ei tämä hänelle riittävää tuloa tuottanut, lainasi hän rahoja, osteli kotiseudullaan lintuja ja voita, hankki itselleen hevosen ja lähti Helsinkiin ostoksiaan myymään. Tyytyväisenä palasi hän kotia pienellä voitollaan, entistä virkeämpänä todistaaksensa ystävilleen siitä Herrasta, joka koettelee, mutta ei hylkää.
Kovaa oli aika. 1860-luvun suuret nälkävuodet, joiden hädästä ei Etelä-Suomessa paljoa tiedetty ennen vuotta 1867, alkoivat Pohjanmaalla, ainakin hallanaroilla seuduilla, jo v. 1862 ja niitä kesti katkeamatta vuoteen 1869. Koko ensimmäisenä vuosikymmenenä Rautakorvessa asuessaan Logren tuskin kertaakaan omasta maasta sai leipänsä. Kun sitä olisi voinut ruveta toivomaan, tulivat hallavuodet. Kova oli hänelle varsinkin vuosi 1863. Jo edellisenä kesänä oli halla vienyt kaikki, ja niin kävi nytkin. Logren turvautui kauppaansa. Mutta sitäkin yritystä kohtasi onnettomuus, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan. Liiterirakennuksessaan oli hänellä muutamana syysiltana v. 1863 koottuna kaksi kuormaa voita ja lintuja, joita hän aikoi seuraavana päivänä lähteä viemään Helsinkiin. Yöllä syttyi liiterirakennus tuleen ja poroksi paloivat kalliit kuormat. Kaikki oli vakuuttamatta. Kova oli onnettomuus jo semmoisenaan, mutta raskainta kaikesta oli se, että tässä kaiken todennäköisyyden mukaan oli kysymyksessä murhapoltto. Siitä epäiltiin täydellä syyllä erästä naapuria, jota Logren joskus oli nuhdellut huonosta elämästä. Ystävien avulla, joista jo näinä aikoina ensimmäisenä tulee näkyviin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa tunnettu Juho Malkamäki, pääsi hän jälleen elämää jatkamaan. Pahenematta Herran kuljetukseen, jos kohta tämä joskus tuntui hänestä hyvinkin kovalta, ja nöyrtyneenä hänen väkevän kätensä alle, jatkoi Logren menestyksellä työtään aineellisen toimeentulonsa puolesta. Ylentävää on nähdä, miten hän, nälkävuosien käydessä yhä kovemmiksi, aina oli valmis köyhiä auttamaan. "Muista", sanoi hän vaimolleen, "että meitä on kaksi kerjäläistä mennyt yhteen; sinä olet pyydellyt jyväkouraa ja minä leivänpalaa; meidän ei sovi yhtään pyytelevää päästää auttamatta pois." Sitäkin miestä, joka oli häneltä liiterirakennuksen kauppakuormineen polttanut, muisti hän nälkävuosina monesti avustuksilla, lahjoittaen hänelle muunmuassa kerran kokonaisen silakkanelikon. "Minä kokoan kuumia hiiliä pääsi päälle", sanoi hän tälle. Ihmeellisesti Jumala häntä kovimpinakin aikoina auttoi. Monen talollisenkin syödessä petäjä- ja olkileipää, ei Logren semmoista tarjonnut edes kerjäläisille. Hänen pöydällään oli aina puhdasta leipää, vaikka hän avuliain käsin jakoi sitä apua tarvitseville. Kaivuu- ja kuokkimistyötä viljelyksillään hankki hän hyvin monelle ja antoi työmiehilleen hyvää ruokaa kotiakin vietäväksi. Häneltä näkyi riittävän jos kuinka monelle. Mutta helposti hankittuja eivät olleet ne leipäavustukset y.m. lahjat, joita hän hätää kärsiville noin auliisti jakeli. Rahaa täytyi lainata, eikä korkeastakaan hinnasta aina ollut leipää saatavissa. Herraan turvaten pääsi hän kuitenkin eteenpäin, päivän kerraltaan.
Vielä odotti Logrenia kärsimyksiin vaativa isku. Se tuli tällä kertaa kovempana kuin koskaan ennen. Rakennus, jossa Logren asui, oli alkanut tuntua hänestä ahtaalta, siinä kun oli vain tupa ja yksi kamari. Keväällä 1865 rupesi hän siihen rakentamaan huonetta lisää. Kun lisärakennus syksyllä jo oli valmistumaisillaan, putosi Logren ylimmältä hirreltä alas selkä kiveä vasten. Tajutonna kannettiin hänet sisälle. Monena päivänä odotettiin joka hetki hänen kuolemaansa. Logren virkosi kuitenkin ja vähitellen alkoi ystävissä herätä toivo, ettei Herra vielä ottaisikaan häntä pois. Malkamäki lähti Vaasaan puhuttelemaan kuuluisaa J. J. Bäckiä, ja tämän neuvojen mukaan hoidettuna parani Logren vähitellen. Pari kuukautta täytyi hänen kuitenkin olla aivan vuoteen omana. Tämä aika tuntui hänestä sitä pitemmältä ja raskaammalta, kun hän alussa ei toivonutkaan koskaan enää pystyvänsä työhön. Niin tarmokkaalle ja toimintahaluiselle miehelle, kuin Logren oli, olivat etenkin tämänkaltaiset kärsimykset mitä raskaimpia. Mutta Herra auttoi taas päivä päivältä eteenpäin. Ja helpommaksi kävi vähitellen tautivuodekin samassa määrässä kuin hänelle selvisi, että Jumala oli laskenut nämä kärsimykset hänen päällensä saadaksensa häntä puhutella vielä likeisemmin kuin ennen. Nyt oli hän myöskin tilaisuudessa tyydyttämään lukuhaluaan, johon ahkera työ sekä yhä tihenevät seuramatkat kotiseudulla ja Kalajoen-varrella eivät olleet suoneet hänelle paljoakaan aikaa. Omia asioitaan Jumalan kasvojen edessä joutui hän tällä tavoin yhä enemmän tarkastamaan, ja siinä opittu viisaus tulikin olemaan hänen seurapuheittensa herättävänä, heränneitä uudelleen kokoavana perussäveleenä. Omaa kunniaansa tavoittelevat ja eriseuraisuuden tulta lietsovat seurapuhujat Härmässä ja muualla eivät saavuttaneet tarkoitustaan, kansa kun yhä suuremmalla luottamuksella kuunteli Logrenin opetusta. Ja vaikea oli itserakkaan puhujan nyttemmin enää tulla seuroissa toimeen ja saada kannatusta hankkeilleen, tuo uusi neuvoja kun sanoillaan ja esimerkillään niin voimallisesti neuvoi jokaista nöyrtymään ja vähenemään Herran edessä. Pitkiä puheita ei Logren seuroissa pitänyt, mutta kohti kävi joka sana. Ei hän imarrellut heränneitä — siihen alentumaan oli hän liika suora ja vilpitön — hän päinvastoin säälimättä veti valkeuteen viat ja rikokset, usein hyvinkin ankarasti nuhdellen syyllisiä, mutta hän teki sen niin, että ihmiset heräsivät ja murtuivat. Ei hän vikoillut muita puhujia, hän päinvastoin usein otti sanottavansa lähtökohdaksi jonkun lauseen heidän puheestaan, aloittaen sanoilla: "— niinkuin täällä jo on sanottu", tai ilmaisten muulla tavoin, ettei hän muiden kustannuksella tahtonut vetää huomiota puoleensa. Mutta syvän vaikutuksen tekivät toiselta puolen esim. seuraavat hänen muutamassa Härmässä pidetyssä kokouksessa lausumansa sanat: "Meitä on täällä monta puhujaa, mutta kenellä meistä on omain asiainsa kanssa tekemistä." Sentähden levisikin heränneitten piireissä sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella, missä hän silloin tällöin kävi ystäviä tervehtimässä ja mistä tultiin häntä hänen kotiseudulleen kuulemaan, se maine, että hän oli suora ja valistunut mies, jonka neuvoihin ja opetuksiin oli täysi syy luottaa.
* * * * *
Nopeasti levisi Ylivieskassa, Nivalassa, Haapajärvellä, Sievissä y.m. "Kiireen talven" hurmahenkisyys. Kiivainta oli liike Löytynperä-nimisessä kylässä Ylivieskan ja Nivalan välisellä rajalla. Niin pitkälle meni taitamaton kiivaus Jumalan valtakunnan puolesta, että toisinaan kirveellä hakattiin pois "koristeet" sängyistä ja muista omien ja heränneitten naapurien huonekaluista, revittiin pois "kiiltävät" napit vaatteista ja vaadittiin hankkimaan "vaatteesta tehdyt", jommoisia entisinä aikoina oli käytetty y.m. Seuroissa yltymistään yltyivät ne hullunkuriset temput ja kujeet, joista ennen olemme kertoneet. Jos joku vastusti, kannettiin hänet liisteillä kartanolle, kiivailijain huutaessa: "Mitä ne kuolleet elävien joukossa tekevät."
Tällä kannalla olivat asiat, kun Logren, Rauhalan ja muiden kehoitusta noudattaen (IV, 463), muutamien ystävien seuraamana maaliskuussa 1867 saapui Kalajoelle. Kuinka hartaasti häntä oli odotettu, näkyy siitäkin, että Juurikoski ja jotkut muut huomatut miehet lähtivät häntä vastaan Rautioon. Ja kuitenkin on huomattava, että viimemainittu varsinkin "Kiireen talven" ilmiöihin nähden oli asettunut toiselle kannalle kuin Rauhala, joka kaikista tämän puolen miehistä oli Logrenille likeisin. Mutta asema olikin nyt sellainen, että kaikki vakavamieliset olivat alttiita tekemään suuriakin myönnytyksiä voidakseen yksimielisesti taistella hurmahenkisyyttä vastaan. Jo Rautiossa saatiin murtumaan Juurikosken "Kiireen talven" miehiä vastaan liiaksi ärtynyt mieli. Paljon miettimistä antoivat hänelle Logrenin sanat: "Kiivaudellako ja yksin luulit saavasi sen metelin asetetuksi."
Logrenia ja muita "Etelän-miehiä" odotti Ylivieskassa Nisulan talossa harvinaisen lukuisa seuraväki. Mutta sinne oli saapunut paljon suruttomiakin, jotka nyttemmin olivat äärimmäisiin asti ärtyneet "Kiireen talven miehille". Noiden suruttomien johtajaksi oli ruvennut Juurikosken poika Matti Helaala, joka oli kovin suuttunut hurmahenkisille, nämä kun olivat hänen "isäänsä sortaneet". Ei aikaakaan, niin tunkeutui kartanolta sisään muutamia miehiä, joilla ilmeisesti ei ollut muu tarkoituksena kuin kiusanteko. He liikkuivat edestakaisin seuratuvassa vieläpä tupakoivatkin, vaikka seurat jo olivat alkaneet. Lysti, Antti Niskanen y.m. "Kiireen talven miehet" rupesivat nyt siirtelemään häiritsijöitä ulos portaille. Tästä raivostui kartanolla oleva suruton, satalukuinen joukko. Syntyi hirveä melu, kalikoita ja halkoja heiteltiin porstuaan. Veisuu taukosi — hämmästyneenä odotti seuraväki veristä tappelua. Logren nousi paikaltaan ja riensi portaille meteliä asettamaan. Tuskin oli hän ehtinyt tiuskaista muutamia kiivaita sanoja, ennenkuin häntä lyötiin aisalla päähän niin kovasti, että veri juoksi virtana hänen kasvoilleen. Vielä huonommasti olisi voinut käydä, ellei hän olisi saanut käteensä toista aisaa, jonka hän nosti päänsä suojaksi uusia samanlaisia iskuja vastaan. Heti tämän jälkeen meteli toki asettui. Logrenin miehuullinen esiintyminen teki varsinaisen tappelun syntymisen mahdottomaksi, miten kiihtyneet mielet sitten kummallakin puolen olivat.
Katkera mielipaha ja Logrenin ammottavan haavan hoitaminen tekivät lopun seuroista. Yleisesti väitettiin, että Juurikosken yllämainittu poika, jota kuitenkaan ei pimeässä voitu tarkoin erottaa, oli iskenyt tuon enemmän kuin yhdestä syystä surkuteltavan haavan. "Jollei Taneli olisi suosinut hurmiota, niin se ei olisi niin pitkälle päässyt, että olisi aiheuttanut tämmöisiä seurauksia", valittivat toiset, ja toisten joukosta kuului: "Sen Helaala ankaruudellaan ja kovilla sanoillaan sai aikaan; se vain kiihoitti jo ennen tarpeeksi kiihtyneitä." Mutta eivät riidelleet johtajat keskenään. Kumpikin nöyrtyi tunnustamaan erehdyksensä. Surun painamana otti Rauhala vastaan Logrenin muistutuksen: "Miten olet sinä uskaltanut antaa tuon mennä noin pitkälle? Miten nyt saat sen asettumaan?" Ja itkien tunnusti Juurikoski: "En missään ole niin erehtynyt kuin siinä, että luulin yksin voivani sitä kukistaa." Ei kerskannut Logrenkaan viisaudestaan. Hän vain suruvoittoinen hymy huulillaan lausui: "Jos en olisi ollut tottunut tappelija, niin olisivat surmanneet."
Jos "Kiireen talven miehet" hämmästyneinä muistivatkin Nisulan seuroja, niin ei asettunut heidän touhunsa heti näidenkään tapahtumien jälkeen. Sitä kesti vielä toista kuukautta. Pari viikkoa vierailivat "eteläläiset" Ylivieskan heränneitten luona, käyden Nivalassakin. Monessa tilaisuudessa sai Logren silloin kokea, ettei hurmahenkisyys vielä ollut asettunut. Vielä noin kolme viikkoa hänen poislähtönsä jälkeen puhkesi se hyvinkin hurjalla tavalla näkyviin Nivalan Veneojassa pidetyissä seuroissa. Muuatta miestä "synnytettiin", häntä pisteltiin äimällä polviin ja reisiin niin pahasti, että hän siitä monta viikkoa sairasti; taipumattomat pantiin uuninpankolle syömään j.n.e. Seuraväen joukossa nähtiin myöskin Rauhala. Hetken katseltuaan "Kiireen talven miesten" hommia, korotti hän äänensä. Ensin kuului vain katkonaisia sanoja ja outoa soperrusta, mutta väleen puhui hän tavattomalla voimalla. Hämmästys ja pelko valtasivat kaikkien mielet, Lystikin murtui niihin määrin, että hän joutui vuoteen omaksi moneksi viikoksi. Itse hän vakuutti, ettei se ollut ruumiin sairautta. Tanelin voimallinen puhe sai koko hurmahenkisyyden asetetuksi tällä yhdellä iskulla. Siitä oli nyttemmin muisto vain jälellä ja suru siitä, että oli eksytty pois Jumalan pelvon hengen kuuliaisuudesta. Vanhat painoivat hurmahenkisyyden eksytyksistä selvinneiden mieleen semmoisten eksytysten vaaran. Masennuksissa sen johdosta usein seuroissa nyttemmin oltiin. Niinpä esim. kerran "Kiireen talven" loputtua Ylivieskan Raudasmäellä, missä oltiin koolla hyvin alaspainunein mielin, veisattiin ja itkettiin. Muuta seurapuhetta ei näissä seuroissa kuultu kuin Taneli Rauhalan uskollisen apumiehen Matti Töllin (k. 1890) virsien lomassa tuon tuostakin painolla toistamat sanat: "Joko nyt se uudensyntymisen kutka on mennyt ohi?" Kysymykseen vastattiin valituksilla ja kyynelillä.
Ennen (IV, 461) mainittu Simo Pylväs päättää kertomuksensa "Kiireen talven" vaiheista seuraavin sanoin: "Kertominen näistä asioista on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus ollut saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään, saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle ja lopettaa kertomukseni." Liitämme tähän arvosteluun toisenkin "Kiireen talven miehen" lausunnon. Samoin kuin Simo Pylväs on tämäkin henkilö — nimensä on Juho Kivikaarto — Ylivieskan herännäisyyden! huomatuimpia XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Hän on seuraavin sanoin selittänyt tuon omituisen hurmahenkisyyden synnyn: "Me nuoret hutikot rupesimme Paavo Ruotsalaista näyttelemään." Mutta mikä oli tuon "näyttelemisen" syynä, mikä aiheutti ne "toimet, joita silloin kristillisyyden nimessä toimitettiin?" Puolueeton vastaus kuuluu: menneitten aikojen suuret muistot ja Jumalan niillä herättämä elävämmän kristillisyyden kaipuu. Samaan aikaan kuin uuden suunnan papit kylmenemistään kylmenevät herännäisyyden menneisyydelle ja toistupalaisuuden siimekseen vetäytyneet sielunpaimenet eivät enää jaksa toivoa liikkeen uudistumista, heräävät kansan syvissä riveissä entistä elävämpinä menneiden aikojen muistot ja entistä voimallisempana tulevaisuuden toivo. Kernaasti myönnettäköön, että tuo innostus eksyy kauas Jumalan hengen viitoittamalta tieltä, monesti turvautuu lihan käsivarteen ja usein sytyttää intohimojen hävittävää tulta Herran alttarille, mutta herännäisyyden elpymistä tämä sittenkin tietää. Kansan syvissä riveissä syntyi XIX vuosisadan herännäisyys ja kansan syvissä riveissä se vuosisadan lopussa uudistui. Niinkuin alussa hurmahenkisyyttäkin ilmaantui heränneissä, niin nytkin. Tämä ilmiö ei suinkaan ole ominaista vain Suomen herännäisyydelle, se tulee päinvastoin näkyviin kaikkialla, missä on kysymys uskonnollisten aatteiden synnystä tai niiden elpymisestä uuteen eloon. Pääasia on, että näiden aatteiden synnyttämät liikkeet ovat siksi elinvoimaisia, että ne sortumatta kestävät sen puhdistuksen, jonka ne aina tarvitsevat. Suomen herännäisyys on kestänyt tämän puhdistuksen. Se kesti sen alkuaikoinaan ja se kesti sen vielä vuosisadan lopussakin. Ja merkille on pantava, että Jumala kummallakin aikakaudella käytti syvien rivien miehiä painamaan alas liikkeessä syntynyttä hurmahenkisyyttä. Alkuaikoina jäi tämä Paavo Ruotsalaisen tehtäväksi, vuosisadan lopussa taistelevat sitä vastaan Heikki Juurikoski, Taneli Rauhala ja Arvi Logren. Epäilemättä pystyivät he senkin tähden johdattamaan tätä taistelua voitolliseen loppuun, että he itse kuuluivat kansan syviin riveihin ja monessa suhteessa paremmin kuin papit ymmärsivät niitä ajatuksia ja tunteita, joiden ohjaamina kiihoitustilaan joutuneet toimivat.
Mitä muutoin "Kiireen talven" seurauksiin tulee, niin on ilmeistä, että se vaikutti herättävästi koko Kalajoen-varren herännäisyyteen. Eikä siinä kyllin. Näillä tienoin syntynyt virkeämpi hengellinen elämä levisi täältä muuallekin. Ei ollut sekään vähäarvoista, että Pohjanmaan herännäisyyden johtomiehet "Kiireen talven" ahdingoissa pääsivät lähemmäs toisiaan, kuin ennen olivat olleet. Varsinkin koskee tämä Rauhalan ja Juurikosken suhdetta toisiinsa. Ennen tuota koetuksen aikaa ja varsinkin sen kestäessä olivat heidän välinsä verraten kireät. Nyt sitävastoin poistuivat ainakin suurimmaksi osaksi väärinkäsitykset heidän väliltään. Ja varsinkin näinä aikoina vilkastuivat entistä vilkkaammaksi Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten matkat toistensa tykö ja ennenpitkää vedetään Savon-puolen heränneetkin, niinkuin menneinä aikoina oli laita, tuohon suureen yhteyteen. Sanalla sanoen: jaon kovien vuosien hajoittama herännäisyysliike elpyy jälleen ja ryhmittyy, laajenee ja kasvaa. "Kiire talvi" ei sitä saa aikaan, sen vaiheet kun päinvastoin viittaavat uuteen hajaannukseen sekä voimaponnistuksiin, joilla ei ainakaan uskonnollisen elämän alalla mitään pysyväistä saada aikaan, mutta siinä liikkuva ikävä ja kaipuu on tuon elpymisen enne, ja jo semmoisenakin on sen merkitys herännäisyyden vaiheissa huomattava.
* * * * *
Jo v. 1867, jolloin Logren kävi asettamassa "Kiireen talven" Kalajoen-varrella aikaansaamia häiriöitä, oli hänen asemansa Suupohjan herännäisyyden johtajana taattu. Nälkävuosien loputtua alkoi taloudellisessakin suhteessa onnellisempi aika. Se antoi hänelle entistä enemmän tilaisuutta pitää huolta heränneitten hengellisistä asioista sekä kotiseudulla että muuallakin. Samaan aikaan hän myöskin muutti pois Rautakorven syrjäisestä seudusta Lapuan rintamaille. Syy oli seuraava. Malmbergin kuoleman jälkeen oli eräs liikemies hänen perillisiltään ostanut Tynjälän. Viimemainittu joutui vararikkoon, ja v. 1868 tarjottiin talo ostettavaksi hypoteekkiyhdistyksen 7,000 markan suuruisesta saatavasta. Vanhat rakkaat muistot sekä Logrenin toivo päästä pois Rautakorven karuilta mailta kehoittivat häntä ilmoittautumaan ostajaksi, vaikka hän, vasta veloistaan päässeenä, pelkäsikin uutta velkakuormaa, kysymyksessä oleva kun sitäpaitsi tuntui niin suurelta. Että Logren jo siihen aikaan nautti luottamusta, näkyy siitäkin, että pitäjän nimismies ehdotti hänen tarjoustaan hyväksyttäväksi, vaikka oli ilmoittautunut monta ostajaa.
Monen huolen painamana muutti Logren Rautakorvesta Tynjälään. Velkakuorma painoi, talon maat olivat päässeet rappeutumaan ja vaativat aluksi lisävelan tekemistä sekä väsymätöntä työtä. Ja ehkä oli — niin arveli tuo herännyt, korpivaelluksen vaaroihin tutustunut matkamies — siirtyminen pienistä oloista noin suuriin hänelle muutoinkin vaarallista. Tämä pelko kuultaa siitä puheesta, jonka Logren tuloseuroissa Tynjälässä piti. Eräs kuulija kirjoitti tilaisuudessa siitä seuraavat sanat muistiin: "Niin monenlaisilla syöttikoukuilla yrittää vihollinen ihmisparkaa omakseen, ettei niitä järki käsitä eikä oma voima vastustaa voi. Jos siis minäkin tässä suuremmassa asemassa rupean onnistumaan, niin on hyvin vaarallista, että ylpeyden kuolettava synti rupeaa päälleni tunkeutumaan kaikella voimallaan. Senpätähden, ystävät, jos jollakin teistä omain asiainsa tähden on tarves lähestyä rukouksella ijankaikkista valtaistuinta, niin muistakaa silloin minuakin, pyytäkää, että Jumala vahvistaisi heikkouttani." Muiden kertomusten mukaan pyysi Logren tässä tilaisuudessa, niinkuin usein muissakin seurapuheissaan, että häntä muistettaisiin, jos hän lankeaisi vikaan. Tämmöinen rehellisyys ja nöyryys saadaan vain Herran koulussa, ja sitä koulua aikoi Logren käydä elämänsä loppuun asti.
Mitä Logrenin seurapuheisiin muutoin tulee, ei voi kyllin valittaa, ettei yksikään niistä ole jälkimaailmalle säilynyt. Vasta kerrottu kohta hänen Tynjälän tuloseuroissa pitämästään puheesta on tietääksemme ainoana kirjallisena todistuksena hänen esiintymisestään puhujana, ja siitäkin voi päättää hyvin vähän. Sen sijaan on säilynyt yksityisiä lauseita, jotka sattuvasti kuvaavat hänen luonnettaan, samalla kuin ne osoittavat, mihin tapaan hän jakeli huomautuksiaan, opetuksiaan ja neuvojaan. Kun tiedetään, miten tavattoman suuri merkitys Logrenin sanoilla on ollut heränneen kansan kasvattamisessa, lueteltakoon seuraavassa muutamia semmoisia lennokkaita sanoja, miten katkonaisina ja toisistaan eristettyinä ne tällä tavoin esitettyinä sitten esiintyvätkin.
Heränneitten hairahduksia ja vikoja Logren ei kohdellut hellästi. Hyvinkin ankarasti hän usein syyllistä piteli. Eikä jättänyt hän nuhdeltua tuon yhden nuhteen varaan, vaan kävi myöhemmin katsomassa, mitä nuhde oli vaikuttanut. "Lasta ei saa heittää ulos pesuveden mukana", oli hänen tapansa sanoa; "ja jos heittää, täytyy ainakin pian käydä katsomassa, ettei se palellu kuoliaaksi". Paljon hellävaraisemmin, jos kohta aina vakavasti, puhutteli hän suruttomia. "Siirapilla saa enemmän kärpäsiä kuin tervalla", hän Jumalan kutsumistapaan vedoten arveli. Kun muuan ystävä teki muistutuksen tuota hänestä suruttomiin nähden liika evankelista menettelyä vastaan, hän vastasi: "Sinä, Erkki, olet samanlainen kuin mies, joka menee ottamaan hevosta kiinni ja samalla, kuin toisella kädellä tarjoo leipää, ojentaa toisella kurikkaa: otatko, vai annanko minä sinulle!" Varsinkin "Kiireen talven" häiriöiden jälkeen kävi moni vanha herännyt levottomaksi, jos nuorissa tai vasta kääntyneissä alkoi näkyä suurempaa tunteellisuutta ja innostusta. Muutamalle tuommoiselle epäilijälle Logren kerran lausui: "Laiska hevonen siitä tulee, joka ei varsanakaan hyppele". Mutta kyllä hän toiselta puolen usein varoittikin tuommoisia intoilijoita. Niinpä lausui hän muutamalle nuorukaiselle, joka ei ollut altis tyytymään jatkuvaan kerjäläisen asemaan, vaan kärsimättömänä arveli, että parannuksesta pitäisi tulla valmista: "Kun varsan valjastaa ja sille sanoo 'ptruu', niin se riuhtoo ja hyppii: mikä siinä on, ettei saa mennä? Mutta kun monen kuorman väsyttämälle ja kovia kokeneelle pattijalka-hevoselle sanoo 'ptruu', niin voi taivasten tekijä, kuinka ihanaa evankeliumia se sille on, kun se kuulee, että nyt saa seisahtua." — Logren oli luonnostaan hyvin kiivas ja suuttui tulisesti, jos palvelijoissaan huomasi huolimattomuutta, vilppiä tahi muuta vikaa. "Tuollaisia miehiä saan minä vaikka vasikkahaallisen", saattoi hän sanoa sille, joka itseään puolusti. Syyttömänkin täytyi pitää suunsa kiinni. "Joka ei syyttömänä ota syytöstä päälleen", oli hänellä tapana sanoa, "se ei ota syyllisenäkään". — Kun moni Suupohjan heränneistä Malmbergin kuoleman jälkeen vetäytyi yksinäisyyteen ja seuraelämän virkistyttyäkin pysyi erillään muista, puolustaen itseään sillä, että Jumalan sanaa paraiten viljelee kodissaan, huomautti Logren: "Ei yksi halko pesässä pala". — Olemme kertoneet, mitä Logren saapuessaan asettamaan "Kiireen talven" touhua, lausui Juurikoskelle tämän yrityksistä saada tuota touhua lakkaamaan. Toisessa tilaisuudessa koetti hän seuraavin sanoin näyttää viimemainitulle, missä tämä oli erehtynyt taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan: "Niinkö luulet, Heikki, että viisas mies kadottaa viisautensa, jos tyhmän kansan alle alentuu? Ja niinkö luulet, että viisas pitää viisautensa, jos hän tyhmän kansan päällä pyörii?" Näistä samoinkuin muistakin hänen heränneitten johtomiesten asemasta lausumistaan sanoista näkyy, että hänen katsantotapansa oli hyvinkin kansanvaltainen. Yksin kansan luottamus oli esim. ratkaiseva, ken oli tuleva johtajaksi, kun entinen kuoli, ja tätä ratkaisua tuli jokaisen kärsivällisesti odottaa. Taneli Rauhalan hautajaisissa hän muunohessa lausui: "Kun Jumala ottaa laumasta kellokkaan pois ja alkaa kelloa uuden kaulaan sovittaa, on monta, jotka luulevat, että se heille sopii. Mutta niistä ei ole yhtään Jumala valinnut. Se on miehen reikä, mutta koiran virka." Ja samaan aikaan moitti hän toisessa tilaisuudessa, jossa hän oli ottanut saman asian puheeksi: "Kun hallitsija kuolee eikä ole kruununperillistä, on vaarallista huudattaa itseään hänen seuraajakseen — siinä menee helposti pää." — Niinkuin olemme nähneet, oli Logren hyvin antelias köyhille. Armottoman ankarasti hän kohteli itaruuden syntiä, missä vain sitä huomasi. Kerran saapui hänen luoksensa muuan rahantunteva mies valittaen: "Olen kärsinyt suuren vahingon. Yöllä varastettiin minulta 60 markkaa". "Miltä köyhältä olet taas pidättänyt, mitä hänelle olisi kuulunut, koskei Jumala antanut sinun noita rahoja pitää"? kuului vastaus.
Niinkuin jo näistäkin lausunnoista voi päättää, oli Logrenin puhe lyhyttä, täsmällistä, kohti käypää. Pitkäveteistä nuhdesaarnaa, joka enemmän ärsyttää kuin nöyryyttää ja rakentaa, hän ei milloinkaan käyttänyt. Hyvin tehokkaaksi osoittautui myöskin esim. seuraava hänen tapansa ratkaista heränneitten välisiä riitoja. Saattoi näet tapahtua, ettei hän sanallakaan puuttunut asiaan, kun epäsopuun joutuneet sen hänelle esittivät, vaan alkoi puhua muusta. Ennen heidän lähtöään hän vain ilmoitti, missä ensi seurat tulisivat pidettäviksi, ja kehoitti heitä niihin saapumaan. Siellä hän sitten seurapuheessaan otti asian esille, mutta niin, että ainoastaan asianomaiset ymmärsivät, keitä nuhteet ja varoitukset sillä kertaa lähinnä tarkoittivat. Toiseenkin, omituiselta ehkä monenkin mielestä näyttävään, mutta samalla hyvinkin käytännölliseen keinoon hän vetosi oikaistaksensa harhaan joutunutta veljeä, jonka hän tiesi pahenevan nuhteesta, jos se suoraan hänelle annettaisiin. Hän näet syyllisen kuullen nuhteli toista, joskus aivan syytöntäkin samasta viasta. Kuvatkoon seuraava tapahtuma muutamaa Logrenin tässä muodossa antamaa nuhdetta.
Monesti oli Taneli Rauhala kateuden ja vikoilemisen esineenä. "Kiireen talven" touhujen asettaminen kyllä palautti sovun, mutta vuosien perästä joutui hän taas panettelijain ja moittijain hampaisiin. Ilmeistä on, ettei ainakaan Juurikoski ollut siihen syytön. Varsinkin v. 1882 tuli tuo Kalajoen heränneitten johtomiesten välinen vanha epäsopu uudelleen selvästi näkyviin. "Etelän" ja "pohjanpuolen" heränneet olivat jo monen vuoden aikana tottuneet tuon tuostakin käymään toisiaan tervehtimässä. Kun Logren ystävineen viimemainittuna vuonna saapui Kalajoelle, olivat sikäläisten johtomiesten välit kireimmillään. Juurikoski sekä muutamat muut koettivat kaikin tavoin saada Rauhalaa ja hänen kristillisyyttään epäluulon alaiseksi ystävien silmissä. Ensimmäiset suuret seurat "eteläläisten" tultua pidettiin Vuolteenperässä Nivalassa. Jo pari tuntia ennenkuin hartaushetki oli alkanut, oli tupa täynnä kansaa. Ihmiset puhelivat hiljaa keskenään. Juurikosken ja hänen ystäviensä kanssa seurusteli muuan "eteläläinen" kaikessa rauhassa, kun ovi äkkiä aukeni ja Logren ärjäsi tälle matkatoverilleen: "Vai täällä sinä ystäväin nahkainmyyjä taas olet kauppojasi hieromassa". Eikä siinä kyllin. Mies sai kuulla kunniansa siitä, että hän muka oli puhunut muiden kristillisyyden vilpillisyydestä siten koettaen saada omaa uskonnollisuuttaan edulliseen valoon. Kiivastumistaan kiivastuen jatkoi Logren moitepuhettaan, kunnes hän pakotti tuon mitään pahaa aavistamattoman matkatoverinsa poistumaan tuvasta huutamalla hänelle: "Ulos sellainen lurjus". Tilaisuudessa olleet ovat kertoneet, että mies raukka lähtiäisiksi sai potkunkin. Harva lienee ymmärtänyt, että tuo kaikki tarkoitti Juurikoskea ja hänen lähimpiä ystäviään, eikä sovi kummastella, että tuommoisen läksytyksen aivan syyttömästi saanut itse oli siitä hyvin pahoillaan. Vasta paluumatkalla kotia sai hän selityksen. Logren näet silloin hänelle lausui: "Että sinä kehtasitkin oikein ottaa nenääsi! Olisihan sinun pitänyt ymmärtää, että viatonta ystävää on helpompi lyödä niin, ettei se kuole, kuin viallista vihollista." Sanottakoon muutoin tästä Logrenin omituisesta esiintymisestä Vuolteenperän seuroissa mitä tahansa, niin saavutti hän sillä tarkoituksensa. Juurikosken ja Rauhalan välisen eripuraisuuden tuli, joka jälleen oli ollut leimahtaa ilmiliekkiin, sammui taas melkein kokonaan.
Kodissaan ylläpiti Logren mallikelpoista järjestystä. Vaikka hän joskus liiallisellakin kiivaudella käsitteli palvelijainsa erehdyksiä, kunnioittivat ja rakastivat nämä häntä vilpittömästi. Ei ollut hänen vaikea saada palkollisia. Tynjälä oli niin hyvässä maineessa, että työväki sinne kilvan pyrki. Salaisuus oli se, että talo oli pyhitetty Herralle. Ei pitänyt isäntä itseään muita parempana, hän päinvastoin oli ensimmäinen tunnustamaan vikansa ja syntinsä. Ja sekin tiedettiin, ettei hän katsonut ihmisen muotoa, valvoessaan vanhurskauden ja oikeuden vaatimuksia kodissaankin. Muuan esimerkki. Tynjälä oli käräjätalona. Eräs kirjuri, jolle palvelustyttö aamulla vei kahvia, yritti tehdä tälle väkivaltaa. Saatuaan tiedon asiasta, meni Logren ruoska kädessään huoneeseen. Hädissään ei osannut kirjuri muuta kuin uhata raivostunutta isäntää sillä, että hän oli "tuomarin kirjuri". "Vaikka olisit Turkin keisarin kirjuri", kuului vastaus, "niin tästä saat". Tuntuva selkäsauna vakuutti tuomarin hämmästyneelle virkailijalle, ettei isäntä ollut leikkiä laskenut.
Logrenin raamatuntieto oli erinomaisen hyvä. Siihen hän aina seurapuheensa perusti ja siihen hän kokemuksista puhuen tuon tuostakin viittasi. Raamatun jälkeen olivat Luther ja Arndt hänelle rakkaimmat. Myöskin Björkqvistin ja Wegeliuksen postilloja hän usein luki, vaikkei hän niistä varsin yhtä paljoa pitänyt. "Luther", niin lausui hän monesti ihastuksella, "paljastaa rohkeasti ihmisen synnin ja kurjuuden, mutta ei hän toiselta puolen salaa Jumalan laupeutta ja armoa syntisiä kohtaan". Kun Berghin postilla ilmestyi, levitti hän sitä innokkaasti. Hän piti sitä erinomaisen tarpeellisena, koska "se paljastaa aikamme nukkuvan kristillisyyden". Näistä kirjoista sekä N. K. Malmbergilta oli Logren sen viisauden oppinut, jota hän heränneille sekä herätykseksi monelle maailman lapselle julisti. Viimemainittuja tapasi hän muunmuassa kauppamatkoillaan. Ei hän heille paljoa puhunut, mutta ne harvat sanat, jotka hän, ikäänkuin sattumalta ja aivan sivumennen lausui, tekivät tehtävänsä. Niiden voimaa lisäämässä oli muunohessa myöskin miehen harvinaisen miellyttävä ja puoleensa vetävä käytös. Harvoin tapahtui, ettei häntä pyydetty vasta saapumaan niihin taloihin, joihin hän matkoillaan poikkesi hevosiaan syöttämään tahi yösijaa pyytämään; ja kun hän tuli, otettiin hänet aina ilolla vastaan. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, vaikutti Logrenin esiintyminen senkin tähden niin edullisesti, että se oli niin sivistynyttä. Harva kansanmies on ollut kultuurille niin altis kuin hän. Kaikkea ruokottomuutta, epäsiisteyttä, lattialle sylkemistä y.m. hän kovasti vihasi, vaatien että etupäässä heränneitten tuli semmoista huolellisesti välttää. Mutta ei hän toiselta puolen ylellisyyttäkään suosinut, vaan päinvastoin vastusti uuden ajan luonnollisimpiakin mukavuuksia, parempia ajoneuvoja y.m. Heränneitten puvun säilyttämistä hän jyrkästi puolusti, vaikkei hän suinkaan vaatteille semmoisina mitään erinomaisempaa arvoa pannut. Millä kannalla hän tähän kysymykseen nähden oli, näkyy paraiten seuraavasta hänen lausunnostaan: "Körttipuku on niinkuin aita, joka estää sikoja peltoon pääsemästä. Se estää aivan muuttumattomia heränneitten joukkoon lyöttäytymästä ja heränneitä maailman markkinoille menemästä." Ihmeteltävän oikeaan osasi Logren sekä sivistyspyrinnöissään — hän oli muunmuassa kansakoulujen lämmin suosija — että herännäisyyden traditsioonien säilyttämisessä. Hänen harvinainen älynsä ja valistunut mielensä estivät ristiriitojen syntymistä, vaikka hänen aikansa enemmän kuin yhdessä suhteessa oli murrosaikaa. On mahdoton laskea, kuinka suuren palveluksen hän heränneenä, sivistykseen pyrkivänä talonpoikana on tehnyt koko herännäisyysliikkeelle. Jos kenenkään vaikutus ulottuu kauas tulevaisuuteen, niin Arvi Logrenin. Ja juuri sentähden on hänen nimensä niin historiallinen nimi.
Logrenin uskotuin asetoveri hänen taistelussaan heränneitten hajalle joutuneitten, monen eripuraisuuden repimien rivien kokoamisessa ja Herran elävään tuntemiseen johdattamisessa oli Taneli Rauhala. Heidän välillään vallitsi aina mitä likeisin ja sydämellisin ystävyys. Jo Malmbergin eläessä olivat he hänen veljelliseen rakkauteen vaativien puheittensa ohjaamina oppineet tuntemaan toisensa ja jo niiltä ajoilta oli heillä monta yhteistä kallista muistoa siitä, miten vastustamattomalla voimalla suuren opettajan sanat olivat painaneet heidät, kaikesta omasta riisuttuina, armoistuimen juurelle kerjäämään armoa armosta. Rauhala oli 11 vuotta Logrenia vanhempi, mutta ei ikäero eikä sekään, että jo Paavo Ruotsalainen oli kehoittanut heränneitä ensinmainitulta hengellisissä asioissa neuvoa pyytämään, saanut aikaan minkäänlaista kateutta heidän välillään. Ainoa seikka, joka joskus hieman häiritsi heidän ystävyyttään, oli se, että Rauhala Lapualla loppuijällään käydessään oli huomaavinaan, että Logren liika kernaasti seurusteli herrasmiesten kanssa. Ensinmainittua kiusasi silloin epäilys, ettei tuo rakas ystävä enää huolinutkaan hänestä, niinkuin ennen. Aihetta siihen antoivat epäilemättä suurimmaksi osaksi lapualaistenkin kuiskaukset, että Logren muka oli "herrojen hännystelijä". Mitä muutoin tähän syytökseen tulee, niin katkasee viimemainitun miehekäs ja imarteluista vapaa talonpoikaisluonto siltä kärjen, jos kohta täytyneekin myöntää, että tuo sivistystä ja tietoja koko sydämestään halajava mies ehkä joskus tunsi suurtakin kiusausta päästä useammin seurustelemaan niiden kanssa, jotka tässä suhteessa olivat enemmän saaneet. Oli miten oli — mitään erimielisyyttä ei senkautta vähimmässäkään määrässä syntynyt noiden uskollisten asetoverien välillä eikä heidän ystävyytensä siitä kärsinyt. Rauhalan epäluulo oli vain pieni pilvenhattara heidän elämänsä iltataivaalla. Sitä kauniimmaksi vain muodostui sen poistuttua auringonlasku.
Jo Vilh. Niskasen aikana ja hänen seurassaan oli Rauhala tottunut matkustamaan Suupohjaan ja siellä kulkemaan pitäjästä pitäjään ja kylästä kylään heränneitä ystäviä tapaamassa. Mutta varsinkin Logrenin päästyä sikäläisen herännäisyysliikkeen johtajaksi kävi hän säännöllisesti kerta tai kaksi vuodessa Lapualla ja sen naapurikunnissa. Hänen seurassaan oli silloin useita ystäviä Kalajoen-varrelta, niin että kulkue muodosti pitkän jonon hevosia. Ja yhtä usein saapui Logren ystävineen vastavierailulle Ylivieskaan, Nivalaan, Sieviin y.m. Rauhalan opetuslapsia tervehtimään. Varoja ei ahtaimpinakaan aikoina saanut puuttua tämmöisiin matkoihin, ja jos puuttui, kokosivat sen paikkakunnan heränneet, johon kulloinkin tultiin, hiljaisuudessa ja suuren joukon siitä mitään tietämättä, keskuudessaan raha-apua matkustaville. Usein saatiin tällä tavoin kokoon enemmänkin, kuin matkakustannusten peittämiseksi tarvittiin. Ja mihin vain tultiin, siellä oli kaikki maksutonta, ei vain kaukaisille vieraille, vaan lukuisille oman paikkakunnan ystävillekin. Semmoisten vierailujen ajat olivat juhla-aikoja. Joka talossa, johon poikettiin, tuotiin pöydälle, mitä parasta talossa löytyi. Matkasuunnitelmaankin nähden vallitsi vakaantunut järjestys. Niinpä esim. "eteläläiset" kun matkustivat Kalajoelle, majailivat Kannuksen Hanhinevalla, missä heidän hevosensa jaettiin seudun heränneisiin taloihin hoidettaviksi. "Pohjanpuolen miesten" matkustaessa Suupohjaan tekivät Järven talot Ylihärmässä samaa palvelusta. Kyläilyjä kesti viikon, vähän toistakin, joskus kauemminkin.
Epäilemättä oli Logren puhujana Rauhalaa paljon etevämpi. Hän oli loogillisempi, hänen vertauksensa sattuvammat, hänen lauserakennuksensa täsmällisempää. Kauniit käänteet, joille kädenkin hienot liikkeet antoivat vielä enemmän eloisuutta, tehostivat hänen kauttaaltaan nerokasta esiintymistään. Hänen puhuessaan täytyi vastahakoisimmankin kuunnella, suruttomimmankin säpsähtää, tylsimmänkin pysyä tarkkaavaisena. Varsinkin muotoon nähden oli Rauhalan puhe paljon heikompaa. Mutta sisällyksen syvällisyys ja erinomainen hellyys, joka usein sai kovasydämisetkin kyyneleitä vuodattamaan, korvasivat mitä yllämainitussa suhteessa puuttui. Kun Logren ja Rauhala istuivat vieretysten seuroissa ja vuoroonsa puhuivat, eivät tienneet sanankuulijat, kumpaako kernaammin katselivat ja kummanko puheet olivat mieluisampia. Toinen sai toiselta, toinen toiselta enemmän. Ja sama oli heidän opillinen kantansa. Eivät he seurapuheissaan tavoitelleet valmista kristillisyyttä, vaan kysymys jäi ikäänkuin auki, jotta Herraa etsittäisiin. Logren teroitti ehkä enemmän kuin Rauhala, miten välttämätöntä on pysyä Jumalan käsialana, pakenematta sinne tai tänne. Rauhala painosti ehkä useimmin, miten vaarallista on toisesta tai toisesta hyvästä neuvosta tahi sanasta tehdä itselleen valmiita tikapuita, joita myöten kilvoittelematta luulee pääsevänsä taivaaseen. Mutta kummankin silmämääränä oli vanhan aatamin kuolettaminen, ihmisen riisuminen kaikesta, mikä hänessä on omaa, jotta Jumalan työ hänessä yhä enemmän sijaa saisi. Ja perustana oli varsinkin Lutherin postillan ahkerasta viljelemisestä kummassakin vuosi vuodelta yhä elävämmäksi ja horjumattomammaksi käynyt vakaumus, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen ilman lain töitä. Sanaa "usko" kyllä harvoin käytettiin — etenkin hedbergiläisen riidan ajoilta asti pelättiin herännäisyydessä liiaksi sen väärin käyttämistä — mutta tarkoitus oli se. Eivät johtajat eivätkä heidän sanankuulijansa puhuneet uskostansa, tuo kun heistä olisi ollut kerskausta ja eksyttänyt "suukristillisyyden" luultuun varmuuteen armotilastaan, vaan he puhuivat heikkoudestaan ja Jumalan armon suuruudesta. Ja tämä armo on saatavissa "ilman rahatta ja ilman hinnatta", sulasta armosta, niin kuului heidän todistuksensa. "Kun tunnet itsesi oikein onnettomaksi", lausui Rauhala muutamalle kiusatulle ystävälleen, "kun ei ole parannusta, ei uskoa, ei mitään hyvää, niin löytyy vielä yksi: Kristus on minut lunastanut. Tartu siihen, siitä lähtee elämä." Mutta kyllä ymmärsi Taneli, samoinkuin Logrenkin, antaa suurta arvoa ihmisyydellekin, "jos kohta sitä usein saakin hävetä". Muutamissa seuroissa, joissa hän puheensa johdoksi oli käyttänyt Filipp. 2: 5-11, hän muunohessa lausui: "Kohottaakseen ihmisyyttä tuli Jumala Pojassaan ihmiseksi. Hän ei häpeä olla ihmisenä, mutta me häpeämme sellaisina mennä Kaikkivaltiaan eteen, pyrkien tekeytymään jumalisuudellamme jumaliksi."
Vielä enemmän kuin seurapuhujana vaikutti Rauhala yksityisesti antamillaan neuvoilla ja sillä väsymättömällä hellyydellä, millä hän niin yhdessä kuin toisessa suhteessa piti huolta laumastaan. Taloudellisissakin ahdingoissa hän heitä monesti auttoi. Itsellään hänellä ei kyllä ollut antaa tarvitseville apua, mutta hän oli aina altis sitä muilta hankkimaan. Heränneet tottuivat tottumistaan ilmaisemaan hänelle huolensa, hän kohteli heitä aina säälivällä rakkaudella ja hänen puoleensa oli helpompi kääntyä kuin kenenkään muun.
Taneli Rauhalan suurtyö Vilhelm Niskasen työn jatkona oli jaossa särkyneen herännäisyyden sirpaleiden kokoaminen ja hoitaminen laajalti kautta Keski-Pohjanmaan sekä osaksi Suupohjassa, vieläpä Savossakin. Kalajoen-varren varsinaisilla herännäisalueilla, Ylivieskassa, Nivalassa, Sievissä ja Haapajärvellä, hoiti hän maltillisella menettelyllään ja hengenvoimalla "Kiireen talven" uusista heräysliikkeistä ja sen selkkauksista yksimielisyyteen nöyryytetyn, vieläpä moninverroin lisätyn kansan. Samoin kokosi hän Reisjärven herännäissirpaleet uuteen virkeyteen, ja hänen aikanaan syntyi Pihtiputaan Muurepään kylillä uusia herätyksiä, jotka hänen isällisellä hoidollaan pääsivät kehittymään. Hänen valvova ja ahkera huolenpitonsa ulottui niinikään Kalajoen, Raution, Kannuksen, Oulaisten, Pyhäjoen ja Raahen hajalla asuviin heränneisiin.
Olemme maininneet Rauhalan vierailuista Suupohjassa. Sikäläisetkin heränneet luottivat häneen täydellisesti ja rakastivat häntä sydämestään. Monet häiriöt ja rettelöt hän heidänkin keskuudestaan maltillisella ja viisaalla esiintymisellään estäen torjui. Semmoinen oli esim. ennen (IV, 479) Matti Takalan, Kustaa Keskisen ja Matti Järven Härmässä heti Malmbergin kuoleman jälkeen aikaansaama häiriö, jota Rauhala yhdessä Logrenin kanssa kävi asettamassa. Samassa seurakunnassa 1860-luvulla syntynyt uusi häiriö vaati niinikään häntä siellä saman ystävänsä kera käymään. Härmään oli näet asettunut asumaan muuan käsityöläisen vaimo nimeltä Katariina Jansson. Hän oli äärimmäisiä hedbergiläisiä ja sai ennenpitkää kootuksi ympärilleen joukon, joka "käsitti uuden valon". Heitä nimitettiin katariinalaisiksi. Heihin liittyivät muiden kera myöskin Kustaa Keskinen ja Matti Takala. Suurta hallaa tämä liike tuotti paikkakunnan herännäisyydelle. Logren arveli, ettei hänen tarvinnut puhua Härmässä, "siellä kun oli evankeliumia housun vyötäisiin asti". Hänen ja Rauhalan taitava esiintyminen sai kuitenkin häiriön vähitellen asettumaan. Katariina muutti pois paikkakunnalta ja hänen edustamansa liike kuoli ennenpitkää sukupuuttoon.
Kansan kertomuksissa Härmän rettelöistä on säilynyt seuraava todistus siitä kristillisestä rakkaudesta, millä Logren ajatteli vastustajiaankin. Kun hän v. 1868 matkusti Keskipohjanmaalle, koetti hän saada mukaansa myöskin Takalan ja Keskisen. Nämä lupasivatkin lähteä, mutta heidän matkastaan ei kuitenkaan tullut mitään, he kun samaan aikaan sairastuivat. Kotia palatessaan sai Logren kuulla, että hänelle paljon haittaa tehneet, nyttemmin herännäisyyteen uudestaan vähän kallistuneet härmäläiset sillä aikaa molemmat olivat kuolleet. Uutinen koski kipeästi Logreniin. "Jos tiesin", hän lausui, "että ne sillä aikaa kuolevat, en olisi mennyt Pohjaan, vaikka olisi koko Kalajoki palanut".
Samankaltaista säälivää myötätuntoisuutta vastustajia kohtaan osoitti, varsinkin kuoleman heitä kohdatessa, usein Rauhalakin. Saatuaan kerran kuulla, että Iisalmen heränneitten silloisella johtomiehellä Juhani Niskasella (IV, 320) oli tapana julistaa kiroustuomioita väärintekijöille, hän lausui: "Ei pitäisi kenenkään Jumalan nimessä toista tuomita, jos syytäkin olisi." Omasta kokemuksestaan hän tiesi, miten ahtaalle tuommoisen tuomitsemisen tähden sen julistaja voipi joutua. Hän oli näet sillä tavoin kironnut kahta miestä, joita pidettiin eniten syyllisinä Nisulan talossa "Kiireen talven" aikana tapahtuneeseen verenvuodatukseen. Kumpikin oli kahden viikon perästä kuollut. "Minulle jäi kahden miehen surma omalletunnolle", valitti tästä kertoessaan Rauhala haikein mielin.
Rakkaus oli se voima, jolla sekä Logren että Rauhala saivat heränneitten vasta ryhmittyneet joukot pysymään koossa niinäkin aikoina, jolloin itsekkäisyys ja erimielisyys koettivat niitä uudelleen hajoittaa. Ei olisi tämä voima päässyt heissä niin suureksi, jos itsekkäät pyyteet olisivat ajaneet heitä johtaja-tointa pyytämään ja tässä hengessä toimimaan. Paremmin kuin mikään muu osoittaa heidän välinen ystävyytensä, ettei oma kunnia ja arvo ollut heillä silmämääränä. Kumpikin nautti mitä suurimmassa määrässä heränneen kansan luottamusta ja kunnioittavaa rakkautta, mutta heidän mieleensä ei noussut ajatus: kumpi on meistä suurempi.
Pohjanmaan kolmas huomattu herännäisyysjohtaja tänä "ukkojen aikana", jolla nimellä sikäläiset heränneet nimittävät vuosien 1860 ja 1883 välistä aikaa, oli Heikki Juurikoski. Hänen vaikutusalansa oli paljon ahtaampi kuin Rauhalan ja Logrenin, se kun verraten harvoin ulottui hänen kotipitäjänsä, Ylivieskan, rajojen ulkopuolelle, mutta ei silti sekään ollut vähäarvoinen. Luonteen puolesta oli hän harkitseva ja jyrkkä, enemmän ajatuksen kuin tunteitten mies. Vakaumuksessaan oli hän luja, usein itsepintaisuuteen asti. Mitä ehdottomimmin asettui hän Vilh. Niskasen opin kannalle; saattaapa sanoa, että hän muodosti tämän opin eri kohdat järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Siitä johtui se laillisesti vaativa uskonnollinen katsantotapa, joka oli hänelle ominaista. Ja tätä katsantotapaa tuki hänen jäykkä luontonsa, joka usein eksytti häntä kovilla sanoilla vaatimaan kuuliaisuutta siinäkin, missä yksin rakkauden olisi pitänyt saada puhevaltaa. Juurikoski vikoili Rauhalaa siitä, että tämä "turhalla hempeydellä johdatti kansaa totuudesta syrjään". Niin aiheettomana kuin tätä muistutusta Kalajoen-varrella yleensä onkin pidetty, ei ole oikein siltä kaikkea arvoa kieltää. Päinvastoin on myönnettävä, että Juurikosken ankara kiivaileminen paheita ja syntejä vastaan on ollut varsin tärkeänä lisänä siinä totuuden julistuksessa, jota Keski-Pohjanmaan herännyt kansa "ukkojen" suusta sai kuulla. Valitettavaa vain on, ettei Juurikoski milloinkaan päässyt oikein likelle Rauhalaa, vaan että hän vikoilemalla viimemainittua paljon häiritsi sitä yhdysvaikutusta, johon heränneitten luottamus oli heidät kutsunut. Eräs vielä nykyisen vuosisadan alussa Ylivieskassa asuva, harvinaisen elävä vanha herännyt, Anna Koskela (k. 1914) on kuvannut näitä Kalajoen-varren herännäisyyden johtomiehiä seurapuhujina seuraavasti: "Juurikoski piti pitkiä seurapuheita, hän löi usein lain vasaralla ja pani ikeen kansan päälle, jota oli vaikea kantaa. Rauhalan puheet olivat lyhyempiä, mutta paljon parempia. Hän puhui eniten Jumalan rakkaudesta. Joskus piti hän polvirukouksiakin, sanoen niistä: 'tämä on kallis tehtävä, jota liika vähän harjoitetaan'."
Juurikoski vaati jyrkästi yksinkertaisia elämäntapoja. Kun esim. eräs herännyt isäntä laittoi lasit kirjakaappiinsa, paheksui hän sitä kovasti. Moitittavana piti hän kuvien ripustamista seinille, vähänkään uudenaikaisempia huonekaluja j.n.e. Kun hän kerran muiden kera oli saattelemassa Rauhalaa Suupohjaan päin, huomasi hän Hanhinevalla tämän matkustaneen rihmoilla ristiinpunotussa reslassa. Tuosta rupesi hän kovasti torumaan: "Miten te tuollaisella reellä menette? Viette eteläläisille uusia tyylejä vain." Todistuksena, miten suuri hänen vaikutusvaltansa oli, mainittakoon, että resla vaihdettiin pitkälaitaiseen, yksinkertaisempaan matkarekeen.
Juurikoski luki paljon. Pääkirjoina olivat P. raamattu, Vegeliuksen sekä Lutherin huonepostilla. Olosuhteita kuvaavaa on, että hän sai Lutherin kirkkopostillan vasta v. 1882 ja silloinkin ainoastaan "talvipuolen". Heränneitten pappien vilkas kirjojen levittäminenkin oli heidän vetäydyttyään herännäisyysliikkeestä syrjään jo aikoja sitten lakannut. — Uutta postillaansa luki Juurikoski tavattoman ahkerasti. Se oli hänen rakkainta ajanviettoaan elämänsä illalla.
Muistettava on vielä yksi heränneitten johtomies "ukkojen ajoilta": Juhani Niskanen. Olemme nähneet (IV, 320), miten tämä lahjakkaan Lauri Juhana Niskasen lahjakas poika isänsä kuoleman jälkeen vähitellen alkoi tulla yhä enemmän huomatuksi Iisalmessa ja miten hän kokosi sikäläiset heränneet yhteisiin isien hartausharjoitusten tapaisiin kokouksiin. Tiedämme niinikään, että sikäläisenkin herännäisyysliikkeen pappien luku näistä ajoista alkaen oli vähenemistään vähentynyt. J. J. Rahmin muutettua pois Kiuruvedeltä ja H. K. T. Brofeldtin yhä ratkaisevammin ruvettua Beckin katsantotavan kannattajaksi, oli K. Weissell ainoa, joka vielä suosi herännäisyyttä, mutta ei hänkään enää edes koettanut koota heränneitten rivejä ja vielä vähemmin hän pystyi luomaan niihin eloisuutta. Toinen toisensa perästä katosivat näyttämöltä myöskin liikkeen huomatuimmat maallikot. Juhana Poikonen oli kuollut (IV, 320) ja Abraham Lappalainen (k. 1873), joka niinikään oli toiminut jonkunlaisena johtomiehenä Iisalmessa, tuli jo v. 1863 sokeaksi eikä senkääntähden kyennyt saamaan aikaan mitään sanottavaa. Pohjois-Savon herännäisyyden johto jäi näin ollen kokonaan Niskasen hartioille. Parastansa hän koetti, mutta vanhaan kaavaan kangistunut liike ei ottanut virkistyäkseen. Monesti kävi Niskanen Kiuruvedellä, ulottaen matkansa väliin Nivalaan ja Kalajoelle asti, mutta mitään likempää tuttavuutta hän ei siellä moneen vuoteen saanut solmituksi. Siihen oli hän epäilemättä suureksi osaksi itse syypää, kun näet saatiin tietää, että hän toistupalaisille ylimielisesti oli puhunut "vilhelmiläisten" harhaopista sekä muistuttanut heille sitäkin, että Paavo Ruotsalainen oli "kironnut" Vilhelm Niskasen, jonka opetuslapsia he olivat. Juurikosken kanssa lienee hän kuitenkin jo siihen aikaan jotakuinkin sopinut yhteen.
Niskanen oli puhelias ja harvinaisen vilkas mies. Hänen esiintymisessään oli paljon puoleensa vetävääkin. Mutta hän oli tämän ohessa hyvin arka omasta kunniastaan sekä ystävänä epäluotettava. Jos kohta hän hyvin suorasti mielipiteensä monesti silloinkin ilmaisi, kun tiesi sillä muita loukkaavansa, oli hänen luonteessaan toiselta puolen kierouttakin. Myönnettävä on kuitenkin, ettei hän pyrkinyt pohjalaisten tuttavuuteen ainoastaan maineensa kartuttamista varten. Niskanen oli siksi hyväpäinen ja kaukonäköinen mies, että hän aivan hyvin ymmärsi, mitä Pohjanmaan heränneitten apu merkitsi Iisalmen kituvalle liikkeelle. Sitäpaitsi vaativat häntä herännäisyyden vanhat muistot, jotka elävästi kangastivat hänen mielessään niiltä ajoilta asti, jolloin hän isänsä seurassa oli vieraillut Kalajoen-varren heränneissä taloissa, häntä uudelleen hakemaan tätä tuttavuutta. Pääansio siitä, että "ukkojen aikana" Savon-puolen ja Pohjanmaan herännäisyys jälleen rupesivat lähentelemään toisiaan, ei kuitenkaan ole hänen, vaan Rauhalan ja Logrenin. Niinkuin seuraavassa saamme nähdä, laskivat he perustuksen sille yhdysvaikutukselle, joka vähän myöhemmin uusimman herännäisyyden huomattavimman miehen johtamana muodostaa niin kauniin lehden tämän liikkeen vaiheissa XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.
Jo nuorena oli Taneli Rauhala tutustunut Savon herännäisyyteen. Missä ja milloin tämä tuttavuus oli alkanut, siitä ei ole varmoja tietoja, mutta se tiedetään, että Paavo Ruotsalainen tunsi hänet, puhui hänestä suurella luottamuksella sekä kehoitti, niinkuin olemme maininneet, heränneitä pyytämään häntä hengelliseksi neuvonantajakseen. Seurauksena oli, että Savonkin puolelta jo Vilhelm Niskasenkin vielä eläessä joskus tultiin neuvottelemaan hänen kanssaan hengellisistä asioista. Jo nämä seikat riittävät selittämään, miksi Rauhalan monesti teki mieli käydä tervehtimässä Kiuruveden ja Iisalmen heränneitä. Samassa määrässä kuin Keski-Pohjanmaan herännäisyys kasvoi ja sen hajalla olleet ryhmät kokoontuivat yhdeksi samanmieliseksi liikkeeksi, heräsi hänessä toivo, että Savon-puolenkin herännäisyys saataisiin siihen liittymään. Enemmän kuin mikään muu oli kuitenkin Suupohjan ja Kalajoen-varren samoihin aikoihin yhä lujittuva liitto heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään ja tukemaan hänen toivoaan Savonkin herännäisliikkeen suhteen. Keski-Pohjanmaan järjestämistä ja tarkkaa huolenpitoa vaativa liike sekä tiheät matkat Suupohjaan estivät kuitenkin toistaiseksi Rauhalan matkasuunnitelmia Iisalmeen toteutumasta. Vasta v. 1869 alkoi Kalajoenvarren ja Savon-puolen herännäisyysliikkeiden yhdystoiminta, johon ennenpitkää Suupohjankin heränneet yhtyivät. Joulukuussa viimemainittuna vuonna lähti muutamia heränneitä miehiä Nivalasta ja Ylivieskasta Iisalmeen tutustuakseen sikäläisiin heränneisiin. Tultiin Juhani Niskasen kotiin. Siellä paljon keskusteltiin savolaisten kanssa menneitten aikojen suurista tapahtumista näillä seuduin. Kyllä sikäläisillä heränneillä — niin nämä itse arvelivat — vieläkin oli "puhtaan opin tieto ja sen mukainen puhdas tunnustus", mutta nyt vallitsi heissä penseys ja heidän uskonsa oli hedelmätöntä. Simo Pylväs (IV, 490), joka oli mukana tällä matkalla ja on siitä kirjoittanut kirjeessä kertomuksen, lausuu tuon keskustelun johdosta: "Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan." Mutta kun hän sai kuulla kielilläpuhujiakin ja kun harjoitettiin yhteistä rukoustakin, joka Juurikosken seuroissa ei ollut tavallista, arveli Pylväs kotia tultuaan: "Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut. Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet tuntemaan elämän tietä." Samassa kirjeessä kertoo Pylväs myöskin Rauhalan lausuneen heidän kulkiessaan Pyhäjärven läpi: "Voi Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut; nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole." Surulla kertoo Pylväs siitäkin, että he matkallaan Kiuruvedellä olivat pyrkineet sikäläisten heränneitten piirissä tunnetun Erkki Pikkaraisen puheille, mutta ettei tämä ollut ottanut heitä vastaan.
Mutta alku oli tehty. Kalajoella päätettiin, että oli koetettava vetää Savon-puolen heränneetkin elpyvän herännäisliikkeen yhteyteen. Niinkuin menneinä aikoina, järjestettiin nytkin suuret yhteiset kokoukset markkina-ajoiksi. Ensimmäinen tämmöinen Savon ja Pohjanmaan heränneitten yhteinen suuri kokous pidettiin Kalajoen markkinain aikana talvella v. 1870. Alote lähti Rauhalasta. Tietäen että iisalmelaisiakin tavan mukaan saapuisi näille markkinoille, antoi hän Juhani Niskaselle tiedon, että oli tuumittu yhteistä heränneitten kokousta niinä päivinä pidettäväksi Kalajoella. Hyvissä ajoin laittoi hän tiedon tästä tuumastaan myöskin Logrenille, jonka läsnäoloa tilaisuudessa hän täydellä syyllä piti erinomaisen tärkeänä. Harva heränneistäkään lienee käsittänyt, mikä merkitys Rauhalan tuumalla oli. Siellä täällä vain joku vanhus kyyneleet silmissä ajatteli: niin ystävät Paavo Ruotsalaisen aikoinakin läheltä ja kaukaa kokoontuivat yhteisesti Jumalan sanaa viljelemään. — Sekä Logren että Niskanen saapuivat ja heidän seurassaan ystäviä Suupohjasta ja Savon-puolelta. Alussa eivät mielet kuitenkaan ottaneet oikein sulaakseen yhteen. Iisalmelaiset esiintyivät hieman tylysti, arvostellen "niskaslaisten" toimia ylimielisellä varmuudella. He olivat muka paremmin säilyttäneet Paavo Ruotsalaisen opin ja pystyivät paremmin kuin muut arvostelemaan hengellisen elämän ilmiöitä ja sitä syvällisempää kristillisyyttä, josta vanhempi herännäisyys tunnettiin. Ilmeistä on, että nämä ja muut tämänkaltaiset tuomitsevat epäilykset suureksi osaksi olivat lähtöisin Niskasen kateudesta ja juonitteluista, hänen kun täytyi itsellensä myöntää, että Pohjanmaan herännäisyys jo ulkomuodoltaankin teki paljon valtavamman vaikutuksen katsojaan kuin hänen Iisalmessa johtamansa joukot. Ennenpitkää karkoitti Herran pelvon henki kuitenkin tilaisuuteen saapuneitten iisalmelaisten mielestä tämänkaltaiset ajatukset, eikä aikaakaan, niin suli Niskasenkin mieli muiden kiitokseen ja ylistykseen. Välikappaleenaan vikoilevan mielen alaspainamiseksi ja veljellisen rakkauden sytyttämiseksi yksimielisten heränneitten isien lapsissa käytti Jumala tässä tilaisuudessa edellä muitten Arvi Logrenia, joka puhui tavattomalla voimalla ja lämmöllä. Seurauksena oli, että savolaiset pyysivät pohjalaisia seuraavana talvena Iisalmen markkinoitten aikana saapumaan samankaltaisiin yhteisiin seuroihin heidän luoksensa. Liitto oli solmittu ja nyt oli pidettävä huolta siitä, ettei vihollinen saisi sitä uudestaan särkeä.
Pysyen lupauksessaan saapuivat Rauhala ja Logren talvella 1871 Iisalmeen. Heitä seurasi matkalla moniaita miehiä Suupohjasta ja Kalajoen-varrelta. Ensimmäiset seurat pidettiin Juhani Niskasen, historiallisen Koljonvirran luona sijaitsevassa Virrantalossa (IV, 110). Veisattiin aluksi: "Minä vaivainen mato ja matkamies". Tämän virren sanat lähtökohtanaan alkoi Logren puhua, muunmuassa lausuen: "Täällä on paljon ukkoja, jotka tietenkin ovat sillä matkalla, josta nuo värsyt puhuvat. Mutta miksi on niin vähän vaimoja? Ja nuorta väkeä ei ensinkään. Missä ne ovat? Ovatko ne sillä matkalla? Kuka on syypää siihen, ettei niitä näy seuroissa eikä jumalansanan harjoituksissa? Kuka niistä vastaa?" Noiden puhujan tavallisella voimalla ja lämmöllä lausumien sanojen vaikutus oli tavattoman särkevä. Muuan kielilläpuhujakin, jommoisia ei pitkään aikaan Savossakaan enää oltu kuultu, alkoi puhua outoa kieltään. Useina päivinä jatkettiin sitten seuranpitoa. Vieraat viipyivät kauemmin kuin ensin olivat aikoneetkaan. Kun he vihdoin lähtivät, tunnustettiin Iisalmessa yksimielisesti, että pohjalaiset olivat tuoneet uutta eloa sikäläisen herännäisyyden jo nukahtaneeseen joukkoon.
Savolaisten ja pohjalaisten käynnit toistensa luona virkistyivät tämän jälkeen virkistymistään. Jo kesäkuussa v. 1872 nähdään taas Rauhala ja Logren sekä heidän seurassaan muitakin pohjalaisia Iisalmessa. Niin monesti seuraavinakin vuosina. Ainakin neljä kertaa ensimmäisen käyntinsä jälkeen kävi Logren siellä, Rauhala vielä useammin. Kun otamme huomioon, kuinka usein nämä ystävät saapuivat toistensa tykö ja että he näillä matkoillaan joskus viipyivät monta viikkoa, voimme päättää, kuinka suuressa määrässä herännäisyysliike "ukkojen" aikana virkistyi. Taidolla hoitivat johtajat joukkojaan. He tiesivät, että virkeää liikettä väijyivät samassa määrässä suuret vaaratkin. Muunohessa olivat he tulleet huomaamaan, miten alttiita pintapuoliset ihmiset ovat semmoisina aikoina keksimään ja levittämään kaikenkaltaisia juoruja, jotka sitten matkalla kasvavat jos kuinka tuhoisiksi. Sentähden kielsivät sekä Logren että Rauhala sanankuulijoitaan lähtemästä pitkille vierailumatkoille toistensa luo pyytämättä heiltä siihen lupaa. He tahtoivat tietää, ketkä lähtivät ja missä aikeissa. Ja ennen kaikkea koettivat he painaa sanankuulijoitaan nöyryyteen sekä opettaa heitä noudattamaan Paavo Ruotsalaisen neuvoa, etteivät puhuisi "yli uskonsa". Ja tätä neuvoa yleensä tarkasti noudatettiinkin. Niinpä kirjoittaa Simo Pylväs v. 1872 pari viikkoa aikaisemmin Suupohjaan tekemästään pitkästä matkasta: "Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja, ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin."
Jo Vilhelm Niskanen oli neuvonut heränneitten johtomiehiä koettamaan säilyttää niin hyvää sopua kuin suinkin papiston kanssa. Samalle kannalle asettui Rauhalakin sekä empimättä myöskin Logren, vaikka uuden suunnan miehet Suupohjassa, niinkuin tiedämme, eivät suinkaan olleet taipuvaisia heitä luottamuksella lähentelemään. Sikäläiset heränneet olivat kyllä alussa varsin tyytymättömät tähän johtajansa, esiintymiseen, mutta väleen huomasivat kaikki, että tämä olikin oikein. Tässäkin suhteessa olivat siis "ukot" uskollisia liikkeen traditsiooneille, vahvistaen käytöksellään sitä jo menneiden aikojen antamaa todistusta, että herännäisyys oli ja on kirkollinen liike.
Logrenin viimeiset matkat Kalajoen-varrelle sekä hänen ja Rauhalan käynnit Savossa kuuluvat jo siihen aikakauteen, jolloin he jättivät paimensauvansa muiden käsiin. Kerromme seuraavassa niistä vaiheista herännäisyyden historiassa, joita he näillä matkoillaan valmistivat. Sitä ennen tahdomme hetkisen silmäillä "ukkojen" elämän iltaa.
Niin kovissa ja ahtaissa oloissa kuin Logren nuoruudessaan ja miehuutensa alkuaikoina olikin elänyt, pääsi hän Tynjälään muutettuaan ennenpitkää niin hyviin varoihin, että hän saattoi ostaa Ala-Tynjälänkin yhtä suuren maan lisäksi. Mutta yhtä antelias ja auttavainen oli hän loppuun asti. Eikä mennyt hän pilalle niiden luottamustointenkaan kautta, jotka hänelle loppuijällään uskottiin. Ne vain kehoittivat häntä eri aloilla työskentelemään edistyksen hyväksi. Niinpä esim. hänen Lapuan kirkkoväärtinä ollessaan korjattiin kirkkoa, parannettiin kirkkoveisua, hankittiin kirkkoon urut j.n.e. Ja näihin uudistustoimiin otti hän tarmokkaasti; osaa, tekipä vielä alotteenkin. On totta, ettei Logren ollut vapaa viinan synnistä, mutta orjakseen se ei kuitenkaan häntä saanut. Etenkin viimeisinä elinvuosinaan vapautui hän siitä voitollisesti. Tässä taistelussa, niinkuin monessa muussakin, oli ennen (IV, 483) mainittu Juho Malkamäki hänen Jumalan lähettämänä paraana tukeena. Hän meni kerran Logrenin tykö tästä asiasta suoraan puhumaan. "Olen aina tottunut kaatamaan kuormani teidän eteenne", hän lausui. "Nytkin on minulla kuorma, ja kenen eteen sen kaataisin, jollen teidän eteenne — nyt eivät meidän loimemme enää riitä tätä peittämään." Logren suuttui ensin, valittaen että häntä sorrettiin, mutta kun tuo vilpitön ystävä vastasi: "Ei se ole sortoa, vaan rakkautta", purskahti Logren itkuun ja nöyrtyi. Tästä alkaen kävi taistelu tuota niinä aikoina vielä niin yleistä pahaa vastaan yhä voittoisammaksi.
Paljon vaatimattomammissa oloissa kuin Logren eli Rauhala. Hänenkin elämäntapojaan pilasi joskus väkijuomien liiallinen nauttiminen. Mutta tässä, niinkuin Logreniinkin nähden, on muistettava, että jokainen henkilö on arvosteltava sen ajan mittakaavan mukaan, jossa hän eli. Herännäisyysliikkeellekin oli väleen koittava se aika, jolloin kaikki väkijuomat poistettiin sen keskuudesta, mutta tämä aika ei silloin vielä ollut tullut.
Vasta aikuisena opetteli Logren kirjoittamaan. Käsialasta päättäen kävi tämä kuitenkin kankeasti. Rauhala ei osannut kirjoittaa. Usein käytti hän Simo Pylvästä, joskus muitakin kirjurinaan. Logrenille on hänellä tuon tuostakin syytä kirjoittaa. Näitä kirjeitä on säilynyt useita. Hengellisistä asioista hän niissä harvoin puhuu, "niistä kun ei ymmärrä paperilla jutella", vaan sen sijaan heidän yhteisistä matkasuunnitelmistaan. Kaikista näkyy, miten hartaasti nämä uskolliset ystävät toivoivat saavansa tavata toisiaan. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille 16/12 77: "Toivomme olisi suuri saada sinua vielä nähdä, jotta saataisiin puhua suusta suuhun, ennenkuin lopullinen kylmeneminen tekee sen mahdottomaksi. Suurella ikävällä kaipaamme ja toivomme, että tulisit tänne vielä meitä katsomaan." Logrenin kirjeet Rauhalalle eivät ole säilyneet, mutta viimemainitun kirjeistä voi päättää, että heillä oli tapana usein ja tarkasti toisilleen ilmoittaa, miten herännäisyysliike eri paikkakunnilla menestyi. Niinpä kirjoittaa Rauhala Logrenille tammikuussa 1879 kotiseutunsa oloista: "Täällä me retustelemme niinkuin ennenkin. Edistymisestä, ei ole kerskaamista, näyttääpä vain niin, että me ihmisraukat taannumme niissä asioissa, joissa tulisi pyrkiä eteenpäin. Välistä johtuu mieleeni: 'Sun suuret työs on muistos myös', mutta kun vähentyy luonnollinen terveyskin ja koolla ollessakin katoavat lapselliset harjoitukset, niin täällä ikävän käsissä tervehtivät sinua kaikki ystävät kylläkin heikolla tavalla." Samassa kirjeessä kertoo Rauhala käyneensä Iisalmen markkinoilla s.v., minne Logreniakin oli hartaasti, vaikka turhaan odotettu. Niinikään mainitsee hän, että Juhani Niskanen "joulun aikana" oli käynyt Kalajoen-varrella. Miten suureksi, ja vilkkaaksi liike Keski-Pohjanmaalla jo näinä aikoina oli kasvanut, näkyy siitäkin, että Nivalassa näinä aikoina oli pidetty seuroja, joihin joskus saapui heränneitä "13 seurakunnasta". Varsinkin puhuu Rauhala mieltymyksellä reisjärveläisistä ja pihtiputaalaisista, lausuen: "Oli hupasta ja hauskaa olla heidän kanssaan heidän lapsellisuutensa ja nuoruutensa tähden."
Yhtä vähän kuin Logren tyytyi Rauhalakaan siihen, että heränneitten luku oli suuri. Kumpikin teki ahkerasti työtä saadakseen tosi kristillistä elämää syntymään ja kehittymään yhä useammissa, ja surulla kumpikin tunnusti, ettei kaikki tuossa suuressa liikkeessä aina ollut niinkuin olla piti. Niinpä lausui esim. Rauhala v. 1882 Wilhelm malmivaaralle, joka jo näinä aikoina yleisesti tunnustettiin herännäisyyden tulevaksi johtajaksi, kotiseutunsa heränneistä: "Jos Herra nyt tulisi riihtänsä puimaan, niin ei jäisi monta raskasta jyvää." Tämä todistaa, miten masentavasti monen heränneen hengellinen huolimattomuus ja hitaus, näkyvistä vioista puhumattakaan, painoivat hänen hartioitaan. Toisena suurena huolena oli hänellä Juurikosken vikoileva mieli, joka näinä aikoina jälleen alkoi näyttäytyä. Jollei Logren niin ankarasti, jos kohta omituisella tavalla (IV, 497) olisi viimemainittua siitä nuhdellut, olisi hänen viimeisenä elinvuotenaan ehkä täytynyt nähdä uuden hajaannuksen enteitä herännäisyyden niin suurella vaivalla kokoamissaan riveissä. Mutta mielipahaa laittoi hänelle tuon tuostakin ja viimeisiin asti tuo hänen ärtyisä asetoverinsa. Vielä moniaita viikkoja ennen kuolemaansa sai hän sitä kokea Kankaan talossa Ylivieskassa pidetyissä seuroissa, viimeisissä, joissa hän oli mukana. Juurikoski, joka, niinkuin tiedämme, kovin kiivaili kristillisten tapojen juurruttamisen puolesta heränneisiin, oli näet moittinut Tanelia siitä, että tämä oli ottanut korkoa hänen veljeltään. Viimemainittu ei kyllä ollut siitä millään tavoin moittivasti puhunut, mutta asiasta tehtiin nyt suuri numero, "raamattu kun kieltää koronottamisen". Seurapuheessaan puhui Rauhala haikein mielin ihmisten velasta Jumalalle, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen tietävän, mitä Juurikoski oli hänestä sanonut. Jälestäpäin tunnustettiin, että viimemainittu oli arvostellut asiaa tarpeettoman ankarasti ja siitä ylen kiivaasti liika paljon puhunut.
Juhani Niskasenkin tyytymättömyyttä oli Rauhala monesti saanut kokea. Logrenillekin oli tuo vikoilemishaluinen savolainen kantanut hänen päällensä. Niinpä kirjoitti hän esim. v. 1882 viimemainitulle: "Sitä minä olen salaisesti ajatellut (jota ei kuitenkaan kenkään muu tiedä), että miksi rakas ystävämme Rauhala käypi siellä teidän maallanne eikä ilmoita sitä aikomustaan milloinkaan, että sanoisi: tule kanssani. — Totta en minä silloin ole suotuisa kumppani."
Yksi suuri ilonaihe Rauhalalla elämänsä iltana oli. Niilo Kustaa Malmbergin poika Wilhelm malmivaara (Malmberg), johon hän jo aikaisemmin oli tutustunut, oli sytyttänyt herätyksen tulen Kiuruvedellä, missä hän siihen aikaan oli pappina, ja tämä tuli lupasi paljon sen seudun ja koko herännäisyysliikkeen tulevaisuuteen nähden. Rauhala kävi sitä muutamia kertoja likeltä katsomassa ja palasi näiltä matkoiltaan aina sydän täynnä toivoa ja iloa. Se tietoisuus, että isien uskollinen Jumala, jonka armotöitä heränneessä kansassa hän koko elämänsä aikana ihmetellen oli seurannut, tulevinakin aikoina oli varjeleva herännäisyyttä, tukee voimallisesti hänen viimeistä taisteluaan.
Tammikuun puolivälissä v. 1883 alkoi Rauhala tuntea kovaa pakotusta sydämessään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hän maaliskuun 4 p:nä illalla sai kallistaa väsyneen päänsä siihen lepoon, johon eivät ajan taistelut ja kärsimykset enää ulotu. Elävä synninsuru, joka toisinaan salasi häneltä Jumalan armonkin, ja lapsellinen turvautuminen Kristukseen painoivat leimansa hänen viimeisiin päiviinsä.
Logren oli matkalla Kalajoen-varrelle ja Savoon, kun hän Kannuksen Hanhinevalla sai kuulla Rauhalan kuolemasta. Sanoma teki häneen masentavan vaikutuksen. Kooten viimeiset voimansa — hänen vankka ruumiinsa oli jo näinä aikoina aivan taudin murtama — hän kuitenkin jatkoi matkaansa Iisalmeen, Rauhalan hautajaiset kun päätettiin siirtää vähän myöhempään aikaan, jotta etäälläkin asuvat yltävät ehtisivät niihin saapua. Tältä matkalta palasi hän viikon perästä, paljon savonpuolenkin ystäviä seurassaan. Niihin liittyi myöskin Wilhelm malmivaara. Hautajaisten edellisenä päivänä kokoontui harvinaisen suuri ystäväjoukko miltei kaikista Kalajoen-varren kunnista, Suupohjasta, Kiuruvedeltä, Iisalmesta y.m. Marjaniemen taloon seuranpitoon. Tilaisuudessa puhuivat Logren ja Juurikoski, joista varsinkin edellinen painosti sitä suurta työtä, jonka rakas vainaja Herran armosta elämänsä aikana oli suorittanut. Tässä tilaisuudessa hän myöskin puhui nuo ennen (IV, 496) kertomamme sanat heränneen kansan "kellokkaasta". — Lähtemättömän vaikutuksen tuohon suureen hautajaisjoukkoon teki varsinkin seuraava päivä. Ruumis, jota oli säilytetty vainajan kodissa, Marjaniemestä johtavan tien varrella sijaitsevassa Kepulin torpassa, tuotiin ennen kirkolle lähtöä talon pihamaalle, mihin sille oli valmistettu maja. Kirstun kansi avattiin, jotta ystävät kerran vielä saisivat nähdä Taneli Rauhalan rakkaat kasvot. Juhlallisen särkevä oli hetki. Moni sydän silloin huokasi Herran puoleen, luvaten hänelle uskollisuutta kuolemaan asti. Kirstun kansi suljettiin ja nyyhkytysten säestämänä kaikui virsi
"Päätöstä nyt Herralta anon,
Jääneille neuvon sanon
Rientäkää katumaan" j.n.e.
Mustan hevosen vetämänä lähti Rauhala viimeiselle kirkkomatkalleen.
Ruumissaatossa oli 175 hevosta. Haudan siunasi Nivalan kirkkoherra
K. R. Pettersson, ja ruumissaarnan kirkossa piti Joh. 11: 4 johdosta
Wilh. malmivaara.
Miten suureksi maailmakin arvosteli Rauhalan merkitystä Kalajoen-varren ja muun herännäisyyden johtajana, näkyy siitäkin, että liikkeen vastustajat hänen kuolemansa jälkeen monissa paikoin ennustivat, "ettei siitä viiden vuoden perästä enää olisi mitään jälellä". Mutta heränneitä tämä tapahtuma painoi entistä uskollisemmin kilvoittelemaan elämän kruunun voittamiseksi. Siihen tapaan kirjoitti Juhani Niskanenkin, muistellessaan Taneli Rauhalaa ja hänen hautajaisiaan, Arvi Logrenille. Hän kertoo myöskin muistuttaneensa Rauhalan sanankuulijoille: "Nyt vasta Taneli-vainajan käytös, puheet ja työt ovat teille kalliit ja rakkaat, sillä nämä kaikki meille kehoittaen huutavat ja kutsuvat ottamaan sanoista ja ajasta vaarin."
Palattuaan Rauhalan hautajaisista kävi Arvi Logren ennenpitkää niin sairaaksi, ettei hän enää kyennnyt mihinkään liikkumaan. Nopeasti kiihtyi tauti. Logrenin vankka ruumis riutui äkkiä. Kaikki ymmärsivät, että hänen aikansa oli oleva lyhyt. Itse oli hän siitä jo aikaisemmin puhunut. On omituista, että Logrenia vaivasivat samankaltaiset kiusaukset kuin Paavo Ruotsalaista tämän loppuijällä. Hän näet kerran lausui Malkamäelle: "Jos olisin tietänyt, mitkä vaivat ja ahdistukset minulle siitä tulee, että puhun kansalle, en siihen millään ehdolla olisi ruvennut." Mutta kun ystävä vastasi: "Olisiko sitten ollut oikein Jumalan edessä kätkeä kansalta niin suuret lahjat nauttiaksenne lihallista lepoa," myönsi hän tuon ajatuksen kiusaukseksi. Toisinaan valitti hän sitä, ettei hän ollut osannut muuta kuin sotkea ja turmella Herran asiaa. Ystäville, jotka kävivät häntä tervehtimässä, hän lausui: "Ei ole minulla muuta teille sanottavaa kuin että Herra elää." Vähän ennen kuolemaansa kutsutti hän luoksensa A. O. Törnuddin. Tämän kysymykseen, oliko hänellä mitään erityistä syntiä tunnustettavana, vastasi sairas: "Se on kaikki, kaikki yhtä suurta, minä tarvitsen Kristuksen vanhurskauden vaatteen kiireestä kantapäähän."
Uskoen itsensä Jumalan armon turviin, nukkui Logren rauhallisesti viimeiseen uneen marraskuun 29 p:nä 1883. Hänen haudalleen Lapuan kirkkomaalla pystyttivät ystävät muistokiven, johon merkittiin 2 Kor. 6.
Jo Rauhalan hautajaisissa oli nostettu kysymys kiven pystyttämisestä hänen haudalleen. Samassa tilaisuudessa huomautettiin siitäkin, ettei Paavo Ruotsalaisen haudalla ollut edes yksinkertaista ristiä. Näiden kysymysten johdosta syntyneen keskustelun tuloksena oli, että päätettiin pystyttää hautakivi kummankin haudalle. Savolaiset ottivat toimittaakseen muistopatsaan Ruotsalaisen, pohjalaiset Rauhalan haudalle. Rahankeräyksiin päätettiin heti ryhtyä. Päätöksen toteuttamista estämään ilmaantui kuitenkin vaikeuksia, vieläpä ikäviäkin. Savolaiset eivät saaneet kokoon tarpeeksi rahoja Ruotsalaisen hautakiveä varten ja Kalajoen-varrella keskeytyi rahankeräys, Juurikoski kun alkoi sitä vastustaa. Savolaisten saamattomuus tuntuu sitä oudommalta, kun kysymyksen näistä muistomerkeistä oli nostanut Juhani Niskanen, ja mitä Juurikosken arveluihin tulee, on muistettava, että hän Rauhalan hautajaisissa oli kannattanut Niskasen ehdotusta. Kalajokelaiset lykkäsivät asian Logrenin ratkaistavaksi, huomauttaen että Juurikoski perusti rahankeräämiskiellon siihen, että "raamatun pyhien haudoille ei pystytetty muistopatsaita". Logren vastasi: "En tiedä, puhuuko raamattu mitään siitä asiasta, mutta sen tiedän, että se tekee väärin, joka Herran kansaan kylvää eripuraisuutta." Enemmän kuin nämä Logrenin sanat vaikutti kuitenkin kuoleman läheisyys Juurikoskeen. Se tuli maaliskuun 20 p:nä 1884. Nöyrtymistään oli hän nöyrtynyt sen lähestyessä. Hän peruutti rahankeräyskieltonsa ja ystävilleen hän todisti: "Te odotatte varmaankin nyt näin kuoleman kynnyksellä jotain erinomaisempaa minulta, mutta ei ole minulla mitään uutta sanottavaa. Näyttääpä sitäpaitsi siltä, että kaikki mitä olen puhunut on mennyt toisesta korvasta sisälle ja toisesta ulos." Ei hänkään ystävistään erotessaan johtajatoimestaan itselleen kiitosta pyytänyt. Köyhänä syntisenä astui hänkin ijankaikkisen armahtajan eteen.
Haudoista ja hautapatsaista oli tähän aikaan paljon puhetta heränneitten piireissä. Rauhalan ja Ruotsalaisen hautakivet valmistuivat pian. Pohjalaiset täyttivät 100 markalla, mitä savolaisten keräämistä rahoista puuttui viimemainitulle valmistetun hautakiven hinnasta.
Jalojen vainajien haudoille pystytetyt kivet kuitenkaan eivät olleet ainoat todistamassa, että "ukkojen aikana" uudestaan ryhmittynyt herännäisyysliike ei ollut kukistuva, vaikka sen johtajat olivat poistuneet. Härmässä todisti Aleksanteri Turjansalo, "Sokea Santeri" (k. 1898), jolla nimellä ystävät nimittivät tätä ruumiillisesti sokeaa, mutta hengellisesti valistunutta opettajaansa, Hellanmaalla Jaakko Sinnenmäki, Nurmossa Salomon Kulju (k. 1895) sekä seudun heränneitten merkkimiehenä muutenkin tunnettu Iisakki Mansikkamäki (k. 1906), Ylistarossa sekä ennenpitkää yhä laajemmilla aloilla Logrenin suuren työn varsinainen jatkaja Juho Malkamäki, että "Herra elää", Nivalassa puhui seuroissa Matti Marjaniemi, "Palosaaren ukki" (k. 1909), Ylivieskassa Klaase Juhana Haapakoski eli Kivikaarto (synt. 1838), saavuttaen ennenpitkää yhä suurempaa luottamusta Kalajoen-varren heränneitten piireissä ja ollen "ukkojen" ajan jälkeen näiden piirien huomattavimpana luottomiehenä, Sievissä korotti äänensä Jaakko Rieskanniemi (k. 1910). Iisalmessa toimi entistä vilkkaampana Juhani Niskanen, ulottaen matkansa paitsi Keski-Pohjanmaalle sekä Suupohjaan sisämaahankin päin, minne esim. Keiteleen heränneitten pieni joukko v. 1882 hänet kutsui, j.n.e. Ja voimallisemmin kuin mitkään muut viestit todistivat Kiuruvedeltä näinä aikoina saapuvat ihmeelliset sanomat, etteivät "ukot" turhaan olleet toivoneet tulevaisuutta Suomen herännäisyydelle. Vastustamattomalla voimalla tunkeutuivat tämän liikkeen suuret muistot uudelleen esille suruttoman maailmankin mieleen, vaatien siltäkin tunnustusta. Tätä todistaa muunohessa muuan Ylivieskassa v. 1885 sepitetty ja painoonkin toimitettu runo Kalajoen käräjistä. Kuvatkoot seuraavat tästä pitkästä runosta lainatut säkeet, missä hengessä se on kirjoitettu. Puhuttuaan Kalajoen käräjien vaiheista ja maailman vihasta heränneitä kohtaan, jatkaa runon sepittäjä:
"Se on viimein mielestäni
Varsin vaivanen asia,
Kuin tuolta vaan tuleepi
Tuolta tuimasta tulesta,
Käsky käärmetten pesästä
Pikaisesti pistämähän,
Kauhiasti kantapäähän
Kaikki kun on kulkemassa
Sillä kaidalla kadulla.
Sitä kohta koitetahan,
Uhatahan uuvutella,
Vaikka on paikka peljättävä,
Itsekullakin ihmisellä
Haudan haikean takana,
Josta hirmu hirvittääpi
Aivan pilkko pimiästä."
"Maailmassa mahoton
Ihmisiä ilkiöitä,
Jotka pyytävät pyhyyttä
Häpiäksi häätymähän,
Ilman että itsiänsä
Tulla täällä tuntemahan
Vinkumahan vikojansa,
Syntiänsä sylkemähän."
Väleen oli ilmestyvä sekä muotoon että sisällykseen nähden parempia kaunokirjallisia kuvauksia herännäisyydestä, todistuksina siitä, että tämä uskonnollinen liike alkoi saada yhä enemmän tunnustusta sen ulkopuolellakin olevissa piireissä. Ylläoleva runosepustus osoittaa vain, että varsinaisessa kansassakin löytyi niitä, jotka, vaikkeivät kuuluneetkaan heränneisiin, kunnioittaen arvostelivat heitä ja heidän muistojaan. [Lähteitä: Kert. Paavo Niskanen, Mikko Knuutila, Mikko Ylitalo, Anna Koskela, Juho Kivikaarto, Jaakko Hirvelä y.m., joilta saamiini tietoihin kirkkoh. Antti Haikola hyväntahtoisesti on eri paikkakunnilta Kalajoen-varrelta hankkinut kirjallisia lisätietoja; Simo Pylvään kirjoitukset "Muistelmia talonpojan Daniel Rauhalan elämästä" (1888) ja "Kiireestä Talvesta" (1888); Heikki Juurikosken "Muistokirja" (1875); Juho Kytömäki, "Piirteitä Arvi Juhana Logrenin elämästä"; Wilh. malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa"; J. Holmströmin kirje N. Holmströmille -67; Simo Pylvään kirjeet J. Niskaselle 23/12 69, C. Jurvelinille 10/6 72 ja A. Logrenille 30/4 80; Taneli Rauhalan kirjeet A. Logrenille 16/12 77, 1/9 73 ja 27/1 79; Juhani Niskasen kirjeet A. Logrenille 6/9 82, 19/10 82 ja 8/5 83; Wilh. malmivaaran, Juho Malkamäen, A. O. Törnuddin, maist. O. V. V. Hohenthalin y.m. Suupohjassa oleskelleiden kertomukset; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Härmän, Lapuan kirkonkirjat; Matts Stenbeck, Runo "Kalajoen käräjillä tapahtuneista asioista v.v. 1838-1839"; Paimenmuisto.]