X
"Yhdellä ei saa olla mitä ei ole toisella."
Schorn ei voinut mitenkään muuten tehdä ystävälleen enemmän mieliksi kuin yhä ja yhä uudestaan tällaisilla tietämättömän vaarallisilla mietelmillä vahvistaa häntä toiminnassaan ja keventää hänen omaatuntoaan.
Rassmann alkoi vähitellen herättää ystävänsä rouvassa turmiollista epäilystä hänen omaan onneensa.
Hanna Schorn ei tosin tiennyt itse, mistä se tuli, että hän nyt tuontuostakin tuli oikulliselle tuulelle, jota hänen miehensä ei ollut ennen huomannut hänestä koskaan; että hän useammin oli taipuvainen sureksivaan mietiskelyyn, ja että hänet lopulta valtasi eräänlainen tyytymättömyys, eräänlainen alakuloisuus, jota hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut selittää.
Rassmannin sanat naisen asemasta ja vapaasta lemmenvaalista eivät enää poistuneet hänen mielestään.
Ensi kertaa avioliittonsa aikana alkoi hän miettiä, mitä nautintoja ja huveja hän oikeastaan oli saanut miehensä rinnalla osakseen, ja hänen täytyi vastata: harvoja, tuskin mitään, aina oli hän vain näytellyt äidin ja vaimon osaa.
Ja samalla ajatteli hän "palvelustyttöä" ja "orjatarta", joihin agitaattori oli nykyaikaisia vaimoja verrannut.
Yhtä pian kuin tämä ensimäinen epäilys omaan onneensa heräsi hänen mielessään, yhtä pian tuli tajunta näiden ajatusten rikollisuudesta, ja se pysähdytti hänen sydämensä sykinnästään ja ajoi häpeän hehkun poskille, mutta ajatus oli nyt kerran syntynyt ja syrjäytti demoonisella voimalla muut mietteet.
Ja Rassmann lietsoi salavihkaan edelleen.
Tämä piti yhä kiinni uusista tavoistaan ja jäi yhä edelleen iltaisin kotiin, niin usein kuin sen vain hänelle sallivat hänen valheverkkonsa, jotka hän yhä asetti "klubin" yhteyteen.
Ja milloin hän oli toverinsa vaimon kanssa kahden kesken, silloin sirotteli hän yhä onnettomuuden siemeniä jo puoleksi hämmentyneen Hannan mieleen.
Schorn ei uskonut toveristaan mitään pahaa, ei hetkeäkään luullut hän, että tämä voisi pelata hänen kanssaan petollista peliä. Ja kuitenkaan ei hänen silmiään olisi mikään voinut avata paremmin kuin "juttu vapaasta rakkaudesta".
Mutta käytäntö, kuka olisikaan nyt vielä ajatellut käytäntöä!
Nuori mestari näki kuinka Rassmann laski leikkiä hänen rouvansa kanssa, kuinka hän puhui tälle tuttavallisimpaan tapaan maailmassa, lopuksi puhutellen tätä vain Hannaksi kuten miehensäkin; hän näki myös silloin tällöin, kun hän äkkiä astui työpajastaan asuinhuoneihin, kuinka hänen vaimonsa ja Rassmann istuivat niin lähetysten, ettei se olisi voinut olla pelkkää ystävyyttä vähemmän huolettomasta kuin Schornista; ja samalla huomasi hän sitte myös, kuinka agitaattori teki äkkiä liikkeen, aivan kuin vetäisisi kätensä nuoren rouvan kädestä — mutta Schorn ei huomannut siinä mitään muuta kuin harrasta ystävyyttä.
Kun hän yllätti heidät molemmat niin nauravina ja leikkisinä, nauroi hän tavallisesti mukana, oikeastaan tietämättä miksi, ja sanoi:
"Olettehan aivan kuin kaksi lasta yhdessä ollessanne. Teillä on hauskaa aina."
Sisimmässään iloitsi hän ettei hänen vaimonsa ollut menettänyt hyvää tuultansa, kuten olisi voinut otaksua hänen ajoittaisesta vaiteliaisuudestaan.
Mutta Hanna antautui yhä enemmin Rassmannin imartelujen valtaan.
Agitaattoritoverin täytyi vielä vetää peliin muuan tekijä, saadakseen juovan Schornin ja hänen vaimonsa välillä yhä syvemmäksi; hänen täytyi herättää nautinnonhalu hänessä täyteen voimaansa, rouva täytyi saada erilaisten huvitusten makuun, huvitusten, joihin Schorn ei kuunaan ollut taivutettavissa.
Tilaisuus siihen tarjoutui helposti.
Eräänä iltapäivänä ilmottivat muutaman näyttelijäseurueen listat, että illalla esitetään metsästysseuran talossa muuan ranskalainen ilveily. Tämä oli Rassmannin mieleen ja aivan omiaan asettamaan hänen ystävänsä vaimon silmien eteen epäsuhtaisen avioliiton seuraukset.
"Tahtoisin mennä illalla metsästysseuran talolle, siellä annetaan sangen kaunis kappale, jota Berliinissä on esitetty hyvin usein. Mutta yksin en tahtoisi mennä — jos sinä tahtoisit tulla mukaan —"
Schorn iloitsi tästä päähänpistosta.
"Kas, se olisi sinun pitänyt tehdä jo aikoja sitte."
Sitte sanoi hän, ettei hänellä ollut aikaa; hänen täytyi vielä välttämättä sorvata pari pulikkaa. Rassmann tiesi sen; hän edellytti juuri sitä mitä nyt oli tuleva.
Schorn jatkoi nopeaan:
"Mutta ota toki Hanna mukaan, hän näkee yleensä niin harvoin sellaista. Voittehan mennä niin usein kuin tahdotte. Ettemme ole sitä ennen ajatelleet! Sitte annetaan seurahuoneella säännöllisesti konsertteja, niissä voitte myös käydä. Puhun heti siitä Hannalle."
Iloissaan, kuten aina, kun voi suurelle toverilleen valmistaa iloa, riensi hän pois ja asia oli pian selvä.
Huvitukset alkoivat.
Rouva Schorn, yksinkertainen rouva Schorn, joka ennen ei olisi voinut ajatellakaan menevänsä huveihin, koska tiesi, ettei hänen miehensä tulisi mukaan, sai tänään tuskin lainkaan pukuaan valmiiksi, niin paljo oli hänellä valitsemista ja kokeilemista.
Rassmann oli päivän kuluessa kertonut hänelle jo niin paljo näytelmästä, että hän innoissaan ensi kerran avioliittonsa aikana aivan unhotti pitää huolta lapsistaan, niin että Villy ja Liisu neljännestunnin ajan huusivat turhaan kahviaan.
Varmaankin oli teatterin saliin kokoontunut koko kaupungin hienosto; täytyi siis laittautua. Millaiseen pukuun oli hänen pukeuduttava? Tästä sai hän päänvaivaa. Hän kysyi mieheltään. Schorn nauroi.
"Oletkos hupsu Hannaseni, kun kysyt sellaisia minulta! Kysy Gustavilta, hän kyllä tietää mikä sellaisissa tilaisuuksissa on muodissa."
Näin sanottuaan meni hän jälleen työhönsä.
Oikein; Rassmannin täytyi se tietää.
Oi, hän oli jo ajatellut Rassmannia, mutta olihan siihen vielä aikaa, kun hän ensin oli kysynyt mieheltään.
Olihan nyt viimeksi mainittu antanut uuden todisteen siitä, missä määrin hän oli luovuttanut ystävälleen oikeuden vallita hänen vaimoaan.
Oi, ei edes hänen puvustaankaan hän välittänyt, tämä yksinkertainen ja kuitenkin niin kelpo Schorn. Mistä toiset miehet tavallisesti tunsivat ylpeyttä: rouviensa maukkaasta esiintymisestä — sen hän sivuutti kuin se olisi yhdentekevää! Tämä oli oikeastaan häpeällistä.
Hanna, joka seisoi peilinsä edessä, tiuskasi, enemmän teeskennellyllä kuin todellisella suuttumuksella polkasten jalkansa lattiaan, puoliääneen itsekseen:
"Ei, rakas herraseni Schorn, me emme sovi yhteen, tiedän sen nyt, odottakaahan, kun ensin vapaa lemmenvaali on tullut voimaan, silloin —"
Se kuului enemmän koomilliselta kuin vakavalta.
Sitten huusi hän ääneen, katsomatta taakseen:
"Herra Rassmann, oletteko siellä?"
Kuultuaan jotakin kolinaa, kääntyi Hanna äkkiä ympäri.
Rassmann seisoi hänen takanaan ja oli kuullut hänen yksinpuhelunsa. Se oli uskontunnustus, jota hän oli odottanut!
"Ah, kuinka säikytitte minua, mutta hyvä on, että olette täällä. Olen vihoissani miehelleni. Hän ei ole enää kiintynyt edes pukuunikaan. Mutta te voitte minua neuvoa, kuinka minun on tänään pukeuduttava —"
"Onko hän riidellyt kanssanne, Hanna?"
Rassmann seisoi aivan Hannan luona ja tarttui tämän käteen.
"Oi, ei riidellyt — mutta päästäkää nyt käteni, neuvokaa, minkä puvun otan."
"No, luulen, että uusi, harmaa pukunne pukee teitä hyvin —"
"Sen olette jo usein sanonut."
"Sitte sanon sen vielä kerran. Ei, Hanna, Vilhelm on hyvä mies — mutta kun oikein katson teitä, ette te mielestäni sovi hänelle —"
"Mitä puhuttekaan siellä —"
"Vain sitä minkä itsekin juuri tunnustitte."
"Mutta se oli lapsellista minulta, älkää uskoko, että todellakin niin ajattelen."
"Ei, se oli totta, Hanna —"
Hän kietoi kätensä Hannan vyötärölle ja koetti puristaa häntä rintaansa vasten.
"Hanna, rouva Schorn —"
"Gustav — herra Rassmann, mitä teette —"
Hän koetti tempautua irti.
"Vain sitä mitä tekisin, jos vapaa lemmenvaali tulisi voimaan."
"Ja nyt tahdotte jo siihen valmistua?"
Hanna nauroi.
"Ah, älkää pilkatko, olettehan kuitenkin tekin sosialisti ja kannatatte yhdenvertaisuutta. Antakaa minulle suudelma.
"Kuulkaa, alhaalla puodissa soi, päästäkää minut, joku tulee. Älkääkä puhuko enää minulle niin."
Mutta hän ei sanonut sitä suuttuneena. Rassmann toivoi enemmän kuin koskaan, että hän kyllä saavuttaa päämääränsä. — — —
Oltiin teatterissa.
Rouva Schorn oli arvannut oikein: arvoisan pikkukaupungin melkein koko hienosto oli rouvineen ja tyttärineen levittäytynyt etumaisille istuimille ja olivat jo neljännestunnin ajan odottaneet kappaleen alkamista.
Ajottaiset teatterinäytännöt metsästysseuran talolla muodostivat aina suuren tapahtuman, ja kaupungin molemmat pikkulehdet, joista toinen nimitti itseään konservatiiviseksi, toinen liberaaliseksi, kumpikaan tietämättä miksi, olivat jo edeltäpäin tehneet viittauksia kappaleeseen, joka kuului kuuluisimpiin Ranskan joka päivä maailmalle levittämistä komedioista; oliko siis ihme, jos kaupungin koko ylhäinen maailma riensi viettämään mielestään nautintorikasta iltaa.
Kun Rassmann ja rouva Schorn kulkivat käytävää pitkin päästäkseen istuimelleen, täytyi viimeksi mainitun joka hetki taivuttaa päänsä ja ystävällisesti hymyillä, sillä nuori mestarin rouva oli sangen tunnettu, vaikkakin tuttavuus oli enemmän liikeluonnetta. Sitä enemmän täytyi liiketuttavia kohdella kunnioittavasti.
Sitte, kun tervehdyksiin oli vastattu, ei tietty mitään kiireellisempää tehtävää kuin yhä katsellen ohikulkeviin pistää päänsä yhteen ja kuiskutella toisilleen.
Se olikin ymmärrettävää.
Rouva Schorn, jonka kauneudesta puhui koko kaupunki eikä suinkaan vähemmin hänen hyveistään ja rakkaudestaan mieheensä, rouva Schorn, joka muuten tuskin koskaan esiintyi julkisissa huveissa, nähtiin tänään teatterissa, lisäksi vielä ilman miestään, vaikkakin tosin toisen muhkean herran seurassa, herran, jonka sanottiin olevan Schornin liiketoveri.
Vaikkapa — ajattelemisen aihetta se antoi! Nämä arvoisat porvarit ja heidän rouvansa muuten ajattelivat etupäässä vain silloin, kun oli kysymys juoruamisesta ja kahvijutuista.
Oltiin valmiit heti pohtimaan laidasta laitaan nuoren rouvan harvinainen teatterikäynti, jonka hän teki toisen miehen eikä oman miehensä seurassa.
Kaikki pitivät sopimattomana, että nuori rouva näin esiintyi vieraan miehen seurassa. Ja niin kävi kuiskutus suusta suuhun. Ja samalla juoruttiin siitä, millainen elostelija ja yövaeltaja Rassmann oli yleensä. Ja sittekin tämä rouva näyttäytyi julkisesti samaisen miehen seurassa — siinä täytyi piillä jotakin, rouva ei ollut niin paljon arvoinen kuin luultiin… tyynessä vedessä kalat kutevat…
Niin vierivät juorun aallot edelleen, kunnes äkkiä täytyi kiinnittää toiseen ilmiöön niin suuri huomio kuin suinkin.
Muutamassa niistä vaatimattomista aitioista, joita oli kyhätty näyttämön molemmille puolille ja joissa jo istui muutamia upseereja parin muun herran rinnalla, näyttäytyi myös nainen soreassa suvipuvussa, hiukset silmiinpistävästi käherrettyinä ja päässä loistelias sulkahattu; tämän naisen kaikista eleistä, siitä tavasta, jolla hän tarkasteli ympärilleen ja sitten asettui paikoilleen niin meluisasti kuin suinkin, saattoi huomata tarkotuksen kääntää katseita puoleensa.
Hän oli Rosaneiti.
Rassmann, joka sattumalta oli suunnannut katseensa aitioparvekkeelle, huomasi ensin entisen rakastettunsa. Hänet valtasi äkkiä suuri sisäinen levottomuus, kun hän huomasi, miten Rosakin, nojatessaan aition rintavarustukseen, keksi hänet nyt, nyökkäsi hänelle hymyillen ja teki tervehtivän liikkeen viuhkallaan.
Tämä silmiinpistävä tervehdys, jonka täytyi edellyttää läheistä suhdetta näiden molempain kesken, ei voinut jäädä ympärillä istuvain huomaamatta.
Tämä antoi huipun kaikille arveluille Rassmannin elämästä.
Oi, itse tämäkin naikkonen, josta koko kaupunki jo puhui, jonka kiemailulta ei yksikään vanhempainsa hyvin kasvatettu poika ollut turvassa, näytti olevan hänen likeinen tuttavansa.
Agitaattori huomasi kyllä omituiset katseet, jotka suuntautuivat häneen. Hänen korviinsa kuului uudistunut kuiskutus ja supatus.
Tämä muistutus hänen vanhasta suhteestaan täytyi hänestä tuntua kiusallisemmalta kuin kaikki muu — juuri nyt, kun hän oli parhaallaan pääsemäisillään toisen naisen suosioon — naisen, jolla tähän asti oli niin hyvä maine ja jolla kuitenkin olivat korkeat käsitykset hänen hyvistä ominaisuuksistaan.
Rassmannin toinen tunne oli pelko — pelko, että hänen naisseuralaisensa oli myös huomannut laulajattaren tervehdyksen; mutta muutamalla syrjäkatseella saattoi päättää, ettei rouva Schorn ollut kohtausta huomannut.
Rassmann hengitti keveämmin.
Kunhan vain tämä rouva ei huomannut, missä suhteessa hän oli ollut tuohon ilotyttöön — tämä ainoa ajatus elähdytti häntä tällä hetkellä.
Hän kääntyi istumaan puoliksi syrjittään, jotta hän joutui selin aitioon, missä Rosa istui; ja mieltään rauhottaakseen pakinoi hän sitä enemmän Hannan kera.
Mutta Rosa ei jättänyt häntä minuutiksikaan silmistään. Ja jos Rassmann olisi voinut silloin tällöin heittää katseen ylös, olisi hänen silmiinsä täytynyt pistää, kuinka Rosa tähysteli oopperakiikarilla, jonka kassasta oli lainannut, nuorta mestarin rouvaa, kun vain vähänkin sai siihen tilaisuutta; kunnes vihdoin hänen huomaavaisuutensa kääntyi erääseen nuoreen mieheen, joka oli astunut aitioon hänen jälkeensä ja näytti olevan erittäin kiintynyt häneen.
Näytäntö alkoi ja teki yleisön välinpitämättömäksi näyttämön ulkopuolella oleville asioille.
Toisen näytöksen jälkeen oli pitempi väliaika. Enimmät katsojista poistuivat tukehduttavasta huoneesta ja menivät viereiseen puutarhaan.
Myöskin Rassmann ja rouva Schorn seurasivat heidän esimerkkiään.
Agitaattori olisi mieluimmin luopunut raittiin ilman viehätyksestä, sillä hän otaksui kohtaavansa Rosan ja pelkäsi hänen tuttavallista puhutteluaan naisseuralaisensa läsnäollessa, mutta tämä viimeksi mainittu tunsi äkkiä päänsärkyä ja halusi ulkoilmaan.
Niin täytyi Rassmannin taipua välttämättömyyteen, mutta hän päätti etsiä jonkun syrjäisen paikan, siten välttääkseen laulajattaren kohtaamista.
Merkillistä — kuinka hän nyt tunsi pelkoa tämän huonomaineisen tytön edessä, jolla oikeastaan oli syytä tuntea häntä kohtaan kiitollisuutta.
Häntä lohdutti jossain määrin se kun astuessaan juuri puutarhaan, nuori rouva käsikoukussaan, tuli vastatusten herra Samuel Hirschin kera, joka kohta kohotti hattuaan niin kunnioittavasti kuin hän olisi Rassmannin velallinen eikä tämä hänen.
Tämä viekkaan kauppamiehen suuri kohteliaisuus sai Rassmannin unhottamaan huolensa tulevaisuuteen nähden ja kohottamaan päänsä pystyyn. Häntä kunnioitettiin kaikkialla tuottavan liikkeen varakkaana osakkaana!
Rassmann ei aavistanut, että Samuel Hirschin oli silmiinpistävään kohteliaisuuteensa pakottanut etupäässä rouva Schornin näkeminen.
Kauppamieheen teki erittäin vakaavan vaikutuksen se, kun näki velallisensa niin läheisissä suhteissa arvoisan mestari Schornin vaimon kanssa.
"Hän on varmempi kuin ystävänsä käteiset rahat. Schornin täytyy pitää hänestä paljo, koska lähettää niin ilman muuta vaimonsa hänen kanssaan teatteriin. Eikö näytäkin melkein kuin olisi hän aviomies eikä kunnian arvoisa Schorn", tuumi hän mennessään yksikseen.
Rassmann oli tosiaankin seuralaisineen löytänyt puoliksi piilottuneen lehtimajan Rosaa kohtaamatta.
Mutta kun hän tunsi itsensä pakoitetuksi hankkimaan virvokkeita toverinsa rouvalle, jonka päänsärky yhä lisääntyi, eikä mitään palvelusväkeä näkynyt lähettyvillä, täytyi hänen itsensä lähteä tarjoilupöydän luo, joka sijaitsi puutarhan toisessa päässä. Silloin tuli laulajatar häntä vastaan, muutamain nuorten miesten seuraamana.
Rosalle näytti hänen entinen rakastajansa tulevan juuri oikeaan aikaan.
Hän puhutteli Rassmannia häikäilemättä ja jokseenkin äänekkäästi, samassa koettaen ystävällisesti hymyillä ja koskettaen hänen olkapäitään.
"No, pienoiseni, nyt kai mennään pian naimisiin, kun on minut niin äkkiä sysätty syrjään?"
Hän nauroi, mutta tästä naurusta kuului jotakin harmin tapaista.
Rassmann tahtoi kulkea hänen ohitsensa, ikäänkuin ei häntä tuntisi tai ei olisi häntä näkevinään.
Mutta Rosa pidätti hänet, jotta ohikulkijat kääntyivät katsomaan ja nuoret miehet laskettelivat kaikenlaisia kokkapuheita.
Rassmannista näytti kuin tyttö tahtoisi uudistaa heidän vanhan suhteensa, sillä tämä silmäili häneen ylen hellästi; hänen äänensä kuului hyväilevältä, kun hän sanoi:
"Kuka nyt on niin jörö. Älä ole tuollainen! Tiedänhän, että minussa on syytä, mutta sinunkin olisi pitänyt minusta pitää parempaa huolta. Tiedätkös, tahtoisin päästä kokonaan Berliiniin. Täällä on hirveän ikävää seuraa. Etkö voisi hankkia minulle matkarahat, rakas Gustavini? Tule, tue minua —"
Rassmann oli kuin tulisilla hiilillä
Rosa tahtoi tarttua hänen käsivarteensa, mutta hän astui askeleen takaperin.
"Minulla ei nyt todellakaan ole aikaa", sanoi hän lyhyeen.
Tyttö naurahti puoliääneen, sitte sanoi hän pilkallisella äänellä:
"Ah — morsiamenne kai odottaa teitä. Oi minä tiedän kyllä, hyvä mies, ettei eräitä suhteitaan mielellään muistele, kun on tullut tekemisiin niinkutsuttujen siveäin naisten kera."
Ja harmista puhkuen lisäsi hän ivallisesti:
"Mutta täytyy sentään muistaa, että täällä maailmassa on miehellä velvollisuutensa. Menkää vaan naimisiin — minä kyllä pääsen perille, kuka kaunotar on. Tottapahan löydän keinoja häntä varottaakseni. Näkemiin, kultaseni. Teidän ylpeytenne kyllä tulee asettumaan. Kentiesi tunnette minut sitte taas."
Hän meni hietapolkua tiehensä.
Ensin Rassmannia pyrki naurattamaan hänen entisen lemmittynsä otaksuminen, että hän tahtoi mennä naimisiin. Nähtävästi piti Rosa rouva Schornia hänen morsiamenaan. Mutta silloin olisi Rassmann voinut päästää tuimia kirouksia suustaan.
"Tämä elukka kyllä voi kertoa koko maailmalle minun aikaisemmasta suhteestani häneen", jupisi hän yksikseen.
Lopulta rauhottui hän jälleen.
"Oh, kaikkia — hän tahtoo rahaa, siinä kaikki. Kyllähän hänet tunnetaan. Matkarahat Berliiniin, ja sitten vielä pienet juomarahat vaikenemisesta, silloin olen hänestä erilläni."
Hän hyräili jotakin pikku laulua palatessaan ystävänsä rouvan luo.
Esitys oli lopussa.
Kotimatkalla kysyi Rassmann seuralaiseltaan:
"Kuinka olette huvitellut, Hanna?"
"Kiitos, mainiosti."
"Ja saanko toivoa teidän useamminkin tekevän minulle seuraa?"
"Jos Vilhelm sallii —"
Rassmann näytti tyytymättömältä.
Mutta sitte vastasi hän sala-ivalla:
"Siitä ei huolta. Vilhelm sallii mitä vaan. Olisipa kaunista, jollei hän niin tekisi. Se kuuluu kommunismiin. Eikös niin, Hanna?"
"Jos te ja mieheni olette sitä mieltä täytyy kai minun taipua."
Hän lisäsi nauraen:
"Mutta nyt tunnen minä mieltymystä huvituksiin. Kappale oli kaunis."
"Ja oletteko sen myös ymmärtänyt? Oletteko myös nähnyt, kuinka onnettomaksi voi lopulta tulla avioliitto, jossa vaimo ei sovi miehelleen, kuten näytelmän sankaritar, joka lopulta päättää päivänsä? Sitä juuri tarkotamme vapaalla lemmenvaalilla, ettei moisia epäsuhteita surullisine loppuineen enää esiintyisi. Käsitättekö, Hanna? Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"
Hän puristi Hannan käsivartta ja vielä kokonaan vaipuneena näyttämökuviin, sanoi rouva Schorn vavisten:
"Niin, se oli hirveää. Kaunis nuori rouva myrkyttää itsensä ja vanha, ruma mies jää elämään."
"Tämä juuri olikin suurin mielettömyys, mitä nuori rouva saattoi tehdä", puuttui Rassmann nopeasti puheeseen. "Hän olisi voinut nauttia elämästä täysin siemauksin, kuten ennenkin. Mutta nykyisen yhteiskunnan kirous, joka tuomitsee aviorikoksen, painaa häntä. Kommunistisessa yhteiskunnassa tulee olemaan toisin: aviorikos ei ole enää mikään rikos, se on hyvä teko, sillä se vie ihmiset tuntemaan itsensä. Älkää unhottako sitä koskaan, Hanna. Oletteko ymmärtänyt minut?"
Hän katseli vakoillen nuorta rouvaa syrjästäpäin.
Tämä vaikeni, mutta huokasi, kuten alpin painosta vapautuneena.
Ja Rassmann kumartui pimeässä hänen puoleensa ja painoi suudelman hänen poskelleen.
Hanna säpsähti; hän ei sanonut nytkään mitään, mutta hänen poskensa alkoivat jälleen hehkua.