VIII
Kirjat eivät Sveitsistä tosiaankaan saapuneet. Kun Schorn aamuisin kuuli kadulla vaunujen ratinan, riensi hän puotiin ja avasi oven, luullen postivaunun pysähtyvän talon eteen.
Mutta joka kerta pettyi hän. Pakettia ei milloinkaan saapunut.
Ja kuitenkin oli hän jo unelmoinut kirjojen olevan käsissään.
Schorn kuului niihin ihmisiin, jotka pitävät kiinni rautaisella lujuudella kerran saamastaan aatteesta, jota pitävät hyvänä ja mahdollisena toteuttaa.
Siitä päivästä, jona Rassmann oli puhunut 'hänelle kirjasta, jonka aikoi kirjoittaa, ja avustuksesta, jota hän nuorelta mestarilta toivoi, ei ajatus enää kaikonut Schornin päästä.
Vaikkakin hän oli ensin Rassmannin tuumalle ääneensä naurahtanut, niin tuli ajan oloon hänelle sisäiseksi varmuudeksi, että hän tosiaankin kykenisi vaatimattomilla ajatuksillaan kirjaa edistämään, hyödyttämään puoluetta.
Ja nuori mestari ajatteli toverinsa kirjottamatonta kirjaa kaikkialla missä liikkui, sorvauspenkin surinassa ja höylän suhahtelussa.
Ennenkuin aputeokset saapuivat, ei aineen käsittelyyn voinut ryhtyä.
Mutta Schorn ymmärsi tätä odotusaikaa käyttää mainiosti hyväkseen.
Kerran oli hän kuullut Rassmannilta, että tällaisiin kirjallisiin teoksiin täytyi valmistua, toisin sanoen tehdä excerptejä, joilla kirjan arvoa kohotettiin.
Nuori mestari pyysi Rassmannia selittämään sanan "ekserptejä". Ja kun hän sai kuulla, että niillä tarkotettiin eräänlaisia otteita ja lainauksia kirjoista, eivät kunnon Schornilta enää poistuneet nämä valmistukset mielestään.
Eräästä kaapista löysi hän muutamia Lassallen huokeahintaisia agitatsionikirjasia, samoin muutamia toisilta puolueen johtajilta, kaikki tomuun peittyneinä. Hän oli nämä lentolehdet, jotka muutamien klassikkojen ohella muodostivat koko hänen kirjastonsa, jättänyt melkein unhotuksiin, kun oli ensin niiden sisällön lukenut likipitäen ulkoa.
Nyt kaivettiin ne jälleen esiin ja puhdistettiin huolellisesti tomustaan.
Schorn osti kaunista konseptipaperia, ja tästä lähtien löysi hänet, milloin vain hänen aikansa suinkin salli eikä Rassmann ollut kotona, näiden kirjasten ääreen kumartuneena ja niiden sisältöön syventyneenä.
Ja jos sattumalta hänen vaimonsa kysäsi: "Vilhelm, mitä luet ja kirjotat niin ahkeraan?" sai hän ylvään vastauksen: "Lapsi, sitä et ymmärrä,-minä teen ekserptejä". Samalla veteli raskas käsi edelleen kynää paperia myöten ja jätti jälkeensä avuttomia lapsenkäden piirtoja. Mutta mitä auttoi tämä kaikki — lähdekirjat eivät saapuneet Sveitsistä. Kului kaksi, kului kolme viikkoa, ne eivät tulleet.
Kun Schorn oli kyllin kauvan odottanut postivaunun pysähtymistä ovensa eteen, rohkeni hän lausua Rassmannille kummastuksensa lähetyksen viipymisestä.
Rassmann näytti siihen valmistuneen. Häntä ei tällä hetkellä näyttänyt liikuttavan mikään syvemmin kuin tämä asia. Hän raapi korvansa taustaa, puhui jotakin "käsittämättömästä asiasta", pani "hm, hm" ja veti sitte taskustaan sanomalehden, jossa oli uutinen, että poliisi oli Berlinissä ottanut takavarikkoon suuremman määrän sosialistista kirjallisuutta, joka oli osotettu epäiltäville puoluehenkilöille.
"On otaksuttavaa, että meidän kirjoillemme on käynyt samoin. Sinä olet tunnettu sosialidemokraattina, lähettäjä on myös politillisesti huonossa huudossa, siten on koko asia selitettävissä."
Schorn riensi vahvistamaan:
"Siinä olet oikeassa, olet oikeassa, hm, hm, niin se on. Peijakas, etten ole sitä ennen ajatellut! Luuletko tosiaan, että nyt on niin kireät ajat?"
Ja kun Rassmann vastasi myöntävästi, heitti Schorn taakseen tunnetun katseensa, joka ei mielellään nähnyt vaimon olevan tällaisten keskustelujen aikana saapuvilla.
Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa — hänen ei tarvinnut tulla vielä huolekkaammaksi kuin hän oli jo ennestään.
"Vahinko, vahinko, nyt ei kirjastamme tule mitään", alkoi Schorn uudestaan. "Rahoista viisi, tulevathan ne sieltäkin kautta puolueen hyväksi."
Sitte valtasi hänet jälleen pelko rouvaansa nähden.
Hän sanoi:
"Tee minulle mieliksi äläkä anna Hannan mitään huomata, tiedäthän —"
Niin, Rassmann tiesi että hän tästäkin hänelle kiusallisesta asiasta kyllä selviäisi hienostuneen viekkautensa ja Schornin lapsellisen uskon avulla.
Ja tarjotakseen nuorelle mestarille epämieluisan vertauskohdan, ilmotti hän, että "klubin" agitatsioonikirjaset olivat saapuneet osotteelleen.
"Se johtuu vain osotteen omistajan lojaalisesta mielensuunnasta, siitä riippuu paljo", arveli agitaattori.
Schornille valkeni nyt yhä selvemmäksi toverinsa otaksuminen kirjojen viipymiseen nähden.
"Niin, niin, olet oikeassa. Nyt uskon todellakin, että asianlaita on niin. On kai parasta, että vasta samanlaisessa tapauksessa otat asian yksin käsiisi ja menettelet kuten kirjoja klubillekin tilatessasi. Mutta ikävää on, ettemme nyt voi kirjaa kirjottaa, olin siitä jo niin suuresti iloinnut."
Rassmann koetti häntä lohduttaa, mutta Schorn pudisti päätänsä ja meni surullisen näköisenä työhönsä.
Kuten ainakin mies, joka ei tahtonut tehdä hyödytöntä työtä, lakkasi hän äkkiä "ekserptejä kirjottamasta" ja kaunis konseptipaperi sai nyt jakaa lentolehtisten vanhan kohtalon perhekaapissa.
Ja Rassmann eleli reilusti edelleen. Vekselin lankeamisaika saapui.
Hänellä ei luonnollisesti ollut rahaa sen lunastamiseen.
Lisäksi oli mietittävä Rosa-neidin, "meidän" lemmittymme tulevaisuutta.
Käteiset rahat olivat lopussa.
Mitä oli tehtävä?
Seuraavana aamuna — saattoi lyödä vetoa tuhannesta yhtä vastaan — esittäisi Samuel Hirsch vekselin Schornille.
Nyt, kun ratkaisu oli niin lähellä, ahdisti Rassmannia pelko ja häpeä.
Kun tämä yksinkertainen, rehellinen, kaikissa asioissa niin myöntyväinen Schorn saisi tämän tietoonsa? Eikö hän olisi hirmuinen? Tällaiset luonteet purkautuvat kuin tulivuori pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Rassmann vapisi ratkaisun lähetessä.
Ja sitte rouva Schorn, kaunis rouva Schorn, joka piti hänestä niin paljo ja joka Rosaneidistä huolimatta valmisti niin usein unettomia öitä! Mitä hän saattoi tältä rouvalta toivoa, jos tämä saisi tietää hänen kunniattoman menettelynsä?
Ei, se ei käynyt laatuun. Uhkaavaa paljastusta täytyi koettaa torjua.
Ja aika toi neuvon. Herra Antonius Pätzoldt esitti paperin uudistusta.
Se oli ainoa keino.
Marat toinen teki vielä toisenkin ehdotuksen.
"Kansalainen Rassmann", tuumi hän, "tarvitsettehan rahaa vieläkin. Kirjoittakaa siis 250 taalarin vekseli ja ottakaa vielä 100 taalaria, silloin on se veitikka tosin praeter propter ansainnut viisikymmentä taalaria kahdessa kuukaudessa aivan ilman edestä, mutta, kuten sanotaan, hädässä syö piru kärpäsiäkin. Mutta luottakaa siihen, että se mies vielä saa puukon kurkulleen."
Mutta Rassmann vapisi. "Jos juutalainen näyttelee kahta naamaa ja ensin ilmaisee asian Schornille?" epäröi hän. Pieni kähertäjä pani kaikki vakuuttelukykynsä liikkeelle.
"Tuhmuuksia, pelkkiä tuhmuuksia, kansalainen, silloin tunnette Samuel Hirschin huonosti. Koronkiskurin lähimmäisenrakkaus ulottuu vain hänen rahakukkaroonsa. Ja sitte, unhotatte valtakirjanne, joka on yhtä varma kuin raamattu kirkon alttarilla. Täytyy olla rohkeutta, kansalainen Rassmann, muuten eivät päät putoa."
Oi, herra Antonius Pätzoldt ymmärsi puhua sellaisista asioista, sillä ne nuolet, joita hän ampui, sattuivat kyllä kerran sinistä esiliinaa kantavaan mieheen.
Rassmann tarttui kiinni hänen enemmän vihaisen kuin todella ilkeän juomatoverinsa sanoihin ja seurasi tämän neuvoa. Asia kävi paremmin kuin hän ajattelikaan. "Arvoisa" herra Samuel Hirsch ei ollut monisanainen mies. Mutta missä hän vaikeni, siinä mietti hän enemmän. Kun Schorn kerran tänne kulkeutuneelle miehelle luovutti kirjallisesti kaikki oikeutensa, niin täytyi hänellä olla siihen hyvät syynsä. Pikkukaupunkilainen "kauluksenpunoja" tarkasti vielä kerran valtakirjan ja kauppa oli tehty.
Rassmann oli enemmän poikaa puolestaan kuin koskaan ennen, kun hän poistui juutalaisen luota. —
Mutta kun neljä viikkoa ovat lopussa? Pah —- kuka tahtoo nostaa tulevaisuuden huntua, kun nykyisyyden peittää kultainen päiväpaiste.
Kivi, joka jyristen vieri korkeudesta, tempasi lakkaamatta taipaleellaan toisia mukaansa. Mutta Rassmann ei kuullut jyrinää.
Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, vaati elämältä enemmän kuin hänen rahastonhoitajansa oli edellyttänyt. Ensimäistä täyttynyttä toivetta seurasi pian toisia vaativampia. Häntä ei enää miellyttänyt yksinäinen elämänsä. Hän oli kyllästynyt lukemaan tunteja seinäkellosta, kunnes Rassmann saapui. Hän halusi viihdytystä, jota hän luuli löytävänsä huvituksista. Jokapäiväisiin kävelyihin, katselemaan miesväkeä, pölyyttämään tomua laahuksillaan, levittelemään viuhkaansa, kiemailemaan, itseään ihailuttamaan, heittelemään ja saamaan katseita — siihen paloi hänen halunsa. Hän halusi levittää pääkaupunkilaisia tapoja tai ainakin herättää niitä kohtaan kunnioitusta.
Porvarien poikien joukossa mahtoi myös löytyä viattomia hölmöjä, joille saattoi osoittaa taipuvaisuuttaan, kun — Rassmann ei siitä tiennyt.
Ajan oloon saattoi hän muuten vähät kostua nykyisestä rakastajastaan, se oli kiemailijalle kyllin selvillä. Hänellä oli ollut sellaisia suhteita riittävästi, käsittääkseen kuinka pian miehet alkoivat kaivata vaihtelua. Viisaus käski siis ajoissa katsomaan eteensä. Kun hän tuumi tätä kaikkea, tuli pukukysymys uudestaan hänen mieleensä. Hänellä täytyi olla sorea, uusimman muodin mukainen kävelypuku, mahdollisimman loistava ja silmiinpistävä. Eräänä hetkenä ilahdutti hän Rassmannia tällä toiveella. Tämä ei tahtonut tietää siitä mitään ja vastasi kieltävästi. Samalla käyttäytyi hän niin välinpitämättömästi kuin ei Rosasta paljoa välittäisi. Ei edes syötti vapaasta matkasta Berliiniin ja hohtokivisormuksesta, joka tällä kertaa asetettiin erään toisen matkustajan nimen yhteyteen, enää vedellyt.
Rassmannista oli suhteensa Rosan kanssa liian kallis. Hän oli viettänyt tämän kanssa muutamia nautintorikkaita viikkoja, se oli kylliksi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan ja herättämään lopuksi inhotusta tähän onttoon olentoon ilman tunnetta ja sielua. Kentiesi hän ei olisi milloinkaan tuntenut näitä tunteita, jollei hänellä joka päivä olisi ollut silmiensä edessä toisen naisen kuva.
Mutta juuri niin oli!
Kun Rosaneiti oli puhunut puoleen ja toiseen, saamatta rakastajansa kovasydämisyyttä heltiämään, puristi hän selkänsä takana kätensä nyrkkiin ja vannoi kestävänsä.
Oi, hän tahtoi saada uuden puvun. Hän ajatteli rakastunutta herra Antonius Pätzoldtia. Marat toinen oli tähän asti turhaan odottanut toivomaansa "audienssia". Niin usein kuin pikku herra sunnuntai-asussaan koputtikin hänen ovelleen, milloin tiesi Rassmannin olevan toisaalla, ei ovi ollut hänelle avautunut. Rassmannin kielto piili tietenkin takana, tuumi pikkumies, vaikkakin huoneen vuokraajatar joka kerta sanoi, että "neidillä" oli vieraita.
Mutta Rosa, joka oli kuullut herra Pätzoldtin äänen, oli naurusta pakahtumaisillaan kertoessaan "hassun kääpiön" uudistetuista käynneistä. Ensi aikoina oli tämän halveksimisen johdosta pienen parturin vallannut eräänlainen alakuloisuus, mutta lopuksi muuttui se eräänlaiseksi kaunaksi Rassmannia kohtaan. Ei puuttunut paljoa, jottei hän heittänyt tällekin kaikessa vakavuudessa nimeä "porvari", joka tahtoi kaiken pitää yksikseen. Kuinka iloisesti liikutettu olikaan sentähden herra Antonius Pätzoldt, kun hänelle eräänä päivänä Rosaneiti tosiaankin antoi salaisuudessa toiveita ensimäisestä "audienssista". Hän halusi puhutella herra Pätzoldtia kahden kesken seuraavana päivänä iltapuoleen.
"Kahden kesken!" Marat toinen joi kolme naukkua enemmän kuin muulloin, ja jos Rassmann tällä kertaa olisi voinut tulla parturiherran katseesta ja salaperäisestä hymystä hullua viisaammaksi, olisi hän epäilemättä saanut lukea tämän suuntaista ajatusjuoksua: "Näetkös, suuri mies kauniine partoinesi, kuinka minä olen sinut lyönyt laudalta? Huomenna nousee minun aurinkoni ja sinun laskee."
Herra Antonius Pätzoldtille tuli ensin osaksi onni pitää Rosan pehmeää kätöstä kädessään kokonaista viisi minuuttia, jollaikaa laulajatar kertoi hänelle Rassmannin kiittämättömyydestä.
Ja sen teki hän sellaisella äänellä kuin tahtoisi näyttää, miten vähät hän välittäisi Rassmannista, kun vain saisi uuden puvun.
Niin, puku, puku — Rosaneiti oli lähes itkemäisillään. Samalla nojasi hän melkein pikku kähertäjää vasten, jotta tälle tuli varmemmaksi kuin koskaan, miten vähä sellaista tunteenlämpöä oli "kuningasmielisiltä" tullut hänen osakseen.
Herra Antonius Pätzoldt tahtoi näyttää olevansa kiitollinen. Vanhan tapansa mukaan ja nyt ainiaaksi sulkeutuakseen "tyttörukan" sydämeen, kaasi hän kohta vihansa maljan Rassmannin ylitse:
"Mitä, eikö hän tahtonut sitä tehdä? Kaunis, arvoisa neitiseni, onko se tosiaankin mahdollista? (Suuri vallankumouksellinen saattoi olosuhteiden mukaan esiintyä hienostikin.) Tämä patruuna, se on myös niitä miehiä, jotka aina ajattelevat vain itseään! Mikä halpamaisuus! Mutta älkää itkekö, kaunis neiti (hän laski käsivartensa tämän vyötärölle), älkää itkekö. Te saatte kyllä tyydytyksen. Panen miehen muistiin. Tuomioistuin ei tee eroa henkilöissä, kun on kysymyksessä vapaiden kansalaisoikeuden puolustaminen. Rauhottukaa, kansatar. Te saatte kyllä tyydytystä. Mahdollisesti kutsutaan konventti kokoon."
Marat toinen alkoi jälleen kohota parhaihin hetkiinsä.
Hän jatkoi:
"On annettava julistus, jonka mukaan tämän petollisen ihmisen koko omaisuus otetaan takavarikkoon ja annetaan teille."
Herra Antonius Pätzoldt tahtoi antaa Rosalle suukkosen. Mutta kun tämä äkkiä tempautui irti, palasi hän äkkiä Ranskan vallankumouksen historiasta todellisuuteen.
"Niin pian ei se käy, pikku veitikka", sanoi laulajatar äkkiä, samalla kuin hänen itkunsa muuttui nauruksi. "Kun minä saan puvun, silloin saatte ensimäisen suukkosen ja —"
Herra Antonius Pätzoldt vannoi, että hän tulee saamaan kaiken mitä hänen sydämensä halajaa.
"Hänet pakotetaan, kansatar, luottakaa siihen, hänet pakotetaan."
Pikku kähertäjä aikoi tosiaankin pakottaa Rassmannia täyttämään tytön toiveen. Oi, hänen sydämensä hyppi hänen ajatellessaan ensi suukkosta "ja —". Sitäpaitsi oli agitaattori hänen käsissään; sillä mitä joku, paitsi Rassmannia itseään, saattoi tietää, sen tiesi hän, Antonius Pätzoldt, kaupungin kähertäjä ja hiustenleikkaaja.
Rassmann naurahti ääneen, kun illalla kuuli "Kultaisessa leijonassa" juomatoverinsa kehotuksen. Ylen pingotettuna oli hän aina pitänyt pääparturia, mutta niin hassuna —
"Mitä ajattelette oikeastaan, tytön sonnustus maksaa vähintään viisikolmatta taalaria. Kaikista rahoista on minulla jälellä ainoastaan kuusikymmentä taalaria, kun olen maksanut Rosan vuokran ja täysihoidon. Tahdon yleensä päästä tytöstä erilleni."
Mikään ei voinut olla herra Antonius Pätzoldtistä ilahduttavampaa kuin nämä sanat. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan hassulta, sillä se äänensävy, jota hän käytti Rassmannia kohtaan, oli tälle aivan uusi.
"Kansalainen Rassmann, meidän hyvä arvomme vaatii, että Rosaneiti, meidän lemmittymme, saa toiveensa täytetyksi. Hänet täytyy pukea siististi, onhan hän uhrannut taiteellisen uransa meidän hyväksemme. Huomisiltaan mennessä, kansalainen, on teidän hänelle ostettava pukunsa, muuten kyllä löydetään neuvoja ja keinoja, miten 'rakkaan ystäväni' Schornin silmät avataan näkemään muutamia asioita. Dixi."
Samassa nousi herra Antonius Pätzoldt äkkiä ja poistui talosta.
Rassmann oli jähmettynyt ja näytti liidunvalkoiselta.
Tämä lurjus, roisto ja teeskentelijä puhui yhtäkkiä rakkaasta ystävästään Schornista?
Ensin tunsi hän tarvetta hypähtää pystyyn ja jäähdyttää raivonsa poistuvaa kohtaan. Sitten piti hän kaikkea pilana. Mutta kun pikku parturi ei koko seuraavana päivänä näyttäytynyt ravintolassa, vaan Rassmann huomasi, kuinka hän kulki liikkeensä edessä sinne ja tänne ja silmäili epäilyttävästi Schornin taloa kohden, ahdisti agitaattoria jälleen kova pelko ystäväänsä nähden, ja jottei turmelisi välejään Marat toisen kanssa, kävi hän itse illalla hänen luonaan ja ilmoitti, että Rosalla jo olivat rahat käsissään kävelypukuaan varten.
Tämä oli ensimäinen riita näiden kahden välillä. He tapasivat toisensa nyt alituisella epäluulolla, kuten kaksi koiraa, jotka muristen nuuskivat toisinaan eivätkä kuitenkaan uskalla purra.
Kun herra Antonius Pätzoldt tahtoi seuraavana iltana ottaa vastaan "ensimäisen suudelman", nauroi Rosaneiti, "meidän" lemmittymme, hänelle vasten kasvoja ja löi oven kiinni hänen nenänsä edessä.
Juuri alkaessaan kiroilla ja muistutella muutamia julistuksia ja asetuksia, hän näki äkkiä ylhäällä portaissa häämöttävän pitkän laihan olennon, kuten Charlotte Cordayn hengen, joka sitte vasta ilmaisi kuuluvansa ihmissukuun kun hän alkoi virtanaan syytää vapisevalle aviorikkojalle sangen helliä haukkumasanoja, joita ei ole missään yleisessä sanakirjassa.
Se oli "kuningasmielinen", joka oli erään naisen käsialalla kirjotetun, virheitä täynnään vilisevän kirjeen johdosta seurannut miestään.
Rosaneiti ei ollut keksinyt parempaa keinoa rangaistakseen rakastuneen narrin tunkeilevaisuutta.
Kohtaus, joka sitten syntyi portaissa, veti kaikki naapurit saapuville, ja vielä kolme päivää myöhemminkin puhuttiin herra Antonius Pätzoldtin epäonnistuneesta "audienssista" erään "huonomaineisen" tytön luona.
Rosaneidin saattoi tästä lähtien huomata säännöllisesti soreassa kävelypuvussa milloin kadulla, milloin huvipaikoissa, jossa hän esiintyi valtoinaan ja joutui pian miesväen puheihin.