NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Philaminte, Armande.
ARMANDE. Niin, hänt' ei mikään hillinnyt, ilkkui vaan, ett' isänsä tahtoa hän muka siinä nouti; mun silmieni edessä tuskin jouti hänen lupaustaan loppuun kuuntelemaan; vähät kai hän isänsä tahtoa välitti täyttää, kun sai vaan äidin käskylle kääntää kärjen.
PHILAMINTE. Sen hälle ennen pitkää ma aion näyttää, hänet kumpaa kuulemaan laki vaatii järjen, ja äiti vai isäkö tääll' on vallitsemassa, henki vai ruumis, aate vai ainemassa.
ARMANDE. Toki saanut ois luopua moisesta salatiestä; ja ihmettelen vähän tuota nuorta miestä, väenväkisin vävyksenne kun tahtoo tulla.
PHILAMINTE. Ei ole vielä hän sijalla toivotulla. Hänt' ennen ma suosin, kun sua hän toivoi, joskaan hänen käytöstään en juur' ole voinut sietää. Mun runoja sepittävän hän kyllä tietää, vaan kuullakseen niit' ei ole pyytänyt koskaan.
Toinen kohtaus.
Philaminte, Armande, Clitandre (tulee hiljaa sisään ja kuuntelee huomaamatta).
ARMANDE. En milloinkaan sitä teinä sallia vois, en hälle Henriettea ikinä sois. Se luulo ois mua kohtaan kovasti väärin, ett' itseni tähden näin muka välissä häärin, ja että mun viha vielä mielessä salaa muka tuon hänen kehnon tekonsa vuoksi palaa. Ei, moisen loukkauksen jos kärsiä sai ken, niin suo avun parhaan lohdutus filosofian, se kohottaa yläpuolelle tuskan kaiken. Vaan teitä noin kohdella menee pitkälle liian; hänet vaatii hylkäämään oma kunnianne, semmoinen mies ei ansaitse suosiotanne. En kunnioituksell' ole kuullut vielä hänen puhuvan teistä, en kertaa yhdellä tiellä.
PHILAMINTE.
Se narri!
ARMANDE. Jos miten maineenne kuului julki, kuin kivi hän kiitokseltanne suunsa sulki.
PHILAMINTE.
Se tyhmyri!
ARMANDE. Teiltä jos hälle ma luin mit' ikään, se kaikk' oli hänestä kehnoa, arvotonta.
PHILAMINTE.
Se hävytön!
ARMANDE. Siitä me kiistimme kertaa monta; ja mitä hän suustaan laukoi — ei uskois mikään…
CLITANDRE (Armaudelle). Hyvä neiti, seis! Toki rahtunen armahtakaahan, tai älkää noin edes totuutta polkeko maahan. Mitä teille mä tein, kun noin kovin koette kostaa, noin säälimättä mun kaiken toivoni särkeä, koko puhetaidollanne ne vihaan nostaa mua kohtaan, joiden suosio mulle on tärkeä? Jo virkkakaa, mik' on tuon vihan julman juuri, ja te, hyvä rouva, annatte ratkaisunne.
ARMANDE. Jos ois, kuten syytätte, mulla tuo vihan tunne, ei syyttä se ois; syy mulla liiankin suuri ois siihen. Tietkää, ett' ikuista ikuisempi on oleva ensi lempi, niin kalliin kallis, ett' ennen elonsa, onnensa riistää sallis, kuin enää sais sijan sielussa toinen lempi. Ei iljettävämpää kuin sydän häilyväinen, se moraalisesti on hirviö monipäinen.
CLITANDRE. Te minussa häilyväistäkö moititte mieltä, jos väistyin teidän ylpeytenne tieltä? Niin tahdoitte itse, minkä ma voin sitä vastaan? Jos loukkaa se teit', oma syynne se ainoastaan. Mun sydämessäni valta vain teill' oli muinen; sen ihailu, palvelu, huomio alituinen mun lempeni tulta tulkitsi. Kaksi vuotta ma kerjäsin suosiotanne — kaikki suotta. Mun palavin toivoni, ponnistukseni suurin, se teissä kohtasi heltymättömän muurin. Sydämessä noin hyljätyssä sai toinen sijan. Ken kantaa, te vai minäkö, siitä vian? Jos toivoni murtui, se uskottomuuttako ois? Teit' en ma jättänyt, te minut ajoitte pois.
ARMANDE. Sekö lempenne hylkäämistä on teistä sitten, jos siitä kaiken kitkisi rikkaruohon, jos puhtauteen sen tahtois vihkiä tuohon, mi siteenä liitoss' on sielujen kaunihitten? Tuo tunteenne mua kohtaan, se eikö voita siis koskaan aistien kahleita, kammitsoita; te ettekö aavistakaan sitä autuutta, mit' on sopusointu sydämien tuo ruumihiton? Siis teitä lempiessänne muu ei liitä kuin kaiken aineen ja tomun alhainen side; siis hehkullenne teiss' ainoa hengenpide on avioliitto ja kaikki mi seuraa siitä? Sekö lempeä, se! Ei, tuiki on toisenlainen tuo tunne puhdas sielujen korkeain, jota aistillisuuden ei hekkuma tahraa mainen, joka sydämet yksin yhtehen vihkii vain. Muu sille on halpaa kuin kullalle kuona ja multa, sen tuli on kirkas, on kipuna taivaan tulta; vain kunniallinen huokaus sen huolta haastaa, ei kallistu päin se likaisten halujen saastaa; epäpuhtaita pyytehiä ei lempi se siedä, oma itsensä vain sen on palkka, ei mikään muu; vain henki henkeen sen säteissä heijastuu, eik' olevankaan ruumista siinä tiedä.
CLITANDRE. Minä itseltäni en voi, paha kyllä, peittää, mull' ett' on niin hyvin ruumis kuin sielu, ei auta. Ma tunnen, ettei sijaansa mieli se heittää, enk' aavista keinoa, millä siit' irrottauta. On aivan suomaton mulle se viisausvipu, mun ruumiini sielua seuraa, ei tielle tipu. Ei ole sen ihanampaa, kuten sanoitte ikään, kuin tunteet nuo, vain henkeä heijastavaiset, sopusoinnut sydänten, yhtymiset ylimaiset, joit' aistillisuuden kahle ei kiedo mikään; vaan mulle se lempi ois kovin ohutta muonaa, minuss' on, kuten moititte, liiaksi raakaa kuonaa; koko olennolla ma lemmin ja kokonaan myös omaks sen tahdon, jolta ma lemmen saan. Ja tuskin on tuomittavaa se niin ylenmäärin, enk' aatteillenne kauneille tehne niin väärin, mun mieltäni onhan näät koko maailma muu, tähän samaan muotiin se viel' yhä mukautuu, yhä pitää siks arvossa siteitä avioliiton, ett' omakseni jos teit' olen unelmoinut, en saata ymmärtää, miten toivosta siit' on muka solvaistuksi mielenne tulla voinut.
ARMANDE. No siis, mua kosk' ette kuule, ettekä heitä pois mielestänne tuota halua raakaa, kosk' astuaksenne uskollisuuden teitä on tarpeen sielujen liitolle siteet ruumiin, niin, äiti jos sallii, te tahtonne täyttää saakaa, ma suostun noihin toivomihinne tuumiin.
CLITANDRE. Ei neiti, jo sijall' on toinen. Ja en toki voi niin kiittämättömän kehnosti menetellä, niin loukata sydäntä tuota, min hyvyys hellä jo ylpeytenne uhrille suojan soi.
PHILAMINTE. Mut kuulkaapas, hyvä herra, minäkin voinen kai tuohon sanasen sanoa, eikö totta? Te kaikin kuvitteluinenne tietkää, jotta jo Henriettelle varattu mies on toinen.
CLITANDRE. Hyvä rouva, ma rukoilen, toki aatelkaa, toki älkää moista herjaa päälleni panko; mua ettehän tahdo niin alas alentaa, ett' oltava ois Trissotinin kilpalanko. Tuo suosinta kaunosieluin, mi pois minut salpaa, ei keksinyt vastustajaa ois toista niin halpaa. Sitä mainetta monellekin, se on totta kyllä, tämä aikamme huono maku vain pitää yllä; mut hänest' ei häikäistynyt ole ikinä kukaan, hänen kirjansa oikean tuomion saa joka suusta; muut kaikki arvostelee hänt' ansion mukaan; ja kymmenet kerrat ma olen kuin pudonnut puusta, kun päälle pilvien noin te nostatte innoin, tekemäksenne mit' ette huolisi millään hinnoin.
PHILAMINTE. Te hänestä siihen mieleen, me toiseen jäämme; eri silmin, nähkääs, te ja me asiat näämme.
Kolmas kohtaus.
Trissotin, Philaminte, Armande, Clitandre.
TRISSOTIN (Philamintelle). Suur' uutinen tuotavana on mulla julki: me viime yöltä onnea kiittää saamme. Eräs taivaankappale aivan lähitse kulki läpi ilmakehämme, — jos se kohtasi maamme vain kiitäissään — eik' uupunut monta virstaa, — niin siit' ois tehnyt niinkuin lasista pirstaa.
PHILAMINTE. Me keskustelemme tästä toisella erää; tämä herra Clitandre siin' ei näkis pontta, ei perää; hänen kammonaan on kaikki oppi ja tieto, hän lempii tietämätönten ihannetilaa.
CLITANDRE. Tuo tuomio ei, hyvä rouva, juur' ole mieto; en kaikkea tietoa noin toki luo ma loukkoon, vain sellaisen, joka ihmiset päästä pilaa. Ei oppi suinkaan sinänsä arvoa vailla; mut ennen kuuluisin oppimatonten joukkoon, kuin olla tahtoisin oppinut erästen lailla.
TRISSOTIN. En käsitä, kuinka se syytös syntyä vois, ett' ikinä mitään pilannut oppi ois.
CLITANDRE. Mut mun on luuloni, ellei se teitä loukkaa, ett' on se tehnyt montakin suurta houkkaa.
TRISSOTIN.
Paradoksinen väite!
CLITANDRE. Tää vähä kykyni määrä vois vaivatta näyttää, että se ei ole väärä. Ja todisteeni jos todistamaan ei riitä, esikuvilla kuuluisilla voin tukea niitä.
TRISSOTIN.
Kenties ne todistaisikin aivan toista.
CLITANDRE.
Se nähtäis, eik' olis niihin niin matka pitkä.
TRISSOTIN.
Minä merkkiäkään esikuvista en näe noista.
CLITANDRE.
Mua ihan ne silmiin pistää kuin tikut mitkä.
TRISSOTIN. Tähän asti arvelin, ett' opin puute, ei oppi, ois noiden suurten houkkain syntymäsoppi.
CLITANDRE. Suur' erehdys; on tarjona taetta monta, ett' oppinut houkka on houkempi oppimatonta.
TRISSOTIN. On yleinen käsitys teitä vastaan, ma pelkään; käy yhteen jo itse sanatkin: houkka ja moukka.
CLITANDRE. Jos halunne kiivetä lie sanaratsun selkään, niin yhteen käy myös: houkka ja kirjatoukka.
TRISSOTIN.
Se puhdasta tyhmyytt' on, kenelt' oppi puuttuu.
CLITANDRE.
Ja oppi luonnon toisessa nostaa kukkaan.
TRISSOTIN.
Se ain' on aarre, jota ei hanki hukkaan.
CLITANDRE.
Vain narrimmaksi narri sen kanssa muuttuu.
TRISSOTIN. Lie valistumattomuus kovin suloa teistä, kun noin sen puolesta tahdotte taittaa peistä.
CLITANDRE. Siit' ansion saa, jos mulle niin ois se sulo, kai erästen oppineiden likelle-tulo.
TRISSOTIN. Nuo eräät oppineet, ne jos oikein tuntee, ehk' erästen muiden herrain verroilla pysyy.
CLITANDRE. Niin, tietysti, jos heilt' itseltään kuka kysyy; paha vain, ettei sitä mieli ei muiden, ei mun tee.
PHILAMINTE (Clitandrelle).
Tuo minusta käy jo…
CLITANDRE. Ei, rouva, ma rukoilen teitä; hän vahva on ilmankin, tarvis ei avuksi tulla; täys työ jo moisesta ryntääjästä on mulla, saan katsoa vain, ett' aivan en henkeä heitä.
ARMANDE.
Tuo loukkaava kiukku, jolla te pitkin matkaa…
CLITANDRE.
Uus sotatoveri! Turha mun enää jatkaa.
PHILAMINTE. On väittely sallittu kyllä, mut olkoon vapaa mieskohtaisuuksista toki, — ne loukkaa tapaa.
CLITANDRE. Hyvä Jumala! Tästäkö loukkautuis hän muka! Hän leikin tuntee, jos koko maassa kuka; ja tomutettu on toisemmin hältä viittaa, mut viisas mies vähät semmoisista piittaa.
TRISSOTIN. Ei kumma se, jos tuon väitteen puolesta juuri niin herra Clitandrell' on otella into suuri. Hän kulkee hovissa — siinä on selitys seikan. Siell' orpoin' on oppi ja nero — se ei ole uutta. Syyt siell' on suosia valistumattomuutta; ja siis hovilaiset noin sitä puoltaa veikan.
CLITANDRE. Kovin pahasti vainoattekin hovi-parkaa; se pääsemättömiss' on: joka päivä, mi koittaa, sotarumpua kaunosielut sen korviin soittaa, sitä soimaamaan joka kiusasta kohta he karkaa; sen huono aisti on syynä, sen hengen rappio, kun heill' lorun lopuksi ain' on loistava tappio. Herra Trissotin, mun sanoa sallikaa, miten kumarrankin ma oppinne kukkuraa, että teidän ja teikäläisten on paras, kun käytte vähän hiljaisemmalla äänellä kimppuun hovin; ehk' ei se lopulta ole niin tyhmä kovin, kuin te, hyvät herrat, päähänne panneen näytte; ei sielläkään ihan tietämättömät olla, eik' äly ja aisti niin huti-hunningolla; sen maailmantuntemus vastaa, ma kehua tohdin, monen korkean koulumestarin puuta, heinää.
TRISSOTIN.
Tuon aistin laatu, se nähty on monessa kohdin.
CLITANDRE.
Ja miss' on se mennyt, ma kysyn, niin vasten seinää?
TRISSOTIN. Niin missäkö? Teoksineen koko Ranskanmaalle on Rasius, on Baldus mainetta tuonut; koko maailma heidät tuntee, mut onko vaa'alle hovi pannut ansion, palkinnon sille suonut?
CLITANDRE. Ei todella, ei. Te vain kovin olette kaino; pois jäihän tykkänään oman arvonne paino. Mut — samoin myös tämä kysymys kaukana teistä — mitä valtio noilt' opinsankareiltanne saa, mikä hyöty sillä on moisista tekeleistä, kun huudetaan, nurin pannaan taivas ja maa, hovin hirmuista vääryyttä, ettei holvata koita yli pään heti heille kultia, kunnioita? Tuo oppiromu kas sehän on Ranskan kukka! Ja kirjoitta noitt' ois maar hovin edessä hukka! Sen ties parin, kolmen paturin pikku järki: kun heidät on painettu vain ja kansiin pantu, niin mahtajansa sai heti maa ja mantu; luo valtojen vaiheet heidän kynänsä kärki; jos kirjoillaan he hyttysen hyrinän nostaa, heti lihavin eläkkein tulis heille se kostaa; muka heidän mainettaan, sitä hautovat unta, vain huutaa ihaillen koko ihmiskunta; opin auringot muka ovat he vailla vertaa, jos ammoin sanotun vielä he kerran kertaa, jos kolmetkymmenet vuodet sill' ikäänsä tappoi ja niin ja niin monet yöt jos kirjassa nokin he latinaa ja kreikkaa päähänsä lappoi, pölyt sulloi pökkeröisimmät sikin-sokin, mitä kansihinsa tuo kama suinkin sulkee. Nyt viisaudestaan juopuneina he kulkee, ylen perehtyneitä pieksämään ovat suuta, mut vailla taitoa, vailla tolkkua muuta, ja täynnä narrimaisuutta vaativaa, mi itse älyn ja tiedon jo herjaan saa.
PHILAMINTE. Tuo intonne menee jo silmittömyyteen ihan; ja se, mikä teissä noin nostaa verisen vihan, on kilpakosija, sen hyvin kyllä huomaan…
Neljäs kohtaus.
Julien, Philaminte, Clitandre, Armande,
JULIEN. Se oppinut mies, joka tääll' oli juuri ja jolla mun palvelijana on onni ja kunnia olla, tähän pyytää lippuun teitä silmänne luomaan.
PHILAMINTE. Miten tärkeä lippu se liekin, jonka hän laittaa, ei ihmisiin, hyvä ystävä, noin sovi tulla, ett' ilmoittaa talon palvelijain ei anna, ei törmätä noin, sanan että suusta taittaa; se tapana palvelijalla ei kasvatetulla.
JULIEN.
Sen tahdon taskukirjaani muistiin panna.
PHILAMINTE (lukee). "Arvoisa rouva! Trissotin on kerskunut menevänsä naimisiin teidän tyttärenne kanssa. Ilmoitan teille, että hänen filosofiansa tähtäilee vain teidän rahojanne, ja että teidän on paras olla solmiamatta tätä avioliittoa, kunnes olette lukenut sen runoelman, jota sepitän häntä vastaan. Ennen tätä kuvausta, jossa aion esittää hänet oikeassa karvassaan, minulla on kunnia lähettää teille Horatius, Vergilms, Terentius ja Catullus, joissa on reunaan merkittynä kaikki hänen varastamansa kohdat."
Vihamiesten raivon, kas, miten kiihdyttää jalon ansion kimppuun nyt aiottu kihlaus tää; mut multapa vastuun saa nämä sappisateet, mi tehottomiks on tekevä kaikki kateet ja näyttävä heille, min vaivasta viljaa iti, ett' edistivät sitä vain, mikä estää piti. (Julienille.) Sana herrallenne te viekää, että hän huomaa, miten suuren suuresti kunnioitan ja kiitän ja seuraan ma neuvoa tuota, ystävän suomaa sana viekää, ett' yhteen nyt tänä päivänä vielä herra Trissotinin ja tyttäreni ma liitän.
Viides kohtaus.
Philaminte, Armande, Clitandre.
PHILAMINTE (Clitandrelle). Ja te kai suostutte perheemme tuttavana tätä liittoa todistamaan, meilt' ette kiellä sitä kunniaa, — siis tervetuloa siksi! Armande, sinä notaarille nyt toimita sana ja siskoas jouduttamaan mene valmihiksi.
ARMANDE. Ei siskoni luo minun tarvis mennä, ma takaan; kai herra Clitandre hälle sen viestin vie; hänet tälle tahdollennehan vastahakaan toki kaikella kiireen kiihoitettava lie.
PHILAMINTE. Me saamme nähdä, eikö hän mieltään malta ja kellä on häneen suurempi vaikutusvalta.
Kuudes kohtaus.
Armande, Clitandre.
ARMANDE. Kovin paha on mieleni, että ei asianvaiheet näy toiveitanne oikein tahtovan täyttää.
CLITANDRE. Ma lupaan voimani, keinoni kaikki käyttää pois poistaakseni nuo mielipahanne aiheet.
ARMANDE.
Vain pelkään, ett' ehkä onnistumatta jäätte.
CLITANDRE.
Kenties te pelkonne perättömäksi näätte.
ARMANDE.
Niin soisin.
CLITANDRE. Kiitos siitä, ma uskon teitä ja tiedän, ett' avutta mua te ette heitä.
ARMANDE.
Niin, minkä voin, asiaanne ma lupaan ajaa.
CLITANDRE.
Mun kiitollisuuteni siitä on vailla rajaa.
Seitsemäs kohtaus.
Chrysale, Ariste, Henriette, Clitandre.
CLITANDRE.
Mua auttakaa, teiss' ainoa toivoni viel' on.
Sain rouvaltanne ma heltymättömän kiellon;
on Trissotin vävyn sijalle siellä tullut.
CHRYSALE.
Mist' ottavatkin ne päähänpistonsa hullut?
Tuo Trissotin — mene hornaan jo!
ARISTE.
Ihmetteleppä!
Sellainen latinan laskija, runoseppä!
Ken kestäis mokoman kilpakosijan tiellä?
CLITANDRE.
Hän heidät naittaa päätti nyt tänään vielä.
CHRYSALE.
Mitä, tänään?
CLITANDRE.
Niin.
CHRYSALE. Ne tuumat ma kyllä taitan, tänä päivänä täsmälleen minä teidät naitan.
CLITANDRE.
Hän notaarille sanan jo laittoi äsken.
CHRYSALE.
Hyv' on, hänet saapumaan minä myöskin käsken.
CLITANDRE. Ja neiti Armanden siskolleen piti tulla täst' äitinsä tahdosta edeltä tieto tuomaan.
CHRYSALE.
Ja kaikella sill' isän vallalla, joka on mulla,
Henrietten ma käsken teille kätensä suomaan.
Oh, jumaliste, he saavat havaita pian,
ken määrää tässä talossa kaapin sijan.
(Henriettelle.)
Meit' odota täällä, me palaamme piakkoin.
Tule, veli Ariste, ja myöskin te, herra vävy.
HENRIETTE (Aristelle).
Ah, hänessä säilyttäkää tämä mielensävy.
ARISTE.
Sun onnes hyväksi teen mitä tehdä voin.
Kahdeksas kohtaus.
Henriette, Clitandre.
CLITANDRE. Miten voikootkin muut mulle apua tuottaa, vain teidän lempeenne tahdon ma ylinnä luottaa.
HENRIETTE.
Ja lempi se, sen te tiedätte, lujana kestää.
CLITANDRE.
Mi mahti silloin vois mun onneni estää?
HENRIETTE.
Te näätte, mi uhkaamassa on vaara ja hätä.
CLITANDRE.
En pelkää mitään, kun te mua vain ette jätä.
HENRIETTE. Kaikk' uskallan, että täyttyis toivomme sulo; vaan kohtalonamme jos ois sen turhaksi-tulo, on luostari yksin turvana, jossa päästä toki joutumasta väkisin toiselle voin.
CLITANDRE. Se hetki multa, laupias taivas, säästä, jona uskollisuutenne saisitte näyttää noin!