ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Armande, Henriette.
ARMANDE.
Mitä kuulen ma, sisko? Neiti-nimeskö ois,
sen armas hempi, sun aikomus heittää pois?
Siis miehelään on todella mieli sulla?
Tuo aie alhainen voiko sun päähäs tulla?
HENRIETTE.
Niin, sisko.
ARMANDE.
Oh, niin, korea, kiltti niin!
Kelt' ei sais mokoma sydäntä kuohuksiin?
HENRIETTE.
Mill' ansainnut avioliitto vihan on moisen?
ARMANDE.
Hyvä jumala, hyi!
HENRIETTE.
Mitä?
ARMANDE. Hyi, sanon kerran toisen. Sa etkö käsitä ees, miten iljettää tuo sanakin jo sielua siveää, sun eikö silmäs nää sitä lokaa ja saastaa, jonk' alhoon ajatuksen se alas raastaa? Sua eikö peloita? Tohditko tosiaan sen seuraukset päällesi vetää vaan?
HENRIETTE. Ne seuraukset, jotka siit' edessä lievät, on kai oma koti ja puoliso, lapset sievät; ja järki-pahallani en siinä nää minä mitään iljettävää ja peljättävää.
ARMANDE.
Oh, moiset kammitsat — mikä ihana saalis!
HENRIETTE. Vaan sanohan, voiko viisahamp' olla vaalis kuin puolisoks ottaa, ennenkuin vanhuus saa, ketä rakastat ja ken sua rakastaa, ja lemmenliitoss' astua armahassa noin elontietään onnessa viattomassa? Se osa, onko se niin supi-suloton?
ARMANDE. Miten tasalla maan, voi taivas, sun mieles on! Noin pikkusieluks en todella tiennyt sua. Siis sun kotikanaksi halu on hautautua, ja ihanteenas ylinnä eikö muut kuin palveltu puoliso, lapset parkusuut? Raa'an rahvaan, tusina-ihmisten iloiksi heitä tuollaiset hekkumat, heille se kelvatkoon; sa korkeampia astu aatteen teitä, opi ylhäisempäin riemujen nautintoon, ylenkatso ansaa aistien, valtaa aineen, koko olentos hengelle suo, täys askele tee sä. Esikuvana sull' oma äitis on silmäin eessä, jonk' opista kaikkialla sa kuulet maineen. Emos tyttäreksi mun laillani itses näytä, älä jättäy jälkeen, muun sukus mitta täytä ja tunne, mit' antaa riemua rikkahinta, kun tietoa lempimään on syttynyt rinta. Ei, ennenkuin olet miehen oikkujen orja, sun olkoon filosofia sulhosi sorja, yli ihmiskunnan mi henkemme koroittaa ja järjen vahvistaa elon valtaherraks ja vangiks eläimelliset vaistot saa, jotk' ihmisen vievät luontokappalten verraks. Kas siinä se lempi, se ihana liitto on, mi omistakoon joka elomme tuokion; mut muu, mikä montakin naista niin tenhoo ja tempaa, se minust' on vaivaisintakin vaivaisempaa.
HENRIETTE. Joka ihmisellä on eri tarkoitus, niin säätää kaikkivaltias kaitselmus; ja kaikkien järkitilkku ei lainkaan riitä, ett' ommeltais filosoofin mantteli siitä. Sun korkeuksiin noihin jos nousta voi, joit' oppineet ja viisahat tutkelmoi, niin mun, sisar kulta, kulkee tasaista maata, sen pikkupuuhiin piennä se puuttuu vaan. Me taivaan päätöst' emmehän muuttaa saata, siis kuunnelkoon vain kumpikin kutsuaan: sinä neros ylhäisen mahdilla viihdyt noissa filosofian korkeissa maailmoissa, minä taas pysyn tasalla maan, menen naimisiin ja otan osalleni ne riemut maiset. Näetkös, nuo päämäärämme vastakkaiset esikuvaa äitimme kumpikin noutaa niin: sinä hengen korkeista kutsuista pidät huolen, minä taasen riemuista alhaisen aistipuolen; sinä liidät, sisko, siivillä neron ja maineen, minä kantamaan jään kahleita halvan aineen.
ARMANDE. Jos kerran tahtoo oppia ottaa keistä, niin tulee kaunista puolta katsoa heistä, ja sillä et heille voi heti verraksi tulla, jos on sama kuosi rykiä, sylkeä sulla.
HENRIETTE. Siin' etpä kaikin oppines mahtais seistä, jos äiti silkkaa sielua ollut ois; ja kiitä onneas, jos vähän poikkesi pois hän joskus viisaustieteensä viittateistä. Noit' alhaisuuksia hiukan sa voisit sietää, joist' alkus itse sait kera järkes jalon; hyvät neuvosi ilmestymästä, kuka tietää, viel' estäis millaisen neron ja opin valon.
ARMANDE.
Ei mielestäs näy lähtevän mitenkään
tuo hassu naimahoppu, jos kuinka koki.
Mut saanko tietää myös, kehen tähdätään?
Se ainakaan Clitandre ei liene toki?
HENRIETTE.
Ja miksei? Eikö hän ole oiva mies?
Tai kyllin arvokas kosija kukaties?
ARMANDE. Jos kohta, vaan tiedä, että on kunniatonta, jos aiot anastaa, mikä on jo toisen; ja uutisen täällä ken hyvänsä kertoa voi sen, kenen vuoksi Clitandre on huokaillut aikaa monta.
HENRIETTE. Mut eihän mitkään huokailut sinuun kajoo, niin tusina-ihmiseks sinä et toki vajoo; sult' avioliittohan saa niin ankaran nuhteen, vain filosofia sulle on sulhoa sorjaa. Kun sull' ei siis aietta mitään Clitandren suhteen, mitä sinuun se koskee, jos hänet toinen korjaa?
ARMANDE. Se valta, joka on järjellä aistien yli, ei ritarillista kunnioitusta hyli; eik' ihailijoistaan luopua silti syy, vaikk' avioliitosta vakaasti kieltäytyy.
HENRIETTE. En estellyt minä häntä ihailemasta sun korkeita ansioitas, en ensinkään; sun hylkäämänäsi hän mua läheni vasta ja voitti silloin lempeni lemmellään.
ARMANDE. Ja sekö sulle, ma kysyn, on vakuus varmin, mitä haastaa hyljätty kosija vallassa harmin? Sua kohtaan hän siis niin nyt on täynnä tulta, ja kokonaan muka mulle kylmäksi laannut?
HENRIETTE.
Niin uskon; sen on hänen sanansa mulle taannut.
ARMANDE. Äl' ole niin herkkäuskoinen, sisko kulta; sua lupaa hän rakastaa, minut mielestä heittää, mut itseltään hän vain tositilansa peittää.
HENRIETTE. En tiedä; mutta jos siitä on sulla pelko, niin onhan helppo seikasta ottaa selko; hän tuleekin parhaiksi tuolla ja mielellään kai suostunee sen meille selvittämään.
Toinen kohtaus.
Clitandre, Armande, Henriette.
HENRIETTE. Clitandre, kuulkaa, eräästä epäilystä, johon siskoni sai minut, pyytäisin selvitystä. Siis suoraan sydämenne nyt ilmaiskaa, meist' omakseen sen kumpi sanoa saa.
ARMANDE. Ei, ei, en millään muotoa moista pulmaa ma asettaa toki tunteillenne anna; ma tiedän, kuinka on kiusallista ja julmaa noin ketään pakkotunnustuksille panna.
CLITANDRE. Ei, neiti; se kiusallist' ei ole millään tapaa, mun tunnustukseni aivan on avoin ja vapaa; ma teeskentelyyn olen tuiki tottumaton, siis mielin peittelemättömin sen ma annan: ne armaat kahleet, joita jo kauan kannan, (Osoittaen Henriettea.) ne tänne kiinnittäneet koko sieluni on. Tätä tunnustusta te ette pahaksi panne; se olluthan teidän on omana tahtonanne. Oli suloistanne syttynyt sydän tää; mun huokaukseni tulta sen liekkivää ne kyllin tulkitsi, vaan te kylmäksi jäitte, mun rakkauteni te liian halvaksi näitte; tuo ylpeytenne mult' elon muutti yöksi, tuhat tuskan otaa mun sydämeeni se syöksi. En enää kestänyt kuormaa kukkurapäistä, hain hellemmän sydämen kahletta helpompaa (Osoittaen Henriettea.) ja löysin silloin lohdun silmistä näistä, niist' ainiaan kuvan sieluni tallentaa; säde sääliväinen mun huoleeni hohti niistä, ne hylkäämällenne soi sulosuosion. Koko sieluni voitti se hyvyys niin verraton, sen siteistä pois mua enää ei mikään riistä. Hyvä neiti, älkää tahtoko elpymään siis enää tunnetta, jota ma kerran kannoin, ja vaatiko jälleen sydäntä, jonka jo vannoin omistaa toiselle viime sykähtämään.
ARMANDE.
Hoh, ken sitä sanoi mun vaativan, herra hyvä?
Vai luuletteko te, että teist' on niin huoli syvä?
Tuo luulottelunne on minusta naurettavaa,
ja häpeemätöntä se minulle kuuluttaa.
HENRIETTE. Mut' sisko, kuink' on sen korkean vallan laita, mi niin hyvin voi kaikk' alhaiset puolet kaita, se kuinka sallii noin sinun olla närkäs?
ARMANDE. Ja entä sä itse, jok' olet kärkäs heti suostumaan, kun vaan kuka kättä viittaa, et luvasta vanhempais vähän vähää piittaa! Toki lapsenvelvollisuuttas sa muistaa malta; suo puolison sulle he omasta valinnastaan; on heidän siinä, ei sun, ylin määräysvalta, ja ominpäin-teko rikos on heitä vastaan.
HENRIETTE. Sua kiitän tuon hyvän tarkoituksesi vuoksi, kun noin mua ohjaat velvollisuuteni luoksi. Sitä riennän tottelemaan heti mielin herkin, ja antaakseni sinulle siitä merkin — Clitandre, te myöntymys pian hankkikaa nyt niiltä, jotk' elon lahjoittaneet on mulle, ett' estettä ei ole teitä mun rakastaa, siit' ettei kantamaan muut päälleni tulle.
CLITANDRE. Se saavuttaa mun on toivoni ihanaisin; vain varroin, kunnes tään sanan teiltä saisin.
ARMANDE (Henriettelle). Kovin riemuitsevan näyt siitä kuvittelusta, täst' että mulla nyt ois muka mieli musta.
HENRIETTE. Rakas sisko, en suinkaan. Sullahan hengen valta kaikk' oikein ohjaa järkkymätönnä niin; sa aatteen ihanne-ilmoista korkealta vain heität katseen ihmisten heikkouksiin. Vai minäkö luulisin, että sa kaunaa kannat? Päinvastoin, mulle sa kai apus alttiin annat, puhut puolestamme vanhemmilleni varmaan ja joudutat siten hetkeä liittomme armaan. Sitä rukoilen sulta, siit' iäti sulle jään…
ARMANDE.
Sun pikku päästäs mi murhaava pilanlasku!
Koko kopeaks saa sinut kosija rukkastasku!
HENRIETTE. Ne rukkaset riemulla riisuttais, sen nään; ja sama käsi jos tarjolle vielä tuotais, niin luulenpa, että kukkaset sille suotais.
ARMANDE. En viitsi vastata, mulla on muuta tointa kuin lörpötystä kuunnella mokomaa.
HENRIETTE. Niin, oikein, sisko, ja maltillisuutta mointa sun ylevyydeltäs sopi odottaa.
Kolmas kohtaus.
Clitandre, Henriette.
HENRIETTE.
Kovin sattui häneen puheenne suora ja avoin.
CLITANDRE. Sen on hän täysin ansainnut kaikella tavoin; tuo hassu ylvästely, tuo kurkoitus kuun toki saakoon kuullakseen sanat suoran suun. Vaan koska sen sallitte, niin käyn isänne luoksi…
HENRIETTE. Paras ensin äidille puhua, varmuuden vuoksi. Mun isäni kyllä, sen tiedän, ei mitään epää, mut mitä hän päättää, se usein hiekalla lepää; hän on pohjaltaan kovin hyvänsävyinen luonne, ain' äitini tahtoon taipuu, tänne ja tuonne. Häll', äidill', on ohjat, hän lain talossa laatii ja tottelemaan muut vastustelutta vaatii. Siis hänen ja tätini mieliksi soisin, jotta te hiukan enemmän oisitte, jos puhun totta, vähän soutaisitte heidän tuultensa mukaan, siten hellyttäisitte heidän suosiotaan.
CLITANDRE. Mua imarteluun ei viel' ole saanut kukaan, en silitellyt ees vikoja siskonnekaan; ja noita Sipilloja niit' en nyt voi ma sietää. Suon kyll' että nainen kaikkea oppii ja tietää, mut en pidä vimmasta siitä, mi heill' on saamaan, ei oppia, vaan iki-oppinut ilme naamaan. Ei, toista on nainen, joll' on se järki ja maltti, ettei joka tiedontippaansa turulle tuo, ei oppinsa kulkusten alati kuulua suo, joll' ain' ei kielellään joku aatevaltti, nerolause lainattu, joilla he itsensä lataa ja joka suun-aukaisull' älyä kokee sataa. Pidän arvossa äitinne kalliin, mutta en saata hänen jumaliensa jalkain juuressa maata, en olla kaikuna kaiken sen kiitoshälyn, jota hältä saa tuo heeros hengen ja älyn, tuo herra Trissotin. Mua kuohuttaa, kun mokomalle hän kantaa suitsutusuhria, kun suuren neron nimissä kulkea saa vihelletty, viheliäinen paperintuhrija, joka sysää harrasta hanhensulkaansa, suoden koko kauppahallille kääreitä ympäri vuoden.
HENRIETTE. Niin, hänest' on minullakin sama ajatus juuri: puhe, kirjat, kaikki, — toinen puisempi toista; mut hällä kun on nyt äitini suosio suuri, niin säilyttäkää toki sopua jonkinmoista. Ken kosiohankkeissa käy, näet aina koittaa kaikk' ystävikseen saada, jok' esteen voittaa; ja suostuttaakseen jok' ainoan mielialan pihakoirallekin hän pitää sokeripalan.
CLITANDRE. Niin, oikeass' olette; mutta mun sisuni nostaa tuo herra Trissotin ihan suunniltaan. En ikinä voi hänen suojeluansa ostaa ma kiitellen hänen kehnoja kirjojaan. Ne ensiksi hänet mun silmäini eteen toi, jo tunsin miehen, ennenkuin nähnyt olin. Läpi tuon hänen tuhertamansa holinpolin heti kuulsi koulumestari, kirjakoi, sama itseviisas narri, mi luuloin ylpein kaikk' asiat tietää ja tuntee ja tuomitsee, itse-ihailun meressä mitattomassa kylpein, mies, jossa ei vikaa, joka ei virhettä tee, jok' uskoo, että mit' ikään hän kokoon kyhää, on niin yli kaiken käyvää, niin suurta, pyhää, ja jonka kuuluisan kynän rinnalla halpa on töineen suurimmankin sankarin kalpa.
HENRIETTE.
Hyvät silmät sen, joka niin hänet nähdä voi.
CLITANDRE. Kuten sanoin, hän ilmikuvan niill' eteeni loi; nuo runot, joita hän meille maanvaivaksi varvaa — niist' itse mestarin muodon ja asun jo arvaa, niin että teatterissa ma erään kerran, kun näin ohi mennen muutaman oudon herran, heti päätin: tuo se nyt on Trissotin, jos kukaan! Löin veikkaa, ja arvatkaas, kuka voiton veti?
HENRIETTE.
Hyvä kasku!
CLITANDRE. Ei, ei, niin tein, ihan sanani mukaan. Vaan tuolla tulee tätinne. Hälle siis heti, jos suotte, nyt armaan salaisuutenne sanon ja puoltamaan sitä äitinne luona anon.
Neljäs kohtaus.
Bélise, Clitandre.
CLITANDRE. Hyvä neiti, kun sain tämän suotuisan tilaisuuden, niin anteeks suokaa, ett' uskallan sitä käyttää ja uskoa lempivän sydämen salaisuuden…
BÉLISE. Oh, älkää! Sitä ei noin sovi suoraan näyttää. Jos sydämenne mun tähteni lemmestä huokaa, vain katsein sanattomin te se ilmi tuokaa, mut älkää ääntäkö koskaan kielellä muulla te tunteista, joit' ois mun loukkaus korvin kuulla. Mua rakastakaa, ihaelkaa, jumaloikaa, mut sisimmän sielunne kätköön se kammitsoikaa, sit' ettei tarkinkaan voi keksiä huomio. Sydän puhua silmien sanattomin saa tulkein, mut suunne jos tunnustuksin te avaatte julkein, niin teill' on edessä ikuinen maanpako-tuomio.
CLITANDRE. Ei, rauhoittukaa, sitä vaaraa en teille hanki. Mä en ole teidän, vaan Henrietten vanki; vain teitä ma pyydän ja vannotan hartaimmasti mua auttamaan sydäntoivoni perille asti.
BÉLISE. Oo, olette kekseliäs, sit' ei kieltää sovi; toden totta, mestarillinen piilolovi; romaaneista kaikista, mitä lien ikinä avannut, niin nerokast' olen tuskin toista tavannut.
CLITANDRE. Paras neiti, mull' ei ole tarvista piiloloven, ma olen puhunut suoraan, pohjasta poven. Henriette, hän lemmen sammumattoman säteen sai hemmellään sydämessäni hehkumaan; hän on sieluni armas valtiatar, hän vaan, kaikk' onneni kätketty on Henrietten käteen. Te voitte paljon, ja teissä toivoni lepää, ett' apuanne te siin' ette multa epää.
BÉLISE. Hyvin yskän mä ymmärrän ja tiedän ketä se tarkoittaa, nimi tuo, mua ei se petä. En asua moiti, ja saman naamion taa mun sydämeni myös vastauksensa salaa: ei Henriettenne avioliittoon halaa; lupa lempiä vain, ei mitään toivoa saa.
CLITANDRE. Mut Herran nimeen, neiti, mihinkä tulla te tahdotte moisella kummien kuvittelulla?
BÉLISE. Hyvä Jumala, älkää teeskelkö! Enkö ma tunne, mit' ilmi kauan jo katseenne mulle toi? Ei vaadita muuta, se riittää, ett' ihaelunne näin näppärästi itsensä naamioi. Sen palvelut kyll' ovat sallitut, armon saavat, kun kaikki kainon säädyllisyyden kaavat ne täyttää vain, kun lempenne alttaripalo on puhdas kauttaaltansa kuin päivän valo.
CLITANDRE.
Mut minä en…
BÉLISE.
Hyvästi. Kyllin jo saitte tietää.
Ma sanoin jo enemmän teille kuin tahdoinkaan.
CLITANDRE.
Te erehdytte…
BÉLISE.
Vait, saatte jo punastumaan.
Ei siveä nainen voi sen kauemmin sietää…
CLITANDRE.
En rakasta teitä, en; menen ennen hirteen.
BÉLISE.
Vait, sanaakaan ei enää nyt siihen virteen.
Viides kohtaus.
Clitandre.
CLITANDRE (yksin). Piru periköön tuon riiviöpäisen! Kenen on kimppuun käynyt mokoma takkiainen? Nyt viisasta ihmistä etsimään minä menen, jok' olla voi mun aikeeni apulainen.