XVI
Schorn oli viety Sonnenbergin kuritushuoneeseen. Ensin oli suostuttu hänen viimeiseen pyyntöönsä, että hän saisi vielä kerran puhutella liiketoveriaan Rassmannia. Hänelle sanottiin, että hänen vaimonsa samoin tahtoi häntä vielä kerran puhutella, että hänen lapsensa ikävöivät häntä. — Schorn pudisti päätänsä. Hän tahtoi puhutella vain liiketoveriaan. Kun hän nyt puhui, ei hän enää kohottanut katsettaan, ei katsonut ketään kasvoihin. Hän ei enää, hymyillyt kuten ennen, hänellä ei ollut sama hyväntahtoinen ilme kasvoillaan — hänen kasvonsa olivat jäykät, hänen liikkeensä olivat vielä kulmikkaammat kuin ennen, hänen niskansa vielä kumarampi kuin konsanaan: hän näytti ukolta, jolle kohtalo oli hänen elämänsä kukoistusaikaan antanut musertavan iskun. Takanaan näki hän onnen sillan olevan poikki, edessään haudan portit avoinna.
"Olen häväisty", sanoi hän Rassmannille. "Niin kauvan kun nimessäni on vielä tahra, ei vaimoni eivätkä lapseni saa minuun koskettaa, en tahdo heidän huuliaan saastuttaa. Ja kuitenkin olen minä niin puhdas, oi, Gustav, Gustav —"
Hän heittäytyi toverinsa rintaa vasten, mutta ei voinut itkeä. Hänen sydämensä oli luja, vaikka se olikin niin hellä. Mutta Rassmann pysyi vaiti, vaikkakin hänellä oli sentnerin paino omallatunnollaan.
"Uskotko sinä, että olen viaton?" kysyi Schorn sitte.
"Kyllä", vastasi agitaattori lujasti ja varmasti eikä mikään oikeuden enkeli tullut ja reväissyt tällä hetkellä naamiota hänen kasvoiltaan.
"Pidä kaikki kunnossa, Gustav", sanoi tuomittu jälleen, kuten ennen niin usein. "Suutele vaimoani ja lapsiani minun nimessäni ja sano heille, että ajatuksissani olen aina heidän luonansa. Olet nyt herra talossa, isännöi hyvin, vuosi menee, ja minä luotan ikuiseen tuomariin. Päivä tuo totuuden esille."
Hän halusi kuulla jotakin valtiopäivävaalin kulusta, mutta he eivät olleet kahden kesken.
Hän sanoi vain, edellyttäen Rassmannin ymmärtävän.
"Ja asiasi käy hyvin?"
"Oivallisesti, huomenna tulee ratkaisu", kuului valheellinen vastaus.
"Tämän vien parhaana lohdutuksena mukaani", sanoi Schorn viimeiseksi sanakseen. —
Rassmann oli tosiaankin herra talossa, hänellä oli valtikka kokonaan käsissään. Hän ei ollut enää ainoastaan unelmissaan tämän pienen paratiisin omistaja, hän oli sitä valveilla, täydellä tajullaan. Jokainen askel, jokainen toimenpide, mihin hän ryhtyi, vahvisti häntä siinä tietoisuudessa.
Mutta hänen isännöimisensä!
Rassmann ei ymmärtänyt mitään liikeasioista: se oli ensi kivi raunioon. Liiketuttavat huomasivat sen parhaiten; seuraus siitä oli, että he vähitellen rajottivat tilauksiaan, vaikkakaan eivät niitä kokonaan lakkauttaneet myötätuntoisuudesta rouva Schornin onnettomuutta kohtaan. Lisäksi tuli, ettei Rassmann voinut omin käsin ryhtyä työhön, mutta esiintyi sitä mahtavampana kisällejä kohtaan. Ennen olivat he työpajassaan harvoin suuttuneet, nyt ei kulunut ainoakaan viikkoa, ettei joku työntekijöistä olisi mieluummin muuttanut kuin enää jäänyt epävarmuuteen.
Seuraus siitä oli, että ne työt, jotka vielä saatiin, lyötiin laimin eivätkä valmistuneet oikeaan aikaan.
Niin poistui tilaaja toisensa jälkeen; ja lopuksi oli puusepän työssä ainoastaan yksi mies eikä hänelläkään työtä riittämään. Sorvaustyö oli jo aikoja sitten lakannut, kun Schorn, tämän ammatin ainoa etevä edustaja kaupungissa, oli poissa ammattitaitoineen.
Niin jäi pääasialliseksi tulolähteeksi puotiliike.
Mutta ikäänkuin olisi Schornin tuomion jälkeen kohdannut kirous koko taloa, niin kohdistuivat koko talon ikävät ilmiöt myös valmiiden tavarain kauppaan. Ostajat vähenivät vähenemistään, ja nekin, jotka tulivat, tulivat enemmän uteliaisuuttaan tyydyttääkseen. Mihin Hanna katsoikin, ei hän kohdannut avointa, vapaata katsetta, ei henkilöä, jolle olisi voinut uskoa luottamuksensa. Lopulta jäi hänelle vain Rassmann, joka osasi hänen surulliset kasvonsa kirkastaa.
"Kaikki tulee jälleen paremmaksi", sanoi tämä vain jotakin sanoakseen. "Koskeeko syyllisyys sitte tosiaankin meitä molempia? Emmekö koeta parastamme? Pää pystyyn, Hanna, olenhan minä luonanne."
Oi, niin, ystävä oli hänen luonaan. Sen huomasi hän uudistuneesta hellyydestä, jolla tämä hänet hulvasi. Ja jokaisessa sellaisessa tilaisuudessa halasi tämä ystävä hiljaa, mutta järjestelmällisesti vanhaan puuhaansa: hän koetti vaimon rinnassa tukahduttaa jokaisen ajatuksen miestään kohtaan.
"Hanna", sanoi hän sitte, "mitä siitä sitte tulee, kun Vilhelm palaa? Vannon teille, että olen teidän totinen ystävänne, mutta juuri siksi täytyy minun katsoa tulevaisuuteen teidän puolestanne. Miehenne on ainaiseksi kunniaton mies, ja vaikkei tänään kukaan voi sälyttää hänen rikostaan teidän eikä lastenne hartioille, niin tehdään se silloin, kun hän on jälleen luonanne, Hanna, teidän täytyy —"
Nuori vaimo hypähti pystyyn ikäänkuin hänen eteensä olisi astunut valoisa olento, joka varotti häntä tähän hurmahenkeen nähden; mutta seuraavana hetkenä tunsi hän jälleen olevansa Rassmannin vallassa.
Hän sanoi tosin: "Mutta taivaan tähden, mitä teillä on oikein mielessänne, Gustav!" — mutta heti osasi Rassmann viedä ajatukset eteenpäin.
"Hanna", alotti hän uudelleen, "kommunismin lakien mukaan ei teidän tarvitse enää elää miehenne kanssa yhdessä. Tahdotteko silloin iät kaiket käydä kuritushuonevangin rouvasta? Vilhelm on itse sanonut minulle, ettei hän enää vapaaksi päästyään tahdo koskaan käydä miehestänne. Ette tee mitään rikosta, vaikkakin hänestä eroatte — nyt vasta olette sopimattomat toisillenne. — Ettekö näe joka päivä, kuinka luonnottomat ja sietämättömät nykyiset olosuhteet ovat? Oletteko te tehnyt kenellekään mitään pahaa? Oletteko te vastuunalainen miehenne teoista? Ette. Ja kuitenkin karttavat teitä kaikki, vetääntyvät pois luotanne. Jokainen on valmis teitä loukkaamaan, sälyttämään häpeän niskoillenne, tärvelemään perintönne, saattamaan teidät häviöön."
Tämän käsitti rouva Schorn. Hänen povessaan aaltoili, ja hän sanoi nyreissään:
"Niin, Gustav, olette oikeassa, en ole tehnyt kenellekään mitään, mutta minua halveksitaan, ja kaikki on mieheni syy. Mutta minä teen samoin: vastaan halveksimalla."
Tämä oli vain hetkellistä katkeruutta; mutta kuinka Rassmann ottikaan heti tämän nuoren rouvan mielialan täydestä! Kuinka ymmärsi hän suloisesti imarrella, näytellä uhrautuvaisuutta, vaimon mieltä yhä hullaannuttaa!
Mutta milloin kaupungissa puhuttiin Schornin talosta, puhuttiin siitä kuin pahennuksen pesästä. Äidit ja isät katsoivat samalla huolissaan ympärilleen, olivatko heidän tyttärensä saapuvilla.
"Onko sitä enää pidettävä säällisenä rouvana", sanottiin sitte, "joka ei häpeä asua vieraan miehen kanssa saman katon alla, vaikka kaikki tietävät että hän on naimisissa ja hänen miehensä kuritushuoneessa?"… "Voiko sellaista vaimoa enää pitää arvossa? Voiko sellaisen olennon kanssa enää olla tekemisissä?"… Ja sitte seurasivat vanhat puheenparret sosialistisesta yhteiskunnasta… Niinhän oli aina, villi avioliitto oli aina ollut sosialistin toive; tässä se taas nähtiin selvästi j.n.e.
Niin kuluivat kaksi ensimäistä kuukautta, Schornin ollessa poissa. Juttelu rouva Schornista ja hänen rakastajastaan, kuten Rassmannia yleensä nimitettiin, kulki entistä uraansa, yhteyttä heidän kanssaan vältettiin samalla tarkkuudella kuin ennenkin. Liike meni yhä enemmän alaspäin. Rassmann koetti saada ulkona olevat saatavat perityksi niin pian kuin mahdollista, se oli hänen pääasiallinen työskentelynsä.
Talvi oli saapunut kaikessa ankaruudessaan, ja pureva pakkanen kutsui houkuttelevammin kuin koskaan viivähtämään kapakassa. Rassmann tunsi eräänä päivänä vanhan kaipauksensa sinne. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, päivät olivat niin lyhyet, että maksoi tuskin nousta vuoteestaan — mikä oli silloin parempaa kuin viettää iltansa kapakassa ja pitää suurta suuta.
Nyt vasta voi agitaattori oikein lyödä täyteen rahakukkaroonsa, nyt vasta tahtoi hän kaikille näyttää, mitä hän oikeastaan oli, ja vaikkapa kunnialliset ihmiset kääntyivätkin hänestä pois, kuten ihmisestä, joka petti oman ystävänsä — niin oli sentään aina elukoita, jotka kumarsivat rahan kilinälle kuten ennenkin ja kohottivat hattuaan. Ainakaan ravintolan isännällä ei ollut mitään syytä kieltää kunnioitustaan vanhalta vieraaltaan, jota hänen oli kiittäminen niin monesta kirkkaasta taalarista.
Lopulta, kun Rassmannin oli uudelleen onnistunut koota joukko syöpäläisiä ympärilleen, istui hän juopottelemassa aamusta iltaan kuten ennenkin.
Hannalle osasi hän selittää sellaisen elämänsä sanomalla, että hänen täytyi koettaa houkutella vanhat liiketuttavat takaisin.
Sellainen elämä luonnollisesti maksoi rahaa! Ja liikkeen tulot vähenivät päivästä päivään. Mutta Rassmann ei koskaan huolehtinut huomisesta; nyt vielä vähemmin kuin ennen; Kultaisessa leijonassa kuuli hän eräänä iltana jutun, että herra Antonius Pätzoldtilla, joka nyt oli kokonaan vajonnut viinapulloon, olisi seuraavana päivänä ryöstö, jonka jälkeen hänen "salonkinsa" todennäköisesti sulettaisiin.
Tämä juttu olikin totta.
Marat toisen liike oli mennyt alaspäin vielä nopeammin kuin Schornin. Kaksi hänen entistä apulaistaan olivat sijottuneet lähistöön ja vakavuudellaan vieneet entisen esimiehensä vieraat aivan hänen nenänsä edestä. Hän oli alituiseen juovuksissa ja alkoi kohta riidellä jokaisen uuden apulaisensa kanssa, niin ettei kukaan enää tahtonut tulla hänelle työhön. Häneltä itseltään eivät kansalaiset taasen tahtoneet palvelusta, sillä silloin olivat he vaarassa joutua jonakin onnetonna minuuttina pienen kähertäjän uhriksi sitä enemmän, kun tämä hirmuinen mies silloin tällöin humalapäissään päästeli suustaan epäiltäviä sanoja, jotka puhuivat joukkotelotuksista, giljotiinista ja vallankumouksellisista tuomioistuimista.
Niin kävi että tilavassa salongissa pistäytyi ainoastaan sattumalta joku vieras, joka ei kuitenkaan "kuningasmielisten" mielestä "kaalia rasvottanut".
Niin tuli sitten ratkaisu. Vuokraansa ei aviopari ollut maksanut jo neljännesvuoteen. Kaikkialle oli heillä velkoja, leipurille, teurastajalle, kauppiaalle, yksinpä saippuankeittäjällekin; vaikkei oikeastaan ollutkaan mitään saippuoitavaa.
Kaikki ahdistivat, kaikki olivat jo jättäneet saamisensa oikeudellisesti haettavaksi. Oli odotettavissa, että jonakin päivänä ulosottomies täyttäisi samalla kertaa velvollisuutensa kaikkia valittajia kohtaan.
Ahdingossaan pieni kähertäjä mietti omia tuumiaan samalla heittäen tuhoavia katseita kadun ylitse Schornin taloon.
Rassmann oli jo usein ihmetellyt, että hänen entinen kapakkatoverinsa väistyi tykkänään hänen tieltään. Agitaattori oli usein salaa toivonut päästä Pätzoldtin kera entisiin suhteihin, ollakseen varma hänen ystävyydestään kaikkien tapausten varalta. Mutta juoppoa tuskin enää sai nähdäkään.
Ja kuitenkin olivat Pätzoldtin ajatukset aina Rassmannin luona, ja ne suunnitelmat, joita hän salassa takoi, olivat kerran saattavat agitaattorin hänen käsiinsä.
Ja tuumiaan hauteessaan haki hän vanhaan tapaansa lohdutustaan pullosta.
Niinpä niin — hänellä olikin syytä huumata omaatuntoaan. Eikö hän ollut nähnyt, kuinka Rassmann varkauspäivänä oli hypännyt ikkunasta?
"Jos tämä porvari sen tietäisi", olisi silloin kuullut pienen kähertäjän usein puhuvan, "mitä hän tarjoisikaan jos minä pitäisin suuni kiinni —"
Tämä oli se Marat toisen suunnitelma. Hän oli usein ajatellut tätä kiristyskoetta, nähdessään kuinka puotikassa pysyi yhä tyhjänä ja velat lisääntyivät, mutta ensin tahtoi hän nähdä saiko agitaattori tosiaankin valtikan käsiinsä.
Ja nyt oli aika tullut, nyt oli hätä kynnyksellä, nyt oli joko taivuttava tai taituttava. Nyt sai tämä porvari vetää kassansa esiin, kuten hän kerran oli imenyt Schornia kaikella hienostuneella viekkaudellaan.
"Kuritushuoneeseen tulee hän sentään kyllin aikaiseen", täten koetti herra Pätzoldt puolustaa attentaattiaan, jonka hän oikeastaan teki Schornin omaisuutta vastaan.
Kultaisen leijonan eräässä nurkassa nähtiin pitkistä ajoista jälleen
Rassmannin ja hänen entisen ystävänsä istuvan yhdessä.
Mitä herra Antonius Pätzoldt kertoi, siitä ei ollut kellään aavistusta, ainoastaan sen olisi saattanut huomata, että agitaattori näytti kalpealta kuin seinä ja joka kerta, kun pieni kähertäjä oli ampumaisillaan yli maalin, kuiskutti hänelle: "Ei niin kovaan, ei niin kovaan. Voivathan muut kuulla kaiken. Saatte kyllä, mitä tahdotte."
Sinä iltana ei Rassmann jäänyt kauvaksi ravintolaan. Hän hiipi ulos, aivankuin kummituksia istuisi hänen niskallaan.
Sepäs vielä puuttui, että häneltä nyt riistettäisiin ihanat päivät! Nyt kun hän puhetaiteellaan oli saanut asiat niin pitkälle, että hänen lemmittynsä oli taipuvainen ennen pitkää myymään talon ja tavarat, lähteäksensä hänen kanssansa Ameriikkaan. Ja tämän kurjan kääpiön täytyi kaikkialle tulla hänen tielleen. Mutta hänen turpansa täytyi tukkia, sitte sai toistaiseksi olla rauhassa.
Niiden parin päivän kuluessa, jotka Pätzoldt oli agitaattorille myöntänyt rahan hankkimista vasten, esitti myöskin Schornin liikeystävä kolmikuukautisen viidensadan taalarin vekselinsä.
Rassmannille ei tullut tämä vekseli odottamatta, mutta hän pyysi neljän kolmatta tunnin lykkäystä. Ne hänelle myönnettiin.
Niin paljo rahaa? Mistä ne olivat otettavat?
"Meidän täytyy ottaa kiinnityslaina taloamme vastaan, Hanna", sanoi hän, "ja sitte koetettava myydä talo niin hyvin kuin mahdollista —"
Rouva Schorn sanoi vaan pari sanaa, käskien hänen tehdä miten hyväksi katsoo. Hän jätti jo kotiystävälle vapaat kädet.
Niin päätettiin ottaa kiinnityslaina. Seuraavana päivänä löytyi kaupungista rahamies, joka suostui antamaan tuhat taalaria ensimäistä kiinnitystä vastaan.
Suuri vekseli lunastettiin, Pätzoldtin lurjus tyydytettiin.
Nyt oli jälleen elämää Marat toisen kodissa. Kuningasmielinen tuli jälleen miehelleen hyväksi, lapset saivat leivoksia syödäkseen ja herra Antonius Pätzoldt otti päivän kunniaksi kaksinkertaisen annoksen kuminaviinaa.
Oi, että hänelle onnistuisi tämä ensimäinen kepposensa, sitä ei hän ollut uskonut itsekään. Eikö tässä ollut oivallinen lähde, jota saattoi käyttää useamminkin hyväkseen.
Herra Antonius Pätzoldt tuli pian siihen. Partaveistään tarvitsi hän yhä vähemmän. Hän eli humussa ja sumussa.
Marat toiselta ei rahapula enää koskaan loppunut, ja aina kävi hän Rassmannin kimppuun. Milloin vaati hän pienempiä, milloin suurempia summia. Ja vaikkakin Rassmann raivoissaan puri huultansa — Pätzoldtin uhkaukset saivat hänet lannistumaan ja — maksamaan edelleen.
Rassmann tunsi yhä suurempaa halua talon myymiseen, mutta niin usein kuin Hanna suostuikin, ei löytynyt sopivaa ostajaa. Onnettomuus kasaantui onnettomuuden päälle. Pieni Villy tuli äkki sairaaksi ja kuoli muutaman viikon jälkeen. Tämä oli hirvein suru rouva Schornille. Ensi kertaa pitkistä ajoista tunsi hän pienokaisen kirstun ääressä, kuinka häneltä puuttui mies, jonka lemmikki Villy oli. Rassmann ei huolehtinut hautajaisista, hän istui mieluummin "Kultaisessa leijonassa".
Jättiläissuuren, uhkaavan nyrkin tavoin nousi äkkiä nuoren vaimon mieleen ajatus, mitä hänen miehensä sanoisikaan, kun palaisi rangaistuslaitoksesta ja näkisi miten kaikki oli mennyt alaspäin. Ja hän — eikö hän ollut hyvällä tiellä unhottaa miehensä?
Mutta hurmahenki Rassmann seisoi jälleen hänen takanaan ja kuiskutti: "Kuka on kaikkeen syypää? Miehenne — hän on tullut rikokselliseksi, hän ei ole enää teidän arvoisenne."
Ja sitte ahdisti häntä hurja pelko ajatellessaan hetkeä, jona hänen miehensä palaisi — kulmikas, mutta rehellinen Schorn, jonka sydän oli täynnä altista rakkautta ja lapsellista uhrautuvaisuutta.
Kun hän sellaisena seisoisi hänen edessään ja sanoisi: "Hannaseni, oletko pysynyt minulle uskollisena?" — mitä olisikaan hänellä silloin vastattavaa? Nuori vaimo vapisi. "Mieluummin paeta maailman ääreen", tuumi hän sitte.
Rassmannia vastaan ei hänen oma mielipiteensä enää merkinnyt mitään — hän oli myynyt tälle sielunsa kuin paholaiselle. Agitaattori hallitsi kuin isäntä. Samalla jatkoi hän vanhoja tapojaan, istui aamusta iltaan kapakassa. Ja yhä oli hänellä rinnallaan verenimijänsä, herra Antonius Pätzoldt.
Saapui päivä, jolloin täytyi ottaa toinen kiinnitys, ainoastaan saadakseen rahaa välttämättömiin menoihin ja Marat toisen tyydyttämiseen. Lisäksi tuli, ettei puotiin tahdottu saada luotolla valmiita tavaroita myytäväksi, vaan entisistäkin laskuista vaativat saamamiehet suoritusta.
Kaikilta tahoilta ahdistivat velkojat, ja oli lähellä se mahdollisuus, että talo myytäisiin julkisella pakkohuutokaupalla, jollei viime hetkessä saataisi ostajaa omasta alotteesta.
Rassmann ponnisteli ponnistelemistaan, hän ilmotti sanomalehdissä kerta toisensa jälkeen — ei ilmestynyt ketään, joka olisi maksanut vaaditun summan. Aika kului, Schornin vapautuksen päivä oli tuleva — ja yhä olivat olot ennallaan. Rassmann selvisi enää humalastaan yhtä vähän kuin pieni parturikaan; hän joi vain itsensä huomatakseen.
Hänen täytyi miettiä rohkeimpia suunnitelmia saadakseen käteistä rahaa;
vähitellen oli hän myynyt rouva Schornin tietämättä enimmät työkalut.
Jos hän liikutteli kapakassa suuria rahoja, kävi herra Antonius
Pätzoldt kimppuun vaatien puolet.
"Mikä on minun, on sinun", tuli nyt näiden juopporenttujen kesken täyteen voimaan.
He jakoivat rehellisesti; mutta kuten kaksi varasta, joista toinen ei luota toiseen.