III.
"Ei ole kristityn (lisätkäämme ihmisen) arvoista", sanoo jossakin paikassa Bossuet, tuo haudan suuri runoilija, "ei ole kristityn arvoista ponnistella kuolemaa vastaan kuin vasta sillä hetkellä, jolloin se tulee, viedäkseen hänet mukaansa."
Olisi terveellistä, että jokainen meistä loisi siitä käsityksensä päivän kirkkaudessa, älynsä voimakkaimmillaan ollessa, ja oppisi pitämään siitä kiinni. Hän sanoisi kuolemalle: "En tiedä kuka olet, muutoin olisinkin valtiaasi; mutta niinä hetkinä, kun silmäni näkivät olemuksesi korkeammin kuin tänään, olen oppinut tietämään, mikä et ole; ja se riittää, niin ettet pääse minun herrakseni."
Näin hän kantaisi sielussaan koeteltua kuvaa, jota kuoleman kauhut eivät voittaisi ja josta hänen haamujen ahdistamat katseensa pääsisivät hakemaan turvaa. Kuoleman kanssa kamppailevien pelottavan rukouksen sijasta, joka kohoaa kuilusta, hän lausuisi oman rukouksensa, elämänsä huippujen rukouksen, mihin yhtyisivät, kuin rauhan enkelit, olemassaolon selvimmät, kuultavimmat ajatukset.
Eikö se ole rukousten rukous? Mitä se pohjaltaan on muuta kuin oikea ja arvokas rukous, jollei tulisin ja epäitsekkäin ponnistus saavuttaa ja omaksua se, mikä on tuntematonta?