XVII
Istunut kuritushuoneessa, istunut syyttömästi kuritushuoneessa — kuinka pian se on sanottu, ja kuinka vaikea sitä on ymmärtää!
Orja, joka tuntee ajajansa ruoskaniskut selässään, hän kestää kivun murisematta, sillä hän tietää olevansa orja ja taipuu kohtaloonsa. Maankulkuri, joka maantieltä otetaan kiinni ja viedään korjuuseen, seuraa vastustelematta, sillä hän tietää, että hän on siellä ulkona hyödytön ja hän tyytyy siihen. Vieläpä äitikin, köyhä äiti, joka nälkäisenä harhailee kadulla, kerjäten leipää lapsilleen, ja jokaisella toisella ovella saa kirouksia almun sijaan — hänkin kantaa osansa hymyillen, sillä hän tietää kärsivänsä lastensa puolesta. He kaikki kärsivät vakuutettuina, ettei heillä ole oikeutta murinaan; mutta mies tuolla, joka vilusta väristen ja sateesta valuen huhtikuun hämärässä astuu kuraista maantietä, joka vie X:ään, hän vain ei tiedä miksi hän vuosikauden on kantanut pahantekijän polttomerkkiä, miksi hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi, miksi on hänet puettu vanginpukuun.
Tämä mies on Vilhelm Schorn.
Kurja, mitään sanomaton sana on tämä "miksi", kun sen huutaa maailmaan koko sielunsa tuskalla ja kaiku on ainoa vastaus. Niin, tämä kysymys se sai Schornin öisin puristamaan kätensä nyrkkiin, kunnes hän unhotti rukoilemisen ja nousi omaa jumalaansa vastaan. Sitte itki hän, kunnes kyyneleet kuivuivat, ja miksi, miksi? —
Päivästä päivään oli hän toivonut sanomaa, että todellinen syyllinen olisi ilmottautunut, ja hän oli vapaa ja edelleen sama verraton mestari Schorn, joka kohotti kunniallisen nimensä kaiken muun ylitse — mutta tunnit, päivät, kuukaudet olivat kuluneet — hän oli yhä numeroitu rangaistusvanki: ilman oikeutta kunnioitukseen ja pääsemiseen ulkopuolella olevain nauravain ihmisten rinnalle.
Mutta vapautuksen päivä oli tullut, päivä, jona hän vapaana miehenä sai oleskella vapaiden ihmisten seurassa, keinuttaa lapsiaan polvellaan kuten ennenkin, itkeä kyllikseen vaimonsa ja ystävänsä rinnalla.
Mutta eikö hän yhä kantanut kunniattomuuden merkkiä?
Ei, ei — vaikkapa kaikki ihmiset pitäisivät häntä syyllisenä, niin ei varmaan hänen vaimonsa. Eikö Rassmann ollut pitänyt häntä viatonna? Ja ajattelisiko hänen vaimonsa toisin? Oi, jo ajatuskin, että se voisi olla mahdollista, näytti hänestä rangaistavalta.
"Oi, Hanna, oi, Gustav, oi, Villy, oi, Liisu!"
Niin ylimaailmallisen huokaavasti kuin Schorn lausui nämä rakkaidensa nimet ristissä käsin yön tummaa taivasta kohden ei konsanaan ole kaikunut kaihonhuuto kurjuuden ruoskimasta ja kuitenkin toivon läpitunkemasta ihmissielusta.
Oi, lämmin huone kotona, uskollinen ystävä, rakastava vaimo, nauravat lapset, oi kuinka tämä kaikki viittoikaan häntä vastaan iloisia tulotervehdyksiä.
Sade pieksi Schornia vasten kasvoja, huhtikuun inha tuuli vinkui hänen päänsä ympärillä — hän ei niitä huomannut. Hän olisi nyt voinut kulkea kuinka pitkälle tahansa, tiesihän hän, että hänellä oli jälleen päämäärä. Hän ei palattuaan tahtonut enää kauvemmaksi jäädä kaupunkiin. Vaimonsa, lastensa ja ystävänsä kera tahtoi hän etsiä uuden kotiseudun, missä häntä ei tunnettu, ei tiedetty mitään hänen entisyydestään.
Rassmann oli varmaan pitänyt liikkeen kunnossa, olihan hän siihen jo aika hyvin perehtynyt ja oli niin nokkela ja varustettu monenlaisilla tiedoilla.
Ja sitten valtiopäivävaali — oikein, hänet oli aikoja sitte täydytty valita edusmieheksi. Oi, mitä suuria asioita olikaan täytynyt tapahtua näinä hirveinä kahtenatoista kuukautena. Varmasti oli silloin niin paljo kerrottavaa, juteltavaa ja kyseltävää, että pahat muistot pian häipyivät menneisyyteen. Oi, kuinka he ottaisivat hänet vastaan, kun ovi aukenisi ja hän astuisi sisään. —
Schorn kuuli jo hengessä vaimonsa riemuhuudon, lastensa ilakoimisen, ystävänsä sydämellisen tervehdyksen. Eikö hän toki ollut heitä kaikkia valmistanut tuloonsa, kirjottamalla heille muutamia päiviä sitte.
Olisipa hän vain tiennyt, ettei Rassmann ollut kirjettä Hannalle lainkaan näyttänyt, vaan kironnut ja toivonut hänen ainaiseksi häipyvän!
Niin astuessaan tietään hengessään maalaillen näitä suloisia kuvia tunsi Schorn jo lämmittävän hengähdyksen, joka herätti hänet uuteen elämään ja kannusti hänen voimiaan. Sadekin lakkasi ja ilma tuli puhtaammaksi ja läpinäkyvämmäksi. Loitompaa pilkkui jo valoja näkyviin. Schornilla oli jo päämääränsä, vanha kotinsa, silmiensä edessä. Tuolla näki raatihuoneen tornin ikäänkuin äänettömän tunnusmerkin, lähellä sitä kohosi kirkon torni taivasta kohden; ensimäinen katu kaupungin puistikosta, jonka pensaat ja puut ojentelivat paljaita, vettävaluvia oksiaan häntä vastaan, oli jo se, jonka varrella hänen talonsa, hänen vanha paratiisinsa sijaitsi.
Oi, kuinka sykkikään hänen sydämensä, kuinka hänen verensä melkein pysähtyi autuaasta hämmennyksestä!
Kadulta ei hän tahtonut astua taloon, ei, kuten varas tahtoi hän hiipiä puutarhan aitovartta pitkin, kaikkien näkemättä, tuntematta, ensin seistä kotvan aikaa mykkänä, kädet ristissä kotiaan katsellen; rukoilla Jumalalta rohkeutta seuraavaa hetkeä varten.
Schorn näki jo maantien loppuvan edessään, hän oli jo kulkenut tullihuoneen ohitse ja aikoi kulkea puistomaan lävitse, kun hän kuuli muutamasta haudasta vasemmalta ihmisäänen; kuului siltä kuin puhuisi jokin juopunut sekamelskaa.
Mutta sitte näytti siltä kuin mies ähkyisi pääsemättä paikaltaan.
Schorn meni paikalle. Hän näki pienen, huolestuneelta näyttävän miehen, joka, istuen puoleksi kuraisessa haudassa, puoleksi nojaten muutamaan poppeliin, edelleen koetti nousta pystyyn, mutta aina kaatui takaisin. Samalla hän viittilöi käsillään ja puhui kaikenlaista, ikäänkuin hänen edessään seisoisi joku, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.
Schorn tunsi Pätzoldtin. Hän oli ravassa ylhäältä alas ja näytti perin juopuneelta.
"Se ei ollut huonosti", kuuli hän Marat toisen puhuvan yksikseen. "Mokoma lurjus sanoo, ettei hänellä muka ole enää rahaa, että kaikki on luistanut tiehensä. Tämä roisto näyttelee nyt suurta porvaria ja — minun kotiväkeni — no, minun puolestani, he voivat nähdä nälkää. Minulla ei ole enää, mitään!!" huusi herra Pätzoldt sitte äkkiä äänekkäästi yöhön, ikäänkuin hänellä olisi tuhansia piruja manattavana.
Sitte jatkoi hän delirium tremens-monologiaan: "Mutta minä olen — minä olen kuitenkin nähnyt, kuinka hän — hän silloin hyppäsi ikkunasta, kun Schorn-parka oli Ehlertillä työssä — — niin, niin, olen sen kuitenkin nähnyt", huudahti pieni mies raivoissaan, heristäen nyrkkiään. "Niin, niin, sanon minä! Hän se oikeastaan oli varas, tämä Rassmann, hän toimitti Schornin kuritushuoneeseen, hänen vaimonsa, hänen talonsa tähden — niin sanon minä, ja jos minua vielä niin kovin mulkoilette — olkaa hiljaa, sanon minä, kansalainen, kuuletteko? — Konventti on koolla — sanon, hänet täytyy viedä giljotiinille! Tämä petturi, tämä porvari nimeltään Rassmann on saattanut Schorn-paran perikatoon."
Herra Antonius Pätzoldt koetti nousta jälleen; samalla alkoi hän laulaa lallattaa jotakin laulua. Sitte kaatui hän jälleen takaperin ja sanoi uudelleen, kuten tyytyisi kohtaloonsa: "No, se ei ole pahoin — odottakoon — mutta hän ei tahtonut antaa enää rahaa, no, minun puolestani – – he voivat kuolla nälkään, sanon minä! Kellä on mitään sitä vastaan väittämistä?! Vaietkaa vain, ymmärrättekö, älkää vain puhuko mitään!"
Hän päästi päänsä vaipumaan ja murisi yksikseen.
Schorn oli kuullut joka tavun.
Hän ei voinut uskoa, mitä oli kuullut, tai —? Hän ei voinut selvästi ajatella, hänen ohimoissaan kihisi ja kiehui.
Mutta koura, joka seuraavana hetkenä tarttui Marat toiseen, oli raudanluja. "Sinä valehtelet, kautta Jumalan, sinä valehtelet, rappiolle joutunut mies", tiuskui Schorn ja nosti istuvan jaloilleen.
"Kuka — mitä—?" enempää juopunut ei voinut saada suustaan, sillä tuskin oli silmännyt seisovaa kasvoihin, kun hän päästi suustaan sekavan, valittavan huudon.
Sitte vikisi hän kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun. Seuraavassa hengenvedossa lankesi hän maahan Schornin eleen ja höpisi edelleen: "Kyllä hän se oli, herra Schorn — minä — näin hänen hyppäävän ikkunasta, hän on minulle jälkeenpäin tunnustanut kaiken. Hän yksin on varas. Niin, niin, olen oikeassa! Hän on keinottelija — koko kaupunki puhuu siitä — hän elää villissä avioliitossa —"
Schorn sai äkkiä tempauksen, jotta hän kaatui pitkäkseen maahan.
Schorn teki vääristyneine piirteineen kummituksen vaikutuksen. Hänen jokainen hermonsa vapisi.
Mutta Pätzoldt jatkoi juopuneen tapaan:
"Varmasti — sanon minä, se on totta — teillä ei ole mitään sanottavaa — kaikki on ollut huijausta, valtiopäivävaali, kirjojen osto, kaikki, — kellä on sanottavaa sitä vastaan?! Rosa on saanut kaiken, viisisataa taalaria myös, tiedän sen — hän on oikea porvari, kuten kaikki muut."
Mitä Schorn vielä kuuli, se oli pöyristävää. Kymmenen kertaa oli Schorn kohottanut kätensä tuhotakseen elukan edessään yhdellä iskulla, mutta inho pidätti hänet siitä.
Hän ei voinut sitä uskoa, ei, ei ikinä!
"Valehtelija, selviä ensin —" Näin sanoen kääntyi hän ja poistui; mutta hän horjui pehmeässä maassa sinne ja tänne.
Kadun kulmatalon edessä, juuri kuin hänen piti poiketa avonaiselle pellolle, jäi hän hetkiseksi seisomaan. Tässä oli muutamalle taululle kiinnitetty ilmoitus, jonka hän luki lyhdyn valossa: "Huomenna, perjantaina, aamupäivällä 10 aikaan myydään julkisella huutokaupalla Schornin avioparin talo siihen kuuluvine irtaimistoineen täkäläisellä raatihuoneella, huone n:ro 4…"
Schorn ei voinut lukea pitemmälle. Kirjaimet tanssivat hänen silmiensä edessä, kaikki meni hänessä mullinmallin. Hänestä tuntui kuin se kivinen jättiläiskuva, johon hänen kotinsa häpeä liittyi, olisi hänen muserrettava jättiläisvoimin.
Niin, nyt uskoi hän kaiken, mitä hulttio maantiellä oli hänelle kertonut.
Schorn näytti äkkiä muuttuneelta toiseksi olennoksi.
Suomukset, jotka tähän asti olivat sokaisseet hänen silmänsä, olivat pudonneet.
Kello löi juuri 8, kun hän seisoi talonsa edessä.
Pilvet olivat hajonneet ja kuu tuli kirkkaana näkyviin. Kaikkialla näki hän taloissa valoa, omassaankin. Hän hyppäsi yli aidan, oikeastaan tietämättä, mitä aikoi tehdä. Hän kulki puutarhan lävitse eteiseen. Katuovi oli avoinna. Ovella oli sama ilmotus kuin nurkallakin. Hän meni takaisin pihaan ja katsoi työpajaan. Mikäli hän saattoi nähdä oli se tyhjä. Hän vihelsi hiljaa Amille, koiralle — hän ei saanut mitään vastausta. Hän hiipi portaita ylös, avasi oven käytävään, kenenkään häiritsemättä. Hän meni lastenkamariin — kirkkaassa kuutamossa näki hän kaksi tyhjää kehtoa. Olihan Pätzoldt hänelle sanonut, että myös Liisu, suloinen valkotukka Liisu, oli seurannut pikku veikkoaan iäisyyteen.
Syvästi liikutettuna jäi Schorn seisomaan molempain pikkuvuoteiden eteen.
Silloin säikäytti hänet viereisestä huoneesta kuuluva heleä nauru.
Schorn kuunteli painaen korvansa ovea vasten.
"Hanna" — "Gustav" — "sinä" ja "sinä" kuuli hän.
Hän sysäsi oven auki. Kuului kaksinkertainen kauhun huuto.
Schorn ei ollut enää ihminen.
Hänen vaimonsa toverin sylissä —?
Tuokioksi hän jähmettyi paikoilleen. Sitte ei hän enää tiennyt mitä teki. Mihin hän katsoikin, näki hän sumua, joka kietoi hänen mielensä.
Hän teki hyppäyksen. Ja hän ulvahti kamalasti tuskasta.
"Vapaus, tasa-arvoisuus — roisto!!" huusi hän, ja tämä sulki silmänsä.
Ja kädet irtautuivat jälleen ja kouristuivat toisen kerran — tällä kertaa hänen oman vaimonsa kurkkuun, vaimonsa, joka oli vaipunut polvilleen vavisten ja ristissä käsin, kuin armoa rukoillen.
Mutta Schorn ei nähnyt enää mitään. "Takaisin kuritushuoneeseen!" kaikui hänen mielessään. "Siellä on todellinen yhdenvertaisuus."
Kuinka olikaan hän kerran sanonut? "Asia näyttää läheltä katsoen toiselta kuin ainoastaan ajatellessa!" Tässä oli ollut hänen ainoa filosofiansa.
* * * * *
"Murhaaja, apuun!" kajahti alhaalta kadulta.
"Schorn on murhannut vaimonsa!" kuului toinen ääni. "Kaksoismurha se on!" puuttui taasen toinen ääni sekaan. Ikkunat kilisivät, ovet narisivat, nuoria ja vanhoja riensi paikalle. Poliisi lähestyi, miehiä kaikenlaisissa aseissa. Kaikki ympäröivät taloa, mutta kukaan ei uskaltanut tulla lähelle. Silloin ovi sysättiin auki ja muuan mies astui ulos vaalein kasvoin, paita revittynä auki rinnalta. Hän puristi rintaansa kuin olisi pakahtumaisillaan.
Hän näytti mieheltä, joka on tehnyt tilin elämänsä kanssa.
Kaikki astuivat takaperin ja pakenivat.
Schorn ojensi kätensä. "Sitokaa minut, olen murhaaja. Olen, kuristanut vaimoni ja ystäväni — älkää peljätkö."
Ja kun poliisit astuivat hänen luoksensa, sanoi joku katsojain joukosta: "Siitä nähdään, että kun on varas, voi tulla murhaajaksikin." — Ja toinen lisäsi: "Ken on kerran istunut kuritushuoneessa, hän palaa aina sinne takaisin. Kukin etsii vertaisiaan."
Talon kiviportailta kuului koiran haukuntaa. Seurasi ystävällistä vinkunaa, ja Ami hyppi häntäänsä heiluttaen Schornia vasten. Tämä katsoi ympärilleen.
"Oi, päästäkää minut vielä tuokioksi", sanoi hän. Ja hän kumartui alas eläimen puoleen ja puristi sitä hartaasti rintaansa vasten. Ja samalla sanoi hän hiljaa. "Oisinpa tehnyt kuten sinäkin, niin olisi nyt toisin."
Hän painoi suukkosen koiran päähän ja seisoi kotvan vaiti, yksin tuskissaan.
Mutta Ami nuoli hänen kasvojaan. Joukon jaloissa liikkasi se sitte herransa jälkeen.