XI
Rouva Schorn mieltyi todellakin huvituksiin.
Seuraavana sunnuntaina annettiin toinen kappale, joka sekin liikkui pariisilaisissa seurapiireissä.
Nuori mestarin rouva osotti äkillistä halua, että ensimäisen teatterikäynnin jälkeen tehtäisiin toinen.
Schorn iloitsi ja koetti laskea leikkiä vaimonsa innosta, sanoen:
"Hanna, Hanna, sinä tulet vielä viisaammaksi kuin jo olet, enkä minä voi sinun kanssasi enää ensinkään puhua."
Sitte lisäsi hän:
"Niin, niin, se on totta. Kuinka voisinkaan puhua, kun en näe lainkaan koko kappaleita. Ajatteles vain: minulla ei ole aikaa tänäänkään."
Kunnon Schornin päähän ei lainkaan pälkähtänyt, ettei hänen vaimonsa, kuten ennen, lainkaan huudahtanut: "Silloin jään minäkin kotia, ilman sinua en voi mennä." Hänellä oli niin mainio suojelija Rassmannissa — kuinka voisikaan hän äkkiä kaivata hiljaisen, aina kömpelön miehensä seuraa.
Hanna muisti, kuinka hän oli kerran miehensä kera ollut näytännössä metsästysseuran talolla. Kuinka mykkänä Vilhelm oli istunut, aivan suutaan avaamatta!
Kuinka kokonaan toisin Rassmann. Hänessä oli elämää. Hän ymmärsi puhua, osasi keskustella väliaikoina — kaiken selittää selvästi ja ymmärrettävästi. Hänen seurassaan oli näytännöissä käyminen todellista nautintoa, mutta Vilhelmin…
Schornista oli itsestään selvää, että Rassmann tällä toisellakin teatterikäynnillä tahtoi olla hänen vaimonsa saattajana.
"Sehän on aivan luonnollista, rakas ystävä", sanoi hän. "Teet minulle siten, meidän kesken sanoen, suuren mielihyvän. Hanna näyttää vasta nyt tietävän, mitä elämänhalu on. Olenhan teille sanonut! Voitte huvitella niin usein kuin haluatte, eikä teidän tarvitse lainkaan kääntyä minun puoleeni —- minä siitä vähät välitän."
Täten oli heille molemmille kerta kaikkiaan annettu lupa yhteiseen huvitteluun. Rouva Schornia kuvaavaa oli, kun hän päivällisen jälkeen, miehensä kuulematta äkkiä kysyi: "Käsitteleekö tämäkin kappale aviorikosta?" Rassmann ei aluksi tiennyt tähän odottamattomaan kysymykseen mitään vastausta, sitte sanoi hän: "En tiedä tarkoin, sillä en tunne kappaletta, mutta todennäköisesti, sillä sehän on ranskalainen. Miksi sitä kysytte, Hanna?"
"Koska tahdon avioliiton epäsuhtaisuutta oppia yhä paremmin tuntemaan."
Hän naurahti helakasti, ikäänkuin hänen sanoistaan täytyisi aina nähdä vain viatonta pilaa. Mutta Rassmann näki tässä taasen tilaisuuden puhua vapaasta rakkaudesta eikä rouva Schorn häntä keskeyttänyt. Hän kuunteli mielellään Rassmannin mielipiteitä siitä. Tälle toiselle teatterikäynnille ei luonnollisesti myöskään jätetty. Sitä seurasi kolmas ja neljäs. Konserteissa käytiin, samoin seurahuoneella. Sanalla sanoen: huviteltiin aivan oivallisesti. Lopuksi Hanna malttoi tuskin odottaa aikaa, jona hän Rassmannin käsivarressa jätti talon. Jollei menty näytännöihin metsästysseuran taloon tai konserttiin, ja jos iltapäivä oli oikein kaunis, tehtiin retkiä ympäristöön. Tällaiset jalkamatkat johonkin lähellä sijaitsevaan metsään, jolloin otettiin eväitä mukaan tai kohta illallisen jälkeen mentiin johonkin viheriään luonnon keskellä sijaitsevaan ravintolaan kahville, olivat Rassmannista mitä viehättävimmät eivätkä vähemmän Hannastakaan. Kerran oli Schorn ollut mukana tällaisella retkellä, sillä hän luuli siten tekevänsä toverilleen mieliksi, mutta hän sai siitä kyllikseen.
"Se vie niin paljon aikaa — menkää vain yksin", sanoi hän seuraavalla kerralla, tietämättä, mitä hänen ystävänsä helpotuksen huokaus merkitsi.
Ja yhä sama vanha luottamus: hän näki Rassmannissa vain kotiystävän, jolle hän oli velvollinen kaikkeen huomaavaisuuteen, ja henkisesti häntä paljo ylevämmän toverin, kommunistin comme il faut, jolla oli osansa kaikkeen hyvään.
Mutta yksi kärsi omituisesta yhteiselämästä käsityöläismestarin talossa, ja tämä oli Schornin maine, hänen vanha hyvä maineensa, joka näytti koskemattomalta.
Rouva Schorn sai enää tuskin ainoatakaan vastausta tervehdyksiinsä teatterissa. Konsertissa kävi samoin. Ensi aikoina hän vuoroon punastui ja kalpeni tämän ilmeisen halveksumisen tähden, mutta Rassmann sanoi: "Mitäs te näistä kamasaksa- ja povarisieluista. He ovat nykyisen yhteiskunnan edustajia, joita täytyi halveksia. Tehkää kuten minäkin. Nostakaa päänne pystyyn."
Ja Hanna teki niin. Se pani kielikellot yhä vilkkaampaan liikkeeseen.
Kuiskuttelusta ja supattelusta siirryttiin julkipanetteluun.
"Kuka olisi sitä ajatellut tästä rouvasta", sanottiin. "Hän ei näy välittävän jälkipuheista mitään"… "On aivan kuin tahtoisi jokaiselle näyttää julkisesti rakastajansa."
… "Mutta ei hänen miehensäkään näytä olevan paljon arvoinen, kun tuollaista sallii."
Schorn ei kuullut kaikesta tästä mitään, ja kuitenkin olisi niin monen seikan pitänyt pistää hänen silmäänsä, jollei hän olisi ollut sokea ja kuuro. Jos hän pistäysi hetkiseksi "Kultaisen Leijonaan", kysyi häneltä pian joku ivallisella äänellä:
"No — kuinka voi kaunis rouvanne, mitä tekee kunnon kotiystävänne?"
Ja joku toinen ja kolmas nauroi salavihkaa ja katsoi merkitsevästi toiseen. Mutta Schorn iloitsi vilpittömästi tästä osanotosta ja vastasi viattomasti:
"Kiitos, kiitos — he voivat molemmat hyvin ja ovat iloiset."
Huomattuaan sen levollisuuden, jolla hän tämän sanoi, katsoivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin tahtoisivat keskenään huudahtaa:
"Aivan oikein — hän ei joudu ymmälle ja näyttää kuin hän pitäisi suhteen itsestään selvänä."
Sitten kertoi jotakin sinnepäin, että kaupungissa oli joku uskoton rouva, josta kaupungissa kuiskailtiin yhtä ja toista. Mutta Schorn pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin.
Koko naapuristo katseli häntä kieroon, ja entinen, melkein sydämellinen ystävällisyys väistyi syrjään kylmän ynseyden tieltä.
Kaikkialla mihin hän tuli, oltiin häntä kohtaan suljettuja ja kylmäkiskoisia. Milloin hän meni ostamaan joitakin tarpeitaan kauppiaalta kadunnurkassa, missä tavallisesti uutisten kulettajat seisoivat yhdessä, vaikeni keskustelu hänen saapuessaan eikä häntä oltu näkevinäänkään. Mutta kun hän oli ulkona, silloin sanoi kauppias aivan ääneen hänen selkänsä takana:
"Kuten sanottu — on se oikea sosiaalidemokraattinen talous. Niin kommunistit tahtovat järjestää asiat: yhden vaimo kuuluu toisellekin. Sitä sanovat he vapaaksi rakkaudeksi. En olisi ikinä uskonut siitä miehestä, että hän sallisi vaimonsa niin —"
Eikä Schorn voinut edes panettelijaa kovistella, sillä hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Muuten olisi hän kyllä näyttänyt!
Pätzoldt, joka viime aikoina katsoi tarpeelliseksi paistattaa päivää kaulaansa muutamia tunteja päivässä tuolilla ovensa edessä (hänen apulaisensa olivat hänen "salongissaan" vallitsevan huonon komennon tähden inhasti kääntäneet hänelle selkänsä); Marat toinen, jolle vastapäätä sijaitseva talo viheriöine ikkunapuitteineen oli aina oas silmään, hieroi tyytyväisenä käsiään ja tuumaili otettuaan pullostaan kulauksen: "Niin se on käyvä, niin se tulee käymään, pönäkkä porvari! Kansalainen Rassmann näyttää kyllä sinulle, mihin toveri on toiselle velkapää. Hahaha — kesyttää hänet täytyy, jottei pöyhistele rikkauksillaan. Häviön omaksi täytyy sinun joutua, taloinesi, muijinesi ja kakaroinesi. Ja jos minä istuisin konventissa, pitäisin kyllä huolen siitä että joutuisit —"
Sanaa "giljotini" ei herra Antonius Pätzoldt voinut enää saada ymmärrettävänä suustaan, sillä hän oli puotinsa oviverhon suojassa kulauttanut toistamiseen pullostaan kurkkuunsa! Antonius koetti, siitä pitäen kuin hänen liikkeensä meni alaspäin ja hänen asiansa yhä huononivat, etsiä viimeistä lohdutusta väkijuomista.
Niin jatkui kommunistinen yhteiselämä Schornin talossa, kaupunkilaisten soimausten seuraamina; samoin jatkui agitaattorin ja nuoren mestarin rouvan huvittelu.
Kuta enemmän Schorn suvaitsi ystävällistä suhdetta heidän välillään ja oli valmis uhrauksiin etevän toverinsa hyväksi; kuta enemmän tämä tuli velvolliseksi kiitollisuuteen häntä kohtaan — sitä tyytymättömämmäksi tuli Rassmann itseään ja ympäristöään kohtaan ja alkoi Schornia vihata sydämensä pohjasta.
Ja tämä viha, jota lisäsi raivoisa, salainen kateus toisten onnea, lähimmäisten hymyilevää tyytyväisyyttä kohtaan, pääsi Rassmannissa täyteen intohimoiseen voimaansa vasta sitte, kun Schorn heidät iltaisin heidän kotiin palatessaan otti vastaan hymyilevin suin ja hänen sitte täytyi erota Schornista ja hänen vaimostaan ja heittäytyä yksin levolle huoneessaan.
Vielä kuuli hän alhaalta Schornin naurun, kun tämä kovaäänisesti keskusteli vaimonsa kanssa, vielä kuuli viimeksi mainitun äänen yhtyvän nauruun. Hän tiesi, että Schorn omisti tämän vaimon, tämän talon, tämän pienen omatekoisen paratiisin. Ja häntä kaikista viisaista opeista huolimatta ainoastaan suvaittiin.
Silloin olisi hän voinut hypähtää pystyyn, yhdellä ainoalla iskulla musertaa tämän kukostavan onnen, tukehduttaa naurun oraalleen, kuristaa tuon, joka heittäytyi hänen tielleen.
"Miksei tämä kuulu sinulle?" kysyi hän itseltään. Ja tämä ajatus takertui häneen aivankuin pirunkynsillä ja kihotti hien hänen huokosistaan.
Jos hän jonakin aamuna heräisi eikä Schornia enää olisi olemassa? Jos hän eräänä iltana tulisi kuten tavallisesti toverinsa vaimon kera käsitysten huveista eikä enää näkisikään hymyilevänä vastassaan miestä, jolle onnetar oli avannut runsaudensarvensa?
Tämä kirottu hymy, joka tuntui aina siltä, kuin voisi se jonakin päivänä muuttua hirveäksi kostonhuudoksi! Rassmann koetti tätä kirottua ajatusta sadat kerrat karkottaa, ja kuitenkin palasi se yön hiljaisuudessa joka kerta takaisin ja aina täytyi hänen ajatella titteliä "porvari", jonka Pätzoldt oli Schornille keksinyt.
Niin, hän kuului tosiaankin tähän luokkaan, sentähden oli Rassmannilla häntä oikeus vihata!
Hän olisi voinut purskahtaa äänekkääseen nauruun, kun hän ajatteli, että nuori mestari piti köyhälistön puolta.
Köyhimys, jolla oli talo, tavaraa täytenään!
"Hyvä, silloin on minulla sitä suurempi oikeus vaatia, että se, mikä on hänen, on myös minun todella ja kokonaan."
Mutta kuinka hän hautoikaan pahoja ajatuksiaan, hänen hartain toiveensa ei täyttynyt: Schorn nousi aamuisin yhtä terveenä ja työvoimaisena kuin ennenkin ja vanhalla, onnellisella hymyllään otti hän toverinsa vastaan iltaisin — mikään inhimillinen sattuma ei voinut häntä peittää tuonen viitalla.
Ylipäätään näytti kuin olisi kaikki liittoutunut agitaattoria vastaan asettuakseen hänen aikeittensa tielle, alentaakseen hänen arvonsa Schornin edessä ja reväistäkseen naamion hänen kasvoiltaan.
Sana "rahaa" kaikui äänekkäämmin kuin koskaan hänen korvissaan. Rosa, tämä kavala käärme, ei ollut viimeinen kutomaan verkkojaan häntä vastaan ja nostattamaan hänen vihaansa kaikkia eläviä olentoja vastaan.
"Kaupat" kävivät huonosti, pikkukaupungin hyörinä ja pyörinä ei Rosaa enää miellyttänyt, hän oli tottunut juomaan huvitusten maljan sakkojaan myöten ja kaihosi sentähden takaisin Berlinin tanssipaikkoihin. Sitäpaitsi oli hänelle annettu viittauksia sinnepäin, että poliisi mahdollisesti tulisi hänet jonakin hyvänä päivänä karkottamaan kaupungista, jollei hän lakkaisi silmiinpistävästä julkisesta esiintymisestään, joka herätti pahennusta kunniallisten porvarien rouvien keskuudessa.
Silloin joutui hän ajattelemaan entisen rakastajansa apua. Tällä täytyi olla kirotun paljo liikaa rahaa. Rosa tahtoi uudistaa vanhan suhteensa hänen kanssaan, mutta kuinka "tämä lurjus" olikaan hänet torjunut luotaan! Nyt se miekkonen vasta saisi oppia hänet tuntemaan. Saisi maksaa sopurahat — kuten ylhäiset pääkaupungin herrat jalkavaimoilleen, kun heidän päähänsä pistää jonakin päivänä astua jonkin "mistään aavistamattoman" siveellisen tytön kanssa pyhään aviosäätyyn. Nämä raukat ottavat rahat, lupaavat olla avioliiton "pyhyyttä" häiritsemättä ja — joutuvat päästään pyörälle. Oi, Rosaneiti oli, vaikkakin hän puhui satumaisen huonoa saksaa, maailmaa kokenut tyttö, hän ei ollut suotta sanonut Rassmannille taanoin metsästysseuran talolla, että tämän ylpeys kyllä tulisi lannistumaan.
Hän alkoi salaisuudessa suunnitella. Rassmann kohtasi hänet vielä useammin teatterissa, mutta välinpitämätönnä kulki tyttö hänen ohitsensa. Ei ollut lainkaan tuntevinaankaan. Rassmann luuli sentähden voivansa olla huoletta.
Mutta eräänä iltana (oli jokseenkin pimeä), kun hän kulki Rosan asunnon ohitse, näki hän herra Antonius Pätzoldtin nousevan ylös samoja jyrkkiä portaita, jossa pientä kähertäjää ja hiustenleikkaajaa "kuningasmieliset" olivat kerran pidelleet niin pahoin koko naapuriston nähden.
Rosaneidin täytyi ennen kaikkea tietää, kuka oli Rassmannin alituinen naisseuralainen, jota tyttö piti hänen tulevana rouvanaan.
Kukaan ei voinut antaa hänelle tästä tietoja paremmin kuin kiihkoileva parturiherra. Muutamat sanat riittivät herättämään herra Antonius Pätzoldtin mielessä muistot tunnetusta "audienssista". Ja lämmin kädenpuristus, jota seurasi sireenimäinen hymy, kohotti hänet seitsemänteen taivaaseen ja avasi hänen puhevirtansa sulun. Marat toinen haukkui Rassmannia, kuin olisi neljä viikkoa sitä harjotellut.
"Tämä lurjus! — Ettekö sitä tiedä? Siitähän puhuu jo koko kaupunki. Tämä avionrikkoja — tämä luopio on pettänyt suuren aatteemme, joka tarkottaa vain rauhaa, järjestystä ja siveyden ylläpitämistä. (Pieni kähertäjä puhui todellakin siveydestä!)… Kaikki luulevat, että kunniallinen, oivallinen herra Schorn sietää tätä omituista suhdetta, mutta siinä he erehtyvät. Oi, arvoisa kaunis neitiseni, jospa he vain tietäisivät tämän Rassmannin ajatukset, kuten minä tiedän, silloin — hihihi —"
Ja pikku kääpiö nauraa kyhersi merkitsevästi, aivan kuin hän tietäisi sangen salaperäisiä asioita.
Tämä otaksuttu morsian olikin siis hänen liiketoverinsa rouva, ja hän koetti vetää nenästä omaa ystäväänsä. Tämähän sopi vielä paremmin Rosan aikeihin. Oi, kuinka rakastettavaksi hän tuli yhtäkkiä tätä inhottavaa pikkumiestä kohtaan! Siksi rakastettavaksi, että saisi tietää häneltä kaiken, mitä tahtoi.
Kiitokseksi myönnetystä "audienssista" syyti Marat toinen kirouksen toisensa jälkeen kalliin juomatoverinsa pään ylitse; hän ei voinut salata edes sitä tosiasiaa, ettei kukaan tiennyt mikä vaarallinen ihminen oikeastaan piili tämän viattoman "kauppias" Rassmannin naamion takana.
Petturi oli siis karkotettu sosiaalidemokraatti? Sitä ei Rosa vielä tiennyt. Kukapa tulisikaan pääkaupungissa ottaneeksi selkoa väliaikaisen rakastajansa valtiollisista mielipiteistä.
Parempi, sitä parempi! Häntä saattoi siis silläkin "nipistää". Herra Antonius Pätzoldt otettiin tällä kertaa armoihin, sillä hänen apunsa olisi mahdollisesti vieläkin tarpeen.
Seuraavana päivänä sai Rassmann kirjeen. Tästä kulmikkaasta, pitkäveteisestä käsialasta ei saattanut päättää mitään hyvää. Hän avasi kirjeen ja kalpeni. Tämä vielä puuttui! Viisisataa taalaria vaati tämä elukka vaikenemisestaan. Se tiesi kaiken ja osasi kostaa, jollei sen toivomusta täytetty. Kolme päivää antoi se hänelle armon aikaa. Jollei niiden kuluessa hyvityssumma ollut naikkosen käsissä, jotta tämä voisi matkustaa Berliiniin, tiesi Schorn, hänen rouvansa ja koko kaupunki kaiken, mitä tämä tiesi hänestä. Tämä tulisi nimittäin avoimella kadulla hänen läsnäollessaan kertomaan hänen "liiketoverinsa" rouvalle heidän entisestä suhteestaan. Tämä viimeinen oli päävaltti.
Tämä salakavaluus ja kiittämättömyys!
Viisisataa taalaria kolmen päivän kuluessa! Rassmann ei tuntenut vähintäkään taipumusta hymyilemään kirjeen naurettavan väärän oikeinkirjoituksen johdosta. Hän olisi sen kieltämättä tehnyt, jollei rouva Schorn olisi ollut mukana pelissä ja jollei hän olisi tiennyt liiankin hyvin, mitä Rosan uhkauksesta oli odotettavissa.
Hän rutisti juudaskirjeen suonenvedontapaisesti käteensä ja tunsi halua tehdä samoin lähettäjällekin.
Varmasti oleskeli Pätzoldt tämän ilotytön kera saman katon alla. Lopulta kertoisi tämä kääpiö vielä vekselilainasta, joka Schornin liikkeen nimessä oli otettu Samuel Hirschiltä.
Ja tämä olisi uusi ase Rosan käsissä.
Viisisataa taalaria tai paljastus. Viimeksi mainittu merkitsi: Schornin ja hänen vaimonsa kunnioituksen menetystä, mahdottomuutta viipyä enää päivääkään kaupungissa, siveellistä ja aineellista perikatoa, kaikkien toiveiden hylkäämistä —
Ei, kolme kertaa ei, niin ei saanut käydä! Tulla jälleen retkaleeksi, kurjaksi retkaleeksi, repaleiseksi ja melkein menneeksi mieheksi, ilman päämäärää ja ilman toiveita! Vielä kerran: ei, kolme kertaa ei! Ennen tahtoi hän pistää tuleen kaiken ympärillään, jotta hänen mustan sielunsa pirullinen ilkeys saisi vielä kerran riemuita tämän kotoisen onnelan tuhkakasalla.
Mutta mistä otti hän rahat? Kolme päivää oli Rosa antanut armon aikaa. Se oli toki jotakin. Rassmann ajatteli jälleen Samuel Hirschiä. Juutalainen käyttäytyi aina häntä kohtaan niin kunnioittavasti ja kohotti hattuaan niin syvään kumartaen — varmaan antaisi hän tälläkin kertaa rahaa allekirjotusta vastaan. Mutta saita Samuel Hirsch oli taipuvainen velkamiehensä uuden pyynnön kuullessaan pikemmin purskahtamaan nauruun kuin täyttämään tätä uusinta toivomusta.
Se ei käynyt päinsä, se ei johtuisi unissaankaan hänen mieleensä. Hän ei yleensä vielä tiennyt, oliko "sangen kunnianarvoisa herra Schorn" hyväksynyt edellisetkään lainat. Schornin nimestä juteltiin nyt niin monellaista, ettei siitä tullut hullua viisaammaksi. Ihmiset juttelivat niin monellaisia asioita — mutta hän ei tiennyt siitä kerrassaan mitään! Oli syytä olla epäluuloinen, sillä eihän voinut nähdä yön lävitse toiseen päivään. Hän toivoi aivan varmasti määrättynä hetkenä saavansa rahat, muuten täytyi hänen mennä "sangen kunnianarvoisan herra Schornin" luo.
Niin tuumi Samuel Hirsch, samalla tehden eleitään, jotka sanoivat enemmän kuin sanat.
Viekas kauppamies ei kuitenkaan unhottanut suloisesti hymyillen liittää sanatulvaansa sanoja "kunnioitettava herra Rassmann", joiden tarkotuksena oli lieventää sitä vihamielisyyttä, jonka edelliset sanat mahdollisesti herättivät.
Rassmann kiristeli hampaitaan. Tämä oli tullut odottamatta. Hänen viimeiseksi turvaksensa jäi toverinsa uhraaminen suuren aatteen ja sen päämäärän hyväksi.