Oppineita naisia: Viisinäytöksinen huvinäytelmä

by Molière

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Philaminte, Armande, Bélise, Trissotin, Lépine.

PHILAMINTE. Tähän siis runoaterialle nyt asettukaamme, sana sanalta jotta oikein nauttia saamme.

ARMANDE.
Palan halusta nähdä ne.

BÉLISE.
Ja minä pakahdun.

PHILAMINTE (Trissotinille).
Minä teidän kynänne tenholle kumarrun.

ARMANDE.
Sen suloudelle ei vertaa, se kaikki voittaa.

BÉLISE.
Mun korvilleni se herkkuja kukkuroittaa.

PHILAMINTE.
Tämä mieltemme nääntyvä nälkä jo rientäkää.

ARMANDE.
Ah, pian!

BÉLISE.
Niin, riemuntuoja te, rientäkää.

PHILAMINTE.
Jo emmekö ihailla saa epigrammianne?

TRISSOTIN (Philamintelle).
Oh, äskensyntynyt lapsonen on se vaan.
Tuli teidän portaillanne se maailmaan,
siks silt' ette hennone kieltää suosiotanne.

PHILAMINTE.
Se lapsi jo isänsä vuoksi on mulle armas.

TRISSOTIN.
Tuo hyväksyntänne sille on äidinparmas.

BÉLISE.
Miten sielukasta!

Toinen kohtaus.

Henriette, Philaminte, Bélise, Armande, Trissotin, Lépine.

PHILAMINTE (Henriettelle, joka tahtoo vetäytyä takaisin).
No no, mihin pakenet noin?

HENRIETTE.
Tämän seuran hauskuutta ehkä mä estää voin.

PHILAMINTE. Tule tänne lähemmäs vain ja korvas teroita nyt ihmeitä ihailemaan, mitä nero luo.

HENRIETTE. Minä niiden en ihanuuksia paljon eroita; yli ymmärrykseni käy neron ihmeet nuo.

PHILAMINTE. Jos kohta; sa minulta kuulla samalla tiellä saat jotain tärkeää, jot' et tiedä vielä.

TRISSOTIN (Henriettelle). Runotaidetta ette siis katsele suosiolla, teill' on oma taiteenne vain: ihastuttava olla.

HENRIETTE.
Ei kumpaakaan; en halua nyt, en vasta…

BÉLISE.
Ah, kuulkaamme äskensyntynyttä jo lasta.

PHILAMINTE (Lépinelle).
Pian istuimia, missä ne viivästyy?
(Lépine kompastuu kumoon.)
Tuo tomppeli! Tarvis kuperkeikkoja ain' on,
vaikk' oppinut lait on kappalten tasapainon.

BÉLISE. Etkö, hölmö, nää mi ol' lankeemuksesi syy, sa etkö ymmärrä, että sun kumoon työnti niin kutsutun painopisteesi laiminlyönti?

LÉPINE.
Maass' ollessa älysin kyll' että niin oli asia.

PHILAMINTE.
Mikä kuhnus!

TRISSOTIN.
Onni se, ettei hän ole lasia.

ARMANDE.
Oo, älyä pelkkää!

BÉLISE.
Ei koskaan se kuiviin vuoda.

(Kaikki istuutuvat.)

PHILAMINTE.
Pian rientäkää jo herkkunne meille tuomaan.

TRISSOTIN. Kun noin ma kaivattavan runon ruokaa huomaan, vähän silloin on kahdeksan säettä pöytään tuoda, ja siis lie suotu mun lisäksi epigrammin — tai madrigaaliks sen sanoisin oikeammin — etutarjokkeena täss' eräs sonetti liittää, jota muuan ruhtinatar on suvainnut kiittää. Se on Attikan suolalla maustettua ruokaa, ja toivon, että te ehkä pidätte siitä.

ARMANDE.
Oo, epäilemättä.

PHILAMINTE.
Pian se kuulla suokaa.

BÉLISE (keskeyttäen Trissotinin, aina kun tämä yrittää lukea).
Mun käy sulo väristys pitkin jo selkäpiitä.
Ma runoja rakastan yli kaiken muun,
ja semminkin, kun ne tehty on sievin riimein.

PHILAMINTE.
Jos puhumme yhä, ei hän saa vuoroa suun.

TRISSOTIN.
So…

BÉLISE.
Hys, Henriette!

ARMANDE.
Suokaa jo alkaa viimein!

TRISSOTIN.
Sonetti prinsessa Uranialle hänen kuumeestaan.

Jos valvois valppautenne, majaa
noin suurellista ei se sois,
ei omaan linnahanne vois
vihaaja pahin vieraaks ajaa.

BÉLISE.
Miten ihana alku!

ARMANDE.
Mi sointu ja sujuvuus!

PHILAMINTE.
Häll' yksin on tuo runon leikkivä mestaruus.

ARMANDE.
"Jos valvois valppautenne" — mi ihana vertaus!

BÉLISE.
"Pahin vihaaja vieraaks" — mi jännittävämpää ois!

PHILAMINTE. Ja entäs: "ei majaa sois" ja: "ei ajaa vois", miten tehoisasti se vaikuttaa, se kertaus!

BÉLISE.
Ah, kuulkaamme lisää.

TRISSOTIN.

Jos valvois valppautenne, majaa noin suurellista ei se sois, ei omaan linnahanne vois vihaaja pahin vieraaks ajaa.

ARMANDE.
Jos valvois valppautenne!

BÉLISE.
Pahin vihaaja vieraaks!

PHILAMINTE.
Ei majaa sois — ei ajaa vois!

TRISSOTIN.

Se häätäkää — sit' on se vajaa — kodista korkeasta pois, se kiittämätön, ettei tois elonne ihanan jo rajaa.

BÉLISE.
Seis, hengähtää mun suokaa, pidättäkää.

ARMANDE.
Ah, antakaa jo hiukan ihailu-aikaa.

PHILAMINTE. Nuo säkeet, ne on täynnä salaista taikaa, mi sisimmän sielumme huumaa ja päihdyttää.

ARMANDE.

Se häätäkää — sit' on se vajaa —
kodista korkeasta pois.

Koti korkea — ah, miten sorjalta sointuu tuo!
Ja kuinka elävän kuvan se eteen luo!

PHILAMINTE.

Se häätäkää — sit' on se vajaa —

Tuo "sit' on se vajaa", ah, en sanoa voi, se käänne on minusta jotain niin verratonta.

ARMANDE.
Se "sit' on se vajaa" myös minut haltioi.

BÉLISE.
Olen yhtä mieltä; se ylen on osattu hyvin.

ARMANDE.
Sen ollapa keksinyt!

BÉLISE.
Draamoja vastaa se monta.

PHILAMINTE.
Mut käsittänettehän vain, mi sen kärki on syvin?

ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh, ooh!

PHILAMINTE.

Se häätäkää — sit' on se vajaa —

Jos kuume näät muka mielisi puolustauta — tipotiehes vaan, ei siinä tinkinät auta!

Se häätäkää — sit' on se vajaa —
sit' on se vajaa — —

Tuo "sit' on se vajaa" enemmän sanoo kuin luulis. En tiedä, liekö niin muista, vaan minust' on kuin miljoonain sanain kuoron sen takaa kuulis.

BÉLISE.
Niin suuri sisällys, muodoin niin supistetuin!

PHILAMINTE. Vaan silloin, kun kirjoititte te sanat nuo, te tiesittekö, min saivat ne voiman ja väen? Te aavistitteko itse, mit' ilmi ne tuo, niiss' että piilee sellainen neron säen?

TRISSOTIN.
Hm, hm!

ARMANDE. Myös "kiittämätön" on ihastuttava, tuo kuume, tuo salakavala, tunnoton tuttava, joka turmaa tuo, kenen luona se pitää majaa.

PHILAMINTE. Niin, alkusäkeet kaikki on sievän sievät, nyt lopun kuulemme, vieläkö voiton vievät.

ARMANDE.
Ah, vielä toistamiseen tuo: "sit' on se vajaa".

TRISSOTIN.

Se häätäkää — sit' on se vajaa…

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Sit' on se vajaa!

TRISSOTIN.

Kodista korkeasta pois…

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Koti korkea!

TRISSOTIN.

Se kiittämätön, ettei tois…

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Se kiittämätön kuume!

TRISSOTIN.

Elonne ihanan jo rajaa.

PHILAMINTE.
Ooh, elonne ihanan!

ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!

TRISSOTIN.

Se teit' ei kunnioita, vaan
vereenne koskee korkeaan…

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!

TRISSOTIN.

Öin, päivin tuottaa tuiman vaivan.
Miks sallia noin valtaa sen?
Se kurja kylpyaltaasen
jo hukuttakaa armott' aivan!

PHILAMINTE.
Se käy yli kaiken.

BÉLISE.
Se huumaa.

ARMANDE.
Mun ihastus surmaa.

PHILAMINTE.
Kuin jumalten juoma se kuulijan mielen hurmaa.

ARMANDE.

Miks sallia noin valtaa sen? —

BÉLISE.

Se kurja kylpyaltaasen —

PHILAMINTE.

Jo hukuttakaa armott' aivan.

Niin, sinne se kurja — vain alas altaaseen!

ARMANDE.
Uus, ihana kuva jok' askelell' eteen aukee.

BÉLISE.
Joka paikassa siin' ihastukseen sielusi raukee.

PHILAMINTE.
Vain näkee helmiä tiellensä heitetyitä.

ARMANDE.
Vain astuu polkuja ruusuilla peitetyitä.

TRISSOTIN.
Teist' on siis sonetti…?

PHILAMINTE.
Uutta, suurenmoista.
Sellaisen sepittäjää, sit' ei ole toista.

BÉLISE (Henriettelle).
Mitä? Moista kuulet ja olet kuin kuva puinen!
Tuo käytökses, Henriette, on omituinen.

HENRIETTE. Omituisuutensa on joka ihmisellä, ja mitenkä lentää, kun ei siipiä kellä?

TRISSOTIN.
Teit' ehk' on, neiti, mun lukuni häirinnyt.

HENRIETTE.
Ei, ei, en kuuntele.

PHILAMINTE.
Ah, epigrammi nyt.

TRISSOTIN.

Epigrammi kullatuista vaunuista, jotka eräälle
ystävättärelleen omisti hänen ihailijansa.

PHILAMINTE.
Jo nimiss' on aina jotain niin erikoista.

ARMANDE.
Ja sisällys sitten — toinen hienompi toista!

TRISSOTIN.

Ei helpot ne kantaa, Amorin hellät huolet

PHILAMINTE, ARMANDE ja BÉLISE.
Ooh!

TRISSOTIN.

Mun omaisuuttani on ne jo vieneet puolet; ja vaunut sorjat kun näät sä nää, joit' ihmeenä katsova kaikki kansa kuin kultavuorta on konsanansa, — jumalaisna joiss' ajaa Lais seppelepää —

PHILAMINTE.
Ah, Lais! Niin oppinut tyyli, niin korkea-neroinen!

BÉLISE.
Inkognito ihana, verraton, miljoonan veroinen!

TRISSOTIN.

Ja vaunut sorjat kun näät sä nää, joit' ihmeenä katsova kaikki kansa kuin kultavuorta on konsanansa, — jumalaisna joiss' ajaa Lais seppelepää, — niit' ällös kutsuko kullatuiksi, vaan — tuhansikseni tullatuiksi.

ARMANDE.
Oo, loppua moista, sit' ei ois osannut luulla!

PHILAMINTE.
Niin kultaista sukkeluutta ei kellään muulla.

BÉLISE.

Niit' ällös kutsuko kullatuiksi, vaan tuhansikseni tullatuiksi.

Mikä soinnutus: tulli… tullatuiksi, kulta… kullatuiksi!

PHILAMINTE. Jo ennen kuin sain ilon teihin ma tutustua, te teoksillanne ihastutitte mua; niin runo kuin proosa mestarin käsialaa.

TRISSOTIN. Jos laatikoistanne toisitte, mitä se salaa, niin meill' ois vuoro ihailla.

PHILAMINTE. Runoelmaa ei mull' ole yhtään; mut ehkäpä piakkoin näin tuttavuksin teille ma näyttää voin kuus lukua akatemiamme suunnitelmaa. Vain alkuluonnos vasta on arka ja vajaa tuo Platon valtio; perille asti ajaa sen aatteen tahdon ma, pohtia perinjuurin; mull' onkin jo paperilla se piirtein suurin. Mun sydämessäni näät syvän harmin nostaa tuo heikommuus muka henkemme lahjoihin nähden, ja koko naissuvun puolesta tahdon ma kostaa sen alennuksen, miss' olemme miesten tähden, vaill' lupaa muuta kuin mitättömyyksissä hääriä, tie tukossa kohti korkeita hengen määriä.

ARMANDE. Sukupuoltamme kohtaan se loukkaus liian on syvä, tuo väite, ettei muka järkemme muuhun hyvä kuin valikoijaksi hameen ja vaipan muodin, kuin tutkijaksi turkis- ja pitsipuodin.

BÉLISE. Me emme tahdo tuot' iestä enää sietää, me kohottaudumme vapaiksi. Kuolkoon orjuus!

TRISSOTIN.
Mun arvonantoni naisille kaikki tietää.
Kuten ansaitsee sen muotonne voittoisa sorjuus,
niin tunnustan myös henkenne herkemmän neron.

PHILAMINTE. Me naiset teemmekin teidän suhteenne eron; mut eräille kopeilijoille me tahdomme näyttää, suurviisaille, jotk' yli olkansa katsoo meihin, että naisetkin voi tieteen aseita käyttää ja yhtyä, kuin hekin, seuroihin oppineihin ja työskellä, ett' esikuva on meistä heillä; me yhdistämme, mi muutoin on eri teillä, syvän sisällyksen ja kielen keveän sulon, lait luonnon me tutkistelemme tuhansin kokein, joka oppisuunnalle suomme me vapaan tulon, mut mitään emme omaksu mielin sokein.

TRISSOTIN.
Mua parhaiten miellyttää peripatetismi.

PHILAMINTE.
Mua aatteellisuutensa vuoksi taas platonismi.

ARMANDE.
Minust' ansaitsee Epikuros ylimmän maineen.

BÉLISE. Minä myös hyvin kallistun puolelle atoomi-kannan, mut tyhjä tila ei vaill' ole vaikeuttansa; minä omaksun mieluummin tuon ohuen aineen.

TRISSOTIN.
Descartesin magneetti-opille arvon ma annan.

ARMANDE.
Hänen pyörteensä — ooh!

PHILAMINTE.
Ja suistuvat maailmansa!

ARMANDE. Kun avattu seuramme ois jo, ett' alkumerkin sen työstä antaa sais joku keksintö loistava!

TRISSOTIN. Siit' odotan suurta; nyt naisäly vaistoin herkin pian luonnon arvoituksilt' on hunnun poistava.

PHILAMINTE. Voin kehua, seikan ett' yhden jo selville tutkin: näin selvästi ihmiset kuussa ma kaukoputkin.

BÉLISE. Minä ihmisiä en luule nähneeni vielä, mut kirkontornit jo näin ihan selvään siellä.

ARMANDE. Kaikk' ohjelmanamme on, fysiikka, grammatiikka, historia, moraali, runous, politiikka…

PHILAMINTE. Kovin viehättää mua moraali. Kuinka saikaan se suurten henkien suosinnan muinaisaikaan! Vaan stoalaisill' on siin' ylin ihanne. Moista kuin heidän viisaansa, ei ole ketään toista.

ARMANDE. Ja kielessä uudistusta me teemme monta, lait ankarammat aiomme sille säätää; täynn' inhoa syvää, vihaa sammumatonta me viimeisimpään saakka tahdomme häätää pois siitä nuo lukemattomat sana-loiset, sekä verbit että nominit kaikenmoiset; ja oppinut seuramme alkava istuntonsa on julistamalla kuolemantuomionsa lokasanoille noille, joista meidän on mieli nyt puhdistaa niin proosa kuin runokieli.

PHILAMINTE. Vaan akatemiamme ylevin määränpää, jalo yritys, hanke mun mieleni haltioiva, työ, jonka maine ei ikinä unhoon jää, kautt' aikain josta on kilvaten kiitos soiva, on tappaa nuo tavut tahratut, nuo mätähaavat, sanan jotka parhaankin saastutetuksi saavat, nuo kaikkien narrien ainaiset leikkikalut, pilaseppäin rivojen mieluisat aiheet ja alut, joist' inhoja sukkeluuksiansa he sorvaa ja loukkaa kunniallisen naisen korvaa.

TRISSOTIN.
Se teille on todella tehtävä suuri täyttää.

BÉLISE.
Kun on sääntömme valmiit, ne tahdomme teille näyttää.

TRISSOTIN.
Ne on viisaat ja valistuneet, ma jo ennalta takaan.

ARMANDE. Myös arvostelussa me sanomme sanan vakaan; niin runon kuin proosan kohtalo meillä on vaa'assa, meill' ystävinemme on yksin, mi makua maassa, me vedämme esiin jokaisen virheet ja viat, ja itse me olemme vain tosikirjailijat.

Kolmas kohtaus.

Philaminte, Bélise, Armande, Henriette, Trissotin, Lépine.

LÉPINE (Trissotinille). Eräs mies, joka teitä tahtoisi puhutella; puku musta, ja puhuu äänellä pehmoisella.

(Kaikki nousevat.)

TRISSOTIN. Kai ystäväni, tuo kuuluisa oppinut, jolla niin harras halu on päästä seuraanne jaloon.

PHILAMINTE.
Hänet tänne te opastakaa kuin omaan taloon.

(Trissotin poistuu.)

Neljäs kohtaus.

Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.

PHILAMINTE (Armandelle ja Béliselle).
Nyt osoittakaamme, ett' osaamme henkevät olla.
(Henriettelle, joka aikoo poistua.)
Mihin kiire? Kuulithan äsken — eikö se riitä —
ett' olet sa tarpeen!

HENRIETTE.
Mit' asiaa tääll' olis mulla?

PHILAMINTE.
Käy takaisin vain, pian pääset selville siitä.

Viides kohtaus.

Trissotin, Vadius, Philaminte, Bélise, Armande, Henriette.

TRISSOTIN (esittäen). Hän on tässä nyt, hän, joka tuttavuuteenne tulla niin toivoi kovin; ja huoleti sanoa tohdin: ei ole ken tahansa, jonka ma tykönne johdin. Häll' istuin on joukossa henkisen valioväen.

PHILAMINTE.
Hänen esittäjässään siitä jo takeen ma näen.

TRISSOTIN. Kaikk' antiikin mestarit tuntee hän perinjuurin, koko Ranskanmaassa on kreikan taitaja suurin.

PHILAMINTE (Béliselle).
Voi taivas, kreikan! Kreikkaa, ah, sisko hyvä!

BÉLISE.
Ah, kreikkaa, Armande!

ARMANDE.
Kreikkaa! Mi oppi syvä!

PHILAMINTE. Rakas herra, kreikkaa! En ihastustani peitä, tuon kreikan tähden mun täytyy syleillä teitä.

(Vadius syleilee myöskin Béliseä ja Armandea.)

HENRIETTE (väistäen, kun Vadius tahtoo syleillä häntäkin).
Ei, anteeks suokaa, minä en ymmärrä kreikkaa.

(Kaikki istuutuvat.)

PHILAMINTE.
Nuo Kreikan viisaat on jotain niin jumalaista!

VADIUS. En häirinne vain? Kai jotakin merkkiseikkaa te tutkitte juuri. Ehk' on kovin tunkeilevaista se into, mi tervehtimään minut teitä toi!

PHILAMINTE.
Kera kreikan vain mielivieraana tulla voi.

TRISSOTIN. Hän kaikkivaltiaasti myös kynää käyttää ja vois, jos tahtois, jotain kaunista näyttää.

VADIUS. Se vika on runoilijoilla, ett' eivät rauhaa suo seuralleen, suunvuoroa muille heitä, — joka tilassa, kutsuilla, käynneillä tekeleitä vain väsyttäväisiä väsymätönnä pauhaa. Minust' inhoittavinta on tämän ilman alla runoniekka, ken kerjää kiitosta kaikkialla, heti kimppuun käy, kenen ensinnä kiinni tapaa, ja saa runovimmalleen hänest' uhriteuraan. Olen narrimaisuudesta ma tuosta vapaa ja mieltä sen viisaan kreikkalaisen ma seuraan, joka nimenomaan on kieltänyt oppilaansa lukemasta mitään omaa kirjoittamaansa. Niin, täss' olis laulunen rakastavaisia varten, jost' arvostelunne soisin ma suoraan kuulla.

TRISSOTIN.
Teill' ain' on ne kauniita, niinkuin ei kellään muulla.

VADIUS
Ja teillä kuin Venuksen leikki ja sulotarten.

TRISSOTIN.
Teill' on yhtä valio muoto kuin lentävä aatos.

VADIUS.
Teiss' aina tenhoo ylevä eetos ja paatos.

TRISSOTIN. Idyllejä teilt' olen nähnyt niin ihanoita, että Theokritos ja Vergilius niitä ei voita.

VADIUS. Teill' oodeinne uljas lento voitollisesti kera Horatiuksen monesti kilvan kesti.

TRISSOTIN.
Nuo pikkulaulut, ne teill' ovat sievän sievät.

VADIUS.
Ja sonetit teillä, ne kaikesta voiton vievät.

TRISSOTIN.
Nuo ritornellinne, niinkuin soitto ne helkkää.

VADIUS.
Nuo madrigaalinne henkevyytt' ovat pelkkää.

TRISSOTIN.
Vaan ballaadissa te varsinkin olette oiva.

VADIUS.
Ja tilapäärunoss' on teill' äly kaikkivoiva.

TRISSOTIN.
Jos tuntea Ranskanmaa neronvoimanne vois…

VADIUS.
Tää aika jos suurimmillensa arvon sois…

TRISSOTIN.
Niin teille vaunut kultaiset valjastettais.

VADIUS.
Niin teille kunniapatsaita paljastettais. —
Yhym! Se ballaadi, josta ma arvostelunne…

TRISSOTIN. Ette sattumalt' erästä pikku sonettia tunne prinsessa Uranian kuumeesta?

VADIUS. Kyllä, sain kuulla sen eilen eräässä seurassa sivumennen.

TRISSOTIN.
Ja tiedätte tekijän?

VADIUS. En, vaan tekemätt' ennen sais olla se hältä, jos sanon suoralla suulla.

TRISSOTIN.
Se sentään on hyvin monelta kiitosta saanut.

VADIUS.
Sen kehnous silti ei ole lainkaan laannut.
Se lukekaa, niin toistatte tuomioni.

TRISSOTIN.
Siit' olen ma ihan päinvastaista ajatusta.
Sellaista sepittämään ei pysty moni.

VADIUS.
Mua varjele, taivas, moisien sepustelusta!

TRISSOTIN. Sanon vielä kerran, sit' ei tee paremmin toinen, ja tekijänä ma työni tuntea voinen.

VADIUS.
Te tekijä…?

TRISSOTIN.
Minä.

VADIUS.
En käsitä, kuink' oli laita.

TRISSOTIN.
Mun runoni vain kovaks onneks ei teistä maita.

VADIUS.
Ma kuuntelin varmaankin hajamielisesti,
tai esitys huono sen vaikuttamasta esti…
Vaan jätämme sen ja katsomme ballaadiani.

TRISSOTIN.
Oh kuka nyt niihin enää arvoa pani!
Ne poiss' on jo muodista, homehtuneita ammoin.

VADIUS.
On monta, luulen ma, joita ne vielä lumoo.

TRISSOTIN.
Kenties. Mun tuomiotani ei se kumoo.

VADIUS.
Ne siitä pelastunee hyvin pienin vammoin.

TRISSOTIN.
Niin, kelpaavan hyvin näkyvät pedanteille.

VADIUS.
Mut eivätpäs näy kelpaavan sentään teille.

TRISSOTIN.
Oman nimenne muille tyhmästi työntää koette.

(Kaikki nousevat.)

VADIUS.
Kovin nenäkkäästi te omaanne mulle hoette.

TRISSOTIN.
Pois, kynäpuoskari, höperö musteen hoivaaja!

VADIUS.
Pois, kääremaakari, koko ammatin solvaaja!

TRISSOTIN.
Pois, matkijavaras, kopioitsija kurja!

VADIUS.
Pois, kollo…!

PHILAMINTE.
Mit' on, hyvät herrat, tuo riita hurja?

TRISSOTIN (Vadiusille). Vie takaisin klassikoillesi viipymättä sa kaikki, min heilt' olet kahminut salakättä.

VADIUS. Käy tekemään Parnassolle katumusta, että runoissas olet runnellut Horatiusta.

TRISSOTIN.
Sinun kirjoistas vain toukat on saaneet saaliin.

VADIUS.
Sinä kustantajas olet saattanut hospitaaliin.

TRISSOTIN.
Mun maineeni kestää, sit' et sinä maahan kaada.

VADIUS.
Älä kersku, voit Boileaulta sa lisää saada.

TRISSOTIN.
Sinä myös.

VADIUS. Eri arvo, sen tiedät, on mulla ja sulla hänen silmissään, ero kummankin kohtelulla. Sivumennen saan hänelt' iskun kepeän vain minä keralla muiden kuulujen kirjailijain, vaan sinulle hetkeäkään hän ei heitä lomaa, hänen ivansa hampaissa olet sa alinomaa.

TRISSOTIN. Näet siitä juuri, ken saa hänelt' arvon täyden. Hänen silmissään sinä vain olet laumaa halpaa, sinut kerrall' on nutistanut hän vain sivu käyden, sua kohti ei enää toiste hän kohota kalpaa. Vaan miehen vastassaan hän minussa näki, jota varten on ponnistettava kaikki väki, ja innosta tuost' yhä iskeä tarmon takaa näet, ettei häll' ole voittonsa koskaan vakaa.

VADIUS.
Mun kynäni sulle on kohta antava kurin.

TRISSOTIN.
Ja minun sinulta vääntävä niskat nurin.

VADIUS.
Runot, proosat, latinat, kreikat ma sinusta sepitän.

TRISSOTIN.
Koko Pariisin nauruks sun kirjassani ma kepitän.

Kuudes kohtaus.

Trissotin, Philaminte, Armande, Bélise, Henriette.

TRISSOTIN.
Mun kiivastumistani ettehän pahaksi panne.
Hän solvasi teidän omaa tuomiotanne,
kun sonettiani hän julkeni sortaa noin.

PHILAMINTE. Saman tunnustuksen toistan ma, jonka jo soin. Vaan muusta nyt! Henriette, sa käyös tänne; sun tähtes olen jo kauan ma huolehtinut, ett' ei ole joustavampi sun henkes jänne; vaan mull' on nyt keino, mi siit' on auttava sinut.

HENRIETTE. Tuo huolenpitonne minust' on liikaa aivan, ei minusta oppineeks, sit' ei mieleni janoo. Mun on hyvä näin; kovin vaatisi suuren vaivan ain' olla henkevä kaikessa mitä sanoo. Ei hiukkaakaan sitä kunnianhimoa mulla, näin typerikkönä voin hyvin toimeen tulla; ja ennemmin pidän ma arkipäiväisen järjen, kuin älyä säihkyäkseni päätäni särjen.

PHILAMINTE. Vaan mua se loukkaa, enk' ole siihen suostuva, että suvussani ma moisen häpeän näen. On kasvojen kauneus koriste kohta ruostuva, pian kuihtuva kukka, väleen sammuva säen, epiderminen ilmiö vain, sen ei enempää, mut kauneus sielun ei katoo, se iäksi jää. Olen kauan miettinyt siis, miten sulle sois tuon kauneuden, jok' on käymätön ajan hampaan, miten tietoa halajamaan sinut haltiois ja viisauteen sinut vihkisi korkeampaan; ja päätös, johonka sai minut tuo päämaali, on katsoa oppaakses tosi aatteen mies… (Osoittaen Trissotiniä.) ja hän on tässä, hän, opas sun tiedonties, sinut hälle vaimoksi määrää äitisi vaali.

HENRIETTE.
Minut, äiti?

PHILAMINTE.
Niin, sinut! Kummastelet, — se heitä!

BÉLISE (Trissotinille). Näen katseenne kysyvän, saapiko toisen valtaan näin sydämenne siis siirtyä omistajaltaan. No niin, minä ilolla suostun, en estä teitä; tää liitto, sen tiedän, voi toimeentulonne taata.

TRISSOTIN (Henriettelle). En ihastustani sanoin ilmaista saata, rakas neiti, niin huumaa se onni ja kunnia, jolla…

HENRIETTE.
Hyvä herra, ma pyydän; siell' asti ei vielä olla.
Vähän malttakaa.

PHILAMINTE.
Miten vastaat sa! Pidä varas,
ett' en ma… No niin, sen kuulit, ja sillä hyvä.
(Trissotinille.)
Täst' emme piittaa, hän kyllä on järkiytyvä.

Seitsemäs kohtaus.

Henriette, Armande.

ARMANDE.
Noin äidin on huolena vain oman lapsen paras!
Toist' ei ois ylkää niin oivaa ja valiota…

HENRIETTE.
Kun lie niin oiva, niin miksi et itse ota?

ARMANDE.
Sun miehekses, ei mun, hänen määrä on tulla.

HENRIETTE.
Olet vanhempi sisar ja siis etusija on sulla.

ARMANDE. Jos miehelä mulle kuin sulle ois onni ylin, sun tarjouksees toki suostuisin avosylin.

HENRIETTE. Jos kirjakoita sun laillas ma ihannoisin, niin moiselle miehelle ilolla mennä voisin.

ARMANDE. Niin, vaikk' eri suuntiin käsityksemme käykin, ei saa toki tehdä vanhempiansa vastaan. On äidill' ehdoton oikeus vallita lastaan, ja turhaan toivot sa voivasi mielin jäykin…

Kahdeksas kohtaus.

Chrysale, Ariste, Clitandre, Henriette, Armande.

CHRYSALE. Tule, Henriette, isäs tahtoa tottele. Ota tuo hansikas pois, kätes herralle tälle anna. Hän on sun tuleva puolisos, sulho, jota nyt pyydän tervehtimään sinun morsianna.

ARMANDE.
Nyt kai, hyvä sisko, sun estelys ehk' on pienet.

HENRIETTE. Niin, "ei saa tehdä vanhempiansa vastaan, ja isäll' on ehdoton oikeus vallita lastaan".

ARMANDE.
Myös äidin vallassa vähän sä ehkä lienet.

CHRYSALE.
Mitä tarkoitat?

ARMANDE. Sanon, että mun huoleksi käy, kun äidin kanssa te täss' ette sopivan näy; hän valitsi näät…

CHRYSALE. Kitas, kiusanpirkko, nyt kiinni. Hänen kanssaan filosofeeraa halusi takaa, vaan sekaantumaan älä käy minun päätöksiini. Sano äidilles mun varoitukseni vakaa, ett' ei mua ärsytä enää, ei käy se peli… Kas niin, mene.

Yhdeksäs kohtaus.

Chrysale, Ariste, Henriette, Clitandre.

ARISTE.
Oikein! Mainio alku, veli!

CLITANDRE.
Mi ilo ja riemu! Ken on mua onnellisempi!

CHRYSALE (Clitandrelle). Kas niin, käsi käteen ja edeltä sisälle menkää, me tulemme kohta. (Aristelle.) Niin rakkaat, niin hellä lempi! Läpi sydämen ihan se hellyys lämpöä henkää, ilon vielä vanhan päiväni iltaan luo, oman nuoruuden ajat armaat mieleen tuo.