III
"Maiset onnenlahjat ovat yleensä sangen epätasaisesti jaetut. Ne, joissa olisi miestä nostamaan maailman pois saranoiltaan, eivät tiedä mihinkä päänsä kallistaa, ja ontot päät lepäävät pehmeillä tyynyillä. Toiset naulitaan ristiin ja näkevät paratiisin vain etäältä häämöttävän, ja toiset kävelevät ja siellä poimivat kultaisia hedelmiä. Toiset kylvävät aina, eivätkä koskaan niitä, toisilla on aina sato kypsänä heidän koskaan kylvämättä."
Tällainen oli Rassmannin elämänkatsomus. Hänessä olivat syynsä, jotka veivät hänen olemassaolonsa ristiriitoihin ja tekivät hänen periaatteelliseksi pessimistiksi.
Mutta tämä oli vaarallisin kaikista elämänkatsomuksista, sillä siihen sisältyi kommunismin evankeliumi, jonka kannattaja ja puoltaja Rassmann oli — vielä vaarallisempi ja harkitun julma sentähden, että se pani yhdenvertaisuusapostolin tekemään pelottavan vertailun: hänen oman hurjan elämän-asemansa ja Schornin, hänen herkkäuskoisen toverinsa onnen välillä.
Tämä oli leikkaus lihaan, joka näytti ammottavalta. Haavoja ei vielä polttanut, mutta eräänä päivänä alkoivat ne vuotaa verta.
"Sinä olet päässyt hyvinvointiin, olet rakentanut pesäsi, ja minä olen iäksi jäänyt retkaleeksi", — ja se että Rassmann tunsi tämän totuuden, se teki sen kaksinkerroin alastomaksi ja rumaksi.
"Kellään ei ole oikeutta ylellisyyteen, kun lähimäiseltä puuttuu tarpeellisinkin." Miksi täytyi Schornin, työteliään, yksinkertaisen Schornin, jo heti ensi päivänä muistaa tämä pelottava lause? — Hänen, joka sentään joka sunnuntai pani kukon pataan ja jolla oli talo ja tavaraa!
Rassmann oli köyhimys sanan varsinaisessa merkityksessä: hän joutui taakaksi, ystävänsä taakaksi — mutta hän ei hävennyt, sillä "mikä on minun, se on sinun!"
Täytyihän hänet säilyttää puolueelle!
Kävi niin, kuten Schorn oli tahtonut. Rassmann söi hänen kanssaan samassa pöydässä, makasi hänen kanssaan saman katon alla, ystävänsä vaatetti hänet: Schorn oli tehnyt hänet ryysyläisestä siistiksi mieheksi. Schorn teki hänelle vielä enemmänkin: antoi hänelle päivittäiset taskurahat.
Suuri toveri meni säännöllisesti aamupäivisin mestarin kera aamunaukulle "Kultaiseen leijonaan"; kun viimeksi mainittu puolen tunnin kuluttua palasi sieltä jokapäiväiseen työhönsä, silloin jäi toinen vielä istumaan ja tilasi uuden lasin, sillä hänen piti lukea tarkoin lehdet, olla aina "au fait" politiikasta ja sosiaalisista kysymyksistä, kuten hänellä oli tapana sanoa ja kuten Schorn sen kertasi päivästä päivään rouvalleen. Tämä "au fait" miellytti nuorta mestaria aivan erityisesti. Se kuului niin ylhäiseltä ja tehosi häneen kuten kaikki mikä tuli tämän "etevän hengen" suusta. Illan tullen sitte alkoivat Schornille kosteikot hänen päivittäisen, rasittavan työnsä erämaassa. Sorvauspenkin surinassa höylän suhahtelussa ajatteli hän näitä virkistyksen hetkiä ja seurasi työhuoneen seinäkellon viisareita.
Suuri oli hänen nautintonsa, kun hän kuuli sitte Rassmannin puhuvan "suuresta päämäärästä!" Tämä ymmärsi kaiken purkaa sujuvaan sanatulvaan, selittää asian muutamilla sanoilla, jottei Schorn, usein pala suussaan, voinut olla sanomatta:
"Ollapa parisen sataa sinunlaisiasi ja sitte puhevapaus maassa — luulen, että silloin olisi toisin asiamme laita."
Samalla hän taputti vierastaan olalle, joten hän aina vahvisti sanansa ja joka jo oli tullut tavaksi.
Rassmann torjui ylistyksen sorealla kädenliikkeellä, vuoli tulitikusta itselleen hammastikun ja alkoi puhua puolueen johdosta.
Hän puhui vakuuttavalla äänellä ja kertoi, mitä painavia sanoja hänellä oli puoluejohdossa sanottavana — hänellä, joka kuitenkin sisimmässään toivoi koko sosiaalidemokraattisen puolueen johtosakin alimpaan helvettiin, koska tämä eräänä päivänä unhotti, miltä täytyi tuntua palkatusta agitaattorista, joka tähän asti oli saanut kuusikymmentä taaleria kuukausittain ja kolme taaleria päivittäin matkarahoiksi, ja jolta eräänä päivänä oli koko ihanuus mennyttä, koska julkisten kokousten kieltämisen jälkeen oli puoluerahastossa tapahtunut kirottu vähentyminen.
Tosiaan, päämajan herrat tiesivät, missä olivat ja surivat ensin omasta parhaastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä, hän sai mennä! Ja niin kävi sadoille muillekin. Mutta hän oli kerran lukeva lakia — hän tahtoi näiltä naamioiduilta porvareilta reväistä heidän naamionsa köyhien ja kurjien, nälkäisten ja puutteellisten nimessä!
Berliinissä oli hän kerran sanonut: "Tulee aika, jolloin ryysyköyhälistö elää ja tekee tilin sivistyneen luokan kera."
Tämä oli hänen salainen tunnussanansa. Hän uneksi salaisesta julistuksesta työläisille, aikoen yhdellä iskulla tuhota nykyisen johdon auktoriteetin. —
Hänen ihanteensa oli vallankumous, julkinen, verinen vallankumous, joka yksin saattoi viedä kommunistiseen ihannetilaan. Mullistus oli suorin tie siihen, kaikki muu oli hänen mielestään pahasta. Jos jo omaisuus oli varkautta, kun kerran puolue oli sen julkisesti kirjottanut lippuunsa, silloin suoraa tietä päämäärään, sillä suorin tie on paras!
Ja kaikkiin näihin tuumiin yhtyi Schorn itsetiedottomasti. Rassmann oli hänestä mies, joka kykeni kommunismin muuttamaan teoriasta todellisuudeksi.
Niin puhui Rassmann sitten aina ystäviensä, suurten miesten nimessä.
"Tarkotamme oikeastaan tätä"… "Aiomme tehdä tätä ja tätä"… "Aiomme jonkun aikaa olla vaiti, ettei meistä mitään kuulla, ja sitte tehdä sen ja sen tepposen" j.n.e.
Tämän "me" kuuli Schorn mielellään ystävänsä huulilta, sillä siitä puhui puolueen suurten henkien kaikkea käsittävä tahto, suurten henkien, joita kohtaan hän tunsi sanomatonta kunnioitusta.
Hän tuli silloin joka kerta niin hyvälle tuulelle, että hän ensi tilaisuudessa vei Rassmannin syrjään ja kysyi: "Tarvitsetko rahaa?" Kun toveri teki silloin eleen, joka ei näyttänyt kieltävältä eikä myöntävältä, silloin tiesi Schorn kylliksi. Hän oli pistänyt kätensä taskuunsa ja huomannut, että hänellä sattui olemaan vain pientä rahaa. "Odotas hetkinen", sanoi hän ja meni kiireimmittäin kassalleen palatakseen takaisin suurempien rahojen kera. Eihän hän toki voinut martyyrille tarjota paria groschenia! Samalla katsoi hän ympärilleen, huomasiko hänen vaimonsa mitään. Olihan hän herra talossa, saattoi tehdä mitä tahtoi, mutta olisihan sentään Rassmannista ollut epämiellyttävää, jos kolmas henkilö olisi tiennyt hänen riippuvaisuudestaan.
Kerran kysyi Schorn vaimoltaan: "No, Hannaseni, miten ystävämme sinua miellyttää?"
Rouva Schorn vastasi viattomasti:
"Hän on kelpo mies, niin huomaavainen ja aulis. Ja hänellä kai on hyvä sydän, koska hän puoltaa köyhien oikeutta ja kärsii kaiken mielipiteidensä tähden. Luulen, että sinulla on tosiaan hänessä ystävä."
Schornista oli yhä miellyttävämpää, kun hänen vaimonsa arvostelu
Rassmannista kävi hänen omansa kanssa yhteen.
Hannalla oli tosiaan syynsä puhua kiittävästi heidän kotiystävästään.
Naiset arvostelevat usein miehiä sen huomaavaisuuden mukaan, jonka heiltä saavat osakseen. Olihan nuori mestarin rouva sanonut itsekin, että Rassmann oli huomaavainen ja aulis.
Hän olikin siihen mestari. Aamuisin auttoi hän rouva Schornia vetämään ylös puodin raskaita ikkunanverhoja. (Sitä Hannan mies ei ollut koskaan ajatellut, kun hän oli ollut jo tunnin työssään työhuoneessa). Sitte oli hän kovasti puuhissaan vierassalissa kukkien kera, joita hän ei koskaan unhottanut kastella. Pöydässä, jossa kaikki kävi niin yksinkertaisesti, että jokainen seremonia olisi näyttänyt miltei loukkaukselta, ei hän koskaan unhottanut milloin sitä milloin tätä pikkupalvelusta. Hän teki sen luonnostaan lankeavalla auliudella, joka nuorelle rouvalle oli aivan uutta. Miehensä puolelta ei hän ollut sellaiseen tottunut, eikä kelpo rouva ollut sellaista odottanutkaan. Nyt tarjottiin sellaista hänelle yhtäkkiä ja se miellytti, häntä, se teki Rassmannin hänen silmissään miellyttäväksi mieheksi, ilman että hän sillä tahtoi vähimmässäkään määrin surettaa miestään. —
Ensi aikoina meni Rassmann ainoastaan aamupäivisin "Kultaiseen leijonaan", sitte käytti hän siihen hetkisen päivällisen jälkeenkin ja vihdoin sai hän tavakseen mennä sinne illoinkin.
Ravintolan renki, joka aina ventturoi portin tienoilla, ainoa viinuri, joka päivät päästään istui nurkassa pyyhinliinansa käsivarrellaan ja nukkui, palvelustytöt kyökissä, isäntä ja hänen vaimonsa — he tunsivat muhkeapartaisen herran heidän parhaaksi kantavieraakseen ja tervehtivät häntä suurimmalla kunnioituksella: he kaikki tiesivät, että tämä muhkea mies heleässä kesäpuvussa, "Wilhelm Schornin hiljainen liiketoveri", oli tullut Berliinistä suurin aikein laajentaa liikettä yhdessä nuoren sorvarimestarin kera ja harjottaa sitä oikein liikemiehen tapaan.
Aatetoverit olivat tosiaankin tehneet sen sopimuksen, jonka Schorn oli esittänyt pelätyn agitaattorin hyväksi.
Pienessä, hiljaisessa kaupungissa, jossa ei ollut tehtaita eikä teollisuuslaitoksia, oli sosiaalisen liikkeen vastakaiku tullut varsin heikosti kuuluviin. Sosiaalidemokraattinen agitatsioni oli kuohunut ohitse jälkeä jättämättä, — se ei voinut löytää täällä riittävää sytykeainetta.
Tosin kaupungin muurien sisällä eli Schorn, veljeyden puolueen sitkeä kannattaja, joka ei koskaan puhunut sanaakaan mielipiteistään ja kuitenkin olisi antanut henkensä valtiollisen uskontunnustuksensa puolesta — mutta hän loi yleensä vaaraton mies, joka ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään: rautainen luonne, jolla oli lapsen tunteet. "Hän on uneksija" — silleen jäi aina, kun tästä sosialidemokraatista puhuttiin.
Sentähden ei olisi ollut lainkaan aihetta panna suurta painoa Rassmannin kuuluisuuteen työväen apostolina, kirjottaa hänen nimeään muistoon porvarillisen järjestyksen vihamiehenä. Jo titteli "kauppias", jonka hän liitti nimeensä, antoi hänelle viattoman vivahduksen, ja hänen elinhaluinen esiintymisensä ei jättänyt lainkaan tilaa oletukselle, että oltiin valtiollisesti vaarallisen miehen kanssa tekemisissä.
Kuinka olisivatkaan hyvät poroporvarit voineet kommunistista kansanyllyttäjää kuvitella muuten kuin hurjana metsäläisenä, hirvittävä seiväs kädessä ja sormissa tuumanpituiset tikarinmuotoiset kynnet. Sellaisena oli oikean sosialistisen puoluejohtajan muotokuva nähty pilalehdissä ja samalla ajateltu punaista kukkoa katolla.
Jos he olisivat useammin nähneet Rassmannin hyenankatseen, eivät he kentiesi olisi niin paljoa hänen ulkomuodostaan antaneet; mutta tämä katse näyttäytyi vain silloin, kun Schornin toveri oli yksin ja hautoi omia mietteitään. Omituinen katse: väijyvä ja villi, äkkiä epävakaisen harhaileva, jos agitaattoria odottamatta häirittiin ajatusjuoksussaan. Ja Rassmannilla oli usein omituisia ajatuksia — mustia, pahoja ajatuksia, jotka loihtivat hänen silmiensä eteen irvikuvan, yhdistetyn onnesta ja kurjuudesta.
Kun kunnon Schorn oli ystävälleen maalannut niin kauniilla värillä, miten tämä heidän hiljaisessa toverielämässään saattoi liiketuttavain kanssa seurustellessaan yhdistää hyödyllisen huvittavaan, ei hän suinkaan ollut ajatellut, kuinka vähän taipumusta Rassmannilla oli näitä nuoren mestarin hyvää tarkettavia tuumia vakavasti täyttämään.
Ensi viikkoina näytti tosin "hiljainen liiketoveri" suurella harrastuksella ryhtyvän toverinsa hommiin. Hän kävi milloin tämän, milloin tuon liiketuttavan luona; mutta yleensä tämän harrastuksen herätti vain halu päästä vapaasti seurustelemaan kapakkain tarjoilijatarten kera, jollaisia kaupungissa oli myös muutamia.
Niin tapahtui esim., että hän tarvitsi jonkun asiakäynnin tekemiseen koko aamupäivän.
Schornin ei pistänyt päähäänkään ruveta tämän johdosta otsaansa rypistelemään. Hän pysyi samana hyväntahtoisena ihmisenä, joka iloitsi sydämestään siitä, että hänen ystävänsä näytti pikkukaupungissa voittavan yhä suurempaa mieltymystä.
Kaikkein enimmän Rassmannia veti "Kultaiseen leijonaan" se seura, jota hän siellä tapasi.
Siellä oli ennen kaikkea parturi tai "kähertäjä ja hiusten leikkaaja", kuten hänen liikekilvessään sanottiin, nimeltään Pätzoldt. Herra Antonius Pätzoldt oli pieni hullunkurinen olento, jota nähdessään joka kerran tunsi halua pistää hänet taskuunsa ja kotona näytellä tanssivana nukkena jossakin kamiinin tai kirjoituspöydän reunalla joutohetkien virkistykseksi.
Hän oli viiden kasvattamattoman nulikan isä, kaikki ijältään alle kymmenen, ja saattoi hän sanoa vaimoaan Xantippan kaukaiseksi sukulaiseksi. Hänen liikkeensä kävi hyvin, hänellä oli paljo liiketuttavia kaupungissa, niin että hän saattoi pitää kaksi juoksevaa apulaista ja yhden "salongissaan", mutta herra Pätzoldtilla oli se olosuhteihin katsoen ikävä ominaisuus, että hän kaasi usein ja paljo viljanmehua kurkkuunsa. Tämä paha intohimo oli vienyt kähertäjän ja hiustenleikkaajan siihen, että hän jätti liikkeensä tykkänään apulaisten varaan, ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisen hetken, mennäkseen "Kultaiseen leijonaan" tyhjentämään ravintolaisännän olutvarastoa niin pian kuin mahdollista. Pahat kielet tosin väittivät, että rouva Pätzoldtin syy oli pääasiallisesti, kun parturi niin usein meni jättiläisjanoaan sammuttamaan, mutta sitä ei voi mennä varmasti takaamaan: ainoastaan se oli yleensä tunnettua, että pikku kähertäjä tunsi kauheaa pelkoa lastensa äidin edessä.
Kuten parturien jalon ammattikunnan monenkin jäsenen laita on, niin oli myöskin herra Antonius Pätzoldt paljo lukenut mies, jonka pää oli ahdettu täyteen kaikenlaista puolitietoa, jotka hän oli hankkinut siihen aikaan kun hän oli vielä paikassa ja odotti kundeja. Etupäässä oli hän kiintynyt historian "verisiin käänteihin", ja näistä varsinkin vallankumoukselliset tapahtumat häntä miellyttivät. Niin oli muunmuassa Ranskan vallankumous ja sen aikainen hirmuhallitus tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja antanut hänelle paljo ajateltavaa yksinäisinä hetkinä, jolloin hän saattoi antautua filosofisiin mietelmiin.
Vallankumouksen ajan monista verenjanoisista miehistä kiinnitti erittäinkin Marat hänen mieltään ja herätti hänen ihailuaan.
Se näyttää tuskin uskottavalta, mutta se on todella niin: tavallisessa elämässä niin viaton herra Antonius Pätzoldt, joka niin hirveästi pelkäsi aviopuolisonsa epähelliä kosketuksia, unelmoi Maratista ja tämän teoista, miehen, jonka kanssa hänellä oli yhtäläistä ainoastaan kuivettunut olentonsa.
Jo aikoja sitte oli tämä pieni verenhimoinen ja olutjanoinen mies, joka eräinä hetkinä kärsi juoppohulluudesta, tullut siihen mielipiteeseen, ettei nykyinen valtiojärjestelmä enää kauvemmin kelvannut. Jos hänestä olisi riippunut, niin olisi hän mieluimmin antanut määräyksen à la Marat, jotta neljänkolmatta tunnin kuluessa maailman ruhtinaat ynnä korkea aateli ovat armotta telotettavat. Hän ei vain tiennyt, kuinka hän pääsisi tähän täysivaltaisuuteen. Oi, herra Antonius Pätzoldt, alias Marat toinen, olisi ollut hirmuinen, jos vain olisi saanut kansantribruunin valtikan käsiinsä. Silloin olisi hän näyttänyt vaimolleenkin tämän oikean paikan kotona! Vaimolleen! Herra Antonius Pätzoldtin täytyi joka kerta vavahtaa kauhusta, kun hän tällaisia kuvitellessaan tuli ajatelleeksi vaimoaan. Tämä oli niin kuninkaallinen mieleltään ja uneksi prinsessoista ja heidän myötäjäisistään, ja hän — — Sellaisina hetkinä sukelsi Charlotte Cordayn varjo tikareineen verenjanoisen kähertäjän silmien eteen: nyt näytti pikkuherrasta, kuin kasvoilla olisivat hänen rouvansa piirteet.
Herra Antonius Pätzoldt oli asunut kaupungissa vasta kolme vuotta; ennen oli hän pitemmät ajat viettänyt suuremmissa kaupungeissa, niinpä parisen vuotta Berliinissäkin. Vaikkakin pikku parturi piti itseään lujana tasavaltalaisena, niin olivat toki sosiaalidemokratian kommunistiset aatteet saaneet vastakaikua hänen mielessään, hänestä vain, kuten tiedämme, kulki "koko historia" liian vitkaan ja rauhallisesti. Ilman giljotiinia ei herra Pätzoldt voinut voimassaolevan yhteiskuntamuodon kukistusta ajatellakaan; salaisuudessa oli hän jo paljon vaivannut päätään, koettaen keksiä niin jättiläissuuruista murha-asetta, että sillä yhdessä sekunnissa saattoi sähkövirran avulla katkaista tuhansia päitä. Painamalla nappia, joka soitti Marseljeesia.
Vaikkakin tämä hirmuinen mies murhaavine ajatuksineen oli jäänyt pääkaupungissa jokseenkin yksin tai parhaimmassa tapauksessa, kun häntä oli katseltu päästä jalkoihin niittänyt kaikuvia naurunpurskahduksia, oli hän kuitenkin osottanut vilkasta halua liittyä säännöllisiin työväenyhdistyksiin ja erityisellä mieltymyksellä niihin, joissa puhujat räikeimmin värein toivat nykyisen yhteiskunnan kieroudet ilmoille. Vaikkakin herra Antonius Pätzoldtin mielestä näistä puheista liian usein puuttui sana "veri" ja viittaus giljotiiniin ja bastiljin myrskyihin — niin oli hänelle jo sekin erityinen tyydytys, että hengessään sai kuulla köyhälistön "jylhäkaikuisen marssin".
Näissä yhdistyksissä oli hän kuullut Rassmanninkin puhuvan; juuri tämä kommunismin kannattaja comme il faut miellytti häntä parhaiten tulevaisuudenvaltion agitaattoreista. Pienen kähertäjän mielestä oli tämän sosiaalidemokraattisen johtajan puhetavassa järjestelmää, ja herra Pätzoldtista tuntui usein, ikäänkuin sanojen takana, joita agitaattori säkenöiväin kipinäin tavoin singotteli puhujalavalta, piilisi kamala tuli ja kuluttava hehku, jonka täytyi vain varoa voimassaolevia lakeja, jottei päässyt hillitönnä purkaantumaan esiin ja panemaan kaikkea voimassaolevaa tuhoavaan paloon.
Tämä oli hänen mielensä. "Jos se voisi mitä tahtoisi", sanoi herra Pätzoldt usein hiljaisuudessa itsekseen, "niin hallitsisi hän verellä, ja sekös vasta oli kissanpolskaa!" Marat toisen täytyi silloin ehdottomasti pudistella itseään ja ajatella sitä sielunheimolaisuutta, joka hänet yhdisti yhdenvertaisuuden apostoliin.
Usein oli tämä koomillinen herra koettanut lähennellä suurta miestä, jonka kaunopuheisuutta hän vertasi pelottavaan Dantoniin, mutta aina, vaikkapa siihen olisi näyttänyt tarjoutuvan paraskin tilaisuus, oli jotakin tullut väliin.
Ja nyt oli kohtalo leikillisyydessään tahtonut, että hän näki jälleen Rassmannin, niin usein ihailemansa agitaattori Gustav Rassmannin vuosien jälkeen täällä poroporvarillisen pölyisessä kaupungissa, joka välitti viisi ihmiskunnan onnesta, tapasi hänet erään kauppiaan ja Schornin liiketoverin naamion alla ja saattoi tulla hänen ystäväkseen.
Sinä päivänä, jona tämä tapahtui, meni herra Antonius Pätzoldt juhlatuulessaan niin pitkälle, jotta aikoi vaimolleen näytellä todellista Maratia, mikäli pelkästä diktatuurista oli kysymys, mutta siitä seurasi vain, etteivät naapurit parhaalla tahdollaankaan voineet olla kuulematta, kuin rouva Pätzoldtin ääni pauhasi ennen kuulumattomalla voimalla ja painolla, laususkellen mitä pahimpia laatusanoja.
Tästä taasen seurasi, että loukattu aviomies kourasi liikekassaansa vielä syvemmälle kuin muulloin ja astui vaimonsa eteen kauheasti uhaten, että hän tästä lähin menisi jo aamusta pitäen "Kultaiseen leijonaan" ja iltaisin joka kerta tekisi hirveän tilin, josta ei kuitenkaan käynyt aivan selville, tarkottiko hän viime sanoilla veristä kostoa, vaiko vain juomalaskuaan ravintolassa; kaiketikin jälkimäistä, sillä kuten kaikkina muinakin iltoina, hiipi hän myös tänä iltana varpaisillaan vuoteeseen, jotteivät "kuningasmieliset" ennenaikaisesta vallankumouksesta, nimittäin tuolien, pöytien ja kehtojen kumoamisesta, saisi aiheita käsittää "hirveää tiliä" väärin ja kääntää sen kärkeä päinvastaiseen suuntaan.
Oi, herra Marat toinen oli urhoollinen mies, joka jo usein elämässään oli asettanut veitsen monen jättiläisen kurkulle, kun hänen täytyi ajaa heidän partaansa.
Rassmannista ei ollut lainkaan mieluista, että juuri tämä mies, jota "Kultaisen leijonan" kantavieraat pitivät narrinaan ja huvittelivat hänen kustannuksellaan, että juuri tämä mies tunsi hänen oikean elämänasemansa; mutta hänen nykyisessä asemassaan täytyi hänen näyttää hyvää naamaa huonossa pelissä. Lopulta löysi hän herra Antonius Pätzoldtista ihmisen, joka hullunkurisuudellaan auttoi häntä kuluttamaan aikaa ja piti huolta siitä, ettei hän tullut mielipiteilleen uskottomaksi, vaan piti kommunismin suuret päämäärät aina pienoismuodossa silmäinsä edessä.