VIII
Käy sisään; lemmest' avuton
Sy'än voitti sielun hyveen pelon;
Hän uskoo, että uuden elon
Haluttu aika tullut on,
Vavistus outo odotuksen
Ja kammo epävarmuuden,
Kuin ajall' ensi kohtauksen,
Kopean valtas' sydämen;
Se huono enne sallimuksen…
Hän astui sisään, katsahti:
Siin' airut taivaan, keruubi,
Hymyillen tiellä paholaisen,
Jo seisoi sädekehässään
Edessä kauniin syntisnaisen,
Suojellen häntä siivillään…
Ja säde taivaan äkkipian
Häikäisi katseen saastaisen
Ja hellän tervehdyksen sijaan
Kajahti nuhde tulinen:
"Levoton henki, pahe työnä,
Ken kutsui sinut sydänyönä?
Ei täällä sulla palvojaa,
Et synnin valtaa täältä löydä!
Luo lempein, pyhäkkööni käydä
Rikoksen polkua et saa!
Ken kutsui sun?"
Mut muhahtaa
Vain rietas viekkahasti hällen;
Kateesta katse hehkumaan,
Ja vanhan vihan myrkky jälleen
Sävähti hänen povessaan.
"Hän mun on!" — sanoi äänin vihan, —
"Sä jätä hänet! Hän on mun!
Sä tulit turvaks myöhään ihan,
Mua, hänt' ei tuomittava sun.
Löin leiman' ylpeyden tenää
Palavan päälle sydämen;
Tääll' ei oo pyhäkköäs enää,
Tääll' lemmin mä ja vallitsen!"
Suruisin silmin uhriin hentoon
Keruubi silloin katsahti,
Lehahti hiljallensa lentoon
Ja taivaan siintoon upposi…
… … … … …