II
Schorn oli sosiaalidemokraatti ruumiineen ja sieluineen. Jokainen kaupunkilainen tiesi sen. Toiset sanoivat häntä uneksijaksi, toiset kohauttivat olkapäitään, jos heidän mieltään kysyttiin, ja vaikenivat mieluummin, ennenkuin rupesivat arvostelemaan miestä, joka vuosien kuluessa oli osannut saavuttaa heidän kunnioituksensa. Niin, Schornia kunnioitti jokainen, joka hänet tunsi.
Hän täytti kansalaisvelvollisuutensa kuin jokainen muukin tunnollinen kansalainen: hän maksoi veronsa suurimmalla säntillisyydellä, hän koetti voimiensa mukaan edistää kunnan yhteistä hyvää. Hän ei koskaan jäänyt kenellekään velkaa, oli ahkera, kelpo työmies; hän rakasti vaimoaan ja lapsiaan, hän huolehti heidän puolestaan aamusta iltaan ja tuli siten perheenisän ihanteeksi; hän oli kohtelias jokaista kohtaan eikä siinä suhteessa tehnyt eroa köyhän ja rikkaan välillä — yhä oli hän sama vaatimaton ja aulis ihminen. Hän eli hiljaa kotioloissaan ja taitti siten jokaiselta juorulta kärjen jo edeltäpäin. Jos hänellä oli kadehtijoita, niin olivat he sellaisia hyvässä mielessä, eivät kadehtineet häntä hänen huolettoman elämänsä, vaan hänen vaatimattoman vaimonsa, hänen onnensa tähden. Hänen teoksiaan kysyttiin, hänen vakavia hintojaan pidettiin arvossa, verkkaan, mutta varmaan versoi hänen hyvinvointinsa.
Ja sentään oli hän sosiaalidemokraatti!
Lauvantai oli ainoa päivä viikossa, jona Schorn iltaisin palkat maksettuaan näyttäytyi "Kultaisen leijonan" tarjoiluhuoneessa. Hän teki sen vain mieliksi kisälleilleen, jotka ajattelivat samoin kuin hänkin. Työhuoneessa keskusteli hän heidän kanssaan sosialismin suurista päämääristä, sikäli kuin hän miesten kanssa voi ymmärtäväisesti keskustella. Mutta niin pian kuin hän läksi kotoaan ja oli porvarien seurassa, oli Schorn mies, joka esiintyi täysin puolueettomana. Politiikasta ei hän puhunut puolta sanaakaan, sosiaaliset kysymykset näyttivät hänelle olevan sivuasioita. Mutta säännöllisesti sai puoluerahasto häneltä kannatuksensa, ja myötätuntoisella ymmärryksellä seurasi nuori mestari puolueensa salaista järjestymistä.
"Oi, jos voisin, tahtoisin mielelläni kuolla tehdäkseni kaikki ihmiset onnellisiksi", oli hän sanonut Rassmannille, ja näillä sanoilla hän oli sanonut korkeimman mitä hänellä oli sanottavaa.
Kaikessa onnessaan ja tyytyväisyydessään puuttui häneltä ainoastaan yhtä: ystävää, todellista ystävää. Vaikkakin hänen vaimonsa oli hänen kanssaan yhtä sielultaan ja mieleltään, oli hän rajotetussa vaikutuspiirissään usein kaivannut miestä, jonka henki olisi voinut häntä elähyttää, joka olisi yleisinhimillisistä harrastuksista ajatellut samoin kuin hänkin, joka siinä puolipimeässä, jossa hän ajatuksineen haparoi, olisi ollut hänen uskollisena saattajanaan, samaan päämäärään pyrkivänä johtajanaan.
Rassmannista luuli Schorn nyt tämän ystävän löytävänsä.
Tämän miehen, joka oli saanut nimen puoluejohtajana, joka vuosikaudet oli seissyt keskellä taistelua maailman hyvyyksistä, jota kohden kerran olivat innostuneina kohonneet tuhannet känsäiset työläisnyrkit — hänen kanssaan saisi hän nyt asua saman katon alla, hänen kanssaan puhua, vaihtaa ajatuksiaan, pitää hänet aivan yksinään.
Nämä näköalat säteilivät kultaisessa päiväpaisteessa Schornin silmiin; tämä vain oli enää puuttunut hänen elämässään.
Oi, hän oli nyt tosiaan onnellinen, tämä uneksija sinisine esiliinoineen! Hän voi tuskin odottaa seuraavaa päivää, joka uudestaan vahvistaisi hänen tulevaisuuden toiveensa. Yöllä voi hän tuskin nukkua — niin paljo oli hänellä ajattelemista toverinsa menestyksestä.
Gustaf Rassmannin täytyi ennen kaikkea saada uusi puku. Anivarhain oli Wilhelm Schorn jo ystävänsä kamarissa. Hän oli ensin ajatellut omaa parasta pukuaan, mutta Rassmann oli lihavahko ja Schorn solakka rakenteeltaan. Ja sitte tehdä hänelle sellainen tarjous? Ei — Schorn oli vähällä itsekseen punehtua.
Käynti kaupungin kauppapuodeissa teki Rassmannista jälleen yhdellä iskulla esiintymiskelpoisen miehen.
Kotitaipaleella sanoi nuori mestari iloissaan:
"Sinä olet sentään muhkea mies, Gustav; Hannaseni sinua tuskin enää tunteekaan."
Hän nauroi ja vihelteli tyytyväisenä itsekseen.
Niin, Rassmann oli jälleen muhkea mies. Peili vaatekaupan pukeutumishuoneessa oli sen sanonut hänelle kohta, kun hän oli vaihtanut vanhan ihmisensä uuteen.
Kulettiin paitakaupan, hatuntekijän ja viimeksi jalkineliikkeen ohitse. Joka kerta poikettiin sisälle. Wilhelm Schorn, jota kaikkialla tervehdittiin ystävällisesti, tarttui taskuunsa ja pani kirkkaat taalarit pöytään.
Kun he olivat ulkona jälleen, paketit kainaloissa, katsoi Gustav Rassmann olevan syytä tarttua seuralaisensa käteen ja alkaa puheen sanalla "kiitos". Schorn näytti yhä tyytyväisemmältä ja sanoi yksinkertaisesti:
"Tee minulle mieliksi, äläkä puhu siitä. Mikä on minun, se on sinun.
Silleen jääköön."
Rassman vaikeni ja näytti hieman tyytymättömältä. Povessaan tuntui hänestä kuitenkin rajattoman hyvältä.
Heidän tullessa yhä lähemmäksi asuntoaan, seurasivat heitä ruutujen takaa uteliaat katseet. Samoin kadulla kulkijatkin pysähtyivät katselemaan heidän jälkeensä.
Schorn ajatteli kohta erästä vakavaa asiaa ja häntä alkoi ensi kertaa arveluttaa.
Jokaisella pikku paikkakunnalla on sananlasku rakkaiden lähimmäisten uteliaisuudesta järjestelmällisesti käytännössä.
Suurkaupungissa saattavat ihmiset vuodet pitkään kulkea saman eteisen kautta asuntoihinsa ilman että molemminpuolinen mielenkiinto ulottuu pitemmälle kuin nimeen, säätyyn ja pinnalliseen tuttavuuteen. Tervehditään toisiaan, koskei tahdota rikkoa kohteliaisuuden vaatimusta vastaan; siten ovat naapurivelvollisuudet täytetyt. Ei tiedetä, kuka menee naapurin perheeseen tai sieltä tulee, eikä siitä välitetäkään. Ensi kerroksen vuokraaja ei usein tiedä, kuka toisessa asuu, ja ihmettelee vihdoin hyvät ajat kun naapurina on vanha tuttava. Ollaan niin varovaisia kuin mahdollista, ei mennä ketään liian lähelle, mutta sentähden vaaditaan samaa naapureiltakin oikealla ja vasemmalla. Jokaisella on aikaa ajatella ainoastaan omia asioitaan.
Pienessä kaupungissa tapahtuu aivan päinvastoin.
Kaikki outo pistää silmään ja pysyy kauvan mielessä. Ei tyydytä ottamaan asioita sellaisina kuin ne ovat; pidetään velvollisuutenaan ottaa hartaimmasti osaa jokaiseen tavattomampaan tapaukseen, vaikkapa se koskisi katkerinta vihamiestäkin, ja pistää jalosukuinen nenänsä jokaiseen kattilaan rakkaiden lähimmäisten liedellä.
Jokaisessa vieraassa, joka kenen tahansa luo asettuu, pelkäävät he porvarillisen rauhansa häiritsijää ainakin niin kauvan, kun he ovat kaikkien kahvikekkerisääntöjen mukaan panneet hänen sukunsa pataluhaksi aina seitsemänteentoista polveen.
Jo seuraavan päivän aamupuolella kerrottiin koko naapuristossa:
"Schornille on tullut vieraita Berliinistä."
Tyttö, joka palveli nuorella mestarilla, eräs kuusitoistavuotias orpolapsi, oli uutisen ensiksi kertonut aamulla leipurissa. Leipurimestarin rouva oli vienyt uutisen sekatavarakauppaan, ja mitä rouva siellä tiesi, sen tiesi koko kaupunki.
Schorn ajatteli tätä naapurien uteliaisuutta ja asetti sen yhteyteen ystävänsä tulevaisuuden kera. Rassmann oli nimeltä tunnettu innokkaana agitaattorina, hän kuului pääkaupungista karkotettuihin; ja jollei hieman huoleton poliisi olisikaan puuttunut hänen oleskeluunsa täällä — kunnialliset poroporvarit seuraisivat häntä askel askeleelta, nähdäkseen "vaarallisen ihmisen" kasvoista kasvoihin. Schornin puoti ei tyhjentyisi pitkiin päiviin, tunkeilevat vieraat ostaisivat kentiesi jotakin viidelläkolmatta pennillä, mutta samasta hinnasta olisi heille vastattava sata kysymystä. Ei — niin ei saanut olla, Rassmannin täytyi saada elää levossa ja rauhassa.
Hänen ystävänsä ja yhä uudestaan hänen ystävänsä! Oli jotakin aivan liikuttavaa siinä tavassa, jolla nuori käsityöläinen osoitti kunnioitustaan häntä etevämmälle hengelle: jokaisella eleellä, joka sanalla, joka menettelytavalla.
"Kuules, rakas Gustav", sanoi hän äkkiä, ennenkuin he olivat vielä saapuneet kotiin: "minun täytyy sinut ilmottaa poliisille. Eikö sinulla ole veli, joka on kauppias ja nimeltään Anton?"
Rassmann myönsi sen ja katsoi kysyvästi saattajaansa.
"Sepä oivallista", jatkoi Schorn, "silloin saat käydä hänestä. On parempi niin. Silloin olet vapaa ikävyyksistä. Poliisi tuntee minut — he uskovat minun sanaani. Sanomme yksinkertaisesti, että vierailet täällä toistaiseksi katsellen tilaisuutta jäädäksesi tänne kokonaan."
Rassmann naurahti, kysyen sitte hieman pilkallisesti:
"Pelkäätkö huonossa huudossa olevaa agitaattoria majottaa kattosi alle?
Silloinhan on vielä aika toteuttaa eilinen aikeeni."
Hän heitti pikaisen syrjäsilmäyksen Schorniin: tämä puuttui, peläten että ystävänsä ymmärtäisi häntä väärin, jälleen puheeseen:
"Mutta Gustav, mitä ajattelet minusta! Tämä käsi, joka sinut on toivottanut tervetulleeksi, kuivuu ennen kuin sallii taivuttaa hiuskarvaasikaan kattoni alla. Tarkotan sinun hyvääsi. Tahdon pitää sinut oikein kauvan. Mutta sinä et tunne uteliaisuutta pikkukaupungissa. Emmekö saavutakin enemmän, jos näytämme viattomilta? Sinun pitämiseen luonani olen velvollinen puolueen tähden. Ja sitä oikeutta en tahdo menettää", lisäsi hän hymyillen.
Rassmann käsitti, että Schorn tosiaankin tarkotti hänen hyväänsä.
Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Olet ymmärtäväisempi kun minä. On tuleva aika, jolloin voin sinulle palkita sen mitä nyt minulle teet."
Nuori mestari näytti jälleen tyytyväiseltä.
Äkkiä oli hän saanut uuden aatteen.
"Tiedätkös", sanoi hän, "kuinkahan olisi, jos antaisimme sinun ihmisten silmissä käydä liiketoveristani? Voisit silloin monta kertaa huolehtia minun puolestani ja saisit samalla tilaisuuden oppia tuntemaan ihmisiä lähemmin. Huonekalukauppias Ehlert vastapäätä on luvannut minulle työtä enemmän kuin ennen; aion ottaa vielä pari kisälliä. Voisit ottaa puusepäntyön johtaaksesi — sellaiseen oppii pian. Sinä olet oivallinen näöltäsi ja ymmärrät puhua. Siten saat samalla lujan pohjan jalkojesi alla ja sinusta tulee riippumaton mies."
Hän oli sanonut tämän puoleksi leikillä, ei kai itsekään ajatellut sitä tosissaan; sitten naurahti hän vanhaan sydämelliseen tapaansa tälle "hullulle tuumalle, jolla saattoi sivellä hunajaa ihmisten suun ympärille."
Schornilla oli valmiina tuhansia tuumia, kuinka hän tekisi ystävänsä elämän miellyttäväksi. Lopulta ei hän tiennyt itsekään mikä olisi parasta.
Mutta Rassmannia näytti tämä tuuma miellyttävän. Täytyihän hänen toki tehdä jotakin ystäväänsä auttaakseen; juuri tämän rouvan tähden tunsi hän itsensä velvoitetuksi — hänen, jonka hän olisi tahtonut säästää näkemästä rappeutunutta ulkoasuaan, vaikka hänen olisi täytynyt antaa kymmenen vuotta elämästään!
Hän sanoi vakavuudella, joka ei näyttänyt teeskennyltä:
"Olen jo ajatellut, kuinka voisin olla sinulle hyödyksi, ja suoraan sanoen miellyttää aatteesi minua suuresti. Lopultakin opettelen minä vielä puusepän ammatin", päätti hän itse-ivalla.
Ja Schorn, joka tuumansa oli vain sentähden esittänyt leikillään, ettei hän uskaltanut ajatellakaan hemmotellulle ja sivistyneelle ystävälleen jotakin tehtävää omassa liikkeessään, tervehti ilolla Rassmannin suostumusta. Hän sanoi vilpittömästi:
"Kas niin, niinhän on kaikki selvillä. Olemmepa siten ansainneet hyvän aamiaisen. Hannaseni odottaa kai meitä. Tosiaan, tuolla hän jo seisoo puodin ovella ja viittoo meitä kohden."
Rouva Schorn näytti tänään vielä viehättävämmältä kuin edellisenä päivänä. Rassmannin ainakin täytyi niin tuumia itsekseen. Mitä useammin hän nuorta rouvaa katseli, sitä paremmin tämä häntä miellytti — kuten ihmeen ihana kuvapatsas, jossa joka kerta katsellessaan huomaa uutta suloa.
Nuorella mestarinrouvalla oli kylliksi hienotunteisuutta ollakseen huomaamatta muutosta uuden kotiystävänsä ulkoasussa. Hän ei ollut tätä aamulla vielä nähnyt, hänen tervehdyksensä oli sentähden erittäin sydämellinen. Rassmann kuvitteli aivan, että rouva oli ilmeisesti ilostunut hänet nähdessään.
Hän nousi ylös huoneeseensa ja pukeutui. Kaikki sopi oivallisesti. Kun hän sitten neljännestunnin jälkeen astui aivan ujoilematta vierassaliin, heittäen katseen suureen peiliin kaapin päällä, myhäili hän omalle kuvalleen ja kumarsi sille. Siten oli hän saanut takaisin hyvän humorinsa, vanhan humorinsa niiltä päiviltä, jolloin oli palkattuna agitaattorina. Viime aikoina olikin tämä humori hukkunut kaikenlaisiin puutteihin, tyytymättömyyteen itseään kohtaan ja salaiseen raivoon tovereita vastaan, jotka olivat hänet hylänneet ja kehottaneet "itse auttamaan itseään".
Tosiaan, ken hänet eilen oli nähnyt kyyristyneenä neljännen luokan rautatievaunun nurkkaan äännetönnä hautomassa omia tuumiaan, epävakainen katse täynnä vihaa ja halveksumista kaikkea kohtaan ympärillään, ja nyt olisi nähnyt hänet jälleen edessään moitteettomassa puvussa, peilikirkkaista saappaista muodinmukaisimpaan kravattiin ja siististi kammattuun tukkaan saakka — hänellä olisi ollut silmiensä edessä elävä kuva aiheesta: "Kadotettu ja pelastettu sielu". Malli oli kyllä jäänyt samaksi, ainoastaan toisella tuulella ja toisessa puvussa.
Mitä kaikkia voikaan neljässäkolmatta tunnissa muuttua ihmisen elämässä! Suuri tahto, jota kohtaloksi kutsutaan, on pyörähtänyt kerran ympärinsä, ja ken seisoi ylhäällä, makaa alhaalla käsiään väännellen, ja ken makasi alhaalla puoleksi muserrettuna, hänet temmataan jälleen ylös ja toitottaa hän täysin keuhkoin torveen.
Tätä kohtalon käännettä ajatteli Rassmann filosofisella välinpitämättömyydellä palatessaan vielä kerran huoneeseensa. Lattialta sattuivat hänen silmiinsä vanhat vaatteensa: kuluneet housut ja ompeleistaan ratkennut takki. Niin musta kuin kangas oli, niin mustana irvisteli hänelle kurjuus näistä vanhan Gustav Rassmannin jätteistä. Hänestä oli kuin näkisi omien kasvojensa pilkistävän esiin tästä tummasta kasasta — menneiden päivien kasvot, epätoivon ja turvattomuuden ilmeineen.
Kovalla potkauksella singotti hän nämä kurjuutensa todistajat kauvas luotaan, aina huoneen pimeimpään nurkkaan, ikäänkuin siten osottaakseen inhoaan, jota niiden näkeminen hänessä herätti.
"Äh, mitäs siitä! Uusi elämä kukoistaa raunioista!"
Lausuen ääneen nämä lohdutussanat meni Rassmann aamiaiselle puutarhaan.
Jaa, hän oli saanut takaisin vanhan humorinsa.
Schorn ei ollut pitkiin aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään.
Monet kerrat taputteli hän Rassmannia olalle ja sanoi:
"Kas niin, sellaisena miellytät minua, tämä on sinulta enää puuttunut, jotta pakolaisuutesi kävisi sinulle keveäksi. Muun teemme kyllä me, eikö totta, Hannaseni?"
"Oi kyllä, minä ainakin koetan tehdä parhaani, jottei herra Rassmann pienessä pesässämme tulisi alakuloiseksi eikä saisi koti-ikävää pääkaupunkiin."
Rouva puhui niin soinnukkaasti ja sanansa valiten, että Rassmannin täytyi jälleen vertailla aviopuolisoita toisiinsa.
Kun puodin ovikello soi ja nuori rouva meni sinne, sanoi Schorn ystävälleen:
"Eikö totta, sinä ihmettelet, kuinka hienosti hän puhuu ja ymmärtää kaiken mitä sanot. — Niin, niin, hän ei ole tuhma. Hän on käynyt hyvän koulun, siitä ovat hänen vanhempansa pitäneet huolen."
Jäätyään aamiaisen jälkeen Rassmannin kera kahdenkesken, tarttui hän taskuunsa, otti sieltä parisen taaleria ja sanoi:
"Tässä, Gustav, ota tämä toistaiseksi pieniä menoja varten. Minä tiedän, että olet tottunut toiseen elämään kuin me puolipöperöt pikkuporvarit. Katsele kaupunkia ja mene pariksi tunniksi 'Kultaiseen leijonaan'; siellä löydät tuoreimmat lehdet. Lue ne tarkoin ja kerro sitte minulle mitä puolueestamme kirjotetaan. Minä olen nyt jo saanut aamunaukkuni, minun täytyy mennä työhön."
Ja painaessaan rahat toverinsa käteen lisäsi hän vielä hyväntahtoisesti kehottaen:
"Älä vain myöhästy päivälliseltä! Syömme kahdentoista aikaan; Hanna voisi panna pahakseen, jos myöhästyisit."
Hän uhkasi hymyillen sormellaan. Rassmann antoi taalarien kadota taskuunsa.
Hän kiitti tosin, mutta se kuului siltä kuin olisi Schorn siihen puoleksi velvollinen.