XIV
Ei juhlapuku oo Tamaran
Ees ilopäiväin konsana
Näin ollut kaunis, upea:
Koristain kukat kotivaaran
(Niin vaatii vanha tapa maan)
Hänt' ympäröivät tuoksullaan
Ja, hyväellen kylmää kättä,
Kuin hyvästi ne mailman jättää.
Ei mistään hänen kasvoillaan
Voi nähdä, ett' on kuolemaan
Haluinsa hurmoksessa käynnä, —
Niin kaikki niiden piirteet on,
Kuin aina marmor' eloton,
Vain sitä kauneutta täynnä,
Mi vaill' on ilmett' tunteiden, —
Kuin kuolo, salaperäinen.
Mut hänen huulillensa outo
On hymy kesken hyytynyt
Ja kertoa, min kärsi kouto,
Se tarkkaavalle tiesi nyt.
Siin' ilmen' ylenkatse jäinen
Sydämen, mi löi syvästi,
Ajatus viime näkyväinen,
Elolle kuiske: hyvästi!
Olemust' turhaan kuvastellen,
Näin kuolleemp' oli vielä nyt,
Ja toivottomamp' omaisellen,
Kuin silmä i'äks pimennyt.
Niin, tullen ehtoon juhlahetken,
Kun päivyt, päätettyään retken,
Sulanut kultamereen on,
Kaukaasian huiput purppurassa
Seisovat hetken hohtavassa,
Kohoten tummaan siintohon;
Vaan tämä puolikuollut valo
Ei toista enää luontoon luo
Ja tielle valaistusta palo
Jäähuippuin kellekään ei suo…