VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Henriette, Trissotin.
HENRIETTE. Täst' aviosta, jot' äitini aikoo mulle, ma tahdoin tulla kanssanne puhelulle. Koko kotini nyt epäsovun on vallassa karvaan, ja toivon teidän suopean kuulon suovan siis sanalle järjen. Te odottanette, sen arvaan, mun myötäjäiset runsaat kanssani tuovan; mut rahaan, jot' ajattelee moni ahnein janoin, tosiviisaan mieli ei voi toki alentua; ja kultaa ja mammonaa hänen halveksua toki tulee muuallakin kuin vain korein sanoin.
TRISSOTIN. Ei, se mik' on lumonnut minut, se tuiki toist' se suloutenne on, loihtu silmäinne loiston, koko kuvanne armas se aarre, se kultien kulta, jot' yksin ma jumaloin, joka suloista tulta mun sieluuni nostaa, sen teihin iäksi sitoin.
HENRIETTE. Mun suokaa lausua kiitollisuuteni syvin. Tuo ylevä tunteenne saa minut hämille hyvin, ja suren, kun en voi vastata samalla mitoin. Voin teitä niinkuin kukaan ma kunnioittaa, mut teitä lempiä, sit' on mun turha koittaa. Ei voi, sen tiedätte, sydäntä kahdelle jakaa, ja omassani Clitandren on valta jo vakaa. Näen kyllä, ettei verraksi teille hän riitä ja ett' olen valinnut kovin huonoin ma'uin, teill' ett' on kaunistus satojen kykyin ja avuin, näen kaiken sen, mut ei ole apua siitä; niin, parhaalla tahdollani en muuta voi kuin suuttua mielelleni näin sokaistulle.
TRISSOTIN. Kera kätenne kalliin, jonk' äitinne mulle soi, myös sydämenne on suostuva omaksi mulle; ja tuhansin hellin ja hartain huolin siellä voin vastalemmen ansaita ajan pitkään.
HENRIETTE. Ei, ensi lempeäni en ikinä kiellä, sit' ei voi poistaa huolenpitonne mitkään. Puhun teille suoraan mieleni, pelkoa vailla, sit' ette voi pahaks ottaa millään lailla. Se hellä tunne, mi sydämissämme itää, ei herää se ansioihin ja avuihin nähden; se sydämen oikku on; jostakin jos ken pitää, niin monesti itsekään ei tiedä mintähden. Jos järjen jälkeen lempemme valikois, niin teihin kiintynyt sieluni varmaan ois; mut lempi ei, nähkääs, osaa niin ovela olla. Minut hyljätkää tämän sokaistukseni huomaan, ja valtaan tuohon älkää turvatko, jolla minut voitais vaatia käteni teille suomaan. Ei kunnon mies siit' apua koskaan hanki, mihin pakottaa on vanhemman valta lastaan, sit' uhraa ei, jota lempii; vapaa, ei vanki, on oleva sydän, jonka hän ottaa vastaan. Siis äitiä älkää pakkoa ankarinta mua kohtaan saattako käyttämään. Joku toinen te valitkaa — moni parempi-ansioinen on lemmelle, jonka tarjoo niin jalo rinta.
TRISSOTIN. Mi uhraus, ansiotyö voi lempenne voittaa? Vain viitatkaa, ma kaikkeni tahdon koittaa. Ei lempiä teitä — se mahdotonta on mulle, jos teilt' olemattomaks ei oma sulous tulle, ei ehtyne sen jumalainen runsaussarvi…
HENRIETTE. Oh, lopettakaa, hyvä herra, jo moiset lorut. Tuo Iris- ja Phyllis- ja muu Amarante-parvi, mitä sanoo se, jolle te suotte niin runsaat korut, joka runossa vannotte ikuisen ihaelunne…?
TRISSOTIN.
On toista kuvittelut, toist' oikea tunne.
Vain runossa ovat he lempeni esineitä;
tosi-todessa on se vain sulo Henriette.
HENRIETTE.
Hyvä herra, ma rukoilen…
TRISSOTIN. Loukkaako siis se teitä? No niin, sit' en auttaa voi. Se tunne, jot' ette te minussa ammoin jo herättäneenne tiennyt, se lemmen alttariliekki iäti kestää; teit' ihailemasta ei voi mua esteet estää; ja suosionne jos multa suljettu lie nyt, niin apua en jalon äitinne hyljätä saata, joka rakkahimman toivoni tahtoo taata; ja kunhan vain sulo-onneni ovi on avoin, kun teidät saan, niin en kysy, millä tavoin.
HENRIETTE. Vaan tietkää, ett' uskallettua voi vähän olla, jos tahtoo panna sydämen pakkonuoraan; saa pitää varansa vain, sen sanon ma suoraan, ken neidon nai, joka suostu ei suosiolla. Semmoinen pakko voi pian tuumiin johtaa, joit' aviomiehen syy olis kavahtaa.
TRISSOTIN. Mua sananne nuo ei säikytetyksi saa. On viisas kaikkeen valmistunut, mi kohtaa. Pois pikkuluulot hält' ajattelunsa vie; hän katsella heikkouksien yläpuolta voi kaikkea tuota — mi tapahtuakseen lie, se tapahtukoon, hän siitä ei haudo huolta.
HENRIETTE. Mua suurenmoisuutenne jo todella hurmaa; noin viisautenne en tiennyt olevan oivan, noin sankarillisin mielin sen vyöttää voivan toki kestämään sellaistakin tapaturmaa. Tuo mielenkorkeus, jolla ei vertaistansa, maankuulun ansaitsee myös kuvastajansa, niin, jonkun, jok' uupumatonna pyhittäytyy sit' auttamaan vakan alta täyteen valoon; ja kun kovin kykenemättömäksi mun täytyy oma itseni myöntää moiseen kutsumin jaloon, niin muille paremmille ma heitän sijan ja vannon, meidän kesken, että mä hylkään tuon suuren onnen yhtyä moiseen ylkään.
TRISSOTIN (poistuessaan).
Notaarin edessä saamme sen nähdä pian.
Toinen kohtaus.
Chrysale, Clitandre, Henriette, Martine.
CHRYSALE. No tyttöseni, hyvä se, kun sinut nään; kas niin, tule velvollisuutesi täyttämään ja taivu siihen, mit' isäsi tahtoo ja halaa. Sun äidiltäs kyll' otan ma oikut äkin; ja siksi mun tahdostani nyt ensinnäkin Martine tässä palvelijaksi palaa.
HENRIETTE. Miten iloiseksi saa minut päätöksenne! Vain älkää minkään sit' antako järkyttää. Te siinä horjumatonna kestäkää, teit' ettei eksyttäis hyvä sydämenne; siin' uskaltakaa joka uhkaa vastaan seistä, niin ettei äitini vain saa voittoa teistä.
CHRYSALE.
Mitä! Olenko siis minä sinusta moinen saapas?
HENRIETTE.
Ei, varjelkoon!
CHRYSALE. Tai narri, se sanokaapas, hyvä neiti!
HENRIETTE.
Ken moista sanois!
CHRYSALE. Sun onko pelko, ett' olen ma päätöksissäni sellainen nolla?
HENRIETTE.
Ei, isä.
CHRYSALE. Mull' ei muka ois tähän ikääni selko, ett' isäntä talossani ma osaan olla?
HENRIETTE.
On toki.
CHRYSALE. Ja niin muka karussa kaikki ryhti, ett' aina vaimoni vain mua nokasta nyhti?
HENRIETTE.
Ei suinkaan.
CHRYSALE. No mit' on se siis? Pidä sulku suulla, mua säästä vasta moiselta hupsuttelulta.
HENRIETTE.
En vihoittaa teit' aikonut, isä kulta.
CHRYSALE.
Mun sanaani täytyy täällä kaikkien kuulla.
HENRIETTE.
Niin aivan.
CHRYSALE. Mun kattoni alla ei käskijää ole muuta kuin minä.
HENRIETTE.
Sit' ei voi kumota kukaan.
CHRYSALE.
Minä olen se, minä, jok' olen perheen pää.
HENRIETTE.
Te, isä.
CHRYSALE.
Ma lapseni holhoan mieleni mukaan.
HENRIETTE.
Ah, niin.
CHRYSALE.
Itse taivas sen valtani vahvistaa.
HENRIETTE.
Ken kieltää vois sen?
CHRYSALE. Ja sen minä tahdon näyttää, ken, isä vai äitikö, täällä käskyä käyttää, ken miehen mun tyttärelleni määrätä saa.
HENRIETTE. Ah, toivettani te tuette suloisinta; en halaja muuta kuin totella käskyänne.
CHRYSALE.
Jos vaimoni mielessä vielä on vastarinta…
CLITANDRE.
Hän tulee tuolla notaarin kanssa tänne.
CHRYSALE.
Kaikk' olkaa apuna tässä.
MARTINE. Ei hätää. Mä kyllä apumieheks astun, jos rohkeutenne laskis.
Kolmas kohtaus.
Philaminte, Bélise, Armande, Trissotin, Notaari,
Chrysale, Clitandre, Henriette, Martine.
PHILAMINTE (notaarille).
Sitä rumaa tyyliä ettekö jättää raskis?
Toki tehkää sopimus kielellä sivistetyllä.
NOTAARI. Se tyyli on oiva, ja narri ma silloin oisin, jos sanaakaan ma sallisin muuttaa toisin.
BÉLISE. Mikä raakalaisuus keskellä Ranskanmaata! Mut tieteen hyväksi ettekö hyljätä saata nuo écut ja livrét, ja miinoissa, talenteissa toki merkitä myötäjäiset, ja ellei muuta, edes päivätä iduksissa ja kalendeissa?
NOTAARI. Jos suostuisin pyyntöihinne, niin vasten suuta jo naurais maar joka virkaveljeni mua.
PHILAMINTE.
Siis siihen kaikkeen saanemme mukautua.
Tähän käykää, tehkää hyvin. Me voimme alkaa.
(Huomaa Martinen.)
Ah! Kattoni alle vieläkö astua jalkaa
tuo tohtii! Kenenkä luvalla tänne hän tuodaan?
CHRYSALE.
Syy aikanaan sun kernaasti kuulla suodaan.
Nyt meill' on muuta toimena.
NOTAARI. Sepittämään välikirjaa siis. Ken on tuleva morsioksi?
PHILAMINTE.
Tämän nuoremman tyttäreni ma naitan.
NOTAARI.
Hyvä.
CHRYSALE (osoittaen Henriettea).
Niin, hänet. Hän Henriette on nimeltään.
NOTAARI.
Vai niin! Ja sulho?
PHILAMINTE (osoittaen Trissotiniä). Hän saava on puolisoksi tämän herran.
CHRYSALE (osoittaen Clitandrea). Ja minä, minä sanon, ett' yhdistyvä hän on tämän herran kanssa.
NOTAARI.
Niit' onko kaksi?
Se liikaa lie.
PHILAMINTE (notaarille). Vävyn paikalle pantavaksi herra Trissotinin ma vaadin — ei vastahankaa!
CHRYSALE.
Vävyn paikalle, sanon ma, herra Clitandre pankaa.
NOTAARI. Vaan ensin sopikaa toki keskenänne, ken todenteolla vävyks on tuleva tänne.
PHILAMINTE.
Ma sanoin jo, kuka mun tyttäreni on saava.
CHRYSALE.
Jo kuulitte, kuinka on tehtävä sopimuskaava.
NOTAARI.
Mut kumpaako sitten mun tulee totella teistä?
PHILAMINTE (Chrysalelle).
Mitä! Aiotko sinä mun mieltäni vastaan seistä?
CHRYSALE. En voi sitä sallia, että mun kultani vuoksi vain tullaan multa tytärtä kosimaan.
PHILAMINTE.
Ken tässä sitten sun kulties jälkeen juoksi?
Sepä viisaan ihanne ois, sepä tosiaan!
CHRYSALE.
Ma valinnut olen Clitandren, ja siinä piste.
PHILAMINTE (osoittaen Trissotiniä).
Ja vävyksi, katsos, kenen mun päättää pääni.
Niin tahdon, se muuks ei muutu.
CHRYSALE. Hohoo, kuink' ääni nyt onkin jyrkkä kellossa, jumaliste!
MARTINE. Toki ylimmäinen on talossa isännän sana; mies näet on vaimon pää, ei vaimo miehen.
CHRYSALE.
Niin juuri.
MARTINE. Vaikk' ajakaa heti tippurantiehen, niin kukon eellä ei saa kiekua kana.
CHRYSALE.
Ei koskaan.
MARTINE. Ja narriksi nauretaan, jos antaa mies vaimollensa vallan housuja kantaa.
CHRYSALE.
Se on totta.
MARTINE. Ja jos minä kerran miehelle menen, niin sellainen olla saa, joka näyttää, kenen on kädessä nyörit, ei joutava jänisjussi. Ja jos käyn ärhentämään, olen oikkupussi, niin kernaasti saa, jos en muuten hillitse kieltä, hän läimäyttää vähän vasten leukapieltä.
CHRYSALE.
Hyvin sanottu.
MARTINE. Herralt' ei ole tolkku pois, hän laatumiehen lapselleen toki sois.
CHRYSALE.
Niin.
MARTINE. Miksei herra Clitandrea neidille myöntää? — Mies nuori ja kaunis! Mintähden hänelle työntää tuo tietoniekka, jolta ei messu lakkaa? Hän miest' on vailla, ei mitä almanakkaa; hän reikan ja latinan laklatuksesta viis, herra Trissotinin tarvist' ei hällä siis.
CHRYSALE.
Sanos muuta.
PHILAMINTE.
Siis hälle ei saada sulkua suuhun!
MARTINE. Vain saarnastuoliin ne kelpaa, mutta ei muuhun nuo oppineet. En sellaista miestä huolis, muut kaikki vaikk' koko maailmasta kuolis. Sitä viisautta tarvis ei mennessä naimisiin, kaikk' kirjat ja kartat on siinä kaupassa liikaa; ja jos minä milloinkaan otan miehen, niin otan sellaisen, jok' ei muihin kirjoihin kiikaa kuin minuun, ei i:tä tunne, jos tulee vastaan, muut' ei tuteeraa kuin muijaansa ainoastaan.
PHILAMINTE (Chrysalelle). Joko riittää? Olenko kuullut jo kylliks asti sun tulkkias ylevää?
CHRYSALE.
Hän on puhunut totta.
PHILAMINTE. Vaan nyt suunsoitolle pääksi ma toistan, jotta mun tahtoni tapahtuva on ehdottomasti. Niin, herra Trissotin Henrietten saa. Sen sanon, sen vaadin ma, turha on vastustaa; ja sanasi jos Clitandrelle lienet velkaa, niin voithan toisen tyttäres tarjota hälle.
CHRYSALE.
Mut siinähän oiskin ratkaisu riidalle tälle.
(Henriettelle ja Clitandrelle.)
Mitä sanotte? Suostuisitteko? — Ajatelkaa.
HENRIETTE.
Oh, isä!
CLITANDRE.
Oh, herra Chrysale!
BÉLISE. Vois mieluisempi ehk' olla hänelle tarjous toinen, mutta me vaadimme, että valiosielujen lempi on kuin valo auringon puhdasta kirkkautta; vain aatemuotoinen suotu on olevaisuus, kaikk' evätty siltä alhainen ainemaisuus.
Neljäs kohtaus.
Ariste, Chrysale, Philaminte, Bélise, Henriette,
Armande, Trissotin, Notaari, Clitandre, Martine.
ARISTE. Anon anteeksi, että mun näette ilmestyvän ilon keskelle näin pahan sanoman saattajaksi; ma sain nämä kirjeet, niissä on uutista kaksi, joist' arvaan teille koituvan huolen syvän. (Philamintelle.) Tämä teille, sen asianvalvojaltanne sain. (Chrysalelle.) Ja tämä Lyonista sulle.
PHILAMINTE. Mi onnen vaihe muka olla ansaitsis syvän huolen aihe?
ARISTE.
Sitä kirjettä suvaitkaahan silmätä vain.
PHILAMINTE (lukee). "Arvoisa rouva! Olen pyytänyt lankonne, herra Aristen, toimittamaan teille tämän kirjeen, josta näette sen, mitä en ole rohjennut tulla teille suullisesti ilmoittamaan. Tuo suuri välinpitämättömyys, jolla käsittelette asioitanne, on ollut syynä siihen, että teidän valtuutettunne kirjuri ei ole minulle laisinkaan antanut ilmoitusta, ja niin olette auttamattomasti menettänyt asianne, jonka muutoin varmaankin olisitte voittanut."
CHRYSALE.
Sinä menettänyt!
PHILAMINTE.
Noin vaivut sa vasten maata!
Mua, katsos, iskut moiset ei murtaa saata.
Vähän saaos sinäkin sankarinmieltä rintaan,
joka onnen oikuille tohtii viskata kintaan.
"Laiminlyöntinne maksaa teille neljäkymmentä tuhatta écutä, ja tämän summan ynnä oikeuskulut on hovi päätöksellään tuominnut teidät maksamaan."
Oh, tuominnut! Häpeemätöntä, niin saattaa sanoa pahantekijöille.
ARISTE. Niin, hirmuista! Ilman syytä siit' ette suutu. Ois tullut kuulua jotta: "alamaisimmasti rohkenee hovi anoa täten teiltä neljäkymmentä tuhatt' écutä ja kulungit ensitilassa", eikö totta?
PHILAMINTE.
No, entä toinen?
CHRYSALE. "Kunnioitettava herra! Se ystävyys, joka kiinnittää minut arvoisaan veljeenne, saattaa minut ottamaan harrasta osaa kaikkeen mikä koskee teitä. Tiedän, että olette sijoittanut omaisuutenne herrojen Arganten ja Damonin huostaan, ja minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, että molemmat ovat tehneet samana päivänä vararikon."
Hyvä jumala! Kaikki kerralla pyyhkäisty pois!
PHILAMINTE.
Mikä kehno sielu! Pyh, mitä tää nyt ois!
Ei mikään vaihe viisaalle vammaa saata;
muun onni jos vie, oma itsensä hälle jää.
Nyt asiaan taas! Jätä huolesi, pystyyn pää.
(Osoittaen Trissotiniä.)
Hänen varansa voivat meillekin turvan taata.
TRISSOTIN.
Hyvä rouva, eihän sill' ole semmoinen hätä.
Kaikk' karsain silmin katsovat liittoa tätä,
enk' ole se mies, joka väkisin tyrkyttäytyy.
PHILAMINTE. Teill' ennen epäilystä ei ollut tuota; nyt vasta, kun iski tää kovan onnen nuoli…
TRISSOTIN. Yhä estelyitä, — viimein jo väsyä täytyy; ja ennenkuin kiusaksi käyn, toki luovun luota, en tahdo sydäntä, joka ei minusta huoli.
PHILAMINTE. Mä nään, mä nään, mit' en tahtonut tähän saakka teist' uskoa, ja mikä liioin ei kaunista teitä.
TRISSOTIN. Te nähkää vain, mitä mielitte, siit' en piittaa; kovin musertavainen mulle ei lie se taakka. Mut itseäni en herjattavaksi heitä, en salli, ett' ovea mulle ihmiset viittaa. Niin kohdeltavaksi mies minuinen liian on hyvä; ja kosk' en kelpaa, niin kumarrukseni syvä.
Viides kohtaus.
Ariste, Chrysale, Philaminte, Bélise, Armande,
Henriette, Clitandre, Notaari, Martine.
PHILAMINTE.
Hyvin toikin hän katalan kauppiassielunsa julki.
Ja filosoofista vielä hän kävi ja kulki!
CLITANDRE. Minä siitä en tosin käy, en paljon, en vähän, mut kohtalonne on mulle kuin omani kantaa. Siis suokaa, sit' anon ma, onnettomuuteen tähän mun itseni ynnä kaikkeni avuksi antaa.
PHILAMINTE. Mua liikuttaa tuo alttiutenne jalo; en estele enää, palkinnon lempenne palo on saava; niin, koska te Henrietteni kättä…
HENRIETTE.
Ei, äiti, en saata, ma olen muuttanut mieltä.
Mun täytyy jättää tahtonne täyttämättä.
CLITANDRE. Tekö multa onneni murtaisitte, nyt juuri, kun kaikki esteet vaipuvan nään sen tieltä…?
HENRIETTE. Ma tiedän, ett' omaisuutenne ei ole suuri; ja teitä kun omakseni ma toivoin ennen, niin uskoin toteutuessa toivoni sulon myös teidän saavan turvatun toimeentulon; vaan nyt, rakas ystävä, kaiken onnemme mennen, te sydämelleni olette liian kallis, ett' teidät kohtaloomme se sitoa sallis.
CLITANDRE. Joka kohtaloss' on kera teidän mull' onni myötä; mut ilman teit' elo mulle on mustaa yötä.
HENRIETTE. Ain' uskoo ja puhuu lemmen huumaus samaa, mut katumus myöhä sitten on karvas jatko. Ei siteitä helliä mikään niin väleen ratko, kuin jos elon inhat puutteet mieltä lamaa; pian molemminpuoliset syyttelyt ovella uhkaa, kun hurmiost' ei ole muuta kuin huolten tuhkaa.
ARISTE. Ja tämäkö syy siis vain on esteenä sulla, ettet voi herra Clitandren omaksi tulla?
HENRIETTE. Oi, muutoin se ois mun toivoni ainoa määrä, mua liian suuri lempi vain estää siitä.
ARISTE. Siis vapaasti vain hänen käteensä kätesi liitä. Tuho-uutinen, jonka ma toin, se olikin väärä, vain pieni ylläkkö, viaton sotajuoni, jota teidän lempenne hyväksi tahdoin käyttää. (Philamintelle.) Myös teille, kälyni, mun teki mieli näyttää, mikä tuon filosoofin ol' oikea pohjasuoni.
CHRYSALE.
No, luojan kiitos!
PHILAMINTE.
Ilon se mieleeni nostaa,
ett' on tuo kehno nyt saava happamen naaman.
Tuot' alhaista ahneutt' ei vois paremmin kostaa.
Niin komeat häät hänen pitää nyt nähdä saaman.
CHRYSALE (Clitandrelle).
Niin, te hänet saitte, sen sanoin jo edeltäpäin.
ARMANDE (Philamintelle).
Siis heidän onnelleen minut uhraatte näin.
PHILAMINTE. Ei uhrata sua, sa parhaimman valikoit; on sulla filosofia, sen turvin voit sa tyynnä katsoa, kuinka he toisensa saavat.
BÉLISE.
Kun raukan ei rinnass' ois vain pahemmat haavat!
Epätoivon vimmassa monikin onneton nai, ken
sitä sitten katua saa elonikänsä kaiken.
CHRYSALE (notaarille). Nyt siitä jatkakaa, mihin jäitte äsken, ja sopimus tehkää, niinkuin ma säädän ja käsken.