XII.
Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan lopussa.
K. K. von Essen on kertonut, [Kert. Hilda Hellman, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena von Essenin kodissa.] että Niilo Kustaa Malmberg elämänsä viimeisenä iltana kutsui vuoteensa ääreen nuorimman lapsensa, lausuen tälle: "Tule, poikani, siunaamaan isää". Nämä kuoleman kanssa kamppailevan isän sanat eivät kohdistuneet vain siihen hetkeen, jona ne lausuttiin, vaan ne jäivät velvoittavaksi kehoitukseksi pojan sydämeen koko hänen elämänsä ajaksi. Mitä neljä-vuotias lapsi tuossa tilaisuudessa vaistomaisesti ja hetken vakavuutta käsittämättä teki, sen oli hän mieheksi tultuaan itsetietoisen velvollisuudentunnon ohjaamana edelleen tekevä: hän oli siunaten muistava isänsä suurta työtä herännäisyyden viljavainioilla ja uhraava kaikki voimansa tämän työn jatkamiseksi.
Niilo Kustaa Malmbergin ja hänen toisen vaimonsa Helena Huhtalan poika Wilhelm malmivaara (Malmberg) syntyi helmikuun 13 p:nä 1854. Jos hänen varhain täytyikin erota isästään, jäi hänelle hyväksi maalliseksi turvaksi herännyt, hellä ja kaikin puolin kunnollinen äiti. Aivan pieni oli perintö, minkä poika isänsä jälkeen sai ja äidin eläke teki 280 markkaa, alussa vain 200. Ei olisi moni, varsinkaan ei talonpoikaissäädystä lähtenyt leski semmoisissa oloissa ajatellut poikansa kouluuttamista, eikä sovi kummastella, että useat Helena Malmbergin likeisimmistä tuttavistakin kehoittivat häntä jättämään kaikki tuollaiset ajatukset sikseen ja kasvattamaan poikaansa rengiksi. Mutta Malmbergin leski ei ollut altis näitä neuvoja noudattamaan. Jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä horjumattomammaksi kasvoi hänen vakaumuksensa, että Jumala oli auttava häntä kouluuttamaan poikaansa. Paitsi oma harras toivonsa, että tästä pojasta kerran tulisi herännyt pappi, ohjasi hänen ajatuksiaan tuohon suuntaan etenkin se seikka, että pojan isä muutamissa tilaisuuksissa oli lausunut saman toivon. Vuotta ennen kuolemaansa oli viimemainittu omistamiensa Nohrborgin, Wegeliuksen ja Björkqvistin postillojen sekä muutamien pienempien hartauskirjojen kansiin kirjoittanut pikku Vilhelminsä nimen, ja tämäkin seikka näytti selvästi todistavan, mitä hän poikansa elämänurasta oli toivoen ajatellut.
Ystäviensä kieltojen uhallakin lähetti Helena Malmberg poikansa Orismalan tehtaan ruotsinkieliseen kansakouluun, jotta tämä, ensin ruotsia opittuaan, voisi päästä Vaasan ruotsinkieliseen oppikouluun. Kun tuon kansakoulun opettaja, tehtaansaarnaaja B. Wegelius vuoden perästä siirrettiin kappalaiseksi Ylihärmään, sai poika siellä hänen ohjaamanaan jatkaa lukujaan, kunnes hän syksyllä 1864 suoritti sisäänpääsötutkintonsa Vaasan ylialkeiskouluun. Voidakseen ylläpitää poikaansa koulukaupungissa päätti äitikin muuttaa sinne. Pantiin kuorma täyteen ruokavaroja ja ajettiin Vaasaan, missä saatiin asunnoksi pieni vinttikamari. Suurten nälkävuosien kova aika oli Pohjanmaalla jo alkanut. Saamatta apua ystäviltään ei olisi Helena Malmberg voinut ylläpitää itseään ja poikaansa Vaasassa. Ahtaalla olivat, niinkuin muutkin, näinä aikoina heränneet talonpojatkin, mutta heiltä kuitenkin riitti ruoka- ja silloin tällöin raha-apuakin Niilo Kustaa Malmbergin leskelle ja pienelle pojalle. Yhä kovemmiksi kävivät nälkävuodet, mutta Jumala kuuli kilvoittelevan äidin rukoukset ja auttoi läpi ahdinkojen lukukaudesta toiseen, kunnes Wilhelm malmivaara v. 1874 suoritti ylioppilastutkinnon.
Heränneen ja rukoilevan äidin kasvattamana oli Malmivaara heränneen kansan keskuudessa mieheksi varttunut. Hänen lapsuutensa leikit ja nuoruutensa unelmat olivat saaneet pääsisällyksensä ja suuntansa Suupohjan heränneissä vallitsevasta elämästä ja katsantotavasta. Koulussa ja yliopistossa oli hän kyllä ollut muidenkin vaikutusten alaisena, mutta nämä eivät milloinkaan olleet voineet hänen mielestään karkoittaa niitä tunteita ja ajatuksia, jotka heränneitten seuroissa ja seurustelussa heidän kanssaan olivat siihen kotiutuneet. Jos ne toisinaan syrjäytyivätkin, valtasivat ne väleen entisen etuoikeutetun asemansa hänen sielussaan, viitaten velvoittavalla voimalla tulevaisuuteen, jonka työ olisi sopusoinnussa nuoruudenajan muistojen kanssa. Näiden muistojen ja ehkä vielä enemmän äitinsä hartaan toivon vaatimana ryhtyi Malmivaara heti ylioppilaaksi päästyään harjoittamaan jumaluusopillisia opintoja ja suoritti jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistossa jo kahden vuoden perästä, v. 1876.
Toimittuaan ensin kappalaisenapulaisena Nilsiässä, määrättiin
Malmivaara keväällä 1877 saman seurakunnan sijaiskirkkoherraksi.
Paljo oli hän Suupohjan heränneiltä kuullut tämän seurakunnan suurista muistoista ja omin silmin sai hän nyt näiden muistojen kotiseutuja tarkata. Mutta kylmältä vastasi ilma täällä miltei kaikkialla. Jo Paavo Ruotsalaisen loppuijällä Nilsiän heränneissä vallalle päässyt uneliaisuus oli, varsinkin Suupohjan liikkeen eloisuuteen verrattuna, silmäänpistävä eikä suinkaan omiaan elähyttävästi vaikuttamaan nuoreen pappiin. Malmivaara kuvaa itse tämän muistorikkaan seudun silloista tilaa seuraavin sanoin: "Kaikkein ikävimmän vaikutuksen teki hänen (Paavo Ruotsalaisen) oma koti. Sokea leskensä asui saaren toisella rannalla pienessä eläketuvassa sekä hänen hoitajansa, Paavon entinen palvelija Albertina Nenonen. Siinäpä olivatkin Paavon naispuoliset ystävät Nilsiässä seitsenkymmenen luvun lopussa. Vävynsä Juhana Markkanen, jonka pää oli kristillistä tietoa täynnä, oli aikoja sitten mennyt ohi ensimmäisen rakkauden eikä hän juuri muuta tiennyt appi-vainajastaan sanoa kuin: 'immeinen hänkin oli'. Hänen vaimonsa, Paavon tytär, muisteli isäänsä rakkaudella, mutta ei seurannut häntä. Suru valtasi vieraan mielen kodissa, jossa Jumalan henki ennen oli majaillut. Heränneitä miehiä ei niinä aikoina ollut Nilsiässä kuin yksi ainoa, Pajuniemen talon lampuoti Juhana Pitkänen, hänkin Kuopiosta sinne muuttanut. Hän oli nöyrähenkinen ja uskollinen Herran palvelija, jota eivät mitkään tuulet päässeet heiluttamaan. Paavon entinen kirjuri Adolf Möykkynen (IV, 142), joka asui pienessä torpassa Pajuniemellä, oli kovin väsynyt hänkin, mutta uudistui vuotta ennen kuolemaansa, joka tapahtui huhtikuussa 1877. — Uusia herätyksiä ei Nilsiässä tapahtunut niinä aikoina kuin joku aniharva. Seuroja kyllä pidettiin, mutta ne olivat kuin 'nukkuneen rukousta'. Hysteeriset naiset yrittivät vielä vanhalta muistolta primputtaa kielillä, mutta kun ei sitä täydestä otettu, herkesivät hekin."
Vaikutuksetta ei Malmivaaran herätyshuuto Nilsiässä jäänyt, jos kohta se ei siihen aikaan vielä ollut täysi-ääniseksi kehittynyt ja ne herätykset suruttomuuden unesta, joita seurakunnassa v. 1878 alkoi ilmaantua, aluksi kantoivatkin outoa leimaa. Nämä herätykset alkoivat näet siten, että kummallinen suonenvetotauti ilmestyi nuorisossa, pojissa ja tytöissä, tehden heidät tajuttomiksi, mutta vaatien heitä tuossa tilassa veisaamaan ja rukoilemaan. Varsinkin seurakunnan pohjoisissa osissa tauti leviämistään levisi, jonka vuoksi asianomainen piirilääkäri, F. Forstén; saapui tätä omituista ilmiötä tutkimaan. Muiden hänen tekemiensä huomioiden kera valaisevat varsinkin seuraavat kysymyksessä olevan herätyksen luonnetta. Tuntien kouristuskohtauksen joutuvan, lausui sairas: "nyt minua aletaan vaivata sen (jonkun nimittämänsä) synnin tähden". Heti tämän sanottuaan meni sairas tiedottomaksi, alkaen rukoilla ja veisata, omituisen kauniilla, huilun ääntä jonkun verran muistuttavalla tavalla. Sanat muodostuivat vapaasti, ikäänkuin itsestään, samoinkuin virren sävel. Kerran tapahtui, että tuolla tavoin horroksissa tuskitteleva sairas silmiään avaamatta lausui huoneeseen saapuneelle toverilleen: "Minua vaivataan nyt sen synnin tähden, jonka silloin yhdessä teimme; tule, syntiystävä, ja laske kätesi ruumiilleni, niin tuskani lievenevät". Tohtori Forsténin kehoituksesta kosketti toveri sairaan ruumista sillä seurauksella, että kouristus lakkasi, mutta kun hän otti kätensä pois, alkoi tuska uudelleen.
Itsestään on selvää, että tällaiset tapahtumat herättivät hämmästystä ja pelkoa seurakunnassa. Miten huolellisesti toiset koettivatkin näyttää toteen, että noiden sairaiden kummastusta herättävä tila ja käytös olivat vain ruumiillisen taudin ilmauksia, pitivät kaikki, jotka eivät olleet kokonaan vieraantuneet uskonnollisen elämän ilmiöistä, niitä Jumalan vaikuttamana herätyshuutona ei vain heränneitten isien nukkuneille lapsille, vaan suruttomalle maailmallekin. Nilsiän ulkopuolellakin herättivät viestit näistä oudoista tapahtumista kummastusta ja ihmettelyä. Kuopion sanomalehdissäkin väiteltiin asiasta.
Kauan ei tätä outoa, Jumalan Paavo Ruotsalaisen nukkuneelle seurakunnalle lähettämää etsikkoaikaa kestänyt. Kouristustaudin kohtaukset harvenivat ja lakkasivat väleen kokonaan. Mutta sitä pysyväisemmiksi kehittyivät niiden seuraukset. Nilsiässä syntyi herätys, ei valtavan suuri, mutta varsinkin siihen nähden huomattava, että se osoittautui elinvoimaiseksi, se kun vielä vuosisadan lopussa kasvoi. Mitä tämän Nilsiän uudistuneen herännäisyysliikkeen alkuun tulee, on omituista, että siihen liittyi vain aniharva noista kouristustautia sairastaneista, joiden kummallinen herätyshuuto vuoden 1878 aikana oli kaikunut seurakunnassa. Muut heräsivät heidän huudostaan, itse he melkein kaikki, kouristustaudistaan päästyään, uupuivat entiseen suruttomuuteensa.
Paitsi Malmivaaraa toimi Nilsiässä XIX vuosisadan loppuaikoina innokkaasti herännäishengessä myöskin Pekka Korhonen (synt. 1859), joka täällä oli ylimääräisenä pappina vuosina 1885-91. — Seurauksena näiden sielunpaimenten sekä muutamien maallikkojohtajien työstä oli, että melkoinen joukko heränneitä jäi seuraavalle vuosisadalle todistamaan, ettei Herra ollut unohtanut Savon herännäisyyden kotiseutuja. Niinkuin olemme nähneet (IV, 508), alkoi samoihin aikoihin Iisalmenkin herännäisyys virota uuteen eloon, ja vielä eloisammaksi kehittyi ennenpitkää Kiuruveden uudestaan heräjävä liike. Varsinkin viimemainitun seurakunnan vaiheet XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä olivat omiaan voimallisesti tukemaan sitä herännäisyyden uudestaan elpymisen toivoa, joka näinä aikoina niin monissa paikoin on nähtävänä.
Se yleinen suruttomuus, joka varsinkin 1870-luvun alussa painoi Kiuruveden heränneitä, ei voinut sammuksiin tukahuttaa niitä kipinöitä, joiden valo siellä täällä vielä välkkyi tuhan alla. Löytyi heränneitä vanhuksia, jotka raskaalla kaipuulla muistelivat menneitä eloisia aikoja. Noiden aikojen muistot puhuivat niin paljon Jumalan uskollisuudesta ja hänen ihmeitä tekevästä voimastaan, että he ainakin joskus uskalsivat toivoa uutta herätystä Kiuruveden seurakunnalle. Tämän toivon jätti esim. Eljas Toivainen (k. 1877) ystävilleen perinnöksi. Hän näet kerran vuotta ennen kuolemaansa muutamassa tilaisuudessa, missä puhuttiin Kiuruveden herännäisyyden vaiheista, lausui heille: "Mitähän jos ruvettaisiin vielä kokoilemaan näitä palaneita kekäleitä rovioksi — entäpä Herra antaisi siihen uuden tulen taivaasta". Kummastelevaa hämmästystä vain herättivät kyllä ensi hetkessä nämä sanat, mutta niiden kehoitusta ryhdyttiin väleen noudattamaan. Vanhukset puhuivat herätyksen sanoja nuorille, ja muutamat näistä liittyivätkin jo ensi aikoina heihin, koettaen heidän kanssaan pitää vireillä Jumalan sytyttämää tulta. Mutta orvoksi tunsi itsensä tuo pieni lauma. Kipeästi kaipasi se samanhenkistä sielunpaimenta. Kun sentähden pitäjänapulaisen virka seurakunnassa v. 1878 joutui haettavaksi, kirjoitti muutama noista vanhoista heränneistä Wilh. malmivaaralle Nilsiään, pyytäen häntä tulemaan "heitä auttamaan". Pitäen itseään kykenemättömänä tuohon tehtävään ja kun hän sitäpaitsi ei vielä ollut suorittanut tutkintoa vakinaisen papinviran saamiseksi, aikoi tämä ensin kieltäytyä virkaa hakemasta, mutta kirje ei antanut hänelle rauhaa, hän ei voinut olla sen kehoitusta noudattamatta. Miten niukka aika olikin, valmistui Malmivaara Kiuruveden pitäjänapulaisen virkaa hakemaan, sai valtakirjan siihen ja astui uuteen toimeensa toukokuussa 1879.
Suureksi kehoitukseksi oli Malmivaaralle seurustelu Kiuruveden vanhojen, vasta hengellisestä unesta uudestaan heränneiden kanssa, mutta näinä aikoina esiintyi hän vielä enemmän heidän oppilaanaan kuin opettajanaan. Valoisaa kevätaikaa tämä jo oli hänelle itselleen ja sen alkavan herätyksen, esikoisille, joka väleen niin voimallisesti oli ennustava uutta aikaa Savon ja samalla muunkin herännäisyyden maille, vaikka talven valta vielä näyttikin kukistumattoman voimalliselta.
Pääsiäispyhiksi 1880 tuli Taneli Rauhala Malmivaaran luo vieraaksi. Varsinkin yksi ilta tästä heidän yhdessä-oloajastaan on tärkeä Kiuruveden uusimman herännäisyyden vaiheissa. Oli ollut seurat pappilan salissa. Pari uteliasta surutonta tyttöä seisoi ovensuussa. Tapansa mukaan meni Taneli heitäkin puhuttelemaan. Hänen vakavan hellät sanansa osasivat tyttöjen sydämeen, herättäen, särkien. Itkien lähtivät he pappilasta. Toinen heistä palveli Savon herännäisyyden historiassa jo vuosisadan alku-aikoina tunnetussa (I, 185) Pikkaraisen talossa Lapinsalon kylässä. Kotia päästyään — sinne oli matkaa Malmivaaran pappilasta 3 1/2 peninkulmaa — riensi hän navettaan, missä hänen työtoverinsa ja rippikoulukumppaninsa oli lehmiä ruokkimassa, lankesi tämän kaulaan, sanoen: "Mihin me, rakas ystävä, olemme unohtaneet ne kalliit lupaukset, joita rippikoulussa teimme?" Elävänä heräsi heti tuossa toisessakin palvelijassa kadotuksen vaara ja yhdessä he sitten riensivät talon asuintupaan lausuen isäntäväelle: "Miksi ette ole koskaan meille puhuneet kauheasta vaarasta, missä meidän sielumme ovat?" Tämä tyttöjen esiintyminen herätti jo samana päivänä uuteen eloon Pikkaraisen talon asukkaat, ja se jo tuhan peittämä Herran tuli, joka siellä menneinä aikoina niin kirkkaana oli palanut, näkyi jälleen kauas, herättäen suruttomuuden unesta ihmisiä siellä täällä Lapinsalon sekä Niemisjärven kylissä. Miten pieni näiden heränneitten joukko vielä oli, ennusti sen piirissä vaikuttava voimallinen henki tälle Kiuruveden uudestaan nousevalle herännäisyydelle lupaavaa tulevaisuutta. Mutta että tämä Herrassa valvovien isien suruttomuuteen vaipuneiden lasten herätys niin pian ja niin valtaavan yleisenä oli tuleva, kuin seuraavan vuoden vaiheet osoittavat, sitä ei kukaan silloin vielä voinut aavistaa.
Keväällä 1881 oli Helena Malmberg Lapualta tullut poikaansa tervehtimään. Muutamana päivänä, jolloin viimemainittu pappilansa tuvassa oli pitänyt rippikoulua, valtasi voimallinen herätys hänen oppilaansa sydämet. Tätä Kiuruveden seurakunnan vaiheissa huomattavaa tapahtumaa, joka on pidettävä sikäläisen uusimman herännäisyyden varsinaisena alkuna ja tämän liikkeen paimenen vihkimisenä hänen vastaiseen tehtäväänsä, on Malmivaara itse kuvannut seuraavin sanoin:
"Pidin pappilan tuvassa rippikoulua. Omituista herätysliikettä oli tämän koulun kestäessä ilmennyt rippikoulunuorisossa. Toista viikkoa oli vielä koulun päättymiseen, ja olimme aikoneet vaimoni kanssa lähteä sen jälkeen kyyditsemään Nivalaan äitiäni, joka aikoi käydä Lapualla. Mutta asiassa teki Herra käänteen. Lopettaessani siltä päivältä rippikoulun saimme kokea helluntai-ihmeen. Kun lähdin kouluhuoneesta mieli murtuneena, jäivät kaikki oppilaat sinne. Istahdin verannan penkille ajatuksiini vaipuneena. Tuvasta kuului hiljaista itkun nyyhkytystä, joka muuttui yhtäkkiä sydäntä vihlovaksi parkaisuksi, ja useita nuorukaisia tuli hätääntyneinä juosten minua kohti päärakennuksen rapuille. Nyt ne tulevat kysymään neuvoa parannuksen tekoon, enkä minä tiedä itsekään koko asiasta — tuli mieleeni. Lähdin kiireesti kamariini ja ehdin saada oven lukituksi jälkeeni. Toiset itkivät oven takana, minä Herran jalkoihin polvistuneena huoneessa, ja minun on aina täytynyt pitää tätä hetkeä sinä, jolloin Herran armo särki sydämeni pohjan. Toinnuttuani jonkun verran ja rippikoululaisten mentyä asuntoihinsa, menin jälleen ulos istumaan, vaimoni ja äitini saapuessa viereeni. Puheltuamme ja itkettyämme hetken yhdessä, sanoi äitini äkkiä: 'Minun täytyy päästä huomenna lähtemään Lapualle'. Turhensimme vaimoni kanssa tätä ajatusta, mutta hän ei tuumaamme taipunut. 'Minä olen nyt saanut, mitä olen Herralta pyytänyt, eikä minulla ole enää täällä mitään tekemistä; minun täytyy päästä Lapualle kuolemaan, hän lausui, ja tämä olikin viimeinen päivä, minkä tässä elämässä hänen kanssaan yhdessä vietin."
Tämä Kiuruveden rippikoulunuorisossa v. 1881 syntynyt herätys levisi tänä ja seuraavina vuosina nopeasti kylästä kylään, talosta taloon. Noin 75 taloa ja yhtä monta torppaa avasi ovensa Herralle. Varsinkin Lapinsalon kylässä, johon niinä aikoina kuului 30 taloa, oli liike valtaava. Ainoastaan kaksi näistä jäi kokonaan koskemattomaksi. Seurakunnan suruttomaankin väestöön vaikutti liike tapoja puhdistavasti ja elämää jalostuttavasti.
Jatkaessamme tätä silmäystä Malmivaaran toimintaan uusimman herännäisyysliikkeen johtajana, astuu hänen äitinsä kuva monesti mieleemme, vaatien sijaa hänen muistolleen historiankin lehdillä. Mitä herännyt, lapsensa kehdon ääressä rukoillen valvova ja tämän elämänvaiheita sittemmin muuttumattomalla rakkaudella seuraava äiti uskossa kilvoitellen tekee, se on kirjoitettu siihen kirjaan, joka avataan vasta Herran suurena päivänä. Sen työn salaisuuksia ei historia pysty käsittämään. Niin paljon vain tämän äidin työstä poikansa kasvattamiseksi pelastuksen Jumalan palvelukseen ihmisillekin näkyy, ettei se turhaa ollut. Se siunaus, joka N. K. Malmbergin suuren työn jatkumisessa on nähtävänä XIX vuosisadan viimeisten vuosikymmenten vaiheissa, liittyy enemmän kuin yhdessä suhteessa hänen toisen vaimonsa muistoon, vaatien tunnustusta tälle muistolle jokaiselta, joka pystyy näkemään, miten Jumala monesti näennäisesti vähäpätöisillä välikappaleilla sukupolvesta toiseen on johtanut Suomen herännäisyyden vaiheita.
Omin silmin nähtyään Jumalan vasta kertomamme ihmetytön poikansa rippikoulussa, ei viipynyt Helena Malmberg kauemmin Kiuruvedellä. Hän "oli saanut mitä oli pyytänyt", ja Herran armoa ylistäen lähti hän jo seuraavana päivänä kotimatkalle. Hänellä oli kiire, sillä hän tunsi maallisen tehtävänsä päättyneeksi, ja hän tahtoi viettää työpäivänsä illan Lapualla. Eikä erehtynyt hän aavistuksessaan, että hänen maallinen elämänsä väleen joutuisi loppuun. Pari kuukautta kotiatulonsa jälkeen sairastui Helena Malmberg viimeiseen tautiinsa, ja maaliskuun 4 p:nä 1882 sammui hiljaa hänen maallinen elämänsä. Hänen ruumiinsa viimeinen maja valmistettiin Niilo Kustaa Malmbergin haudan viereen.
* * * * *
Kasvamistaan kasvoi herännäisyysliike Kiuruvedellä. Suurta siunausta tuottivat Malmivaaralle ja hänen työlleen Taneli Rauhalan, Arvi Logrenin, Juho Malkamäen y.m. merkkivierasten käynnit hänen luonaan. Varsinkin ensinmainitulta sai hän näinä aikoina paljon. Monesti kehoittavaa, jos kohta toisinaan vaikeuksiakin tuottavaa oli hänen yhteistoimintansa Juhani Niskasen kanssa. Tämä oli näet kovin vanhoillinen ja tässä vanhoillisuudessaan tavattoman itsepäinen. Tavat, ajoneuvot, huonekalut, körttipuvun kuosit — kaikki oli säilytettävä juuri samankaltaisena kuin menneinä aikoina. Joka ei siihen taipunut, joutui hänen ja hänen johtamansa joukon silmissä väärähenkiseksi. Niskanen ei ymmärtänyt Malmivaaran edustaman uuden ajanjakson aamutuulahduksia, jotka tahtoivat herättäen uudistaa kaavoihin kangistunutta herännäisyysliikettä virkeämpään, evankelisen vapauden mukaisempaan eloon. Hän vastusti kaikkea uutta, oli tämä sitten vaikka kuinka ilmeisesti ajan vaatimaa, sekä arvosteli kaikkia pyrkimyksiä tuohon suuntaan mitä ankarimmin. Hyvin arka oli hän sitäpaitsi kuuluisalta isältään perimänsä nimen maineesta, vaatien esim., että Malmivaaran tuli toimittaa sana Iisalmeen, missä hän kulloinkin omassa seurakunnassaan piti seuroja. Logrenilta sai hän tästä syystä kerran ankarat nuhteet. Ne asettivat ehkä ainakin hetkeksi vähän hänen määräämishaluaan, mutta hänen katsantotapaansa eivät tuon suoran ja voimakkaan pohjalaisenkaan neuvot ja opetukset saaneet muuttumaan. Niinkuin vasta saamme nähdä, loukkaantui Niskanen myöhemmin auttamattomasti Malmivaaraan ja tämän edistystoimiin herännäisyyden, hyväksi. Mutta jos hän myöhemmin Iisalmen heränneisiin saikin kylvetyksi epäluuloa yhä suurempaa huomiota herättävää nuorta pappia ja hänen edustamaansa, virkeämpään eloon uudistuvaa liikettä kohtaan, ei saanut hän Kiuruvedellä epäluuloja eikä häiriöitä syntymään, ei näinä aikoina eikä myöhemminkään. Myönnettävä on sitäpaitsi, että hän, Malmivaaran täällä pappina ollessa, useimmiten esiintyi tämän vilpittömänä ystävänäkin. Vielä vähemmin ulottui hänen eripuraisuuteen tuon tuostakin tähtäävä vaikutuksensa Kalajoenvarren herännäisyyteen. Täällä, samoinkuin Kiuruvedelläkin, kasvoi kasvamistaan luottamus Malmivaaraan. Taneli Rauhalan avatun kirstun ääressä oli Keski-Pohjanmaan herännyt kansa nähnyt tuon jo aikaisemmin sille rakkaaksi käyneen papin liikutuksen murtamana leikkaavan suortuvan haudan lepoon kannettavan johtomiehen tukasta. Se tiesi, että hän oli kunnioittava hänen ja noiden muiden "ukkojen" muistoa, jotka herännäisyyden kovimpana koetusaikana olivat kantaneet hallavuosien jäätävää kylmyyttä ja monen raskaan työpäivän hellettä heränneitten isien perinnön säilyttämiseksi, ja harvinaisen yksimielisenä tervehti se häntä sydämessään liikkeen johtomieheksi. Kun useat Nivalan heränneet muutamia päiviä Rauhalan hautajaisten jälkeen keskenään puhuivat tästä tilaisuudesta, muunohessa luetellen useita kaukamatkaisia vieraita, lisäsi muuan vanhus kyyneleet silmissään: "ja se pappikulta". Kaukana oli jo se aika, jolloin heränneet papit luottamuksella olivat lähestyneet tätä kansaa ja rakkaudella tehneet työtä sen keskuudessa. Oli jo näyttänyt siltä, ettei tämä aika enää uudistuisi. Malmivaaran jaon ennakkoluuloista vapaa katsantotapa ja hänen luottamusta herättävä esiintymisensä heränneen kansan keskuudessa oli omiaan synnyttämään uutta toivoa Herran tulen syttymisestä monessa jo penseäksi käyneessä sydämessä ja isien kalliin perinnön säilyttämisestä Kalajoen muistorikkailla rannoilla. Ja samaa toivottiin Niilo Kustaa Malmbergin pojasta Suupohjassakin, jonka herännäisyys, niinkuin olemme nähneet, oli mitä likeisimmässä suhteessa Keski-Pohjanmaan liikkeeseen. Jo "ukkojen" aikana olivat herännäisyyden jaon hajoittamat rivit alkaneet ryhmittyä uudelleen ja Savon puolenkin liikkeen sirpaleisiin oli Pohjanmaalla alkanut uudistus elähyttäen vaikuttanut, mutta vielä huomattavampi on se edistys, joka, Malmivaaran ryhdyttyä herännäisyyden palvelukseen, kaikkialla on nähtävänä.
Malmivaaran kera vaikutti näinä aikoina herännäisliikkeen palveluksessa toinenkin merkkimies, jonka nimi jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä oli tunnettu ja rakas kaikkialla herännäisyyden mailla. Tarkoitamme ennen mainitsemaamme Juho Malkamäkeä, josta seuraavassa muutama sana.
Juho Malkamäki syntyi Ylistarossa toukokuun 23 p:nä 1844. Hänen vanhempansa olivat talollinen Kustaa Malkamäki ja tämän vaimo Margareetta Malkamäki. Suupohjan herännäisyyden suuret muistot Niilo Kustaa Malmbergin, Frans Oskar Durchmanin y.m. kuuluisain pappien ajoilta, jaon tuottamat riidat ja muut koetukset sekä herännäisyyden uudestaan ryhmittyminen ja elpyminen synnyttivät ja kehittivät lapsen ja nuorukaisen mielessä elävää tietoisuutta siitä, että tuo liike oli jotain, jonka edestä kannatti taistella, että se oli Jumalan työtä, jonka jatkamiseen Herra pyhällä kutsumisella kutsui heränneitten isien lapset. Jo nuorena avasi Malkamäki sydämensä Herran äänelle ja jota hartaammin hän sitä kuunteli, sitä rakkaammaksi kävi hänelle myöskin heränneitten isien perintö ja sitä kalliimmaksi velvoitukseksi sen säilyttäminen nousevassa sukupolvessa. Mutta tämä velvoitus kuvastui hänelle näinä aikoina vielä ainoastaan vaatimuksena vilpittömään ja horjumattomaan uskollisuuteen herännäisyyden traditsiooneille ja näiden mukaiselle elämälle; mitään johtajanasemaa hän ei rohkeimmissakaan nuoruudenunelmissaankaan koskaan tavoitellut. Hän vain tahtoi olla yksi niistä monista nuorukaisista, jotka näinä aikoina asettuivat heränneitten isien perinnön vartijoiksi.
Jo Logrenin julkisen toiminnan alku-aikoina kävi Malkamäki ahkeraan hänen seuroissaan, uskolliseen muistoon kätkien niissä saamansa opetukset ja neuvot. Niinkuin tiedämme, tarkoittivat nämä aina käytännöllisen kristillisyyden synnyttämistä ja kasvattamista. Miten selvinä herännäisyydessä vakaantuneen opin ja hengellisen katsantotavan pääpiirteet esiintyivätkin tuon kaikkien kunnioittaman johtomiehen puheissa, eivät ne ahdanneet kuulijain hengellistä elämää valmiin opinkaavan puitteisiin, vaan pyysivät herättää ja opastaa jokaista siihen persoonalliseen suhteeseen Herraan, jossa kristinuskon salaisuudet sydämelle kirkastuvat ja omasta kokemuksesta eikä vain muiden puheista ja esiintymisestä tiedetään, kuka Jumala on ja ken ihminen. Logrenin seuroissa oppi nuori Malkamäki paljon. Kun ankarat sanat ja nuhteet kävivät kohti, oppi hän tuon ottamaan Herran kädestä, jos lohdutus ja virvoitus, ilo ja rauha jäi hänen osakseen, piti hän sitä saman Herran lahjana. Perityn tieto-uskon turviin hän ei jäänyt, eikä riittänyt hänelle tietoisuus siitä, että hän kuului heränneeseen kansaan: omaa asiaansa hän valvoi pelastuksen Jumalan kasvojen edessä.
Paljon laajeni Malkamäen näköpiiri matkoilla Logrenin ja muiden ystävien kera Kalajoen-varrella. Täkäläisten heränneitten johtomieheen ja heidän sanankuulijoihinsa tutustui hän sitäpaitsi yhä likeisemmin kotiseutunsakin seuroissa, joissa, niinkuin tiedämme, heitä usein nähtiin. Ja yhä monipuolisemmiksi ja rikkaammiksi kävivät hänen kokemuksensa, kun hän muiden heränneitten kera sai ulottaa matkansa Savonkin herännäisyyden maille ja lähemmin tutustua liikkeen sikäläisiin muistoihin ja niihin uudestaan elpyvän hengellisen elämän ilmauksiin, joita siellä nyttemmin oli alkanut näkyä. Malkamäen kehitykselle on epäilemättä ollut hyvin tärkeää, että hän näin aikaisin, ennenkuin hän ajattelikaan esiintymistä seurapuhujana ja oman puhujatavan muodostamista, sai kuulla niin monta eri-luontoista ja eri tavalla lahjakasta seurapuhujaa, kuin Logren, Rauhala, Juurikoski, Malmivaara, Juhani Niskanen, puhumattakaan monesta muusta vähemmän huomatusta miehestä, olivat. Varsinkin toiset näistä olivat siksi eteviä puhujia, että yksinomaan yhtä semmoista kuuleminen helposti olisi päässyt liiaksi suunnittelemaan hänen omaa esiintymistään tulevaisuudessa ja estänyt sitä itsenäistä, kaikesta matkimisesta vapaata puhujatapaa, joka on hänelle ominaista. Ja itsenäiseksi kehittyi hän muissakin suhteissa näiden opettajien koulussa, sillä, noudattaen heidän neuvoaan, pyysi hän ennenkaikkea olla Herran opetuslapsena. Malkamäki oppi monipuolisesti, puolueettomasti ja totuuden hengessä arvostelemaan sitä hengellistä liikettä, johon hän kuului. Vaikka — tahi juuri sentähden, että se oli hänelle niin rakas, ei ollut hän välinpitämätön siihen kuonaan nähden, jota hän siinä monessa paikoin näki, vaan oli alusta alkaen selvillä siitä, että synti, missä muodossa hyvänsä se sitten esiintyikin, oli synniksi tunnustettava ja semmoisena vastustettava. Menneiltä ajoilta perityistä vanhoista tavoista oli luovuttava, jos nämä eivät olleet omiaan rakentamaan heränneitten hengellistä elämää, vaan päinvastoin olivat sille vahingoksi. Isien, menneitten aikojen katsantotavan tukemat ja niistä johtuvien ennakkoluulojen turvissa kehittyneet mielipiteet eivät saaneet olla esteenä, kun oli kysymyksessä Herran asia. Jos kukaan kunnioitti ja rakasti herännäisyyden traditsiooneja ja niitä johtomiehiä — Logrenia, Rauhalaa y.m. — jotka kovana aikana taistelivat näiden traditsioonien säilyttämisen puolesta, niin Malkamäki, mutta tämän kunnioittavan rakkauden kera kehittyi hänen povessaan uusia, menneiden aikojen herännäistyön raitistuttamista ja rikastuttamista tarkoittavia aatteita, jotka, myöhemmin täyteen itsetietoisuuteen kypsyneinä, olivat tuottavat paljon siunausta uuteen eloon elpyvälle herännäisyydelle.
Jo Malkamäen kehitys 1870- ja 1880-luvulla, puhumattakaan hänen myöhemmästä toiminnastaan herännäisyyden palveluksessa, liittyy mitä likeisimmin Wilh. Malmivaaran valmistumiseen liikkeen kaitsijaksi. Vaikka he näinä aikoina vielä asuivat siksi kaukana toisistaan, etteivät he hyvinkään usein voineet toisiaan tavata, syntyi heidän välillään alusta alkaen lämmin ystävyys ja epäilyksistä vapaa luottamus. Tämä tulee näkyviin varsinkin niiltä ajoilta alkaen, jolloin Malkamäki, Logrenin kuoltua, ryhtyy jatkamaan tämän työtä Suupohjassa. Ollen luonteeltaan ujo ja vaatimaton ei hän mitenkään ollut altis "kellokkaan" tehtäviä hartioilleen ottamaan ja vielä vähemmin taipuvainen hän oli ulottamaan tätä vaikeaa tointa kotiseutujensa rajojen ulkopuolelle, mutta Malmivaaran kehoittava esimerkki ja tämän innostunut työ isien perinnön säilyttämiseksi kehoittamalla vaativat häntäkin noudattamaan heränneitten yksimielisesti ilmaisemaa toivomusta ja ryhtymään Logrenin työtä jatkamaan. Malkamäki alkoi esiintyä puhujana seuroissa, alussa arkaillen ja muutamin sanoin vain, mutta vähitellen voimallisemmin ja Jumalan valtakunnan salaisuuksia perusteellisemmin selvittäen. Hänen kokemukseen perustuva puheensa avasi yhä useampia sydämiä Herralle. Niin voimallisesti ja loogillisesti koottua kuin Logrenin puhe se ehkä ei ollut, mutta sen särkevä sävy ja sen syvälle tähtäävä evankelinen voima olivat omiaan aikaansaamaan jatkuvaa parannusta sekä ravitsemaan elämän tielle jo päässeitä. Yhdessä Malmivaaran voimallisesti särkevän herätyshuudon kanssa muodosti Malkamäen puhe mahdin, joka on 1880-90 luvun elpyvän herännäisyyden tärkein tekijä. On näet huomattava, että kummankin puheet rakkaudella, mutta samalla tinkimättömällä vakavuudella tuontuostakin vaativat heränneitä huomaamaan, mitä ajan kello oli lyönyt, ja millaiseen uudistustyöhön kaikkien, joille isien perintö oli todella kallis, nyt tulisi ryhtyä. Tämä kehoitus ei turhaan kaikunut, sillä sitä kannattamassa oli rakkaus ja Herran pelvon henki ja se pukeutui sitäpaitse taitavasti valittuun muotoon, johon oli vaikea loukkaantua silloinkin, kun nuhde kävi kohti. Silmäilkäämme seuraavassa niitä uudistuksia herännäisyyden kehityksessä, joita Malmivaaran ja Malkamäen yhteistoiminta tarkoitti.
Tiedämme millä tavoin varsinaisen herännäisyyden johtomiehet liikkeen alkuaikoina olivat kohdelleet Renqvistin raittiuspyrinnöitä: he olivat ne yksimielisesti hyljänneet. Seurauksena oli, että väkijuomien nauttiminen heränneitten pidoissa ja vierailuissa jäi yleiseksi tavaksi, niinkuin se muissakin sen ajan kansanryhmissä ja seurapiireissä oli. Historia todistaa, että moni lehti Suomen herännäisyyden vaiheissa XIX vuosisadalla olisi toisennäköinen, jos Karjalan kuuluisan raittiusmiehen kehoitukset alusta alkaen olisivat saaneet kannatusta herännäisyyden muilla mailla. Mutta jota enemmän aika edistyi, sitä oikeammalta alkoi Renqvistin kanta näyttäytyä kaikille, jotka puolueettomasti ja ihmisten mieliä katsomatta asiaa ajattelivat. Ja herännäisyyden kunniaksi on tunnustettava, että herännyt pappi, niinkuin olemme nähneet (IV, 295-297) oli ensimmäinen, joka valtiopäivillä puhui ehdottoman raittiuden puolesta. Ja vielä suurempi käytännöllinen merkitys on annettava Malmivaaran ja Malkamäen työlle kysymyksessä olevassa suhteessa. Minnepäin viimemainitun ajatukset väkijuomien käytöstä heränneitten piirissä olivat kehittymässä, tulee näkyviin jo Logrenin aikana. Muistamme muunohessa, miten hän, voittaen itsensä, meni varoittamaan tuota kuuluisaa johtomiestä tämän lankeemuksista kysymyksessä olevaan syntiin. Myöskin Malmivaara oli loukkaantunut siitä varomattomuudesta, jota moni herännyt väkijuomien käyttöön nähden osoitti. Hänkin ryhtyi taisteluun väkijuomien käyttämistä vastaan heränneitten piireissä, kehoittamalla kehoittaen kaikkia ehdottomaan raittiuteen. Samalle kannalle asettui Malkamäkikin.
Voidaksemme oikein arvostella, miten suurta taitoa tämä Malkamäen ja Malmivaaran taistelu kysyi, tulee meidän ottaa huomioon se miltei rajaton kunnioitus, jota heränneet antoivat menneiden aikojen johtomiesten neuvoille ja opetuksille ja miten vastenmielisiä he olivat luopumaan näiden neuvojen ja opetusten mukaan muodostuneista ja liikkeessä vakaantuneista tavoista. Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja kaikki tiesivät, että hän oli tuominnut tekopyhyydeksi Renqvistin taistelun kysymyksessä olevassa suhteessa. He tiesivät niinikään, että miltei kaikki muut heränneet papit sekä opissa että käytännössä ehdottomaan raittiuteen nähden olivat asettuneet Ruotsalaisen kannalle. Ja tämä katsantotapa oli "ukkojen aikana" vakaantumistaan vakaantunut heidän johtamissaan joukoissa. Aikana, jolloin toistupalaiset vieraantumistaan vieraantuivat liikkeestä ja uusi suunta siitä yhä päättävämmin pysyi erillään, yltyivät "ukot" ja heidän sanankuulijansa helposti tajuttavista syistä jyrkästi pitämään kiinni isien mielipiteistä ja niistä periaatteista ja tavoista, joita noudattaen liike menneinä aikoina oli kehittynyt ja suureksi kasvanut. Näin ollen oli raittiuskysymykseen koskeminen paljon vaikeampi asia, kuin pintapuolinen arvostelu olisi altis myöntämään, ja varma on, ettei sen muutoksen aikaansaaminen, joka 1880- ja 1890-luvulla kysymyksessä olevassa suhteessa on huomattava herännäisyyden mailla, olisi onnistunut mille johtajille tahansa. Että Malmivaara ja Malkamäki muutamissa vuosissa saivat ehdottoman raittiuden siunauksen periaatteessa tunnustetuksi heränneitten piireissä ja väkijuomien käytön kokonaan poistetuksi heidän pidoistaan sekä melkein kaikkien yksityisestä elämästä, osoittaa miten suurta luottamusta he jo näinä aikoina nauttivat kaikkialla herännäisyyden mailla.
Huomattavana tekijänä uusimman herännäisyyden elvyttämisessä on ollut "Hengellinen kuukauslehti", jota Malmivaara 1888 vuoden alusta alkoi toimittaa. Se ilmestyi painoarkin kokoisena kerta kuukaudessa, sisältäen paitsi hartauskirjoituksia ja eri tilaisuuksissa pidettyjä hartauspuheita, huomautuksia ja arvosteluja ajan polttavimmista uskonnollisista ja kirkollisista kysymyksistä, kertomuksia ja kuvauksia vanhoista manalle menneistä heränneistä, kirja-arvosteluja y.m. Ensimmäisenä ilmestymisvuotena sai lehti 900 tilaajaa, ja tämä tilaajamäärä kasvoi sittemmin vuosi vuodelta ripeästi. Jo XIX vuosisadan viimeisenä vuosina levisi "Hengellinen Kuukauslehti" kaikkiin seurakuntiin, missä heränneitä löytyi, ja sen merkitys heränneen kansan opettajana ja kokoojana tunnustettiin jo siihen aikaan kaikkialla suureksi. V. 1898 oli tilaajamäärä noussut yli 3,000.
Malmivaaran näinä aikoina suorittama kirjallinen työ ei rajoitu niihin hänen lukuisiin kirjoituksiinsa, jotka täyttävät useimmat sivut yllämainitussa, heränneitten yhä rakkaammaksi käyneessä aikakauslehdessä. Tavailen vielä tärkeämpi on muutama hänen 1890-luvulla julkaisemansa kirja. Tarkoitamme hänen kielellisesti ja osaksi muissakin suhteissa korjaamiaan "Siionin Virsiä" ja "Hengellisiä lauluja". Tässä näet ei ollut kysymyksessä vain vanhan kirjan vanhentuneen kielen korjaaminen, vaan ennen kaikkea tuon rakkaaksi käyneen kirjan käyttäjien vapauttaminen ennakkoluuloista, jotka ehkäisevästi vaikuttivat koko herännäisyysliikkeen kehitykseen. Asian laita oli seuraava.
Heränneitten miltei rakkaimmaksi kirjaksi oli monessa paikoin vuosikymmenien kuluessa tullut "Siionin Virret" ja "Hengelliset laulut". Ainakin käytettiin näitä virsiä enemmän kuin mitään muuta hengellistä kirjaa. Jo lapsina olivat heränneet oppineet ne ulkoa ja tutuimpana ohjeena sieluelämän eri tiloissa olivat heille näiden virsien sanat. Opillisesti kyllä tiedettiin, että raamattu on ylin ohje, mutta hyvin moni, joka ei asiaa sen tarkemmin ajatellut, antoi käytännössä noille rakkaille virsille saman arvon. Puhumattakaan siitä, että nouseva, kansakouluopetusta nauttinut sukupolvi ennenpitkää olisi kyllästynyt Virsien kielellisessä suhteessa nyttemmin kerrassaan vanhentuneeseen muotoon, olisi tämän muodon säilyttäminen ollut omiaan voimallisesti tukemaan sitä ahdasmielistä ja kaavamaista katsantotapaa, joka ennen Malmivaaran esiintymistä siellä täällä pyrki päästä vakaantumaan heränneitten piireissä. Viittaus Lounais-Suomen rukoilijain suhteeseen uusiin hengellisiin ja kirkollisiin kirjoihin riittää selvittämään, miten laajakantoinen Malmivaaran kysymyksessä oleva työ oli. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee tämä työ, kun hän paremmin kuin kukaan muu ymmärsi, miten kipeästi se tulisi koskemaan moneen vanhaan heränneeseen ja kuinka helposti se voisi synnyttää uutta hajaannusta suuren jaon tuhoista tuskin tointuneessa liikkeessä. Eivätkä koskeneet sitäpaitsi Malmivaaran korjaukset ainoastaan kieltä, vaan muutakin. Muunohessa lausui hän itse esipuheessa, että hän oli "jättänyt pois paljon virsiä, koska ne epäraittiin herrnhutilaishenkensä takia loukkaavat".
Malmivaaran virsikokoelman ensimmäinen vihko ilmestyi v. 1891. Että sitä muutamissa paikoin epäillen, vieläpä moittienkin luettiin, näkyy esim. muutamasta, Sotkamosta "Hengelliseen Kuukauslehteen" lähetystä vikoilevasta arvostelusta, jonka olivat kirjoittaneet "joukko näitten (virsien) rakastajia" ja jossa muunohessa sanotaan: "Kostein silmin ja vapisevin käsin pitelimme tätä uutta kokoelmaa käsissämme, sen läpi katseltuamme. Sisällinen ääni sanoi: tässä ei ole meillä enää nuo entiset rakkaat Sionin Virret ja Hengelliset Laulut, joita hurskasten esi-isäimme kera veisasimme." Vielä ankaramman tuomion julisti Juhani Niskanen Malmivaaran virsikokoelmasta, kiroomalla hänet Vanhan testamentin pyhien, heränneitten johtomiestenkin joskus käyttämällä kirouksella. Ei sovi kummastella, että Iisalmen heränneet, jotka muutenkin olivat alttiit vikoilemaan Pohjanmaan herännäisyysliikettä, asettuivat suosimansa johtomiehen kannalle, jääden siten elpyvästä herännäisyysliikkeestä; yhä enemmän syrjään. Kiuruvedellä sitävastoin, mistä Malmivaara v. 1892 oli muuttanut Paavolaan, jonka kirkkoherraksi hän edellisenä vuonna oli määrätty, otettiin uudet Siionin virret luottamuksella vastaan heti kokoelman valmistuttua v. 1893. Näin kävi myöskin Kalajoen-varrella ja Suupohjassa. Oudolta, vieläpä arveluttavaltakin muutos alussa muutamien vanhusten mielestä näillä herännäisyyden sydänmailla tuntui, mutta luottamus Malmivaaraan sekä se yksimielisyys, jonka hänen ja Malkamäen työ varsinkin näillä seuduin oli saanut aikaan, poisti ennenpitkää kaikki epäilykset. Toistupalaisuuden vuosi vuodelta pienenevissä ryhmissä sitävastoin pidettiin taipumattomasti kiinni vanhoista virsistä, ja uusien käytäntöön ottaminen suuressa herännäisyysliikkeessä eroitti ensinmainitut ryhmät entistä jyrkemmin siitä. Toistupalaisten silmissä oli Malmivaaran virsikokoelma ja sen käytäntöön ottaminen uusi todistus siitä väärästä hengestä, josta he jo kauan olivat "niskaslaisia" tuomiten syyttäneet.
XIX vuosisadan herännäisyyden viimeisen vuosikymmenen vaiheisiin kuuluu myöskin oman kirjakustannusliikkeen perustaminen heränneille. Huhtikuussa v. 1892 levitettiin herännäisyyden valtamailla Malmivaaran ja muutaman hänen ystävänsä allekirjoittama kehoitus perustaa kirjakustannusosakeyhtiön, jossa kehoituksessa muunohessa lausuttiin:
"Syvä huokaus kohoaa tätä nykyä armaan kansamme sydämestä. Vaikka onkin näennäisesti ulkonaisten rasitusten vaikuttama, ei sovi kieltää, että siinä ilmenee entistä syvempi totuuden kaipio. Jumalan sana alkaa vaatia puoleensa yhä suurempia joukkoja, ja valheen sana alkaa toimia yhtä rintaa. Jos milloinkaan, niin on ainakin sellaisena aikana velvollisuus hankkia kansalle taattua, raitishenkistä, raamatullista kirjallisuutta, jonka avulla hengellinen kehitys voi käydä hengelliseen suuntaan" — — — "Kansassa on säilynyt terveellinen arkuus uuteen kirjallisuuteen nähden. Lukemattomat totuutta etsivät eivät uskalla uusia kirjoja ostaa, kun ei ole takeita niiden hengestä, ja nuo vanhat rakkaat kirjat, joista isämme vaivoissaan ja taisteluissaan hakivat virvoitusta ja voimaa, ovat enimmäkseen kirjakaupoista loppuun myydyt. Sitäpaitse on kieli niissä vanhentunutta ja kaipaa kipeästi korjausta, joka ei turmele henkeä eikä laimistuta sisällystä. Onhan oikeutettu harrastus tuon kallisarvoisen aarteen säilyttämiseksi harhaoppien pyörteessä häilyvälle kansallemme. — Kun monesti on vaikea saada kustantajia sellaisille kirjoille, on meissä herännyt ajatus, että olisi perustettava kustannusosakeyhtiö, joka ottaisi tehtäväkseen yksinomaan sellaisen uskonnollisen kirjallisuuden kustantamisen, joka, perustuen raamatun sanaan sen kokonaisuudessa, liikkuu Lutherin, Arndtin, Freseniuksen, Nohrborgin y.m. edustamalla pohjalla, ja joka kirjallisuus vanhoista ajoista saakka on tullut rakkaaksi etenkin maamme heränneelle kansalle sekä kaikille, jotka kammovat lihalle mieluista, suolatonta evankeliumia tai parannuksetonta uskoa."
Suurta ymmärtämystä sai tämä kehoitus heränneen kansan puolelta osakseen. Jo kuukauden kuluessa merkittiin 2,500 sadan markan suuruista osaketta. Suurin osa merkitsijöistä oli talonpoikia. Heinäkuun 6 p:nä 1892 pidettiin perustava yhtiökokous Ylivieskan kirkonkylässä sijaitsevassa Ylitalonimisessä talossa. Tilaisuuteen oli kokoontunut paitsi muutamia pappeja ja muita säätyhenkilöitä noin 700 nouseva kansanjoukko, miltei yksinomaan herännyttä kansaa. Suurin osa oli kotoisin Kalajoen-varrelta ja Suupohjasta, mutta Savostakin oli kutsua noudatettu. Kaikkiaan oli kansaa 18 eri seurakunnasta. Tilaisuus oli juhlallinen. Se alkoi hartaushetkellä Ylitalon koivuilla koristetulla pihalla. Sääntöjen laatimisessa vallitsi mitä suurin yksimielisyys. Yhtiön nimeksi määrättiin Herättäjä ja sen toimintapaikaksi Oulun kaupunki. — "Hengellisessä Kuukauslehdessään" kerrottuaan kokouksesta ja siinä tehdyistä päätöksistä, lopetti Malmivaara kuvauksensa tästä tilaisuudesta seuraavin sanoin:
"Kokous päätettiin hartaushetkellä, jossa puhui sydämestä sydämeen meneviä sanoja talollinen J. Malkamäki. Harvoin saa kuulla niin elävähenkistä veisuuta, kuin tuossa tilaisuudessa, ja sydäntä särkevää oli nähdä tuon lukuisan kansaston viimeksi polvistuvan Jumalan eteen itkien rukoilemaan Häneltä armoa ja varjelusta itsellensä, kirkollemme ja lapsillemme sekä uutta herätystä koko kansallemme. Ikään eivät katoa tuosta tilaisuudesta saadut muistot, jotka ovat uusi elävä todistus siitä, että Herra elää ja pyytää meitäkin saattaa elämästään osallisiksi."
Tähän tapaan ajattelivat muutkin Herättäjä-yhtiön perustavassa kokouksessa käyneet. Kaikki tunsivat, ettei sen merkitys rajoittuisi vain siihen päivään, jona se pidettiin, vaan että siinä Herraa avuksi huutamalla tehdyt päätökset tulisivat kantamaan hedelmää tulevaisuudessakin. Laskut yhtiön taloudellisesta kannattavaisuudesta supistuivat kyllä ennenpitkää paljon pienemmiksi, kuin alussa oli arveltu, tuottaen joskus johtokunnalle huoliakin, mutta henkisessä ja hengellisessä suhteessa olivat tulokset rohkeimpiakin toiveita suuremmat. Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat jo lähinnä seuraavina vuosina heränneitten suuriksi juhlatilaisuuksiksi, joihin tuhansiin nousevissa joukoissa herännyttä kansaa läheltä ja kaukaa saapui. Paitsi v. 1899, jolloin vuosijuhla vietettiin Kiuruvedellä, pidettiin nämä kokoukset 1890-luvulla, niinkuin tavallisesti myöhemminkin, Pohjanmaalla — Malkamäen talossa Ylistarossa (1893), Palosaaren talossa Nivalassa (1894), Paavolan pappilassa (1895), Jaskarin talossa Nurmossa (1896), Suvannon talossa Ylivieskassa (1897), Aution talossa Ylistaron Untamalan kylässä (1898). Se suuremmoinen vieraanvaraisuus, jota herännyt kansa alusta alkaen näissä tilaisuuksissa on osoittanut kokouksiin saapuneille, ja satoihin nousevat hevoskyydit, jotka rautatien asemilta kuljettivat matkustajia juhlapaikalle ja sieltä takaisin, ovat nekin puolestaan voimallisesti todistaneet, että heränneet vieläkin ovat alttiit tekemään uhrauksia isien perinnön säilyttämiseksi.
Herättäjän vuosikokoukset muodostuivat alusta alkaen hartaustilaisuuksiksi. Ja hengellistä elämää herättäviä, virkistäviä sekä rakentavia ne ovat olleet. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen on näissä kokouksissa syttynyt uudelleen monessa jo kylmenevässä sydämessä. Tärkeätä on niinikään ollut, että näissä tilaisuuksissa on yhdessä muisteltu herännäisyyden vaiheita menneinä aikoina ja näistä keskusteluista päästy yhä paremmin käsittämään, miten vaikeissa oloissa heränneitten isien perintö monesti koottiin, kuinka suurissa ahdingoissa sen säilyttäjät sittemmin usein olivat ja kuinka velvoittavana vaatimuksena poistuvat sukupolvet uskoivat sen hoidon ja kartuttamisen lapsilleen. Seurustelu muiden seutujen heränneitten kanssa rikastutti kalliiden muistojen varastoa, vapautti kotiseudun yksipuolisesta ja ahtaasta katsantotavasta, laajensi näköpiiriä ja auttoi käsittämään, mitä toimenpiteitä edistyvä aika Suomen herännäisyyden edustajilta vaati. Tämä koski varsinkin liikkeen suhdetta niihin sivistysvaatimuksiin kansan syvien rivien hyväksi, joita yhä kuuluvammin juuri näinä aikoina julki lausuttiin. Hyvän pohjan heränneitten liiallisesta arkuudesta kaikkeen uuteen nähden vapautuvalle katsantotavalle oli Logren laskenut puolustamalla kansakouluja y.m. sivistystyöhön vaativia toimenpiteitä, mutta tuon etevän johtomiehen näitä asioita koskevat tuumat ja mielipiteet olivat kehitettävät ja johdatettavat enemmän hedelmää kantamaan. Tässäkin suhteessa oli Malkamäki kotiseuduillaan sekä matkoilla herännäisyyden muilla mailla tehnyt paljon työtä. Suuri oli se ymmärtämys, minkä Malmivaaran tuumat heränneen kansan kaikenpuoliseksi kehittämiseksi häneltä saivat osakseen, ja taidolla hän valmisti niille vastakaikua tuon kansan sydämessä. Varsinkin yksi näistä Malmivaaran tuumista ansaitsee huomiota. Hän näet alkoi jo 1890-luvulla miettiä kansanopiston perustamista heränneitten lapsille. Tätä opistoa hän suunnitteli jyrkän herännäisyyden kannalla toimivaksi kasvatus- ja sivistyslaitokseksi. Herättäjän vuosijuhlassa Nurmossa v. 1896 otti hän ensin asian puheeksi. Ehdotus sai osakseen lämmintä myötätuntoa Suupohjassa, mutta ei vielä muualla, jonka tähden se toistaiseksi jäi vain ehdotukseksi. Niin kävi muutaman toisenkin, niinikään Malmivaaran tekemän ehdotuksen, jonka silmämääränä oli hengellisen elämän elvyttäminen herännäisyyden mailla. Tarkoitamme Herättäjän toiminnan laajentamista sisälähetysseuran perustamisella liikkeelle. Yllämainitussa, Untamalassa v. 1898 pidetyssä vuosijuhlassa päästiin niin pitkälle, että valittiin 20-miehinen toimikunta laatimaan ehdotusta tämänkaltaisen seuran toiminnalle, mutta hanke jäi toistaiseksi vielä toteutumatta. Myöntää täytyykin, että tämä yritys, samoinkuin kansanopiston perustamistuumat, vaatikin pitempiaikaista valmistusta sekä kysyi kustannuksia, joita oli sitä suurempi syy punnita, kun kustannusosakeyhtiö Herättäjän tulot eivät siihen aikaan vielä riittäneet sen menoja korvaamaan. Mutta vaikka kysymyksessä olevat hankkeet toteutuivatkin vasta myöhemmin, kuuluvat niiden syntysanat kuitenkin Suomen Siionin XIX vuosisadan historiaan, nekin puolestaan todistaen, miten kallisarvoisia tehtäviä tämän vuosisadan herännäisyys jätti perintönä seuraavalle. Kun tulevaisuudessa liikkeen vaiheet 1880- ja 1890-luvuilla, joita tämän kirjoittaja helposti tajuttavista syistä ei ole voinut kuin aivan ylimalkaisesti käsitellä, tarkoin tutkitaan ja noina aikoina tehdyn työn tulokset täysin näkyvät, on tutkija löytävä yhä uusia näkökohtia todistamaan, miten tärkeä varsinkin Wilhelm malmivaaran ja Juho Malkamäen toiminta herännäisyysliikkeen riveissä jo silloin oli.
* * * * *
Malmivaaran kera toimivat XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä elpyvän herännäisyysliikkeen hyväksi muutamat papit, joiden muisto kauan on säilyvä heränneen kansan kiitollisessa mielessä. Huomattavimmat heistä mainittakoon seuraavassa.
Voimallisena kaikui 1880-luvulla Nilsiässä, Rautavaaralla, Pielisjärvellä sekä seuraavan vuosikymmenen alussa Rääkkylässä ja Tuusniemellä Johannes Sidensnören herätyshuuto. Hän oli syntynyt talonpoikaisista vanhemmista Liperissä v. 1855 ja epäilemättä jo lapsuudessaan tutustunut heränneitten katsantotapaan. Tultuaan papiksi v. 1884, antautui hän koko sydämestään uupumistilastaan heräjävän herännäisyyden tulkiksi. Sidensnören heikko terveyskään ei voinut lamauttaa sitä innostusta, millä hän toimitti paimentyötään. Hänen sanankuulijansa ovat kertoneet, että hän monesti, voimiaan äärimmäisiin asti jännitettyään, sylki verta astuttuaan alas saarnatuolilta. Herran huoneen kiivaus kulutti häntä. Jo v. 1892 kutsui Ylipaimen hänet kotia.
Josef Fredrik Cajan, ennen (II, s. 528 ja 534) mainitun, historiankirjoittajana tunnetun J. F. Cajanin (k. 1887) poika syntyi 1850 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Lohtajalla ja Lestijärvellä, pääsi hän v. 1882 Reisjärven ja v. 1897 Lohtajan kirkkoherraksi. Jo näinä aikoina oli Cajanin vakaata herännäisyysleimaa kantava koti heränneitten rakkaimpia käyntipaikkoja ja hänen nimensä tosi ystävän nimenä tunnettu laajoissa piireissä.
Yhtä muuttumattomalla uskollisuudella kuin Cajan on Erkki Pesonen (synt. 1856) vuodesta 1881, jolloin hänet vihittiin papiksi, palvellut uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä. Oltuaan ylimääräisenä pappina Kauhavalla, missä muiden kera varsinkin ennen (III, 433) mainittu Sven Toppari häneen vaikutti, pääsi hän v. 1890 Muhoksen kappalaiseksi, jossa virassa hän vielä vuosisadan lopussa oli. Puhujana Herättäjän vuosijuhlissa, kirjoituksillaan Hengelliseen Kuukauslehteen sekä vilpittömällä rakkaudellaan heränneisiin on Pesonen saanut paljon ystäviä niiden seurakuntien rajojen ulkopuolellakin, joissa hän pappina on toiminut.
Nilsiästä siirrettiin ennen (IV, 531) mainitsemamme Pekka Korhonen v. 1891 Ylivieskaan, missä hän, heränneisiin yhä likemmin liittyneenä, toimi kirkkoherranapulaisena ja -sijaisena kaksi vuotta, joiden kuluttua tapaamme hänet kappalaisena Vihannissa, jota virkaa hän hoiti vielä vuosisadan lopussa. Korhosen ääni kuului kaikissa 1890-luvulla pidetyissä Herättäjän vuosijuhlissa sekä lukuisissa muissa tilaisuuksissa, joihin heränneitä eri seuduilta kokoontui. Hänenkin kirjoituksiaan tapaa tuon tuostakin näiden vuosien Hengellisessä Kuukauslehdessä ja hänen nimensä Herättäjän kustantamien julkaisujen kansilehdillä.
Kainuunmaan etäisillä seuduillakin oli herännäisyydellä XIX vuosisadan lopussa huomattu edustaja ja luotettava kannattaja. Tarkoitamme Kajaanin kappalaista Johannes Väyrystä (synt. 16/4 1860). Tultuaan papiksi v. 1885, toimi hän ensin ylimääräisenä pappina Haapajärvellä sekä sittemmin Revonlahdella vuoteen 1894, jolloin hän muutti Kajaaniin. Väyrynen on ahkerasti kirjoittanut kirjoituksia Hengelliseen Kuukauslehteen, jota paitsi Herättäjä on julkaissut hänen syvämietteisiä kirjoituksiaan. Puhujanakin tuli hän jo 1890-luvulla heränneitten vuosijuhlilla y.m. tunnetuksi. Rakkaudella paimentyössään liittyen herännäisyyden vanhoihin traditsiooneihin, joita hän ymmärtämyksellä heränneitten lapsilta tutkien tiedusteli, nähtiin hänet usein niissä tilaisuuksissa ja kokouksissa, joissa neuvoteltiin liikkeen järjestämisestä ja elvyttämisestä.
Muista herännäismielisistä ja herännäisyyteen näinä aikoina liittyneistä vanhemmista papeista mainittakoon vielä Pielisjärven kappalainen E. K. Kyander (synt. 1852), joka 1890-luvulla ahkerasti kirjoitteli Hengelliseen Kuukauslehteen, sekä Jalasjärven kappalainen Y. G. Forsman (synt. 1857), joka niinikään oli ensimmäisiä sielunpaimenia, jotka avonaisesti tunnustivat kannattavansa uudestaan elpyvää herännäisyysliikettä.
Ruotsinkielisen Pohjanmaan herännäisyyteen luettavista papeista XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä on huomattava Jaakko Joel Wegelius. Hän syntyi v. 1846 ja vihittiin papiksi 1872. Toimittuaan sielunpaimenena eri seuduilla ja oltuaan muunohessa kappalaisena Lapualla (1885-88), pääsi hän viimemainittuna vuonna kirkkoherraksi Kruununkylään, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti v. 1914. Wegeliuksen vilpittömyys ja hänen vakava, nöyrä mielensä hankkivat hänelle paljon ystäviä herännäisyyden suomenkielisissäkin seuduissa. Uudestaan elpyvään herännäisyysliikkeeseen suhtautui hän aina myötätuntoisesti.
* * * * *
Jos vanhemmat papit jaon ajoilta perittyjen ennakkoluulojen estäminä ylimalkaan suhtautuivatkin kylmästi 1880- ja 1890-luvulla uuteen eloon virkistyvään herännäisyysliikkeeseen ja pysyivät sille vieraina, liittyi siihen jo vuosisadan lopussa paljon uusia, sielunpaimenen tehtäviin valmistuneita miehiä. Seuraavat heistä ottivat jo XIX vuosisadan lopussa osaa Herättäjän kokouksiin ja olivat jo siihen aikaan heränneelle kansalle tuttuja ja rakkaita: A. V. Karttunen, synt. 1864 ja vihitty papiksi 1888, R. Makkonen, synt. 1863, vihitty papiksi 1893, K. Z. Simelius, synt. 1870, vihitty papiksi 1893, k. 1916, A. Riihimäki, synt. 1869, k. 1904 ja A. Oravala, synt. 1869, jotka vihittiin papeiksi 1896, F. V. Leino, synt. 1873, k. 1914 ja J. Hannuksela, synt. 1866, jotka vihittiin papeiksi 1897, sekä M. L. Saaninkoski, synt. 1872 ja vihitty papiksi 1898. Vuosisadan vaiheessa kasvoi näiden herännäisyyden riveihin astuvien nuorten pappien luku paljon.
* * * * *
Piispa K. K. Ottelin (k. 1864) ja arkkipiispa Edvard Bergenheim (k. 1884) olivat viimeiset kirkon hallitusmiehistä, joiden muistoon liittyy vainomielisyyttä herännäisyyttä vastaan. Kauan ei viipynyt, ennenkuin herännäisyyden ystävät näissä piireissä tapasivat miehen, joka osoitti liikkeelle ja siihen liittyneille papeille ystävällistä mieltä. Tarkoitamme G. Johanssonia, joka jo Kuopion hiippakunnan piispana (1885-96) oli tilaisuudessa tutustumaan liikkeen silloisiin oloihin Pohjois-Savossa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Paitsi että hän suhtautui siihen ymmärtämyksellä ja myötätunnolla, on huomattava, että hänen hierarkkisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapaa katsantotapansa, hänen veljellinen esiintymisensä papistoa kohtaan ja ennen kaikkea hänen syvälliseen uskonnollisuuteen perustuva katsantokantansa olivat omiaan voimallisesti painamaan alas vanhoja, herännäisyyttä tuomitsevia ennakkoluuloja sekä valmistamaan uutta aikaa, jossa tämäkin liike entistä vapaammin voisi vakaantua ja kehittyä. Tätäkään näkökohtaa emme saa syrjäyttää, jos mielimme puolueettomasti arvostella herännäisyyden nousua XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä.
Silmäillessämme herännäisyyden vaiheita XIX vuosisadan loppuaikoina, kiintyy huomiomme niihin henkilöihin, jotka liikkeen aikaisemmilta ajoilta olivat jääneet silloiselle sukupolvelle todistamaan, mitä olivat nähneet ja kokeneet.
Huomattavin näistä vanhoista oli Suupohjassa ennen (III, 433) mainittu Sven Toppari eli Heikkilän Vennu, joksi häntä kotiseudullaan tavallisesti nimitettiin. Niinkuin olemme nähneet, oli hän N. K. Malmbergin likeisimpiä ystäviä, joka näkyy siitäkin, että tämä vähä ennen kuolemaansa määräsi hänet nuorimman poikansa holhojaksi. Toppari puolestaan kunnioitti Malmbergia elämänsä loppuun asti muuttumattomalla kunnioituksella. Kun hän puhui "pastorista", piti jokaisen tietää, että hän omisti tämän nimen oikeastaan vain yhdelle — Malmbergille. Herätykseen tuli hän v. 1840. jolloin herätyksen tuulet niin voimakkaasti puhalsivat muunmuassa Kauhavalla, missä hän asui. — Vaikkei Topparilla milloinkaan ollut Malmbergista muuta sanomista kuin hyvää ja vaikkei hän vikoillut Vilh. Niskastakaan, joutui hän ensinmainitun kuoltua kuitenkin erilleen siitä joukosta, joka, liittyen näiden johtomiesten opetuksiin, jäi edustamaan varsinaista herännäisyyttä. Voimallinen oli tosiaankin se eripuraisuuden ja eriseuraisuuden henki, jonka alaisena silloinen herännäisyys oli, kun ei Topparikaan hajoittavalta vaikutukselta säilynyt. Mutta ei hän silti uuden suunnan tai toistupalaisten tavoin vikoillen tuominnut uudestaan kokoontuvaa herännäisyysliikettä, hän vain alakuloisena vetäytyi siitä syrjään. Hän oli Malmbergin ajan miehiä eikä päässyt kotiutumaan niissä olosuhteissa, joihin herännäisyys nyttemmin oli johtunut.
Toppari oli lahjakas ja syvämietteinen mies. Ahkerasti luki hän raamattua, pyytäen perehtyä varsinkin Paavalin kirjeisiin. Ne kovat koetukset, joiden alaiseksi hän usein joutui — muunohessa täytyi hänen saattaa kaikki lapsensa, joista hänellä muutenkin oli paljon surua, toisen toisensa perästä hautaan — ahdistivat häntä likemmäs Herraa. Hänen luonnettaan ja uskonnollista kantaansa kuvaa esim. seuraava. Kerran matkalta tullessaan löysi Toppari talonsa tuhkaläjänä. Raunioilla istuvalta isännältä kysyi muuan ohimenevä: "Mitä ukko nyt ajattelee?" Vastaus kuului: "Olen kiitollinen Jumalalle siitä, kun niin vähän antoi palaa. Minulta on palanut ainoastaan koti ja kartano, mutta palamatta jäi pelto ja karja, raha, tavara, hyvä puoliso, hurskas ja hyvä esivalta, hyvä hallitusmeno, tarpeellinen ilma, rauha, terveys, hyvät tavat, uskolliset ystävät, hyvät kylänmiehet ja muita senkaltaisia". — Puhujana seuroissa ei Toppari milloinkaan liene esiintynyt, mutta sitä huomattavammat olivat hänen ahtaammissa piireissä lausumansa neuvot ja opetukset, joiden kohti käypää voimaa pureva, harvinaisen taitava iva silloin tällöin lisäsi. Varsinkin nuoriin pappeihin, Malmivaaraan, Erkki Pesoseen y.m. oli hänen vaikutuksensa suuri. — Uusiin, Suupohjassa ennen tuntemattomiin uskonnollisiin liikkeisiin, evankeliseen ja vapaakirkolliseen suuntaan, suhtautui hän jyrkästi hyläten, tavallisesti kohdellen niiden tunkeilevia edustajia leikillisellä ivalla.
Huolimatta Topparin vieraantumisesta herännäisyysliikkeestä, jota hän sitäpaitsi elämänsä loppuaikoina jälleen lähenteli, pitivät kaikki, jotka likemmin olivat häneen tutustuneet, häntä huomiota ansaitsevana kristillisenä luonteena ja varsinkin siihen nähden historiallisena henkilönä. — Toppari kuoli 70 vuoden ikäisenä v. 1893.
Samana vuonna, kuin Toppari, kuoli toinenkin Suupohjan herännäisyyden merkkimiehiä, seurapuhujanakin tunnettu, ennen (IV, 523) mainittu Jaakko Sinnenmäki. Syntyneenä Lapuan Hellanmaalla v. 1820 ja siellä mieheksi varttuneena oli hän 20 vuoden ikäinen, kun N. K. Malmbergin voimallinen herätyshuuto sai niin monen nuorukaisenkin näillä seuduin vedetyksi parannuksen tielle. Yksi näistä oli Sinnenmäkikin, vaikka hän alussa vastusteli ja huvitusten pyörteessä koetti tukehuttaa levottomaksi tulleen omantuntonsa ääntä. Mutta kun hän sitten antautui tätä ääntä kuulemaan ja usein rupesi käymään Malmbergin seuroissa, liittyi hän päättävästi heränneisiin ja pysyi uskollisena tälle päätökselleen elämänsä loppuun asti. Ja heränneitten liitossa sekä kanssakäymisessä heidän kanssaan kehittyi hän jaloksi ja paljon hyvää vaikuttavaksi kotiseutunsa herännäisyysliikkeen pylvääksi. Sinnenmäki oli omantunnon mies, ankara itseään kohtaan ja ankara synnille, näkyi tämä sitten hänen omissa uskonheimolaisissaan tai muissa. Mutta muisto hänen taisteluista Herraa vastaan nuoruudenaikana oli Pyhän hengen koulussa tehnyt hänet nöyräksi, ja sentähden oli hän erinomaisen lempeä erehtyviä kohtaan. Ja hellää leimaa kantoivat juuri tästä syystä hänen seurapuheensakin, hellää ja sentähden niin viehättävää. Perheenisänä sekä talonsa isäntänä oli Sinnenmäki jalona esimerkkinä kaikille, jotka hänet tunsivat. Hänen tosi kristillistä luonnettaan täydentämässä oli sääliväisyys kaikkia kärsiviä kohtaan, joka sääliväisyys muunohessa osoittautui aineellista apua tarvitsevien alttiissa auttamisessa. Sinnenmäki oli tunnettu laajalti heränneitten piireissä ja varsinkin hänen kotiseudullaan on hänen muistonsa vielä tänään rakas. Hän kuoli syyskuun 28 p:nä 1893. Satoihin nouseva ystäväjoukko saattoi hänet kaipuulla Lapuan kirkkomaalle, missä hänelle oli valmistettu viimeinen leposija hänen asetoverinsa Arvi Logrenin haudan läheisyyteen.
Suupohjan herännäisyyden merkkihenkilöistä vetää vielä XIX vuosisadan viimeisellä vuosikymmenelläkin huomion puoleensa ennen (IV, 479) mainittu Justiina Rautakorpi eli "Rautakorven Tiina". Hän näet kuoli vasta v. 1893 ja oli loppuun asti sama teräväpäinen ja muihin paljon vaikuttava nainen kuin elämänsä paraimpina vuosina. Varsinkin nuorista tytöistä piti hän äidillistä huolta, kylväen heidän sydämiinsä elämän sanan siemeniä. Mutta muitakin hän nuhteli synnistä ja neuvoi elämän tielle. Hän oli niitä harvoja, joiden tapana on itkeä itkevien ja iloita Herrassa iloitsevien kanssa. Myöskin "koulumestarina" oli hän tunnettu. Taipumattomimpia ja kankeimpia lukijoita toimittivat papit monesti hänen kouluunsa. Siellä heidän milloin tukkapöllyn, milloin juustopalan kehoittamina, täyttyi tehdä työtä, sillä seurauksella, että he oppivat. Talvisaikana oli hänen tupansa täynnä sekä hyviä että huonoja lukijoita. — Suurta iloa tuotti Tiinalle nuorten pappien liittyminen heränneisiin. Hän nimitti heitä pojikseen, silitti heidän päätään ja lausui: "Onpa minulla sinussakin oikein kaunis poika".
"Milloinkahan tälle minun pitkälleperjantailleni ilta joutuu?" kirjoitti Tiina keväällä 1893 Malmivaaralle. Se tuli saman vuoden joulukuussa. Hän oli silloin 78 vuoden vanha.
Keski-Pohjanmaallakin eli vielä vuosisadan lopussa menneiltä ajoilta heränneitten piirissä laajalti tunnettu vanha nainen, ennen (II, 69) mainittu Kaisa-Liisa Oja, eli "Vaivalan mummo", jolla nimellä häntä vielä tänään muistetaan. Samoinkuin Rautakorven Tiina oli hänkin tunnettu kauniista veisuäänestään. Niinkuin muistamme, hän ensin Kalajoen-varren heränneille opetti Siionin virsien säveleet. Kaisa-Liisa Oja kuoli kotipitäjässään, Nivalassa, v. 1901 79 vuoden vanhana. — Toinenkin Kalajoen-varren vanhoista heränneistä naisista on edellä muiden muistettava: Fredrika Ylitalo o.s. Olmola (k. 1883). Varsinkin kotipitäjässään Ylivieskassa sai hän heränneiltä osakseen yksimielistä kunnioitusta ja rakkautta, ollen kristillisellä vaelluksellaan ja valvovalla mielellään kehoittavana esimerkkinä kaikille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa.
V. 1875 kuoli 85 vuoden vanhana Nivalassa Kalajoen käräjien ajoilta tunnettu, ennen mainittu Matti Niemi. Niinkuin olemme nähneet, oli hän tuon pitkän käräjäjutun aikoina oikeudessa syytettyjen heränneitten talonpoikien eturivin miehiä, eli oikeammin: Paavo Ruotsalaista lukuunottamatta heidän huomatuin edustajansa. Silloin niin urhoollisesti puolustamalleen vakaumukselle pysyi hän uskollisena loppuun asti.
Niinä aikoina, jolloin Herättäjän toiminta alkoi, muutti Savosta Kalajoen-varrelle Antti Rissanen. Toimien sittemmin useita vuosia yhtiön kolportöörinä, vei hän tietoja elpyvän herännäisyyden tilasta Pohjanmaalta Savoon ja muihin osiin maata. Huono kuulo sekä ahdasmielisen jyrkkä vanhoillisuus olivat haittana hänen toiminnalleen, johon hänellä muissa suhteessa oli hyviäkin edellytyksiä. Seurapuhujana onnistui hän usein hyvinkin, jonka tähden häntä pyydettiin esiintymään Herättäjän vuosijuhlissakin sekä muissa juhlatilaisuuksissa. Rissanen kuoli v. 1916 Nivalassa, missä hän elämänsä loppuaikoina asui.
Huomiota Kalajoen-varren herännäisyyden muistojen kerääjänä ja kertojana ansaitsee ennen mainittu Simo Pylväs. Hän oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei suinkaan tarttunut kynään kirjoituksillaan mainetta saadakseen. Muiden, varsinkin Malmivaaran kehoituksesta ryhtyi hän kirjoittamaan Taneli Rauhalasta sekä kotiseutunsa herännäisyydestä tämän aikana. Varsinkin kotipitäjänsä, Ylivieskan, uskonnolliset olot tunsi hän tarkoin. Ollen tunnollinen luonteeltaan, käsitteli hän herännäisyyden muistoja tarkalla huolellisuudella. Niinkuin esim. hänen kertomuksistaan Kiireen talven vaiheista näkyy (IV, 490) arvostelee hän henkilöitä ja tapahtumia kiitettävällä puolueettomuudella. — Muutamana elokuun päivänä v. 1899, kun Pylväs perheensä kera oli istuutunut puolipäivä-pöytänsä ääreen, iski salama hänet kuoliaaksi.
Simo Pylväs on todistuksena siitä, että niitä henkilöitä vieläkin löytyi, jotka menneiden aikojen heränneitten tapaan keräilivät herännäisyyden muistoja ja jättivät niistä kertomuksia jälkimaailmalle. Tämä on sitä tärkeämpää, koska me turhaan, varsinkin XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tiedustelemme tämmöisiä kirjoituksia liikkeen siihen aikaan vielä eläviltä papeilta ja muilta korkeampaa koulukasvatusta saaneilta vanhoilta henkilöiltä. Sentähden ansaitsevatkin kansanmiesten ja kansaa lähellä olleiden henkilöiden toimenpiteet kysymyksessä olevassa suhteessa suurta tunnustusta. Ruotsinkielisenkin Pohjanmaan herännäisyyden muistoilla on ollut tämänkaltainen vartija. Tarkoitamme ennen (IV, 280) mainitsemaamme kansakoulunopettajaa A. Svedbergiä. Hän oli kotoisin Storsvedin talosta Munsalassa, missä hän kuolikin v. 1889. Oltuaan ensin lastenopettajana Munsalassa, tuli hän v. 1862 kansakoulunopettajaksi siellä, pysyen tässä toimessa kuolemaansa asti. Svedberg nautti suurta luottamusta, joka nähdään siitäkin, että hän kuului siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli tarkastaa Uno Cygnaeuksen kansakoululaitoksen järjestämisestä tekemää ehdotusta, sekä että hän vuodesta 1877 kuolemaansa asti kaikilla valtiopäivillä oli talonpoikaissäädyn edustajana. Paitsi kirjoituksia "Folkvännen", "Barnavännen", "Österbotten" ja "Österbottniska posten" nimisissä y.m. lehdissä (myöskin Ruotsin ja Norjan lehdissä) on hän julkaissut kirjasia, joissa hän muunohessa kertoo herännäisyyden vaiheista kotiseuduillaan. Kaikissa näissä kirjoituksissa kohtaa meitä vakava uskonnollinen mieli, ja hänen arvostelunsa herännäisyydestä ja sitä edustaneista henkilöistä ilmaisee lämmintä myötätuntoa ja vilpitöntä rakkautta tähän liikkeeseen.
Marraskuussa 1895 kuoli äkkiä Iisalmen heränneitten viimeinen varsinainen johtomies Juhani Niskanen. Niinkuin olemme nähneet (IV, 547), oli hän auttamattomasti loukkaantunut Malmivaaraan tämän julkaisemien Siionin virsien tähden. Huonon palveluksen hän tällä teki Iisalmen heränneille, jotka siitä alkaen jäivät erilleen muusta herännäisyydestä. Niskanen oli vanhan ajan mies. Kaiken lahjakkaisuutensa uhallakaan hän ei voinut seurata niitä uudistuspyrinnöitä, joita elpyvä herännäisyys otti ohjelmaansa. Syynä tuohon hänen jyrkkään vanhoillisuuteensa oli sitäpaitsi epäilemättä myöskin itserakkaus, joka esti häntä alistumasta muiden neuvottavaksi.
Paljon nöyrempi oli Juhani Niskasen nuorempi veli Kusti Niskanen, jonka suullisiin kertomuksiin Savon herännäisyyden menneistä vaiheista usein ennen olemme viitanneet. Hänkin oli harvinaisen lahjakas mies, valistunut, hienotunteinen ja laajanäköinen kuni ani harvat. Hänen tietonsa olivat koulua käymättömän miehen tiedoiksi suuret. Ne oli hän ahkeralla lukemisella ja terävällä arvostelukyvyllään itselleen hankkinut ja taitavasti, tosi valistuneen miehen tavoin hän niitä käytti. Monta kaunista piirrettä oli Kusti Niskasen luonteessa. Niinpä hän esim. ei kärsinyt kuulla panettelua. Kun pappeja moitittiin, hän lausui: "Ne on Herra virkaan asettanut ja ne vastaavat itse hänelle siitä, jos kehnosti sen hoitavat; koetetaan me vain pysytellä omissa asioissamme". Veljelleen osoitti hän kunnioitusta eikä riitaantunut hänen kanssaan, vaikka mielipiteet eivät aina sopineet yhteen. — Kusti Niskasen koti Iisalmen Haapajärven rannalla olevassa Puustellinniemessä oli harvinaisen miellyttävä. Ensikertalainenkin sai siellä osakseen sydämellistä kohtelua sekä altista vieraanvaraisuutta, vaikka isäntä olikin köyhä. — Seuraelämään otti hän osaa, käyden usein Kiuruvedenkin heränneitä tervehtimässä. Hänen kuolemansa oli tuntuva isku tämän puolen herännäisyydelle. Niskasen nöyrää mieltä ja hänen sanan paraammassa merkityksessä lapsellista uskonnollista katsantotapaansa kuvaavat seuraava hänen muutamassa ystäväpiirissä, missä puhuttiin taivaan riemusta ja kirkkaudesta, lausumansa sanat: "Minä tyytyisin ovenvartijan virkaan Jumalani huoneessa. Saisinhan aina teitä muita sisään laskiessani vilaukselta oven raosta nähdä, mikä riemu ja kirkkaus teillä on nautittavana, ja siinä olisi minunlaiselle yltäkyllin autuutta".
Syynä siihen, ettei Iisalmen herännäisyys näidenkään etevien merkkimiesten aikana päässyt nousemaan, vaan itseensä sulkeutuneena kangistui kaavaan, oli ainakin osaksi se, että H. K. T. Brofeldt, joka vuodesta 1865 oli kappalaisena ja 1883 kirkkoherrana seurakunnassa, niinkuin jo olemme maininneet (IV, 508), kannatti beckiläistä, yksilön suhdetta Herraan teroittavaa katsantotapaa ja siitäkin syystä vieraantui heränneistä, joille seurakuntakäsitteen teroittaminen oli niin tärkeä asia. Sitä hajaannusta ja epävarmuutta, joka näinä aikoina on nähtävänä Iisalmen seurakuntaelämässä, eivät Brofeldtin ytimekkäät saarnatkaan, joita hän verrattoman luonnollisesti ja taitavasti kansanomaisella kielellä esitti, eikä hänen vaatimaton ja itsekkäisyydestä vapaa kanssakäyminen seurakuntalaistensa kanssa saaneet korjatuksi. Brofeldt kuoli v. 1914.
XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla eli vielä monta säätyläisnaistakin, jotka nouseville sukupolville lämpimin sydämin kertoivat sekä pitkän elämän koulussa vakaantuneella kristillisellä luonteellaan todistivat herännäisyydestä. Etenkin muutamat heistä vetävät edellä muiden vielä elämänsä myöhäisenä iltanakin huomiota puoleensa:
Stenbäck-veljesten sisar, jyrkkä, teräväpäinen ja suora Charlotte Fredrika Achrén (IV, 400), joka elämänsä loppuajan asui Kuopiossa, missä hän 90 vuoden ikäisenä kuoli v. 1903; Ätsärin kappalaisen K. E. Bergrothin (IV, 427) lämminsydäminen, jaon aikoja katkerasti sureva sekä herännäisyyden menneitä vaiheita hellästi uskollisessa sydämessä säilyttävä leski Karolina Amalia Bergroth, o.s. Stenbäck (k. 93 vuoden vanhana 1906); K. R. Pettersonin leski, Jaakko Wegeliuksen tytär Vendla Petterson (synt. 1824), tunnettu uskollisuudestaan herännäisyyden muistoille sekä isänmaallisesta mielestään.
Paitsi Otto E. A. Hjeltiä tapaamme XIX vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä muutamia muita vanhempaan sukupolveen kuuluvia henkilöitä, jotka pääkaupungin hälinässä edustavat herännäisyyttä ja joiden ympärille tähän liikkeeseen liittyneet nuoremmat heränneet kokoontuivat hartausseuroja pitämään. Tarkoitamme Säämingistä kotoisin olevaa sahanhoitajaa Gabriel Pesosta (k. 1906), jonka Juho Malkamäki oli johdattanut uudistuneen herännäisliikkeen tuttavuuteen, sekä hänen vaimoansa Matti Liukon (I, 351) tytärtä Anna Pesosta (synt. 1840). Rakkaassa muistossa säilyttäen Säämingin herännäisyyden vaiheita, joita he esi-isiltään olivat kuulleet ja joita he osaksi omin silminkin olivat nähneet, liittyivät nämä henkilöt epäilyksettä XIX vuosisadan lopussa elpyvään herännäisyyteen, tunnustaen sitä samanhenkiseksi kuin heidän kotiseuduillaan liikkunut, nyttemmin väsähtänyt liike. Gabriel ja Anna Pesosen poika, filos. maisteri Matti Pesonen (synt. 1868) ryhtyi jo 1890-luvulla tarmokkaasti toimimaan herännäisyyden riveissä.
* * * * *
Kuinka levinnyt herännäisyys XIX vuosisadan lopussa oli, voitaneen jossain määrin päättää Hengellisen Kuukauslehden tilaajamäärästä eri seuduilla. Seuraavat numerot vuodelta 1898, jolloin lehden tilaajamäärä nousi 3,000 ja jolloin sitä levisi 220 eri seurakuntaan, osoittavat mihin seutuihin sitä eniten tilattiin: Haapajärvi 36, Isokyrö 60, Jalasjärvi 46, Kajaani 34, Kannus 22, Karttula 27, Kauhava 35, Kiuruvesi 101, Lapua 144, Nilsiä 36, Nivala 168, Nurmo 210, Oulainen 23, Paavola 83, Parikkala 44, Pielavesi 22, Pielisjärvi 55, Raahe 41, Reisjärvi 23, Ruskeala 34, Salo 34, Seinäjoki 67, Sievi 49, Siikainen 36, Ylihärmä 86, Ylistaro 415, Ylivieska 226. Huomattava on kuitenkin, että nämä numerot muutamissa herännäisyydelle vieraammissa seuduissa (ei liikkeen valtapaikoilla) ainakin osaksi riippuivat papiston suhteesta liikkeeseen, sekä että vähävaraisuus monessa seurakunnassa aiheutti pienemmän tilaajamäärän, vaikka lehteä ystäviltä lainaamalla laajoissa piireissä luettiin. Huomattavimmat herännäistalot olivat vuosisadan loppupuolella Nivalassa: Niemi, Matti Marjaniemen omistama Palosaaren talo, Vilh. Niskasen pojan Paavon (k. 1916) omistama Niskakosken talo sekä Nevala; Ylivieskassa: Jaakola, Ylitalo, Mattila ja Mikko Knuutilan (synt. 1847) omistama Knuutilan talo. Isossakyrössä on muistettava varsikin Ritarin ja sen vastapäätä Kyröjoen toisella puolella sijaitseva Raurun talo, Kauhajoella Pukkila, Järvi ja Saarenmaa. Ylistarossa, Nurmossa ja Lapualla oli liike jo näinä aikoina niihin määrin levinnyt, että eri talojen ja muiden merkkipaikkojen luetteleminen on miltei mahdotonta. Ensinmainitussa pitäjässä ovat varsinkin Untamalan, Hirvilammen ja Malkamäen kylät mainittavat sekä "Ylistaron rinnalla" "Krannin loukko". Lapualla kasvoi liike suurimmaksi Prepulan, Hellanmaan sekä Alanurmon Ruha-nimisessä kylässä. Nurmossa oli heränneitten maata jo 1880-luvulta alkaen Nurmon-perä Peräseinäjoen rajalle asti sekä Nurmon rintakylä. Seinäjoella ansaitsevat huomiota Kotilan ja Heikkilän kylät sekä Soukka-Seinäjoki, Ylihärmässä Keskisen, Kujalan, Prännin ja Kankaan kylät. Vöyrissä säilyi liike Ryssland-nimisen kylän perukalla sekä Alkärrissä (Alikärri).
Niinkuin ylläolevista numeroistakin näkyy, olivat liikkeen pääseutuja XIX vuosisadan lopussa, niinkuin se jo kauan oli ollut, Etelä-Pohjanmaa ja Kalajoen-varsi. Mutta huomattavalle sijalle tulevat myöskin muutamat seurakunnat Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Huomattava on niinikään Hengellisen Kuukauslehden suuri leviäminen Paavolassa, missä herännäisyys Malmivaaran siellä pappina ollessa (1890-1900) virkosi uuteen eloon.
Olemme monesti ennen huomauttaneet, miten vieraana rukoilijain liike sekä Lounais-Suomessa että Sortavalan seuduilla XIX vuosisadan jälkimmäiselläkin puoliskolla pysyi varsinaiselle herännäisyydelle. 1890-luvulla nähtiin silloin tällöin ensinmainitun ryhmän rukoilijoita Herättäjän vuosijuhlilla, mutta vaikka pohjalaisten puolelta näissä tilaisuuksissa ja muulloinkin koetettiin lähentelemistä, jäi tulos hyvinkin pieneksi. Hengellistä Kuukauslehteä tilattiin joitakin kappaleita Lounais-Suomeen — siinä kaikki. Muissa Turun hiippakunnan etelä- ja itä-osissa valloitti evankelinen suunta nekin seudut, joissa herännäisyyttä ennen oli kannatettu. Niin kävi suurimmaksi osaksi Porvoon hiippakunnassa varsinkin sen etelä-osissa, joihin sitäpaitsi muitakin, herännäisyydelle vielä vieraampiakin uskonnollisia suuntia ja liikkeitä, samoinkuin vuosisadan lopussa muihinkin hiippakuntiin, pääsi tunkeutumaan.
Porvoossa v. 1896 pidetyssä synodalikokouksessa piispa H. Råbergh hiippakuntansa hengellisestä elämästä muunmuassa lausui: "Viime vuosien ominaisena tunnusmerkkinä eivät ole suuret, laajalle ulottuvat herätykset, mutta kasvava uskonnollinen eloisuus on kuitenkin ollut nähtävänä monissa paikoin, vaikka siihen liittyneet eivät ole enemmistönä, vaan verrattain harvalukuisena vähemmistönä seurakunnassa. Useimmissa seurakunnissa ovat tämän elävähenkisen kristillisyyden edustajat kirkon uskon ja tunnustuksen kannalla; kantamatta mitään erikoista lahkolaisuuden leimaa ovat he hyväksensä käyttäneet sen hyvän, minkä maassa löytyvät eri uskonsuunnat tarjoovat, ja ovat käytännössä toteuttaneet sitä. Milloin näyttää uskonnollinen elämä kallistuvan pietistiseen, milloin evankeliseen suuntaan. Muutamissa rovastikunnissa esim. Jääskessä, Puumalassa, Savonlinnassa lähentelee uskonnollinen liike enemmän herännäisyyttä kuin evankelismia. Savon herännäisyydestä löytyy vielä jäännöksiä Savoon kuuluvissa seurakunnissa. Kertomukset todistavat kuitenkin, että tämä suunta monissa paikoin kantaa hedelmättömyyden leimaa sekä on kangistunut muotoihin ja puhetapoihin."
Jos tämä kuvaus ylimalkaan onkin oikea, on toiselta puolen myöskin varma, että unestaan heräjävää elävähenkistäkin ja selväpiirteistä herännäisyyttä löytyi monessa silloiseen Porvoon hiippakuntaan kuuluvassa vanhassa herännäisseurakunnassa, jos kohta tuon uudestaan elpyvän liikkeen edustajat useimmissa paikoin muodostivatkin vain pienen joukon. Sama oli laita niidenkin Turun ja Kuopion hiippakunnissa löytyvien herännäisryhmien, joita tapaamme erillään liikkeen suurista valtapaikoista. Todistuksena on muunohessa osanotto Herättäjän vuosijuhliin, joissa jo XIX vuosisadan lopussa monesta kymmenestä seurakunnasta kokoontui körttipukuisia osanottajia. Viestit liikkeen valtamailla tapahtuneesta uudistuksesta levisivät herättäen ja uudistaen kaikkialle, missä vielä jotakin tiedettiin herännäisyyden menneistä vaiheista. [Lähteitä: Hengellinen Kuukauslehti vuosilta 1888-1899 ja 1914; Wilh. Malmivaara, Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa; Ylivieskan, Nivalan, Sievin, Nurmon, Lapuan, Ylistaron, Ylihärmän, Kuopion kirkonkirjat; John Svedbergin minulle Anders Svedbergistä lähettämät elämäkerralliset tiedot; Pohjanmaan ja Pohjois-Savon vanhojen heränneitten ja Wilh. Malmivaaran, Erkki Pesosen, J. F. Cajanin y.m. kertomuksia; Herman Råbergh, Från prestmötet i Borgå 8-11 september 1896; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.]