Oppineita naisia: Viisinäytöksinen huvinäytelmä

by Molière

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

ARISTE (eroten Clitandresta ovella).
Niin, tuon heti vastauksen, en varrota teitä.
Ajan asian päätökseen, sit' en kesken heitä.
(Clitandre poistuu.)
Nuo rakastuneet ne sitten ei sanoja säästä,
ja tulena tahtoo ne toivonsa päähän päästä.
En vaan…

Toinen kohtaus.

Chrysale, Ariste.

ARISTE.
Hyvää huomenta, veli.

CHRYSALE.
Niin myös, veli,

ARISTE.
Et arvanne syytä, mi tuo minut vierailulle?

CHRYSALE.
En ensinkään, mut annahan että kuulen.

ARISTE.
Olet tuntenut herra Clitandren jo kauan, ma luulen?

CHRYSALE.
Niin olen, ja hänen tääll' usein ma käyvän nään.

ARISTE.
Ja mitenkä pidät sä hänestä miehenään?

CHRYSALE.
Hyvin! — Käytös, pää, sydän, kaikki miest' oivaa näyttää.
Hänen kaltaisiaan niit' ei joka kulmassa kohtaa.

ARISTE. Eräs toive on hällä, se nyt minut tänne johtaa, ja tuo sun suosios siis minut ilolla täyttää.

CHRYSALE. Isävainaansa kanss' olin Roomassa. Siitä saakka hänet tunsin.

ARISTE.
Sep' oivaa.

CHRYSALE.
Siin' oli miesten mies.
Niin sanovat.

CHRYSALE. Silloin ei painanut vuotten taakka, ja kelpo veitikoita me oltiin, sen ties.

ARISTE.
Sen uskon.

CHRYSALE.
Me Rooman naisia liehakoitiin.
Joka paikassa huimuuksistamme pakinoitiin.
Moni mustasukkaisna meidän tähtemme kulki.

ARISTE.
Erinomaista; mutta jos sallit, en tointani lykkää.

Kolmas kohtaus.

CHRYSALE, ARISTE, BÉLISE (tulee hiljaa sisään ja kuuntelee).

ARISTE. Clitandre mua pyytää tuomaan sen tunteen julki, min häness' on sytyttänyt Henrietten hempi.

CHRYSALE.
Henrietten?

ARISTE. Niin, hänelle sydän Clitandren sykkää, eik' ollut hehkuvampi lie kellään lempi.

BÉLISE.
Ei, ei; et asiaa tunne, et tiedä, ma kuulen.
Olet aivan, veikkoni, jäljillä tyhjän tuulen.

ARISTE.
Mitä sanot sa, sisko?

BÉLISE.
Clitandre sult' asian salaa.
Hänen sydämensä se aivan toiselle palaa.

ARISTE.
Ole nyt! Henriettea eikö hän lempis, mitä?

BÉLISE.
Ei rahtuakaan.

ARISTE.
Hän itse sen mulle sanoi.

BÉLISE.
Niin lie.

ARISTE. Hänen puolestaan — et kieltäne sitä — nyt pyytämäss' olen juur' Henrietten kättä.

BÉLISE.
Ei haittaa.

ARISTE. Ja kiirehtimään hän vielä anoi tämän toivonsa toteutumista viipymättä.

BÉLISE. Niin vainen? Ei vois paremmin harhaan viedä. Henriette on veruke vain, veli rakas, se tiedä, salakaapu, naamio, toista mi peittää tulta, jonk' oikea esine ei ole mulle outo. Niin, teill' on kummallakin, täss' erehdys suuri.

ARISTE. Kun noin sun on seikat selvillä, sisko kulta, niin sano, ken sitten tuo toinen on mielennouto.

BÉLISE.
Se toinenko?

ARISTE.
Niin.

BÉLISE.
Minä.

ARISTE.
Sinä!

BÉLISE.
Niin juuri.

ARISTE.
Ehee, hyvä sisko!

BÉLISE. Ehee! Mikä antaa syyn sen kuullessas noin isoon ihmettelyyn? Ma näköni puolesta hyvin sen virkkaa voinen, mun valtani alla ett' on sydän yksi ja toinen. Damis, Dorante, Cleonte ja Lycidas voi näyttää, lienkö niin viehätyst' aivan vajaa.

ARISTE.
He rakastaa sua?

BÉLISE.
Niin, ihan ilman rajaa.

ARISTE.
Sen sanoivat?

BÉLISE. Ken olis ollut niin uskalias? He niin mua kunnioittavat korkeasti, kaikk' ett' ovat vaienneet tähän päivään asti. Mut juuri mykkyys moinen, se kieli herkin on heidän mielensä hehkusta suomaan merkin.

ARISTE.
Damis käy harvoin tääll' edes vierailulla.

BÉLISE.
Vain kaukaa ihaelee, ei tohdi tulla.

ARISTE.
Doranten kompia saa sinust' aina kuulla.

BÉLISE.
Niin, hän mua soimaa mustasukkaisen suulla.

ARISTE.
Lycidas ja Cleonte, he naimisissa jo ovat.

BÉLISE.
Epätoivon askel, kun multa he kohtasi kovat.

ARISTE.
Rakas sisko, oletko pääst' ihan pyörälle tullut?

CHRYSALE.
Jo mene ja mielestä heitä nuo houreet hullut.

BÉLISE.
Mitä, houreet? Vai olen siis minä houriolla?
Vai houreet? No niin, hyvä on, mun suokaa olla.
Siit' uutisesta teille suurkiitos sulin;
en tiennytkään, että hourupääksi ma tulin.

Neljäs kohtaus.

Chrysale, Ariste.

CHRYSALE.
Niin, hän on hullu, siskomme.

ARISTE.
Yltyy vaan.
Mut vielä kerran, on asia päättämättä.
Clitandre pyytää sun Henriettesi kättä;
siis minkä vastauksen ma hälle saan?

CHRYSALE.
Kysyt vielä! No kuinkas! Suon koko sydämestä.
Ilo, kunnia ottaa on vävy moinen vastaan.

ARISTE.
Hän ei ole rikas, sa tiedät, hän ainoastaan…

CHRYSALE.
Oli rikas tai ei, se seikka ei lainkaan estä.
On hällä kuntoa, jota ei korvaa rahat,
ja isänsä kanssa ma jaoinhan hyvät ja pahat.

ARISTE. Nyt puhumme vaimolles, hänet koetamme saada myös suostumaan…

CHRYSALE.
Minun sanani sait, se pysyy.

ARISTE.
Niin, mutta mun mielestäni ei asiaa kaada,
jos varmuudeksi hältäkin vielä kysyy.
Paras siis, jos…

CHRYSALE.
Joutavia, ei tarvis tuota.
Ma vastaan vaimostani, sa minuun luota.

ARISTE.
Vaan sentään…

CHRYSALE.
Ollos huoleti. Siit' ei vikaa.
Hänet käyn mä suostuttamassa tuota pikaa.

ARISTE. Hyv' on. Menen tyttäres luo siis tällä seloin ja palaan kuulemaan…

CHRYSALE.
Kaikk' oikeilla teloin.
Käyn vaimoni pakeille nyt heti suoraa tietä.

Viides kohtaus.

Chrysale, Martine.

MARTINE.
Kas siinä vikkelästi ma ulos lensin!
Kun hukutat koiras, niin sano hulluks ensin!
Ei toisen toimessa vaan pitopäiviä vietä.

CHRYSALE.
Mitä nyt, mikä sull' on, Martine?

MARTINE.
Eipähän mikään.

CHRYSALE.
Mik' on tullut?

MARTINE.
Vain lämmin lähtöpassi vast'ikään.

CHRYSALE.
Mitä, lähtöpassi?

MARTINE.
Niin, pois minut rouva ajaa.

CHRYSALE.
En käsitä? Kuinka?

MARTINE. Jos en heti muuta majaa, niin kirjavaksi hän minut piestä käkee.

CHRYSALE.
Jää huoleti vaan. Olen sinuun ma tyytyväinen.
Mun vaimoni välistä on vähän tuittupäinen;
vaan minä en…

Kuudes kohtaus.

Philaminte, Bélise, Chrysale, Martine.

PHILAMINTE (huomaa Martinen).
Mitä! Sun vieläkö silmäni näkee!
Ulos, lunttu, tiehesi, paikalla, ilman tenää;
mene, äläkä ikinä eteeni astu enää.

CHRYSALE.
No, no…

PHILAMINTE.
Ulos armotta.

CHRYSALE.
Mutta…

PHILAMINTE.
Tuoss' ovi avoin!

CHRYSALE.
Mut mit' on hän tehnyt, että sa tuolla tavoin…?

PHILAMINTE.
Mitä! Puollatko häntä?

CHRYSALE.
En suinkaan.

PHILAMINTE. Tai mua vastaan vedät yhtä köyttä?

CHRYSALE.
Ei, en toki millään lailla.
Hänen rikostansahan kysyn ma ainoastaan.

PHILAMINTE.
Hänet karkoitanko siis minä syytä vailla?

CHRYSALE.
Et tietysti, vaan minust' ehkä kuitenkin ois…

PHILAMINTE.
Ei, peruuttamattomasti, hän lähtee pois.

CHRYSALE.
No niin, kuka täss' on tahtonut muuta sanoa?

PHILAMINTE.
Minä vaadin sen, enkä salli vastaanpanoa.

CHRYSALE.
Niin, niin.

PHILAMINTE. Ja puolison velvollisuus on sulla mun oikean vihastukseni tueksi tulla.

CHRYSALE (kääntyy Martineen).
Sen teenkin. Niin, syyst' olet ajettu pois, älä kiellä.
Sun tekos, vintiö, armahtamist' ei siedä.

MARTINE.
Mit' olen ma sitten tehnyt?

CHRYSALE (hiljaa).
Niin, sitä en tiedä.

PHILAMINTE.
Hän ei ole millänsäkään, hän ei väisty vielä!

CHRYSALE. Hält' onko särkynyt jotakin arvokasta, joku peili tai joku maljakko saanut kaatua?

PHILAMINTE.
Ja ajaisin pois muka moisesta joutavasta!
Niin vähästä, luuletko, että ma vihaan yllyn?

CHRYSALE (Martinelle).
Mitä kuulenkaan?
(Philamintelle.)
Siis vakavampaako laatua?

PHILAMINTE.
On, usko jo! Onko mun puheeni mielipuolta?

CHRYSALE.
Poiss' onko jotain hopeista kyökkihyllyn?
Hän onko niistä pitänyt huonoa huolta?

PHILAMINTE.
Mit' ois se vielä?

CHRYSALE (Martinelle).
Oh, kas sitä, peto vie!
(Philamintelle).
Hänt' ethän vilpistelystä tavannut lie?

PHILAMINTE.
Syy paljon pahempi.

CHRYSALE.
Pahempi?

PHILAMINTE.
Monta kertaa!

CHRYSALE (Martinelle).
Mitä? Hirtehinen sinä!
(Philamintelle).
Uh, ihan onko siis…?

PHILAMINTE. Hän on loukannut julkeudella, jolla ei vertaa, joka kaikesta neuvonnastani huolii viis, mun korvaani käyttäen sanaa raakaa ja väärää, jonka Vaugelas ihan hyljättäväksi määrää.

CHRYSALE.
Ja senkö vuoksi…?

PHILAMINTE. Ei yhtään rikkoa karta hän kielioppia, tuota tiedetten pohjaa, tuota valtiastenkin ylivaltiatarta, jonk' ylhäiset lait niin heitä kuin muita ohjaa.

CHRYSALE.
Jo luulin, ett' ois suurempi ollut kanne.

PHILAMINTE.
Et miksesikään sinä rikosta moista panne?

CHRYSALE.
Ei niin…

PHILAMINTE.
Hänt' etköpä vaan käy puolustamaankin?

CHRYSALE.
En suinkaan.

BÉLISE.
Puolustettava tosiaankin!
Koko kielen rakennus hänell' on mullin mallin,
vaikk' on satakymmentä kertaa sen kuullut lait.

MARTINE. Tuo saarna lie kovin totta ja kaunista kait, mut en minä vaan opi nuottia koko sen rallin.

PHILAMINTE. Ei häpyä — ralliksi kieltä kutsua julkee, jossa järjen ja kauneuden lait käsi kädessä kulkee.

MARTINE. Kun puhut ett' ymmärtää, puhut hyvästi aina, ja ei yhtä piu-pauta siinä muu siperrys paina.

PHILAMINTE.
Kas siinä taas hänen kielensä loistokukka!
"Ja ei" — se on selvä…!

BÉLISE.
Voi, mik' olet opin hukka!
Tukoss' onko sun aivoiltas joka akkunareikä?
Sa pilkaks saatatko kaiken huolen ja vaivan,
puhe oikea oppia onko sun mahdoton aivan?
Ei sanota, muista nyt se: ja ei, vaan: eikä!

MARTINE.
Mist' oppisin minä nuo koulitut kommervenkit?
Tätä meidän kieltänne vaan minä meinaan haastaa.

PHILAMINTE.
Eikö se ole hirmuista?

BÉLISE.
Korvat se rikki raastaa.

PHILAMINTE.
Ken keksis niille julmemmat kidutuspenkit?

BÉLISE.
Sun järjenjuoksus, poloinen, pahoin liikkaa.
Sama persoona onko nyt meidän ja kieltänne siis?
Koko ikäsi aiotko loukata grammatiikkaa?

MARTINE.
Ramatiikat ja muut marakatit, ma niistä viis!

PHILAMINTE.
Voi taivas!

BÉLISE.
Sen verranko tiedät sa grammatiikasta?
Ma selitinhän jo, mistä on tullut se sana.

MARTINE. Tuli vaikka Turkista, Kiinasta tai Ameriikasta, en kysy passia.

BÉLISE. Voi, mikä maalaiskana! Grammatiikka se — kuuletko — ohje on, josta näet sa kaikki nominin, verbin ynnä partikkelin monenmoiset lait.

MARTINE. Hyvä neiti, ne herrasväet on outoja mulle. — Keit' ovat ne nimin niin vikkelin?

PHILAMINTE.
Tätä tuskaa!

BÉLISE. Ne sanain on nimiä; niiden sopu on tärkeä tietää, kuin kukin toistaan noutaa.

MARTINE.
Sovuss' elleivät elää voi, niin ne tapella joutaa.

PHILAMINTE (Béliselle).
Hyvä Jumala, eikö jo tuo sananvaihto lopu?
(Chrysalelle.)
No niin, miten on, hänet aiotko ajaa sa ulos?

CHRYSALE.
Heti kohta.
(Syrjään.)
Täss' ois tenänteosta huono tulos.
(Martinelie.)
Niin, lähde nyt, Martine, hänen vihaansa vältä.

PHILAMINTE.
Hoo! oletko sinä tuon epaton edessä arka?
Puhut, kuin ihan pyytäisit poisajo-lupaa hältä!

CHRYSALE (lujalla äänellä).
Mitä, minäkö? Pois, ulos!
(Hiljaa ja leppeästi.)
Hyvästi, lapsi parka.

Seitsemäs kohtaus.

Philaminte, Chrysale, Bélise.

CHRYSALE.
Kas niin, hän on mennyt. Sa tahtosi päähän pääsit.
Vaan en sua kiitä, että sa noin olit kireä.
Hän on kelpo tyttö, töissään viisas ja vireä,
ja pätö syynpä tähden sa pois hänet hääsit.

PHILAMINTE. Siis tahtoisit, ett' yhä vielä hän talossa ois ja korviamme tääll' alati kurikois; että kielen ja mielen lait nurin vääntäis varsin sekasotkuisin, pöyristyttävin puheenparsin tuo songerrus raaka, miss' on vika vieressä vian, katuvierten mi kaiken on kasannut loan ja lian.

BÉLISE. Niin, kuunnella häntä, se todell' on kova työ. Vaugelaan joka päivä hän moneksi murskaksi lyö, ja vähimmät virheet typeriköllä tuolla on pleonasmit ja kauheat kakofoniat.

CHRYSALE. Nuo Vaugelas-läksynne ovatkin hälle liiat; on kyllin, kun ei petä kykynsä kyökkipuolla. Suon hälle ennemmin kehnon ma kieliaistin, joka partikkeleihinne pahasti takertuu, suon ennen, ett' on katusanoja täynnä suu, kuin liemen jos liiaks suolais ja polttais paistin. Korukielest' en kostu, vaan ateriasta mi maittaa. Ei opeta Vaugelas, miten tulee se laittaa; ja Balzac ja Malherbe, nuo sananvalajat vankat, ehk' olisivat kyökissä olleet he aika ankat.

PHILAMINTE. Mikä käsityskanta kauhistuttavan raaka! Miss' ihmisarvo silloin, kun mielen vaaka noin syvälle vaipuu, noin halut maassa mataa eik' ylene rahtuakaan päin aatteen rataa? Niin kallisko ruumis on siis, tuo möhkäle maata, sen hyvä ett' asetetaan ihan kaiken yli, ei hetkeäkään sitä aattelemasta laata?

CHRYSALE.
Mun ruumiini on oma itseni, sitä en hyli.
Maamöhkäle — olkoon — se möhkäle mulle on mielu.

BÉLISE. Tosin meill' on ruumiskin niinkuin henki ja sielu, vaan kaikilla valistuneill' on se mielipide, että sielu on korkeampi kuin ruumiin side; ja henkistä olentoamme on tieteen mehuin siis ensi ja ylin velvollisuutemme ravita.

CHRYSALE.
Jos sillä tulette toimeen, niin laihoin rehuin
te ravitsette itsenne, jumal'avita!
Muut' ettekö todella huoltaa ja homsuta voi….

PHILAMINTE. Uh, homsuta — tuo sana minust' on epähieno, sitä muut ei käytä kuin joku nurkkatieno.

BÉLISE.
Se on huonosti valittu, rumalta korvaan soi.

CHRYSALE. Nyt sanon sen kerrankin, enää en jaksa säästää, jo valloilleen mun on sappeni pakko päästää; teit' ihmiset hulluiksi luulee, ja mieltäni kaivaa…

PHILAMINTE.
Mikä puuska nyt…?

CHRYSALE. Minä sisarelleni puhun. Sua muiden kielessä vähinkin virhe vaivaa, mut ei oma hupsuttelus, jok' on huutona huhun. Mua kiusaa tuo iankaikkinen kirjaroju; paitsi paksu Plutarkos, kauluspainoni, lieteen jok' ainoa joutaa, etteivät tiellä loju. Saat herroille tohtoreille sa heittää tieteen, ja myös ole hyvä ja toimita katolta pian tuo pitkä kiikari pois, tuo ihmisten pelko, ja muu kama kaikki, mi täällä on saanut sijan. Suo kuun olla oloillansa ja ota selko vähän siitä, kuink' oma talo tääll' elää mahtaa, missä kaikki järki lyö kymmentä kuperkeikkaa. Ei sovi se naiselle, useista syistä, ett' ahtaa hän aivoihinsa niin monen monta seikkaa. Hyvin lapsensa kasvattaa ja kotinsa hoitaa ja johtaa taloutta, valvoa palvelijoitaan ja olla tarkka käytössä talon varain on tieto ja taito se, joka on hälle parain. Sen isämme ennen niin sanoivat sattuvasti, että silloin on naisella älyä tarpeeks asti, kun erottaa vain sen hän selvästi taitaa, ett' erehtymältä ei sano housuiksi paitaa. Vähän luki ne naiset, mutta he elää tiesi, opinahjo korkein heill' oli kodin liesi, ja sormustin, rihma ja neula ne kirjat, joita he tutki ja kartutti tytärten kapioita. Nyt nykymuodin naisill' on iso ero, kukin tahtoo kirjailla, runoilla, olla nero. Joka tieteessä tepastavat he niin että hei, ja siinä tää talo kaikista voiton vei. Mitä ei syvint' ongelmaa se ratkaista tietäis? Muu kaikk' on selvillä, paitsi mi olla sietäis. Kuun kulku on tuttu, on laskettu linnunrata, Mars, Venus, Saturnus ne täällä on hengentärkintä; ja niissä kun haihattelette, niin hoitaa harkinta sill' aikaa saa omin päinsä päivällispata. Ja samaa palvelijat mitä herrasväki, ei kukaan hoida tääll' enää tointaan, työtään, nyt järkeä jännitetään vain talossa myötään, sill' ettei edessä muu kuin käpälämäki! Lorukirjan kimpussa paistini polttaa muudan, runonteoss' on toinen, ei kuule, kun juomista huudan; niin, kaikki käy ihan esikuvanne mukaan, on palvelijoita, mut ei mua palvele kukaan. Yks oikea ihminen tääll' edes ollut ois, jota vielä ei villinnyt tuo ilkeä saasta, vaan hän, ison metelin kanssa hän häätään pois, kun, syntinen, ei ota vaaria Vaugelaasta. Sen sanon ma, että en menoa moista kiitä; näet sinulle, sisko hyvä, nyt puhun ma siitä. Mua suututtaa tuo lauma latinasuiden, ja herra Trissotin yli kaikkien muiden, runorumpali tuo, tämän hourion alkuunsaaja, tuo tolkuton hölynpölyn, hosuja tuulen, jonka vailla pontta ja perää on laverrus laaja, joka miekkonen on vähän löylynlyömä, ma luulen.

PHILAMINTE.
Yht' arvokas ajatusjuoksu kuin sanain valinta!

BÉLISE.
Ne aivohiukkaset ainett' on kaikkein alinta,
poroporvarimaisuus moinen mist' ilmoille itää.
Ja samaa vertako vielä mun olla pitää?
Tuo mies mun veljeni! — Ei, ei vaikka mik' ois.
En tiedä, mit' aatella enää; ma pakenen pois.

Kahdeksas kohtaus.

Philaminte, Chrysale.

PHILAMINTE.
Jos vielä on jotain liitettävää, niin liitä.

CHRYSALE. Niin mullako? Ei. Se on mennyt, ei enää siitä. Vaan nyt ihan muusta. Ei, näemmä, houkuta liioin Armande lastamme siteet avioliiton. No niin, hän on koulittu korkein filosofioin, — vain kiittäminen sua kasvatuksesta siit' on. Mut nuorempi tyttäremme on toista maata, — ja arvelen, että ei haitaksi olla saata, jos miestä jo mietimme hälle…

PHILAMINTE. On mietitty ammoin, ja aikeeni saat tuta tuolla sa tuokiolla. Tuo herra Trissotin, jota katselet kammoin, joll' ei ole onni sun suosiossasi olla, hän juur' on se mies, joka Henrietten on naiva. Vait! Vastaanpanosi tässä on turha vaiva. Minä paremmin tiedän kuin sinä, mi mies hän on. Olen päättänyt sen, ja se päätös on horjumaton. Henriettelle vaan tätä vielä et virkkaa saa. Sen itse tahdon ma hänelle ilmoittaa. Syyt vaatii, ettei sitä tiedä hän liian varhain, ja siis vait olla, sen neuvon, on sulle parhain.

Yhdeksäs kohtaus.

Ariste, Chrysale.

ARISTE.
No veikko, ma näin, että rouvasi lähti ulos.
Olit juuri puhelemassa kai?

CHRYSALE.
Niin olin.

ARISTE.
No saadaanko Henriette? Mik' oli tulos?
Hän suostuiko? Onko jo asia oikeilla tolin?

CHRYSALE.
Ei vielä aivan.

ARISTE.
Hän kieltää?

CHRYSALE.
Ei, ei kiellä.

ARISTE.
Siis epäröi?

CHRYSALE.
Ei lainkaan, se ei ole tiellä.

ARISTE.
Mikä sitten?

CHRYSALE.
Kas, hänellä vävy on tarjona toinen.

ARISTE.
Vävy toinen tarjona?

CHRYSALE.
Niin.

ARISTE.
No ja minkämoinen?

CHRYSALE.
Herra Trissotin.

ARISTE.
Herra Trissotin? Mitä, tuo…!

CHRYSALE.
Niin, jolta runo ja latina juoksee kuin joki.

ARISTE.
Ja suostuit?

CHRYSALE.
En suinkaan, sit' älä, Herra, suo!

ARISTE.
Mitä sanoit?

CHRYSALE. En mitään; ja se oli viisainta toki; näes, siitä kun velvoitukset ei seuraa mitkään.

ARISTE.
Se on verraton syy se, sun pitihän pitää varas!
Clitandrea tokko sa hälle ees esittelitkään?

CHRYSALE. Niin, kas kun hän puheeksi otti tuon toisen vävyn, niin arvelin, ett' oli vartoa keino paras.

ARISTE. Olet ovela, täytyy mun sanoa, toden totta! Sa oletko kadottanut ihan kaiken hävyn? Miten voi mies olla noin vaimonsa orja, jotta vain vavisten katsoo kuin mitä valtiastaan, ei hiiskahdakaan hänen oikkupäitänsä vastaan?

CHRYSALE. Hyvä jumala, kyllähän sun, veli, kelpaa haastaa! Et tiedä, kuinka ne metelit mieltäni raastaa. Ma tahdon elää levossa, rakastan rauhaa, ja vaimoni, hän on hirmuinen, kun hän pauhaa. Hän kyll' on kantavinaan filosoofin nimeä, mut kiukkunsa silti on kieleltä yhtä kimeä; suurhyveet nuo, kuink' ovatkin ylemmät maata, hänen sappeaan hidun vertaa ei hillitä saata. Hänen oikkujaan jos hiukankin koitat estää, on koht' ukonilma valmis, mi viikon kestää. Kun nuotin hän nostaa, niin käy ihan läpi se luiden; hän kimpuss' on kuin lohikäärme, mi puuskuu tulta; ja vielä huipuksi pirullisuuksien muiden sano sitten vaan simasuin: sydänkäpy ja kulta!

ARISTE. Oh, naurettavaa. Ei vaimosi valtikois, jos moinen nahjus-raukka et itse ois. Sun on oma heikkoutes hänen valtansa pohja, oma antamas aivan on hänellä hallitusohja, oma syys se, että rouva on herrana täällä ja heiluu tohvelineen sun nenäsi päällä. Sua kaikki julki jo nauraa, sit' etkö nää? Ole kerrankin mies, joll' on vähän selkärankaa, kera jonk' ei vetää vaimo saa vastahankaa, joka sanoa tohtii: ma täss' olen talon pää! Oman lapses noinko vain uhriksi saatat myöntää, mihin nuo muut vimmapäät hänet mielii työntää, ja suot perijäkses tuommoisen narrin tulla vain vaivaisella latinan lavertelulla, tuon kirjakoin, jota vaimosi huutaa ja hokee filosoofina, nerojen nerona kaikkialla, runoniekkana, vailla vertaa auringon alla, ja jolla ei hajua siitä mit' olla kokee? Se on ämmämäistä, sen vielä ma toistan, veli, ja nauraa sietää mokoma narrinpeli.

CHRYSALE. Niin, oikeass' olet, ma nään menetelleeni väärin ja lupaan, että en täst'edes ole niin heikko.

ARISTE.
Hyv' on, tee niin!

CHRYSALE. Se on vihoviimeistä, veikko, kun mies on vaimonsa vallassa siinä määrin.

ARISTE.
Niin on.

CHRYSALE.
Olin sävyisä liian, hän ties sitä käyttää.

ARISTE.
Se on totta.

CHRYSALE.
Siin' oli kiitos mun kilttiyteni.

ARISTE.
Niin, niin.

CHRYSALE. Vaan nytpä mä hänelle tahdon näyttää, minun tyttäreni ett' on minun tyttäreni ja hänet ett' itse ma naitan, en muita kysy.

ARISTE.
Se on järkipäätös. Se mieleeni. Siinä pysy.

CHRYSALE. Sa, jok' olet tuttu, mene Clitandren luo ja heti, jos tapaat, hänet mun tyköni tuo.

ARISTE.
Minä riennän.

CHRYSALE. Jo riittämään tät' on ollut iestä, ja näytänpä, lempo soi, minuss' etteikö miestä.