IX
Jokaisella opilla ovat johtopäätteensä, jokaisella teolla seurauksensa.
Ihminen, joka Rassmannin tavoin koetti jokaista kehnoa ja halpaa tekoa, jokaista petosta ystäväänsä kohtaan puolustaa oikeaoppisilla periaatteilla, joutui väkisinkin lopulta turmiollisen logiikkaansa järkähtämättömyydellä ajelluksi yhdestä johtopäätöksestä toiseen.
Schornin hyvästä, vilpittömästä käytöksestä toveriaan kohtaan oli tähän asti ollut seurauksena ainoastaan, että tämä siitä päätti itsellään olevan saman oikeuden, samat vaatimukset nuoren mestarin aineelliseen omaisuuteen kuin tällä itsellään.
Schorn itse oli niin tahtonut. Uneksija menetteli kommunistisen evankeliumin ensimäisen käskyn mukaan.
Mutta Rassmann meni vielä pitemmälle.
Ei siinä kyllin, että hän tunnetun lauseen sovitti ystävänsä hengettömään omaisuuteen ja koetti sillä, kuten tiedämme, vaientaa omaatuntoaan — hän veti siitä viimeisimmätkin johtopäätökset, jotka vain olivat ajateltavissa ja joiden kuitenkin välttämättä täytyi tapahtua: Rassmann himosi Schornin vaimoa.
Niin pelottavalta kuin tämä johtopäätös ensi silmäyksellä mahtaa näyttääkin, niin suuri ja tuomittava kuin olikin se petos, jonka agitaattori tätä pelkästään ajatellessaankin teki ystäväänsä kohtaan, joka menetteli häntä kohtaan kuten todellinen veli — molempia lieventää se oppi, jonka periaatteiden mukaan Rassmann oli rikoksen kohottanut laiksi ja joka nämä johtopäätökset teki aivan luonnollisiksi.
Sosiaalidemokraattinen aate tunnustaa aivan avoimesti, että ensimäinen ehto päämäärien saavuttamiseen on naisen täydellinen vapautus; se näkee nykyaikaisessa avioliitossa yleensä vain elatuslaitoksen, jossa nainen on miehensä palvelijatar, jonka ruokaa ja vaatteita vastaan täytyy olla hänelle alamainen, ilman oikeuttaan; se asettaa nykyaikaisen avioliiton prostitutionin tasalle. Tämän sijaan asettaa se vapaan lemmenvalinnan päämääräksi: sukupuolinen yhteys on jätettävä riippuvaksi vain himosta, lyhempi- tai pitempiaikaisesta.
Rassmann himoitsi nyt ystävänsä vaimoa.
Vaikka hän oli jo siitä päivästä, jona hän astui nuoren mestarin taloon, hautonut nuoreen rouvaan nähden kaikenlaisia mietteitä, jotka silloin tällöin sattumatta vilahtavan salaman tavoin herättivät kiellettyjä haluja, niin pukeutuivat nämä kauvan salaisuudessa eläneet halut, jotka tähän asti olivat näyttäytyneet vain hiutuvissa katseissa ja kiihtyneissä kasvojen ilmeissä, selvään muotoon: Rassmann tavotteli avoimesti rouva Schornin suosiota.
Hän ei tuntenut hetkistäkään katumusta, että hän siten vei petoksen ystäväänsä kohtaan huippuunsa — hän koetti etsiä oikeutta siihen vapaan lemmenvalinnan opeista. Hän ei ajatellut tuokiotakaan, että Schorn tahtoisi toisin, sillä: "Mikä on minun, se on sinun".
Oliko muuten tämä kaunis, kukoistava rouva Schorn naisenruumiineen ja lapsenkasvoineen ja sivistykseltään miestänsä paljo korkeammalla seisovana, oliko tämä rouva luotu koko elämänsä viettämään miehensä rinnalla — tämän avuttoman, ijäti kömpelöltä näyttävän käsityöläisen, joka työssä vain löysi suurimman huvinsa eikä tuntenut mitään muita nautintoja itselleen ja vaimolleen? Oliko tämä oikeastaan, ihanteelliselta näkökannalta katsottuna, onnellinen avioliitto, sopiko näiden kahden ihmisen elämänkäsitys yhteen?
Agitaattori teki nämä kysymykset ja vastasi niihin kieltävästi. Ja siitä katsoi hän itselleen johtuvan oikeuden himoita Schornin vaimoa.
Jollei Hanna rakkaudessaan miestään kohtaan ollutkaan ajatellut välimatkaa itsensä ja hänen välillään, niin saattoi hänelle siitä kuitenkin huomauttaa.
Herätetäänhän halu kiellettyihin hedelmiin siten, että sanotaan niiden olevan kiellettyjä.
He elivät todellakin tyytyväisinä, nämä kaksi nuorta ihmistä. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen. He eivät tosin olleet ruumiillisesti eivätkä henkisesti "luodut toisilleen", mutta tottumuksen voima, kunnioitus toisiaan kohtaan oli tehnyt heidän avioliittonsa todelliseksi pyhätöksi.
Rassmann, joka oli valmis kaikkiin muutoksiin tarkoistaan saavuttaakseen, näytti äkkiä annettuaan Rosalle menopassin ja alettuaan ajatuksineen yöt päivät askarrella vain toverinsa rouvan kanssa, saanut merkillisen muuttuneet tavat ja mieltymykset.
Hän ei jäänyt iltaisin niin pitkään oivalliseen "klubiinsa", jossa Schorn hänen luuli olevan, hänellä ei ollut enää niin suurta ikävää viettämään iltojaan "Kultaisessa leijonassa", vaan tuli yleensä kotiin aikaisemmin kuin oli odotettu.
Nuorelta mestarilta ja hänen vaimoltaan ei luonnollisesti tämä muutos jäänyt huomaamatta.
Ja merkillistä, ensimäinen, mitä Schorn ajatteli, oli jälleen, että hän tai hänen vaimonsa olisivat kotiystävää loukanneet jollakin ajattelemattomalla, vaikkeikaan pahaa tarkoittavalla lausunnolla, jotta hän sentähden tuli vanhoille tottumuksilleen uskottomaksi.
Schornin täytyi eräänä päivänä kysyä:
"Vaivaako sinua jokin, rakas ystävä, olemmeko sinua jotenkin loukanneet? Olet niin merkillisen huonolla tuulella etkä näytä yhtä elämänhaluiselta kuin ennen. Minusta olisi ikävää, jos me tahtomattamme olisimme siihen syypäät. Tälläinen nimittäin ei ole lainkaan vaimoni makuun. Voit häneltä siten viedä aivan kokonaan hänen hyvän tuulensa."
Schorn hymyili viime sanat sanoessaan, mutta Rassmann näki jälleen uuden näköalan edessään. Hän menettäisi hyvän tuulensa, jos hän, Rassmann, yhä olisi niin huonolla tuulella. Ai, ai — kuinka se kuului rehellisen Schornin suusta aivan siltä kuin hän pitäisi luonnostaan lankeevana, että ystävä puuttuisi Hannan kera kuinka hulluihin juttuihin tahansa — pitääkseen tätä hyvällä tuulella!
Schornin tarvitsi vain puhua vaimostaan tehdäkseen Rassmannin puheliaaksi.
Kotiystävä oli olevinaan aivan kummissaan siitä, että hänessä muka oli huomattu jokin muutos, ja hänen sanoistaan kuului hiljaista suuttumusta, kun häntä voitiin luulla sellaiseksi jöröjukaksi, että näyttelisi loukkautuneelta pienimmänkin aiheen siihen saatuaan.
"Kaipaan nyt enemmän kodikkuutta, teitä molempia. Te olette kaksi hyvää ihmistä. Olit silloin oikeassa, kun puhuit Pätzoldtin huonosta seurasta. Se mies ei kelpaa paljoon. Ylipäätään tulen sille asteelle, jolloin seurustellaan niin vähän ihmisten kanssa kuin mahdollista. Käyttäkäämme nyt vielä muutamat jälellä olevat elokuun illat istuen puutarhassa ja yhtä ja toista jutellen."
Schorn iloitsi sydämestään tämän ystävänsä järkevän ehdotuksen johdosta ja suostui mielellään.
Tosin ei nuori mestari voinut aina olla mukana lehtomajassa, mutta kun hänen vaimonsa äänekäs nauru kajahteli hänen korviinsa työpajan avoimesta ikkunasta, niin sanoi hän itsekseen: "He ovat hyvällä tuulella, Hannakin yhtä iloinen kuin ennenkin. He keskustelivat keskenään mainiosti, paremmin kuin minun, vanhan ukon kanssa".
Hän oli tyytyväisempi kuin kuunaan ja vihelteli lautaa mittaillessaan muuatta lystikästä kulkurilaulua.
Lapset olivat tavallisesti jo vuoteessaan. Lehtimajan pöydän alta kuului silloin tällöin epäilyttävä murahdus, kunnes vihdoin kuului kimakka kiljahdus, osottaen että Rassmann oli pimeässä astunut mäyräkoiraa varpaalle ja oli olevinaan kuin ei olisi koiraa nähnyt ja kuin tämä oli juossut hänen jalkojensa alle.
"Pane kengät jalkaasi", sanoi rouva Schorn silloin. Ami liikkasi työpajaan, jossa kuuli herransa viheltävän ja raapi vinkuen ovea, ikäänkuin hänen täytyisi uudestaan saamasta potkusta kertoa sille, joka oli yksin velvollinen häntä ymmärtämään, vaikkei tosin konsanaan ymmärtänyt.
Schorn avasi oven ja tervehti koiraa naurusuin: "Sanoiko emäntäsi, että sinun pitäisi panna kengät jalkaasi? Täytyykö sinun sitte aina hiiviskellä herra Rassmannin jaloissa? Tunnetko tämän —?"
Samassa otti hän tutun patukan seinältä, mutta hän ei lyönyt.
Hän otti koiran, joka kyyristihe ja äänetönnä katsoi rukoilevasti häneen, syliinsä ja silitti sen turkkia. Ja Ami nuoli kiitokseksi hänen kättänsä.
Kun Schornia ja koiraa katseli sitte suuressa huoneessa himmeän kattolampun valossa, näytti kuin nämä kaksi olisivat yksinään maailmassa ja kantaisivat suurta surua.
Ja kuitenkin kajahteli ulkoa iloinen nauru ja äänekäs puhelu, joka todisti elämää ja riemumieltä.
Kun Schornilla sitte oli aikaa ja tilaisuutta näytellä kolmatta lehtimajassa, silloin keskustelu tavallisesti kääntyi toiseen suuntaan. Ja innostuneesta mestarista olikin tämä helposti selitettävää — pääaiheena olivat "suuret päämäärät".
Schornilla oli Rassmannille niin paljo kysymyksiä, että tämä tuskin saattoi niihin vastata. Sisimmässään agitaattori kirosi toverinsa opinjanoa, joka kyseli sellaisia asioita, että ne saattoivat hänet pulaan, sillä hän ei ollut niistä itsekään selvillä; mutta yksi keino oli aina jälellä.
Hän puhui silloin nopeudella ja sujuvaisuudella, käytti joukon oppineita sanoja, jottei Schorn voinut lainkaan seurata esitystä, vaan kuunteli häntä äännetönnä ja nyökäytteli päätään, ikäänkuin hän käsittäisi kaiken. Samalla hän yhä koetti sulattaa ensimäistä lausetta, toisen jo sanoessa kolmatta Ja neljättä.
Nuori mestari oli jo usein ajatellut sitä tulevaisuuden ohjelmaa, jota kutsutaan vapaaksi rakkaudeksi, voimatta siitä muodostaa selvää kuvaa.
Rassmannin, suuren Rassmannin, joka oli niin paljo oppinut ja varmaankin agitatsionimatkoillaan tuhannet kerrat tätä uutta evankeliumia saarnannut, täytyi parhaiten voida se selittää.
Eräänä iltana, kun liiketoveri taasen merkillistä kyllä ei näyttänyt halukkaalta menemään tunnettuun "klubiinsa", joka tosin oli olemassa ainoastaan Schornin mielikuvituksessa, ja kun Schorn teki seuraa heille molemmille, pyysi hän toveriltaan lähempää valoa "Juttuun vapaasta lemmen vaalista".
"Minulle ei asia ole vielä aivan selvä, rakas Gustav, olen siitä paljo kuullut, mutta vähän lukenut", sanoi nuori mestari… "Voihan Hannakin siitä hieman kuulla?" kysyi hän miltei epäröiden.
Rouva Schorn oli jo noussut ja silmäili maahan puoleksi hämillään.
Rassmann, joka oli ollut voivinaan hieman pahoin, tuli yhtäkkiä terveeksi ja oli iloinen kuin kala vedessä.
Hän nauroi aivan kuin tahtoisi pitää Schornin yksinkertaisuutta piloinaan, niin että mestari tuli aivan hämilleen.
"Mutta miksei rouvasi voisi sitte siitä kuulla? Juuri naisia koskee asia lähimmin. Juuri heille on se hyvä työ ja heitä on tutustutettava siihen joka tilaisuudessa, jotta olisimme heidän avustaan varmemmat ja saisimme heidät mukaan liikkeeseen. Sillä kuten tiedät on aatteidemme toteuttaminen mahdoton ilman naisten apua."
Schorn kuunteli jännitettynä, ja Hanna, joka jälleen oli istuutunut, näytti äkkiä erikoisen kiintyneeltä tähän pitkälle menevään kysymykseen; hän kysyi vilkkaasti, vaikkakin viattomasti:
"Meidän täytyy astua mukaan liikkeeseen ja meitä koskee asia enimmän? Kuinka niin — en ymmärrä, herra Rassmann.
"No, katsos vain sitä uteliaisuutta", sanoi Schorn, laskien kätensä vaimonsa kaulalle. "Nyt saat pian oppilaan, joka ei lähde niskoiltasi."
Jollei lehtimajassa olisi ollut niin pimeä, niin olisi Rassmannin katseesta, jolla hän tähysteli rouva Schornia, voinut lukea jotakin, kenties senkin, että hän ymmärsi tämän "niskoilta lähtemisen" omalla tavallaan.
Nyt oli kaikella innostuksella suureen asiaan, tämän kulmikkaan, kyyristyneen aviopuolison ja tämän kukoistavan nuorekkaan naisen edessä, joka näytti olevan kuin luotu päästämään orastamaan sen elämänhalun idun, jonka hän ei aavistanut uinailevan povessaan, nyt oli noiden molempain kasvojen edessä annettava tuhon isku nykyaikaisen avioliiton kahleille.
Ja agitaattori alkoi, pannen liikkeelle kaiken oppineisuutensa ja taidokkaat puhekäänteensä, selittää lähemmin "juttua" vapaasta lemmenvaalista ja puolustaa sen viemistä lävitse.
"… Nainen on tähän päivään asti ollut miehensä palkollinen, hänen orjansa… Sen täytyy lakata. Mies nojaa aina väitteeseen, että hän tahtoo olla oma herransa ja luulee siitä saavansa oikeuden hallita vaimoaan kuten palvelustyttöä… Mutta se ei ole mitään muuta kuin halpamaisinta itsekkäisyyttä. Se täytyy hävittää juuriaan myöten, muuten emme konsaan pääse päämäärään. Vaimolla tulee olla sama oikeus kuin miehelläkin. Se on ennen kaikkea välttämätöntä."
Schorn uskalsi tehdä hiljaisen vastaväitteen:
"Mutta jos minä huolehdin vilpittömästi vaimoni parasta, jos tarjoan kaiken hänelle, jos hän tuntee itsensä onnelliseksi lasteni äitinä, niin —"
Hän sai tämän esiin avuttomasti, puoleksi sopertaen ja vilkui Hannaan, ikäänkuin täytyisi hänen lukea tämän silmistä, oliko hän oikeassa.
Mutta rouva Schorn katsoi hiljaisena eteensä, huomaamatta miehensä katsetta.
Rassmann keskeytti toverinsa nopeasti, puoleksi ivallisesti ja näköjään ylimielisesti:
"Näetkös, nyt olet tällä hetkellä itsekin kaunein egoisti. Vastoin tahtoasi olet vielä yhä liberalismin kahleissa. Mutta tulevaisuuden valtiossa ei vaimo saa kuten meidän päivinämme olla ainoastaan miehensä rakastajatar, joka luulee sentähden, että mies antaa hänelle leivän, täytyvänsä olla tälle alamainen elämänsä loppuun ja tähän ainaiseksi kytketty tavan vaatimusten mukaan. Ja tämä kaikki sulasta kiitollisuudesta… Jos mies voi tehdä kaikkea rankaisematta, täytyy sitä voida vaimonkin, nauttiihan hän ihmisenä oikeutta, joka on samanlainen kaikille. Sentähden käsitämme vapaan lemmenvaalin niin —"
Ja agitaattori selitti vapaan rakkauden oppeja tunnettuun tapaan.
"… Kukaan ei saa panna pahaksi vaimolleen, vaikkei hän jonakin päivänä enää pitäisi yhteiselämää mahdollisena tai jostakin syystä tahtoisi eroa. Ja jos hän tapaisi hänet uskottomuudesta, niin ei hänellä ole oikeutta hänelle suuttua, vaan se on pidettävä parhaana todistuksena siitä, etteivät he sovi toisilleen."
Schorn, yksinkertainen Schorn rohkeni tehdä vielä toisen huomautuksen:
"Mutta silloinhan on avioliitto menettänyt merkityksensä, jos sen voi aivan ilman vaivaa purkaa, silloin on mennyttä se pyhyys, jossa oikeastaan piilee kaikki runollisuus, silloinhan tarvitaan enää vain rakastaj…"
Kunnon Schorn keskeytti äkkiä ja vilkasi taasen vaimoonsa, joka sillä välin oli sytyttänyt lampun ja istui käsityönsä ääressä, ikäänkuin ei kuulisikaan miesten keskustelua.
Nuori mestari jatkoi keskusteluun kokonaan syventyneenä:
"Silloinhan voi jonakin päivänä tulla paras ystävä naapurinsa luo ja sanoa: 'Kuules sinä — vaimosi miellyttää minua enemmän kuin omani, olemme jo siitä puhuneet. Ette sovikaan toisillenne, ja kun sinun vaimosi ja minä pidämme toisistamme, on selvää, etten voi enää rakastaa vaimoani, eikä sinun vaimosi sinua, siis täytyy meidän molempain purkaa avioliittomme. Kentiesi voimme vaihtaa'."
"Se voisi monelle olla jo tänään hyvin mieluista", huomautti Rassmann ivallisesti, jotta rouva Schorn ei voinut olla nauramatta.
Mutta nuori käsityöläinen pysyi vakavana ja jatkoi:
"Kuitenkin sillä erotuksella, ettei se tänään käy niin muitta mutkitta, ja siinä juuri onkin 'mutta'. Tai otaksutaan, että tämä naapuri, josta äsken puhuin ja joka himoitsee toisen vaimoa, ei ole nainut, silloin täytyisi vaimon oikeuden mukaan joutua hänelle, ja sillä miehellä, joka vaimon puolesta kentiesi on uhrannut kaikkensa, ei ole mitään väittämistä vastaan. Tarkotatko niin? — — Ei, ei Gustav, jos asia on niin, luulen sen käytännössä menevän myttyyn. Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin jos sitä vain hautoo ajatuksissaan. Sen tiedän ammatistani parhaiten."
Rassmann tunsi kyllä sisimmässään Schornin vastaväitteiden totuuden, mutta jos hän olisi sen myöntänyt, mihin olisivat silloin jääneet suurten nerojen opit, joihin hän nojasi ja joiden hänelle piti luovuttaa Schornin vaimo!
Hän puhui jälleen ylimielisellä äänellä:
"Kaikki ylevä ja suuri on ensin näyttänyt mahdottomalta saavuttaa.
Siihen täytyy ensin tottua."
"Niin, niin, siihen täytyy tottua", alkoi Schorn äänettömyyden jälkeen.
"Voinhan pettyä, niin, kai petynkin."
"Jos olet sitä mieltä, että se erottamattomasti kuuluu ohjelmaamme, silloin kai olenkin väärässä. Hm, hm, — olet luullakseni oikeassa, kommunismiin kuuluu tämäkin, yhdellä ei saa olla mitään enemmän kuin toisella."
Mutta vaiteliaaksi jäi nuori mestari loppu illaksi.