VI
On vuorelt' aina synkeänä
Tää talo laaksoon silmäillyt,
Vaan isot pidot siell' on tänään,
Soi soitto, vuotaa viini nyt:
Gudal, näät, naittaa tyttärensä;
Kaikk' kutsui häihin omaisensa.
Parissa istuu ystäväin
Katolla, mattoin peittämällä,
Nuor morsian ja aika näin
Kuluvi lauluin, leikein hällä.
Etäisten vuorten taa jo on
Kadonnut kehä auringon.
Käsiä lyöden määrän perään
Siell' laulavat ja morsio
Tuoss' ottaa tamburiinin jo; —
Kas nyt hän, sitä moneen erään
Pääns' yli kiertäen kuin kerään,
Laill' linnun liitämähän saa,
Nyt taukoaa — ja katsahtaa,
Ja silmäin kastekilo palaa
Kateiden ripsein alla salaa;
Nyt notkistaa hän ruumistaan
Ja mustaa kulmaa kohouttaa,
Nyt jumalaista jalkoaan,
Lipuen, liehuin, soljahuttaa;
Kuin lapsukainen iloitsee
Ja herttaisesti hymyilee.
Valoa kuun, min välkkymähän
Saa pinta vellovaisen veen,
Ei verrata voi hymyyn tähän,
Kuin elo, nuoruus, vilkkaaseen.