MIHAIL JURJEVITSH LERMONTOV.
Venäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina ensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät ole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin, ainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee. Molemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta hyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan läpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron, mutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti, vaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan "Weltschmerz'in" (maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa ja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja vihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan ollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli etupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan, jossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin ankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä eriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa ihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen runoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella alalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.
Niiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä toisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä. Lermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien olojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin. Hänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin Byronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä valhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden viisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle, taistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa valheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna synnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja totuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa maailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät tohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä oman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.
Lermontovin, niinkuin ylipäänsä jokaisen runoilijan teoksiin tutustuessa, ei saa jättää huomioon ottamatta myöskään hänen elämäänsä ja niitä oloja, joissa hänen elämänsä kului. Niiden kautta selviää ja puhdistautuu paljon. Mainitsemme siitä siis, vaikka lyhykäisestikin, pääkohdat.
Mihail Jurjevitsh Lermontov syntyi Moskovassa 2 p. Lokakuuta v 1814 (muutamissa lähteissä sanotaan, vaikka varmaan väärin, 3 p. Lokakuuta v. 1815). Hänen äitinsä kuoltua kolmea vuotta myöhemmin, otti hänen isoäitinsä E.A. Arsenjeva pojan kasvatettavakseen. Lermontovin isä, joka virasta eronneena kapteenina asuskeli Tuulan kuvermentissä, sai aniharvoin nähdä poikaansa, sillä sopu hänen ja hänen anoppinsa välillä ei ollut hyvä. Mutta tästä huolimatta, näkyy Lermontov kovin rakastaneen isäänsä, eikä syyttä ole huomautettu, että tämä perheellinen epäsopu oli jättänyt lähtemättömiä jälkiä runoilijan luonteeseen.
Kymmenen vuoden vanhana pääsi Lermontov isoäitinsä seurassa Kaukaasiaan, jonka jylhä luonto jo silloin vaikutti hänen mielikuvitukseensa ja herätti hänen runoilijataipumuksensa. Sitä paitsi rakastui hän siellä erääseen samanikäiseen tyttöön, eikä vaan leikillä, lapsen tavoin, vaan niin, että hän koko ikänsä sai tuntea tuota "kipua vanhan haavan": seikka, joka todistaa hänen sielunsa herkkyyttä tuntemuksia vastaanottamaan. Kolmentoista vanhana pantiin poika Moskovassa kasvatuslaitokseen, joka valmisteli oppilaita yliopistoon. Jo koulussa, viidentoista ijällä, oli Lermontov tavattomasti kehittynyt ja hänen mielikuvituksensa erittäin toimiva. Hän kirjoitteli sujuvia, sointuvia runoja, vaikka alussa mukaellen Pushkinia ja Byronia, jota viimeksi mainittua hän ihaeli eniten aikansa runoilijoista ja jonka teoksia hän alkukielellä saattoi lukea, sillä kodissaan, ennenkuin kouluun tulikaan, oli hän jo oppinut Englannin kielen oivallisesti. Byronin vaikutuksesta syntyi häneltä jo tähän aikaan koko joukko runoja ja näytelmiä. Ja näissä ensimäisissä kokeissa jo ilmestyi voimakas luonne, syvälliset tunteet, hieno runollinen vaisto ja elämän tunteminen, joka ei ollut lainkaan lapsellinen; heräsivät samat kysymykset, jotka sitte koko hänen ikänsä antoivat hänelle aihetta runoilemiseen. Tältä ajalta on tuo lyhyt, mutta kaunis runo, nimeltä "Enkeli" ja silloin jo syntyi hänen mielikuvituksessaan tuo daimonin, kaikkia hävittävän voiman kuva, jonka hän on esittänyt samannimisessä runoelmassa ja joka kuvastaa monista muistakin hänen teostensa luonteista.
Lermontovin tultua yliopistoon v. 1831 kasvoi hänen runoilijatoimensa kasvamistaan ja niiden kahden vuoden kuluessa, jotka hän Moskovan yliopistossa vietti, kirjoitti hän vihkoihinsa koko joukon runoja, jotka sittemmin korjaeltuina kuuluvat hänen parhaimpien tuotteidensa joukkoon. Valitettavasti ei hän kuitenkaan saanut lopettaa opintojansa yliopistossa. Toiset sanovat hänen tulleen erotetuksi osanotosta erään huonon professorin pilkkaamiseen, toiset taas sanovat hänen itsensä eronneen, siirtyäksensä Pietarin yliopistoon. Mutta koska häntä muutamien muodollisuuksien tähden ei otettu vastaan tähän yliopistoon, päätti hän ruveta sotilaaksi ja meni ratsuväen junkkarikouluun. Oltuaan junkkarina kaksi vuotta, päästettiin hän syksyllä v. 1834 koulusta kornettina kaartin husaarirykmenttiin.
Ensimäisen upseerivuotensa oleskeli Lermontov Pietarissa, ikävöiden seuraelämän tyhjyydestä ja tietämättä, minne suunnata neronsa voimaa. Tällä ajalla hän sai kuitenkin tuttavia sen ajan kirjailijoiden joukossa ja tuli yksityisissä piireissä tunnetuksi erinomaisena runoilijana. V. 1835 ilmestyi sitte hänen nimensä ensi kerran painettuna ja se tapahtui "Hadshi-Abrek" nimisen runoelman alla, joka herätti yleisössä suurta huomiota ja suuria toiveita. Vilkkaan esitystapansa ja sointuvain säkeittensä kautta oli sillä paljon yhtäläisyyttä Pushkinin runojen kanssa.
V. 1837 kaatui Pushkin kaksintaistelussa. Suurimmassa osassa yleisöä ja varsinkin nuorissa herätti tämä ennenaikainen kuolema kaipuuta sekä vihaa inhottavaa murhaajaa vastaan. Mutta olipa ylhäisiä henkilöitä, jotka olivat kylmiä Pushkinia kohtaan ja syyttivät häntä itseään kaikesta, puolustaen hänen vastustajaansa. Tämä herätti syvää harmia Lermontovissa ja jo ennen kirjoittamaansa ja yleisöön liekin nopeudella levinneeseen runoonsa Pushkinin kuoleman johdosta kirjoitti hän 16 loppusäettä, joissa hänen harminsa mitä mahtavimmalla runollisella voimalla ilmeni. Nämä säkeet levisivät yleisöön samalla vauhdilla ja joutuivatpa niiden henkilöiden korviin, joita vastaan ne olivat suunnatut. Asia ilmoitettiin keisarille ja Lermontov ajettiin maanpakoon Kaukaasiaan.
Tämä maanpakoon-ajo herätti suurta huomiota ja samalla korotti se Lermontovin runoilijamainettakin. Hänen Kaukaasiassa kirjoittamiansa runoja luettiin suurella innolla. Tältä vuodelta mainittakoon runo "Borodino", jolla on hyvin paljon yhtäläisyyttä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden kanssa, ja tuo tositaiteellinen "Laulu tsaari Ivan Vasiljevitshista", jossa tämä muuten subjektiivinen runoilija, käyttääkseni vanhoja esteetillisiä lausumatapoja, esiintyy täysin objektiivisena. Hän on tässä runoelmassa aivan kansallinen runoilija; tapain kuvaukset ovat siinä pienempiin yksityiskohtiin saakka perin venäläisiä ja onpa itse runoelma mainiosti kirjoitettu vanhain venäläisten byliinien runomitalla. Saksalainen runoilija Bodenstedt sanoo, että tässä runoelmassa on "aivan Homeeron tapaista todenmukaisuutta, voimaa ja yksinkertaisuutta".
Lermontovin nimi oli kuitenkin hänen maapakonsa jälkeen joutunut sellaiseen epäsuosioon asianomaisten luona, että hänen mainio "Laulunsa" ainoastaan runoilija Shukovskin välityksestä ja silloisen sisäasiain ministerin Uvarovin vastuulla tuli painetuksi, ja silloinkin vain varustettuna hänen nimensä alkukirjaimilla.
Muutoin oli Lermontov jo ennenkin ollut tekemisissä sensuurin ja tuon kuuluisan "III osaston" kanssa. Hän oli v. 1836 kirjoittanut "Naamiaiset"-nimisen runomittaisen näytelmän, jossa hän, jäljitellen Gribojedovin merkillistä "Viisaan vastukset"-nimistä näytelmää, ankarasti ruoski aikansa tapoja ja oloja. Lermontov tahtoi nähdä teoksensa näyttämöllä, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei mainitun osaston päällikkö hänelle siihen suostumustaan antanut.
Runoilijan ensimäinen maanpaossaolo ei kuitenkaan kestänyt varsin kauan. Iso-äitinsä toimesta siirrettiin Lermontov jo alussa vuotta 1839 takaisin entiseen rykmenttiinsä. Palattuaan Kaukaasiasta aikoi hän vakaasti erota sotilasvirasta, koska hän ei ollenkaan ollut päällikkyytensä suosiossa, mutta hänen omaisensa saivat hänet siitä pidätetyksi. Elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin säännötön ja hurja, mutta hänen runoilemisensa ei kuitenkaan tälläkään aikaa levännyt. Paitsi hänen vakavaa, voimakasta ja syvämietteistä runoansa, joka alkaa sanoilla: "Surumielin katselen mä sukupolveamme", pidetään viimeksimainittuna vuonna valmistuneena myöskin hänen "Daimoni"-runoelmansa, jonka hän jo v. 1829 oli alkanut. Syytä on kuitenkin olettaa, että runoilija kuolemaansa saakka paranteli ja viimeisteli sitä, sillä on olemassa käsikirjoitus, joka todistaa hänen sitä tehneen ainakin vuonna 1840.
Perusaatteena tässä runoelmassa on taistelu hyvän ja pahan, valon ja pimeyden välillä, jotka rakkauden muodossa ovat edustettuina Tamarassa ja Daimonissa. Samalla kuvastuvat siinä runoilijan omat toteuttamattomat haaveet lemmestä ja onnesta, hänen intohimoinen kauneen ihailemisensa, joka varsinkin Kaukaasian jylhän luonnon kuvailemisessa puhkeaa mitä kauniimpaan runomuotoon, sekä kopea oman voimansa tajuaminen ja ympäröiväin olojen halveksiminen. Ja juuri tämä alttius taistelemaan yhteiskunnan puutteita ja paheita vastaan, mikä ilmestyy muutamissa muissakin, niinkuin "Profeetta"- ja "Purje"-nimisissä kauniissa runoissa, erottaa Lermontovin sankarit Pushkinin apaatillisesta Onjeginista. Siitä samoin kuin runoilijan luonteesta ja elämän oloista johtuu se katkera satiiri, joka on vastakohtana Pushkinin leikilliselle ironialle.
Eräs puoli byronismia, joka osaksi jo "Daimonissa" ilmenee, nimittäin rakkaus luontoon, näkyy täydellisemmin Lermontovin "Mtsiri" (Alolokas)-nimisessä runoelmassa, joka on vuodelta 1839. Mutta runoilijaa ei huvita luonto sinänsä, vaan sen suhde ihmiseen; sen keskellä kuluu ihmisen elämä vapaasti ja voi hän käyttää voimansa itsenäisesti, rohkeasti, sitä vastoin kuin ne ihmisten parissa aina murtuvat esteitä vastaan. Siis taaskin sama himo taisteluun vapauden puolesta ja ylipäänsä pyrkimys toimintaan tyhjyydestä ja ikävästä. Tämän runoelman kauneuksista mainittakoon erittäinkin Mtsirin taistelu pantterin kanssa, joka tappelun kanssa "Ismail-Bei"-nimisessä runoelmassa (v. 1832) ja nyrkkitaistelun kanssa "Laulussa" on paraimpia kohtia Lermontovin runoudessa. — Paitsi osia "Aikamme Uros"-romanista, jota runoilija tänä samana vuonna kirjoitteli, ei saa jäädä mainitsematta runo "Kolme palmua", jossa lausutaan ajatus, että kaikki kaune hukkuu, niin pian kuin se joutuu kosketukseen maailman kanssa.
Helmikuussa v. 1840 tapahtui kaksintaistelu Lermontovin ja Barante'n, tunnetun ranskalaisen historioitsijan ja silloisen Pietarissa olevan lähettilään pojan kanssa. Vaadintansa kaksintaisteluun teki Barante tanssijaisissa kreivitär Lavallen luona Lermontovin häntä vastaan muka lausumista alentavista sanoista. Taistelussa sai Lermontov pienen naarmun, vaan itse ampui hän ilmaan. Asia, joka sitte joutui sota-oikeuden käsiteltäväksi, päättyi siten, että runoilija toistamiseen siirrettiin Kaukaasiaan.
Tultuaan määräpaikkaansa, lähti Lermontov sotaan vuorelaisia vastaan. Samallaisissa kahakoissa oli hän jo ollut ensimäisenkin maanpakonsa aikana. Nyt otti hän osaa Valerikin tappeluun, josta sitte sai aiheen samannimiseen runoelmaan.
Lermontovin ollessa Kaukaasiassa ilmestyi Pietarissa hänen kuuluisa romaaninsa "Aikamme Uros". Sen tarkoituksena on asettaa vastakkain elämän kaksi puolta, teeskentelemätön luonnonelämä ja n.k. sivistynyt ihmisluokka. Romaanin pääsankarissa Petshorinissa, jossa runoilija jotenkin räikeillä väreillä on kuvannut oman itsensä, ilmestyy tyytymättömyys elämään ja vastalause sitä henkistä tyhjyyttä vastaan, joka yhteiskunnallisessa elämässä on olemassa. Teoksen muista henkilöistä ovat parhaiten onnistuneet Bela ja Maksim Maksimitsh, nuo molemmat rakastavat, suoraluontoiset olennot, jotka herättävät ehdottomasti lukijan myötätuntoisuuden, edellinen — intoisan, kaikkea uhraavan rakkautensa, jälkimäinen — synnynnäisen hyvänsävyisyytensä ja helläsydämisyytensä kautta. Vastakohtana näille ovat romaanin muut henkilöt. Grushnitski on tyhjä lavertelija, sentimentaalinen teennäisen byronismin edustaja, ruhtinatar Mary ja hänen äitinsä edustavat suuren maailman sisällyksettömyyttä ja kerskaavaisuutta, Vera — niitä naisolentoja, joissa sydän ja tunteellisuus voittavat kaiken muun. Teoksen parhaimpia puolia tätä paitsi ovat Asamatin ja Kasbitshin sekä salakuljettajan luonteen kuvaukset ja kuvaukset vuorelaisten elämästä, mutta varsinkin Kaukaasian luonnosta. Ja niin hyvin suorasanaisessa, kuin runokielessä seisoo Lermontov luonnonkuvauksiensa suhteen taiteen korkeimmalla kukkulalla ja on luettava maailman kirjallisuuden ensimäisten joukkoon. Sanoopa jo ennen mainittu Bodenstedt, että Lermontovin teoksista saa paljoa paremman käsityksen Kaukaasian luonnosta, kuin mistä hyvänsä sitä koskevasta maantieteellisestä tahi muusta teoksesta.
Lopulla vuotta 1840 sai Lermontov luvan palata muutamaksi kuukaudeksi Pietariin, josta hän taas huhtikuussa v. 1841 lähti viimeiselle matkalleen Kaukaasiaan. Sinne tultuaan otti hän sairauden takia virkavapauden ja asettui asumaan Pjätigorskin kylpypaikkaan. Täällä tutustui hän erääseen Martinov-nimiseen upseeriin kenraalin rouva Versilinin perheessä, joka oli siellä kolmen tyttärensä kanssa kylpemässä. Mainitussa perheessä kokoontui usein iso joukko nuorisoa. Lermontov, joka jokaisessa tilaisuudessa oli valmis lausumaan sukkeluuksia, ja melkein aina hyvin pisteliäitä ja loukkaaviakin, oli eräässä iltamassa naisten läsnä ollessa suunnannut sellaisen Martinovia vastaan, ja niinkuin toiset tietävät kertoa, mustasukkaisuudesta tätä kohtaan. Martinovin sanotaan jo usein ennenkin varoitelleen Lermontovia ilmoittamalla, että hänen sukkeluutensa olivat hänelle vastenmieliset. Ja nytkin, iltamasta kotia palatessaan, oli hän jälleen toistanut, ettei hän niitä rakasta. Tähän muistutukseen sanotaan Lermontovin vastanneen: "jos ette rakasta, niin vaatikaa minulta hyvitystä". Ja molemmat erosivat, mutta Martinov lupasi lähettää sekundanttinsa Lermontovin luo.
Kaikki kokeet saada vihamiehet leppymään jäivät turhiksi ja kaksintaistelu määrättiin tapahtuvaksi 15 p. heinäkuuta klo 1/2 6 illalla. Rajojen väli mitattiin 15 askeleeksi ja niistä kummallekin puolen vielä kymmenen askelta. Martinov ja Lermontov asettuivat äärimmäisiin päihin. Sopimuksen mukaan oli kumpaisellakin oikeus ampua koska tahtoi ja joko paikaltaan tahi astumalla rajojen luo. Kun sekundantit antoivat merkin, jäi Lermontov paikalleen ja, jännitettyään hanan, suuntasi pistoolin suun ilmaan. Martinov sitä vastoin astui rajan luo ja tähtäsi niin kauan, että sekundantit jo huusivat hänelle: "ampukaa tahikka me erotamme teidät". Martinov laukasi ja Lermontov kaatui kuolleena maahan.
Kummallista on, että tämä kaksintaistelu, jossa Lermontov kaatui, oli monessa pienessä yksityiskohdassakin aivan sen kaksintaistelun kaltainen, jonka hän on kuvannut "Aikamme Uros"-nimisessä romaanissaan. Kaikesta kuitenkin näkyy, että Lermontov vakaumuksiltaan vihasi kaksintaistelua, mutta kerran siihen pakotettuna, ei hän sitä enää pitänyt leikin asiana, vaan tahtoi, että toinen tahi toinen oli kaatuva paikalle. Tällaisia kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia oli Lermontovin elämässä paljon, mutta ne ovat selitettävät syntyneen niistä vastakkaisista luonteenominaisuuksista, jotka hänessä itsessään olivat olemassa. Toinen oli se ihanteellinen hyvä, jonka puolesta hän taisteli, toinen se yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli, mutta jota vastaan taistellessa juuri hän kukistuikin sen tähden, että sitä oli niin paljon hänessä itsessäänkin. Hän oli liian heikko jaksaakseen voittaa sen, mutta liian ylpeä salliakseen sen päästä hänestä voitolle. Ja nämä ristiriitaisuudet veivätkin hänen ennenaikaiseen hautaan.
Martti Wuori.
Ensimäinen osa.