VII
Utuinen illan harso peittyi
Jo yli Grusian vuorien.
Miel'tavoillensa Daimon' heittyi
Ja luostariin tul' lentäen.
Mut, häiritä ei rohjeten
Pyhyyttä tämän rauhan majan,
Hän vartoi pitkän, pitkän ajan —
Ja näytti kuin jo jättämään
Ois' ollut valmis aikeen julman:
Edessä korkeen muurin kulman
Käy miettein; hänen käynnistään
Värisee lehti ilman tuulta.
Kas, katseen akkunaan hän luo:
Tamaran lamppu sieltä kuultaa;
Erästä ammoin vartoo tuo.
Ja nyt, kun uinui elo mainen,
Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone]
Ja laulun sävel kajahti;
Se sävel juosta helmeili,
Kuin kyynelvirta valuu, valuu,
Ja niin ol' laulu suloinen,
Ikäänkuin taivas tehnyt sen
Hyväksi oisi ihmisten.
Ehk' enkelin se oli paluu,
Salassa sinne lentämän,
Luo unhotetun ystävän?
Kai mennehistä lauloi hän
Sen vaimentaakseen kärsimyksen?…
Ja lemmen tuskan, viehätyksen
Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt…
Pelossaan pois ois lähtenyt, —
Hän yrittää, ei liiku siipi!
Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, —
Mik' ihme! — kyynel raskas hiipi…
Tuon nytkin eessä kammion
Läp' poltettuna kivi on —
Ei ihmislapsen kyyneleellä,
Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!…