II.
Niin pitkällä me nyt olemme. Elämässämme ja maailmassamme on vain yksi merkittävä tapaus — kuolemamme. Se on piste, missä onneamme vastaan yhtyy ja vehkeilee kaikki se, mikä välttää huomiomme. Mitä enemmän ajatuksemme pyrkivät loittonemaan kuolemasta, sitä ahtaammin ne puristautuvat sen ympärille. Mitä enemmän kuolemaa pelkäämme, sitä pelottavampi se on, sillä vain meidän arkuutemme sitä ravitsee. Ken koettaa kuoleman unohtaa, sen mielen se täyttää; ken yrittää sitä paeta, se ei enää kohtaakaan muuta kuin sen.
Kuolema pimentää kaikki varjollaan. Mutta jos lakkaamatta sitä ajattelemme, teemme sen tietämättämme emmekä silti opi sitä tuntemaan sen paremmin. Me pakotamme huomiomme kääntämään sille selkänsä, sen sijaan että kulkisimme kasvot kohotettuina sitä kohti. Me jätämme sen vaiston hämäriin käsiin emmekä suo sille hetkeksikään älyämme.
Onko siis hämmästyttävää, että kuoleman ajatus, jonka tulisi olla täydellisin ja kirkkain ajatuksistamme, koska se on lakkaamattomin ja väistämättömin kaikista, jää heikoimmaksi ja ainoaksi myöhästyneeksi? Kuinka tuntisimme ainoalaatuisen vallan, jota emme koskaan katso silmiin? Kuinka se olisi voinut kirkastua valonvälähdyksistä, jotka syttyvät vain sitä paetakseen?
Mitataksemme sen kuiluja odotamme elämän heikoimpia, hävitetyimpiä hetkiä. Me ajattelemme sitä vasta sitten, kun meillä ei enää ole voimaa, en sano ajatella, vaan hengittää.
Menneen vuosisadan mies, joka palaisi keskuuteemme, ei vaikeudetta tuntisi nykypäiväisen sielun pohjalla omien jumaliensa, velvollisuutensa, rakkautensa tai maailmansa kuvaa. Mutta hän tapaisi melkein koskemattomana kuoleman hahmon, sellaisena joksi esi-isämme sen muovailivat, satoja, jopa tuhansia vuosia sitten, vaikka kaikki onkin muuttunut sen ympärillä ja sekin, mikä sen luo ja josta se riippuu, on kadonnut. Älymme, joka on tullut perin rohkeaksi, perin toimeliaaksi, ei ole siinä työskennellyt, ei ole, niin sanoakseni, korjaillut sitä millään lailla. Vaikkemme enää uskokaan kadotettujen kärsimyksiin, niin meistä uskomattomimmankin elämänsolut uiskentelevat yhä hebrealaisten Sheolin, pakanoitten Tuonelan tai kristillisen Helvetin pelottavissa hämäryyksissä. Vaikkeivät liian tarkoin määritellyt liekit sitä enää valaisekaan, ammottaa kuilu yhä olemassaolon loppupäässä, sitä pelottavampana, mitä vähemmän sitä tunnetaan.
Ja kun sitten lyö se hetki, joka vartosi uhkaavana päämme päällä, ja jota kohden emme uskaltaneet kohottaa silmiämme, puuttuu meiltä kaikki samalla kertaa. Nuo pari kolme epävarmaa ajatusta, joihin aioimme nojata, niitä tutkimatta, taipuvat kuin korret viimeisten hetkien painon alla. Haemme turhaan turvapaikkaa mietelmistä, jotka häiriytyvät tai ovat meille outoja eivätkä tunne tietä sydämeemme. Kukaan ei odota meitä viimeisellä rannalla, missä ei mikään ole valmista, missä ei ole pysynyt pystyssä muuta kuin kauhistus.