VII
Olipa se kaunis klubi, josta Rassmann oli puhunut. Tunnemme jo seuran, jossa Rassmann teki propagandaa — omien intohimojensa hyväksi.
Nyt vasta alkoi hurja elämä, mikäli tässä pikkukaupungissa oli siihen tilaisuutta tarjolla. Nyt hän itse järjestelmällisesti harjotti "ylemmän kymmenen tuhannen mässäämistä", johon viittaamalla hän niin usein oli päästänyt työväen joukkojen mielenmyrskyn valloilleen ja kylvännyt vihaa ja tyytymättömyyttä niin monen rauhaa rakastavan raatajan sydämeen.
Rassmann oli pian uudessa huvittelupaikassaan yhtä tunnettu kuin "kultaisessa leijonassakin". Herra Antonius Pätzoldt oli myös mukana.
Parisen päivää juoksenteli pieni kähertäjä kääre päänsä ympärillä. Hirmuinen mies vannoi lujasti ja pyhästi, että hän pimeässä oli juossut kaapin nurkkaan. Asiantuntijat kuitenkin olivat tietävinään, että suuret kuhmut olivat kolhineet "kuningasmieliset", joita ei enää miellyttänyt se, että pöytien ja tuolien kumous tuli yhä pahemmaksi.
Rassman ei voinut ilman parturiherraa enää tulla toimeen. Oli melkein kuin hänellä täytyisi olla aina luonaan joku, joka myöntäisi hänen kaikessa olevan oikeassa ja jakaisi hänen kanssansa vihankaunansa.
Ja siihen oli ylen kiihtynyt kähertäjä aivan omiaan.
Herra Antonius Pätzoldt ei voinut, kuten ainakin ihminen, jota kalvaa salainen katkeruus ja joka tuntee voimattomuutensa, vieläkään unhottaa, että Schorn oli käyttänyt hänestä sanaa "huono seura". Sentähden käytti hän jokaista tilaisuutta puhuakseen "porvareista", joilla on talot ja tavarat, jotka elävät kuten paratiisissa, samalla kuin "suuret henget", "ylevän ihmisyysaatteen uhrit" jäivät ainaiseksi köyhälistöön.
Rassmann kulautti sellaisia puheenparsia kuullessaan sisäänsä kokonaisia olutlaseja kerrallaan, ikäänkuin tahtoisi valella sammuksiin sen helvetin, joka alkoi kiehua hänen sisällään. Mutta todellisuudessa nousi veri yhä enemmän hänen päähänsä ja pani hänet puolipäihdyksissään käyttämään Schornia vastaan sanoja, jotka Pätzoldtista aina näyttivät kehotuksilta lisäämään kaksinkerroin syytöksiään.
Agitaattori pääsi siten viimeisistäkin häpeän ja omantunnon nuhteiden jätteistä ja mässäsi vierailla rahoilla sellaisella kevytmielisyydellä kuin olisivat ne siihen määrätytkin.
Konserttikapakassa oli isännän liitu vähitellen alkanut merkitä hänen velkojaan samoin kuin "kultaisessa leijonassakin ".
Rassmann muisti oikeaan aikaan toverinsa uhrautuvaisuuden.
"Salainen klubi" tarvitsi eräänä päivänä tosiaankin rahaa.
"Tiedätkös", sanoi Rassmann, "vanha juttu… ihmiset tuntevat tuskin aatteemme aakkosiakaan. Olisi hyvä, jos meillä olisi muuan sata pieniä agitatsionikirjasiamme, esimerkiksi Lassallen 'Työväen lukukirja', tai hänen Ronsdorfilainen puheensa —"
"Niinkö —? Klubinne ja salainen agitatsioninne menee siis hyvin?
Sinussahan onkin esimies, joka ymmärtää asiansa."
Ja Rassmann, haihduttaakseen jo edeltäpäin mahdolliset epäluulot, jotka Schornin mielessä voisivat herätä niin paljojen agitatsionikirjojen tarpeeseen nähden, jatkoi heti: "Klubissamme on parisen henkeä, jotka matkustavat kautta maan. Heille aion antaa muutamia kymmeniä kappaleita lentokirjoja mukaan."
"Hyvä, hyvä", vahvisti Schorn. "Niin on tehtävä.. Laske heti mitä kirjat tulevat maksamaan. Sitte saat rahat. Lähetä sitte maksu heti ja pyydä kirjat minun osotteellani —"
Sitä ei Rassmann tahtonut; se voisi olla vaarallista, arveli hän. "Minulla on jo toinen osotteen omistaja, eräs virkamies, joka on tunnettu sangen lojaaliseksi."
"Sen parempi."
Schornin päähän ei koskaan pälkähtänyt epäillä Rassmannin sanoja.
"Mutta missä viipyvätkään kirjat, joita sinun piti tilata Sveitsistä?" ei hän voinut olla kysäsemättä. "Oletko lähettänyt rahat oikealla osotteella ja onko mies luotettava?"
"Ei se niin pian käy", vastasi Rassmann. Sitte naurahti hän. "Ja onkoko mies varma? Mutta onhan kirjakauppias puoluetoverimme, ja hän on varovainen."
"Schorn pyyhkäsi hajamielisesti kasvojaan kädellään."
"Mitä puhunkaan! Sinulla on oikein. Ne tulevat kyllä, elkäämme siitä enää puhuko."
Siten oli keskustelu taasen lopussa, ja puolen tunnin perästä sai agitaattori rahat lentokirjoja varten, käyttääksensä ne oman rakkaan minänsä hyväksi.
Niin, hän tarvitsi nyt rahaa kosolta, sitte kun Rosa, hurja pääkaupunkilainen kapakkalaulajatar, merkillisen sattuman kautta oli jälleen juossut hänen syliinsä.
Tämä kiemaileva käärme tunsi miehensä ja osasi sen ottaa kiinni.
Vanhat muistot kevytmielisistä hetkistä Berliinissä sukelsivat samaan aikaan molempain muistoon ja herättivät kaipauksen päästä kahdenkesken.
Neiti Rosa ei ollut suotta käynyt koulua erään ammattiparittajan luona, joka oli eräänä päivänä huomannut tällä nelitoistavuotiaalla palvelustytöllä olevan hieman ääntä ja osasi taivuttaa viattoman, kauniin olennon käymään koulua "sivistyäkseen".
Mitä kaikkea olikaan hän oppinut! Joka tapauksessa kylliksi tietääkseen, kuinka oli meneteltävä nautinnon haluisen miehen kanssa, jolla kuten Rassmannilla näytti olevan kirotun paljon rahaa, ja jota helposti saattoi vetää nenästä.
Olihan hänelle pieni rakastunut parturi, ainoastaan saadakseen armon häntä kerran likistää, vakuuttanut lujalla valalla, että herra Rassmann nyt oli varakas osakas suurenpuoleisessa liikkeessä eikä sen lisäksi ollut vielä naimisissa.
Siinähän olivat hyvät kaupat tarjona! Laulaminen näiden poroporvarien hyvinkasvatetuille pojille ei tuottanut paljoa, sillä he pyöräyttivät jokaista groschenia kolme kertaa ympäri, ennenkuin heittivät sen lautaselle.
"Kuules, pienoiseni", sanoi hän eräänä iltana vanhalla tuttavallisuudellaan, "etkö tiedä minulle sopivaa asuntoa, mutta aivan häiritsemätöntä? En voi asua enää toisten kera majatalossa."
Samalla katsoi hän Rassmanniin oikealla kiemailijankatseella, joka elämänhaluiselle agitaattorille lupasi suloisia hetkiä.
Tämä oli Rassmannilta enää puuttunut, häneltä, jolla päivästä päivään oli edessään ystävänsä vaimo, jonka hän kuuli kujertavan miehelleen kuten turturikyyhkysen, ja hänen täytyi tyytyä pelkkään näkemiseen ja salaisiin toiveihin!
Hänellä täytyi olla edes jonkinlainen korvaus!
Herra Antonius Pätzoldtilta pyydettiin neuvoa.
Vaikkakin kaupungin asukasluku oli lähellä kymmentä tuhatta, tunsi pieni kähertäjä henkilöt jokseenkin tarkoin, josta hän enimmäkseen sai kiittää ammattiaan.
Marat toinen, joka jouduttuaan kuningasmielisten kanssa ikuiseen kahakkaan, unelmoi vapaasta rakkaudesta ja salaisuudessa ajatteli jo niitä audiensseja, joita Rosaneiti hänelle soisi, nauraa kyhersi heti Rassmannille, ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Sinä vanha veitikka, kyllä tiedän, mihin pyrit". Sitte vikisi hän, että hän siellä ja siellä, toisessa päässä kaupunkia, tunsi vanhan yksinäisen rouvan, jonka luona sellainen naimaton tyttö saattoi elää kuten paratiisissa.
"Kansalainen Rassmann", kuiskutti hän agitaattorille, "meidän on saatava tyttö aivan omille hoteillemme."
Agitaattori heitti lemmenjanoiseen parturiin halveksivan syrjäkatseen ja kirjotti osotteen muistiin.
Siten oli otettu varteen laulajattaren hiljainen viittaus kaikinpuolisiin lähempiin suhteihin nähden.
Rosaneiti jätti majatalon ja majottui herra Antonius Pätzoldtin suosittaman vaimon luo.
Neljä böömiläistä harpunsoittajatarta panivat viisaat päänsä yhteen ja tiesivät kylliksi.
Mieluummin olisivat he jättäneet laulajattaren kokonaan pois seurastaan, mutta he olivat huomanneet liiankin hyvin, mikä vetovoima tytöllä oli vieraihin.
Niin tuli Rosaneiti Rassmannin tunnustetuksi rakastajattareksi. Laulaminen ei häntä miellyttänyt, mutta Rassmannilla olivat omat tuumansa. Tytön pitäminen kokonaan omina hyvinään olisi maksanut ylen paljon rahaa. Ja hän oli päinvastoin laskenut hyötyvänsä Rosan ansioista.
Hän oli yhä enemmän taipuvainen katselemaan kommunismia luonnostaan lankeavaksi.
Kunpa vain ei hänen lemmittynsä olisi käynyt niin liian hyvää koulua!
Laulunlirittäjä tuli jo kohta kolmantena päivänä nurisevaksi.
"Tiedätkös, huomisesta lähtien en minä esiinny", sanoi hän, näyttäen tyytymättömältä Rassmannin syleillessä. "Elämä täällä ei enää vetele. Menen Berliiniin takaisin, herra Verner (niin nimitettiin muuatta matkustajista, joita ilmestyi uusia joka päivä), joka matkustaa täältä suoraan sinne, on luvannut ottaa minut mukaan ja hankkia minulle paikan eräässä esikaupungin teatterissa. Jos lähden mukaan, lahjottaa hän minulle hohtokivisormuksen", liitti hän vielä ärsyttävän kehuskelevaan tapaan.
Rassmann tiesi kohta, mitä Rosa tarkotti tällaisilla puheillaan.
Sovinto tuli pian.
Rosa osasi niin hyvin näytellä nyreyttä ja kylmyyttä, hän osasi välinpitämättömyydellään niin mainiosti herättää Rassmannissa yksinomistamisen kunnianhimoa, ettei tämä sokeassa aistillisuudessaan nähnyt ansaa, joka hänelle viritettiin. (Jutussa vapaasta matkasta Berliiniin, ja hohtokivisormuksesta ei ollut totta sanaakaan.)
Neljäntenä päivänä jäi Rosan paikka musiikkilavalla tyhjäksi.
Hänen tarkotuksensa oli saavutettu: hän antoi Rassmannin ylläpitää itsensä kokonaan.
Tässä ylläpidossa oli Rassmannilla joka päivä uudistuva päänvaiva, miten hankkia uusia rahavaroja.
Ensimäinen huono teko on kuin vierivä kivi, joka pysähtymättä vierii valoisalta kukkulalta synkkään laaksoon ja tempaa toisen ja kolmannen mukaansa liikkeeseen.
Agitaattorin oli tähän asti ollut huolehdittava vain omasta persoonastaan, omasta elostelemisestaan, mutta nyt muuttui asia: Rosa, tämä kevytmielinen tyttö, tahtoi myös elää, ja kapakkalaulajattarilla on oma käsityksensä elämästä, kun he ovat siinä harhaluulossa, että heidän rakastajansa on varakas mies, jolle pienten toiveiden tyydyttäminen ei tuota mitään vaikeuksia.
Rassmannin täytyi siis aina uudelleen miettiä keinoja saadakseen rahaa.
Mutta kuinka, mistä?
Schorn täytyi toistaiseksi jättää syrjään, sillä kirjat Sveitsistä eivät olleet vieläkään saapuneet ja sitte — nyt ei ollut kysymystäkään parista taalerista!
… "Katsos vain huonoa pukuvarastoani, annathan sinä minulle siksi, että saan uuden puvun?" sanoi Rosa viidentenä päivänä mielistellen ja katsoen hellästi Rassmanniin. Sitte lisäsi hän kohta, että hänellä yhä vielä oli "vanha" hattunsa ja että hänen täytyi hävetä näyttäytyessään kadulla "moisessa asussa".
Kun hän tällaisten toiveiden ohella painoi Rassmannia kaikella kolmannen luokan kiemailulla ja hienostuneella viekkaudella vasten rintojaan ja samalla "kaikkien mielitietyn" laskevaisuudella milloin mitäkin uhkauksia ja syöttejä — silloin oli kunniahimoinen agitaattori liiankin mielellään valmis kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin.
Tosiaan, kunnollinen pukuvarasto täytyi olla sellaisen miehen kuin
Rassmannin rakastajattarella!
Sata taalaria täytyi hänen toistaiseksi jostakin saada, jo peittääkseen välttämättömät menot "yksinäiselle" rouvallekin.
Herra Antonius Pätzoldt pääsi jälleen osalliseksi salaisuuteen. Samalla ei Rassmann unhottanut muistuttaa Schornin sanoja huonosta seurasta. Viisas toveri tiesi, että pikku mies siten joka kerta joutui tuulelle, jolloin hän oli Rassmannia kohtaan palvelevaisempi kuin koskaan ja olisi tehnyt kaiken mahdollisen tämän mieliksi, kun oli kysymys kepposesta sinistä esiliinaa kantavaa naapuria vastaan.
Marat toinen lasketteli ensin kotvan aikaa tunnettuja haukkumisiaan porvareista, joilla on talot ja tavarat, sitte esitti hän ylevät mielipiteensä kiusallisesta ristiriidasta uusien rahavarojen tai vapaan rakkauden jättämisen välillä, samalla viitaten "audiensseihin", joita Rosaneiti, "meidän rakastajattaremme", oli hänelle luvannut, ja tehden agitaattorille hieman kitkerän kysymyksen, tahtoiko "hän" tehdä ensimäisen audienssinsa aamu- vai iltapäivällä.
Rassmann heitti hassuun kääpiöön taasen salamannopean syrjäkatseen, ikäänkuin tahtoisi sen naurettavuuden, joka ilmeni Pätzoldtin toivomuksessa, pukea sanoihin: "Luulotteleva narri, mitä ajattelettekaan!"
Mutta rauhottaakseen hiustenleikkaajan liikanaista kiihkeyttä, sanoi hän vain: "Tottapahan sovitaan, kunhan nyt ensin pääsemme tästä asiasta".
Ja Marat toinen teki ehdotuksensa.
"Mitä varten, kansalainen, olet sitten ihmisten silmissä tämän porvarin liiketoveri, jollei sinuun luoteta yhtä paljo kuin häneenkin? He, enkö ole oikeassa? — Mitä varten kansalainen Rassmann, kysyn minä, on sinulla sitte Schornilta taskussasi täysi valtakirja, jonka mukaan sinä olet valtuutettu päättämään liikeasioista samoin kuin hänkin, jollet sinä liikkeen nimessä voi kirjoittaa pientä akseptia — —"
Pieni kähertäjä keskeytti ja otti aika siemauksen lasistaan. Sitte lopetti hän:
"Mutta minä en tahdo sanoa mitään, kansalainen — itsepähän parhaiten tiedät, mitä tämä Schorn oikeastaan on tehnyt sinulle niin suurta, että sinun tarvitsee osottaa hienotunteisuutta häntä kohtaan. Voin sentään sanoa, että jos hän tahtoo olla vilpitön sinua kohtaan, täytyy hänen jakaa kaikki tasan sinun kanssasi. Mikä minun on, se on sinun — silleen sen täytyy jäädä. Dixi."
Vaikkakin äkäisen parturin viime sanat olivat Rassmannin omalletunnolle todellinen virkistys, niin näytti hänelle edellisten tarkotus hieman himmeältä. Mutta valtakirja, valtakirja — sitä ei hän ollut vielä lainkaan ajatellut.
Hän särpäsi yhdellä siemauksella oluensa loppupuoliskon; hänen kasvonsa olivat kuumentuneet, puoleksi viljanmehun ylenmääräisestä nauttimisesta, puoleksi kiihtymyksestä.
Sitte puuskahti hän sellaisen miehen äänellä, jolle on osotettu tie ahdingostaan, mutta hän ei vielä oikein luota sen turvallisuuteen:
"Liikkeen nimessä aksepti — — kuinka tarkotatte, herra tohtori?"
Marat toinen, josta tämä agitaattorin hidas käsitys näytti koomilliselta, naureskeli ensin parisen sekunttia, sitte lörpötti hän:
"Vekseliasiaa, kansalainen, en mitään muuta kuin yksinkertaista vekseliasiaa, siinä koko juttu. Aksepteeraatte Schornin nimessä, siihen on teillä oikeus, ja tunnin kuluessa ovat sata taalaria edessänne."
"Mutta sitä ei maksa ottaa omalletunnolleen. Kuinka mahdollistakaan tähän porvariin nähden? He, sepä vielä puuttuisi! On kostettava, sillä hyvä. Ken ei uhraa hyvällä, siltä on otettava. On tehtävä tabula rasa kaikesta, sitä olen aina sanonut. Maljasi, kansalainen, eläköön Rosaneiti, lemmittymme!"
Rassmann ei kuullut mitään. Hänen kaikki tunteensa ja ajatuksensa kiertelivät tällä hetkellä Antonius Pätzoldtin esittämän tuuman ympärillä.
Pienellä kähertäjällä oli kaikkeen tyydyttävä vastaus.
Hän alkoi jo viedä Rassmannin seitsemänteen taivaaseen, sanoen: "Samuel Hirsch asuu torin varrella. Porvari hän on hänkin, elättää itseään toisten hiellä. Oikeastaan hänellä on kenkäkauppa, mutta enimmäkseen käy hän kauppoja vekseleillä maalaisten upseerien ja tilanomistajain kanssa. On minultakin kerran ottanut viisikymmentä, mokomakin nylkyri — mutta sanon sinulle, kansalainen, giljotiini kyllä vaatii uhrinsa. Tili tulee olemaan hirmuinen tällaisille roistoille! Rautaisissa sandaleissa ja hurjasti liehuvin tukin heidät viedään telotuslavalle. Kuuletteko, millaiseksi olen ajatellut ensimäisen tervehdykseni kansojen vapauden auringolle —"
Marat toinen oli hengessä olevinaan konventin tribuunilla ja kopasi lupaavasti rintataskuaan, mutta Rassmann keskeytti hänet ynseästi ja palasi muutamin sanoin takaisin Samuel Hirschiin.
"Tiedänhän, rakas tohtori, että se on suuremmoinen, mutta Rosaneiti, meidän lemmittymme, odottaa rahaa."
Sanan "meidän" korosti hän terävällä, vahingoniloisella pilkalla, mutta se jäi herra Antonius Pätzoldtilta huomaamatta innoissaan.
Marat toinen ajatteli heti uudelleen ensimäistä audienssia ja puuttui arkiasioihin.
Ja hän esitti mielipiteensä lähemmin.
Samuel Hirsch oli ainoa, joka saattoi auttaa. Hän ei tosin lainaa kauvemmaksi kuin neljäksi viikoksi ja hänelle täytyy 100 taalarin sijaan kirjoittaa 110, mutta sitenhän ei joudu mitään vaaraan, sillä olihan Schorn itse sanonut Hirschille, että hän on tehnyt Rassmannin liiketoverikseen ja vastaisi kaikesta. Ja juoruamisesta ei ole pelkoa, sillä missä jotakin voi ansaita, siellä Hirschin mielestä kyllä katoaa kaikki hyväntahtoisuus Schornia kohtaan.
Näin lärpätti herra Antonius Pätzoldt yhteen mittaan ja lisäsi vielä, että mahdollisesti vekselin lankeamisaikaa saisi lykätyksi.
Täten oli Rassmannille avautunut kuja tulevaisuuteen, ja tässä kujassa oli kyllin tilaa kasata kivi kiven päälle hänen ystävänsä kukistamiseksi.
Mutta mitä hän välitti tulevaisuudesta? Nyt oli ennen kaikkea pidettävä huoli hänen "suhteensa" säilymisestä. Ja jos hän ystäväänsä, ei vaan toveriaan, järjestelmällisesti petti, niin eikö hän menetellyt niiden periaatteiden mukaan, joita Schorn itse oli hänelle suositellut?
Oliko tällä porvarilla oikeus ylellisyyteen, kun häneltä, Rassmannilta, puuttui tarpeellisinkin ilotytön ylläpitoon?
Ja samoin oli Schorn sanonut: "mikä on minun, se on sinun". Tällä evankeliumin lauseella luuli Rassmann voivansa puolustaa jokaista menettelyään omantuntonsa edessä.
Suuri yhdenvertaisuuden apostoli ja ihmisystävä unhotti vain yhden: että hän oli hyvällä tiellä muuttaa kommunismin tunnuslauseen: "omaisuus on varkautta", vastakohdakseen: "varkaus on omaisuutta", ja että hän siten vaipui rikollisuuteen.
Seuraavana päivänä oli kauppa Samuel Hirschin kanssa päätetty, kun tämä ensin oli tarkoin tarkastanut valtakirjan, ja tämä mies, joka ei Rassmannille ollut luvannut lainata markkaakaan, saattoi nyt kohteliaasti uuden liiketuttavansa aina ovelle saakka: sillä "kauppa on kauppa", ja hän eli tehnyt hyvän kaupan.
Mutta herra Antonius Pätzoldt kyhersi tämän ensimäisen onnistuneen kepposen jälkeen tyytyväisenä käsiään, sillä se koski Schornia, miestä, joka oli puhunut "huonosta seurasta".