ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Rouva Pernelle, Elmire, Mariane, Cléante, Damis, Dorine, Flipote.
ROUVA PERNELLE.
Flipote, tule, mennään, että mä heistä erkeen.
ELMIRE.
Te riennätte niin, että tuskin seurata kerkeen.
ROUVA PERNELLE. Ei, miniä hyvä, ei pidä enää tulla, mua suotta on kohdella moisella kursaelulla.
ELMIRE.
Ma teen toki velvollisuuteni teihin nähden.
Mut menette niin kovin äkkiä, — minkä tähden?
ROUVA PERNELLE. Siks, etten voi tätä menoa nähdä enää. Ei mulle mieliksi tääll' ole koskaan kukaan. Niin, mustan mielen te mulle annatte mukaan, minä teitä neuvon, ja kaikessa tehdään tenää, kaikk' inttää ja ivaa, suurena suu kuin ovi; tämä totisesti on oikea Hölylän hovi.
DORINE. Jos…
ROUVA PERNELLE. Kuulkaas, te olette toimessa kamaripiian, vähän liian suulas ja myös vähän nokkava liian; joka paikkaan teidän on oltava paras tulkki.
DAMIS.
Mut…
ROUVA PERNELLE. Poikaseni, sin' olet tyhmä nulkki, isoäitis sulle sen sanoo, se mielees paina. Sadat kerrat isääs jo varoitin ennakolta, sinust' ett' on tulossa täys epäkelpo, jolta hän palkaksi saa vain harmia aina ja aina.
MARIANE.
Minä luulen…
ROUVA PERNELLE. Oh, varjele! Siinä on sisko-tuppu, niin viaton ja kaino kuin kukan nuppu; mut suuret kalat ne kutee tyynessä veessä, ja toist' ovat takana tapasi, toista eessä.
ELMIRE.
Mut, anoppi…
ROUVA PERNELLE. Miniä, anteeksi puheeni avoin! Tuo käytös sopimatonta on kaikin tavoin. Esimerkkinä hyvänä teidän ois oltava toki, niin lasten äiti-vainaa ain' olla koki. Te olette liian tuhlaava — puku ja kuosi kuin prinsessalla, minä en moista suosi. Noin hepeneiss' ei tarvis sen heilua, jolla vain oman miehensä mieliksi on halu olla.
CLÉANTE.
Mut eiköhän…
ROUVA PERNELLE. Te, hänen veljensä, herra hyvä, kaikk' arvo ja kunnia teille ja kiintymys syvä, mut poikani sijassa, jos minä lankonne oisin, tämän viimeisen vierailunne ma olleen soisin. Teilt' alituista viisaussaarnaa riittää, jota kelpo ihmisen liioin ei kestä kiittää. Puhun hieman suoraan, se, nähkääs, on luonto mulla, mit' on sydämellä, sen annan ma suusta tulla.
DAMIS.
Tuo herra Tartuffe, hän sentään on onnen puulla…
ROUVA PERNELLE. Hän on hurskas mies, jota sopii ja tulee kuulla; en enää närkästymättä olla malta, kun hän saa moitetta moiselta tolvanalta.
DAMIS. Vai sietää peliä pitäis sen kaksinaaman, tääll' isännöidä vai hänen pitäis saaman, meill' ettei pienintä huvia olla vois, jos tuo hyvä herra siihen ei lupaa sois?
DORINE. Jos pitäis uskoa, mitä hän saarnaa ja haastaa, niin kaikk' ois silloin rikosta, synnin saastaa; se tuomari maar viat etsii ja tuomita tietää.
ROUVA PERNELLE.
Ja mitä hän tuomitsee, se tuomion sietää.
Hän taivaan tielle teitä ohjata koittaa.
Hänt' osatkaa, kuten poikani, kunnioittaa.
DAMIS. Ei, isoäiti. Ei isä, ei mikään muu mua inhomasta voi estää kehnoa moista. En puhuis totta silloin, jos puhuisin toista. Hänen vehkeistään ihan mieleni vimmastuu. Tämä ei mene tältään, ennustan, että kerran viel' isken yhteen kanssa sen kärkkyherran.
DORINE. On, totta vie, sekin nähtävä, onpa vainen, ett' ylinnä kukkuu mokoma kulkulainen. Ei mieronkierroll' ollut jalassa kenkää, kun tänne saapui, tuskin ryysyjä päällä, ja nytkös osaa olla herrana täällä, vain käy ja morkkaa ja käskee: tulkaa, menkää!
ROUVA PERNELLE. Oh, taivas nähköön, paremmin tääll' ois laita, jos sais hänen hurskaat neuvonsa kaikkea kaita.
DORINE. Hänen kuvailette te olevan pyhiä miehiä, mut uskokaa, hän on ulkokullattu liehijä.
ROUVA PERNELLE.
Sitä suuta!
DORINE. En heihin, en herraan, en heitukkaan, minä luottais, ennen kuin hyvät takuut saan.
ROUVA PERNELLE. En tunne palvelijaa, mitä lienee maata, mut hurskas mies on isäntä, sen voin taata. Te kannatte vihaa ja kaunaa, sen kyllä arvaan, kun totuuden teille hän sanoo suoran ja karvaan. Sydän häll' on kiivas kaikkea syntiä vastaan ja altis taivaan käskylle ainoastaan.
DORINE.
Niin, mutta miks ei hän enää sallisi tulla
ja käydä meillä ihmisten vierailulla?
Talon ystävät silläkö nostavat taivaan vihan,
kun siitä hän pauhaa kuin pahailma ihan?
Niin, meidän kesken, mikähän tuo sen tuulen?
(Osoittaen Elmireä.)
Hän on mustasukkainen rouvan vuoksi, ma luulen.
ROUVA PERNELLE. Oh, vaiti, ja punnitkaa vähän puheitanne. Ei nuhtele yksin hän noita vierailujanne: tuo häly ja touhu, mi seuraa pitoja niitä, jonot vaunujen, jott' ei portilla tilaa riitä, ja lakeijaparvien laverrus huonon maineen jo nostaa, saa joka naapuri puheenaineen. Ei pahaan menoon ne lie tosin syynä muuhun, mut eduksi ei ole joutua ihmisten suuhun.
CLÉANTE. Vaan millä mielitte ihmisten juorut estää? Se liian tukalaa olis sentään kestää, jos ei muka enää joutavan juorun vuoksi nyt tohtis tulla ystävä ystävän luoksi. Ja entäpä jos kuka suostuisi siihen pakkoon, muka silläkö saisi hän kielijät juorulakkoon? Ei, kaikkialta parjaajan nuoli noutaa. Siit' emme huoli, mit' ilkeät kielet hokee; on siinä kyllin, ett' oikein elää kokee, ja kielikellot kernaasti juoruta joutaa.
DORINE. Me Daphne rouvaa ja myös hänen pikku miestään kai kiittää saamme, meistä jos kieltä piestään. Ne, jotk' ovat itse enimmin nauretuita, ne ensimmäisinä morkkaamassa on muita. Jos missä vähänkin varjoa vainutaan, hetikohta silloin kulkuset kuulumaan, isoll' ilolla pannaan liikkeelle kaunis juttu, niin ovelasti, ett' uskoo outo ja tuttu. He muille herjaksi kaikk' omat mustat syytää, oman kunniansa he sillä korjata pyytää, kuvitellen, että kun kaikk' ovat samaa karvaa, ei heitä muut sen kirjavammiksi arvaa, tai että on toisia, joille he osan lainaa sitä julkista paheksuntaa, mi heitä painaa.
ROUVA PERNELLE.
Ei muuksi muuttaa voi sitä jaarittelunne.
Ken neiti Oranten hurskautta ei tunne!
Ei taivasta hetkeksikään hän mielestä jätä,
ja paheksuvan kovin kuuluu menoa tätä.
DORINE. Esimerkki verraton, siinä on yksi hyvä! Hän elää todella julman jumalisesti; vaan vast' on vanhuuden lahja se hurskaus syvä, hän siveä on, mut jotenkin happamesti. Niin kauan kuin ihailijoita hän saamaan pystyi, siit' edustansa hän nautti sen minkä ehti; vaan nyt, kun kukast' on jäljellä kuiva lehti, hän maailmaan, kuten häneen se, ikävystyi, ja viisaan neitseen huntuun ja hurskauteen loput verhosi kauneutensa kauhtuneen. Noin aina ne naikkoset luopuvat kiemailustaan, se koskee, kun kavaljeerit karkaa heiltä, ja hyljätyillä ei lohtuna mieleen mustaan ole muu kuin luopua pois muka maailman teiltä. Ja kelpaa kuunnella moista hurskasta naista: alas pannaan kaikki, ei armoa minkäänlaista. Jok' ainoan elämä ankaran moitteen saa, ei kristityn mieli, vaan kateus kannustaa, he huvituksista noista nyt muita soimaa, kun itselle enää ei suo ikä niihin voimaa.
ROUVA PERNELLE. Kai teist' on mairetta kuulla, miniä kulta, tuo loru! Ei saa sananvuoroa kukaan muu; tääll' ylinnä soi tuon mamselin suulas suu, vaan nyt sanan saatte kuulla te myöskin multa. Oli viisain työ, min poikani tehdä voi, tuon hurskaan miehen tänne kun turvaan toi; hänet taivas tykönne ohjasi, tarpeen teille opas onkin, neuvoja sieluille eksyneille. Te kuulkaa häntä, jos toivotte pelastusta, ei sano hän mustaksi muuta kuin mikä on musta. Nuo kaikki seuranne, kutsunne, kuhertelunne — pahan hengen paulaa ettekö niissä tunne? Vai kuuluuko koskaan siellä hurskasta sanaa? Vain loru ja laulu ja nauru ja nalja ja pila ja naapurin parjaus — sillä on parhain tila, saa toiset ja molemmat pesunsa peräkanaa. Ne seuran vietot on sitä mylläkkää, ett' oikean ihmisen siit' ihan sekoo pää; typötyhjästä riittää lorua loputtomasti, niin muuan oppinut sanoikin sattuvasti: se on kuin ilmeinen Paapelin torni ikään: kova paapatus, josta ei ota selkoa mikään. Ja mainitakseni, mist' oli siihen syyn… (Osoittaen Cléantea.) Kas vaan, tuo herra turvaa jo virnistelyyn! Oh, naurakaa vain omia narrejanne! (Elmirelle.) Niin, hyvästi, miniä! En sano enempää. Ei toiste käymään yllytä käynti tää, enk' ensi hopussa tänne jalkaani panne. (Antaa Flipotelle korvapuustin.) Hoi, senkin älliö, hereille tollistelulta! Minä, surma olkoon, kuumennan korvat sulta! Mars matkaan, lääppä!
Toinen kohtaus.
Cléante, Dorine.
CLÉANTE. En uskalla mukaan mennä, ei takeita, ettei taaskin kimppuuni lennä tuo kelpo mummo!
DORINE. Oh, vahinko vallan suuri, ettei ole kuulemassa hän tuota juuri, hän käskis teidän tietää, mikä on mikä, ja mummotella niitä, joill' on se ikä.
CLÉANTE. Niin turhast' en tulistuvaksi ois luulla voinut, ja onpas tuo Tartuffe hänet haltioinut!
DORINE. Oh, pojalleen hän ei vedä lainkaan vertaa. Hänet nähkää, niin sanotte: villimpi viittä kertaa! Niin toimen mies, kun mellakat maata raasti, niin ruhtinastaan palveli urhokkaasti; mut on kuin päästä pehmeä siitä saakka, kuin hullitsi hänet Tartuffe, tuo talomme taakka. Nyt hokee veljekseen sitä tulokasta, niin hellii kuin kuunaan ei äitiä, vaimoa, lasta. Ei siltä uskotultaan hän mitään salaa, hän kaikki tekee vain hänen neuvonsa mukaan, hän myötään häntä suukostelee ja halaa, ei omalle kullalleen ois hellempi kukaan. Vie ensimmäisenä pöytään, ilolla katsoin, kun toinen ruokaa ruhtoo kuin kuusin vatsoin; palat parhaat hälle kaikesta pistää ja kastaa, joka röyhtäisyyn "Jumal' avuksi!" aina hän vastaa. Hänt' ihantelee ihan hassuna, silmin sokein, pyhän sankarinsa puheita aina hokein, sen joka temppua ihmetyöksi hän luulee, joka sanassa suuria ilmestyksiä kuulee. Ja toinen, hölmönsä tuntien, tietää kyllä hänet hämmentää jos milläkin häikäisyllä. Hän hoitaa säkkinsä täyteen hurskaalla suulla, ja nuhteita hältä saamme me kaikki kuulla, ja kimppuun, samoja saarnoja täynnä suu, hänen passari-tolvanansakin tuppautuu. Hän meille silmät pystyssä saarnaa ja pauhaa, luo tuleen, min tapaa korua, pitsiä, nauhaa. Nenäliinan kun taannoin rukouskirjasta keksi se kelmi, hän sieppasi sen, heti rikki raastain, ja selitti meille synniksi hirmuiseksi Pyhät aarteet sotkea noin kera saatanan saastain.
Kolmas kohtaus.
ELMIRE, MARIANE, DAMIS, CLÉANTE, DORINE.
ELMIRE (Cléantelle).
Te miekkonen, joka säästyitte kuulemasta
sitä porttisaarnaa, se oli jotain vasta!
Näin mieheni tulleen, mutta en tavannut vielä.
Menen huoneeseeni ja odotan häntä siellä.
CLÉANTE. Jään tänne vartomaan minä kiireen tähden, sanon hyvää huomenta vain ja sitten lähden.
Neljäs kohtaus.
Cléante, Damis, Dorine.
DAMIS.
Vähän ettekö puhuis samalla siskoni häistä?
Tartuffe on välissä kai salavehkeilyllä,
niit' ei isä muuten niin yhä siirrä ja väistä.
Miten läheltä mua se koskee, tiedätte kyllä;
Ei sisartani voi lempiä tulisemmin
Valère, kuin hänen sisartaan minä lemmin,
ja jos…
DORINE.
Hän tulee.
Viides kohtaus.
Orgon, Cléante, Dorine.
ORGON.
Hyvää huomenta, lanko!
CLÉANTE.
Olin lähdössä; iloitsen terveenä palaamasta.
Kevät siellä maalla kai oli alulla vasta.
ORGON.
Dorine…
(Cléantelle.)
Rakas lankoni, pahaksi älkää panko,
jos huolesta päästäkseni, kun matkalta palaan,
kotikuulumiset ma ensiksi kuulla halaan.
(Dorinelle.)
Miten näinä kahtena päivänä täällä on voitu?
Hyvin onko kaikki? Mitä on askaroitu?
DORINE. Koko toisen päivää rouvalla, iltaan asti, oli kuume ja päänkipu ahdisti ankarasti.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE. Jalo, kiitos, on hällä jaksu: hän on punaposkinen, pullea, pulska ja paksu.
ORGON.
Mies parka!
DORINE. Rouva ei illallist' atrioinut, ei ruoan palaa suuhunsa ottaa voinut, päänkivusta kärsi niin, yhä kiihtyneestä.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE. Söi yksin, rouvankin eestä; pari peltopyytä hän hurskaasti poskeen pisti, ja puoli lampaanreittä, ja kätensä risti.
ORGON.
Mies parka!
DORINE. Uneen ummistumatta luomen sai rouva hereillä olla, mink' yötä kesti; hänet kuumeen puuskat nukahtamasta esti; piti ääressä valvoa, kunnes valkeni huomen.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE. Uni maanitti makeasti, meni pöydästä kamariinsa hän kapperasti, ja alle peiton lämpöisen pötkähti heti, ja rauhass' aamuun asti siin' unta veti.
ORGON.
Mies parka!
DORINE. Vihdoin rouva, neuvoomme luottain, jo suostui ja antoi lääkärin iskeä suonta; se auttoi, helpotusta koht' ikään tuottain.
ORGON.
Entä Tartuffe?
DORINE. Kuin sankari haarniskoitui joka tuskaa torjumaan, joka häijyn juonta, ja verenhukan sijaan, mi rouvalle koitui, joi aamiaiseksi viiniä tuopin verran.
ORGON.
Mies parka!
DORINE. Nyt kumpaisenkin on vointi hyvä; ja rouvalle virkkaa saan, mikä riemu syvä hänen toipumisestaan liikutti mieltä herran.
Kuudes kohtaus.
Orgon, Cléante.
CLÉANTE. Päin naamaa, lanko, teitä hän nauraa ihan, ja älköön virikkeenä se olko vihan, jos suoraan sanon: se aivan on ansion mukaan. Moist' onko päähänpistoa kuullut kukaan? Noin kuinka voi mies mokoma viehättää, ett' unhoon kaikki muu hänen tähtensä jää, ett' ensin saa tuo kulkuri suojelunne, ja nyt ihan olette…?
ORGON.
Seis, hyvä lanko, seis!
Te puhutte miehestä, jota te ette tunne.
CLÉANTE.
No ehkäpä en; lisätieto ei vikaan veis.
Mut kyllä jo nähdä voi, mitä mies on maata.
ORGON. Hänet tuntisittepa, lanko, ois ilonne suuri, siit' ihastuksenne ei vois ikinä laata. Hän on mies, joka… niin, hän on mies… ah!… mies… niin juuri. Ken kuulee häntä, sen sieluss' on rauha syvä, vain savua sille on kaikki maallinen hyvä. Hänen neuvomanaan olen kuin uus ihminen ikään, on sieluni vapaa, ei kiedo kiintymys mikään; kaikk' auttoi kirvoittamaan hän suhteet ja siteet; veli, lapsi, äiti, vaimo jos multa kuolis, tuon vertaa en totisesti ma siitä huolis.
CLÉANTE.
Oh, siinäpä inhimilliset mielipiteet!
ORGON. Josp' oisitte nähnyt tuttavuutemme alun, tekin saanut oisitte kai saman hartaan halun. Joka päivä kirkossa lankesi polvilleen mua vastapäätä hän, vaipuen hartauteen. Niin palavasti hän rukoili, että se johti koko seurakunnan huomion häntä kohti, löi rintoihinsa, huokasi, kyynelehti, ja lattian paatta suuteli, minkä ehti; ja pois kun läksin, hän ovelle riensi, että siin' ojentaa vois mulle hän pyhää vettä. Sain palvelijalta, jok' elää herransa lailla, ma kuulla, kuka hän on, miten varoja vailla, ja annoin rahaa hälle; mut siitä ois osan aina hän, vähään tyytyen, torjunut pois. "Se on ihan liikaa", sanoi hän, "puolet riittää. Avust' ansaitsemattomasta mun suokaa kiittää." Ja kun en ota takaisin, kun on kieltoni vakaa, hän menee ja silmäini eessä ne köyhille jakaa. Minut taivas johdatti niin hänet talooni tuomaan, ja menestyvän siit' asti sen selvään huomaan. Viat kaikki hän korjaa, niin, jopa vaimooni nähden ylen huolehtivainen on, hyvän maineemme tähden, heti varoittaa, jos ihastelee muut herrat, mua mustasukkaisempi on viidet verrat. Mut ette uskois sit' intoa, hyveen voimaa! Ihan vähimmästäkin hänt' omatunto soimaa, joka rahtu masentaa hänet maahan asti; sitä pahaa katui taannoinkin katkerasti, kun rukoillessaan nappasi kirpun hihasta, eik' ollut tappaissaan sitä vapaa vihasta.
CLÉANTE.
Jo todentotta on järkenne saanut potkun.
Vai teettekö lorulla tuolla minusta pilaa?
Mikä oikein on tarkoituksena moisen sotkun?
ORGON. Hyvä lanko, tuo kuuluu kieltäjän ivailulta; paha kyllä, se henki teissä on saanut tilaa. Mont' olette varoitusta jo kuullut multa, voi siitä tulla teille viel' ikävä juttu.
CLÉANTE. Tuo teidän kaltaistenne on virsi tuttu; ois kaikkein oltava sokeita samalla lailla, olet kieltäjä kohta, jos et ole silmiä vailla; ja jollet tunnusta jos mitä hurskailijoita, et mitään pyhää usko, et kunnioita. Suott' ennustelette, mulle ei vaara käkee, minä puheeni tiedän, ja taivas mieleni näkee. Noit' ilveilijöitänne en minä liioin suosi, tekohurskailla kuin tekouljaill' on yksi kuosi: kuten ei tosiuljaita, joita kunnia johtaa, suursuiden kerskailijoiden joukossa kohtaa, tosihurskaskaan, johon tulee katseensa kääntää, ei ole, ken huitoo ja hurskaaksi naamaa vääntää. Siin' ettekö mitään eroa huomata saata: tekopyhyys ja hurskaus, onko ne samaa maata? Saman todistuksenko aiotte niistä tuoda, saman arvon naamiolle kuin kasvoille suoda, ja teeskelyn ja suoruuden panna rinnan, näön todeksi uskoa, ytimeks ulkopinnan, sen ihmiseksi, mi varjo on ainoastaan, ja vaihtaa rahan oikean väärää vastaan? On eninten ihmisten hiukan kummasti laita, on määrä ja kohtuus heille outoja maita. Ei riitä järjen piirissä kyllin tilaa, joka askeleella he astuu yli sen rajain, ja asian parhaankin moni usein pilaa sitä liioitellen ja suunnattomiin sen ajain. Näen, ett' on paikallaan tämä pikku lisä.
ORGON. Niin, ylimmäinen te olette oppi-isä; teill' on koko maailman tieto kukkurapäinen, te yksin olette viisas ja ymmärtäväinen, tämän ajan oraakkeli, Cato, ja paitsi teitä muu ihmiskunta on pelkkiä tyhmyreitä.
CLÉANTE. En kyll' ole oppi-isä mä ylimmäinen, ja maailman tieto ei mull' ole kukkurapäinen, mut tällä tiedollani se mull' on selko, ett' erotan suorasta väärän, se vaisto ja tunto. Ja niinkuin minust' ei mikään sankarikunto ole korkeampi kuin tosi jumalanpelko, ei mikään maailmassa niin kaunis ja jalo kuin oikean hurskauden pyhä hehku ja palo, niin mikään ei tunnu enemmän inhotulta kuin teeskennellyn hurskauden ulkokulta, tuo uskon toitotus, julkea silmänkääntö, tuo petturein pyhänpilkkainen naamanvääntö, joka rankaisematta pitää peliä sillä, mitä ylintä on ja pyhintä ihmisillä, nuo hartaat, joilla on mielessä voitonhalu ja jumalisuus vain ammatti, kaupankalu, jotk' arvoja saadakseen sekä luottoa muilta käy hurskain elein ja näyttäen hurmatuilta, nuo hartaat, sanon ma, jotka niin intomieliä oman etunsa perään juoksevat taivaan tiellä, nuo, joiden on rukous keinoa, kerjäämistä ja maailmankieltämys hovissa kärkkymistä; pyhin intoinensa he hellivät himoja lihan, ovat luihut ja viekkaat, hautojat koston ja vihan, ja tuhoksi muille he julkeat juonensa käärii vanhurskauden vaippaan ja taivaan nimessä häärii, sitä vaarallisempina, kun he iskeä koittaa juur' aseilla, joita jokainen kunnioittaa, kun kiihko, josta he vielä kiitosta saavat, lyö vihityllä veitsellä murhahaavat. Tekopyhiä noita on montakin nähdä saatu, mut helppo tuntea hurskas on mielenlaatu; ja aika tääkin kyll' esimerkkejä tarjoo, joit' ihailla tulee, joita ei vilppi varjoo. Mitä todistaa Ariston ja mitä Clitandre, Oronte ja Alcidamas, Polydore, Periandre? Ei kenkään kiellä, ett' on elo hurskas heillä, vaan hurskauttaan ei huuda he turuilla, teillä, ei täytä ylpeys silmitön heit' yli partaan, on hyvyys ja lempeys sävynä mielen hartaan; ain' eivät moiti, kuink' elää ja tekee toiset, omahyväisyyttä heist' ovat moitteet moiset, vaan jättäen saarnailut sanasankareille ovat elämällään ojennukseksi meille; heti eivät tuomitse luuloista, huhuiluista, ja ennen hyvää kuin pahaa uskovat muista; vale heille on vieras ja vilppi ja mieli väärä, vain oikein elää ainoa silmämäärä; ei koskaan vihaa syydä he syntistä vastaan, he itse syntiä vihaavat ainoastaan, eik' enemmän puuhaa ja paahaa taivaan takia kuin saa, jos noudattaa sen sanaa ja lakia. Kas sellaisiin minä katselen ihailulla, he ansaitsevat esikuviksi todella tulla. On toista maata, ma sanon, tuo ystävänne, kovin herkästi uskoen hurskaaks ylistämänne; tekopyhimys teitä on peijannut ovelasti.
ORGON.
Rakas lanko, joko te pääsitte päähän asti?
CLÉANTE.
Jo.
ORGON.
Nöyrin palvelijanne!
CLÉANTE.
Vain sana yksi!
Tämä kiista sikseen. Valèren aiotte kai
vävyks ottaa; hänhän jo sananne siitä sai?
ORGON.
Niin.
CLÉANTE.
Kuulin jo hääpäivänkin päätetyksi.
ORGON.
Se on totta.
CLÉANTE.
Miks sitten viivyttää sitä vielä?
ORGON.
En tiedä.
CLÉANTE.
Vai ehkä toiset tuumat on tiellä?
ORGON.
Kenties.
CLÉANTE.
Mut ettehän sanaanne aio syödä?
ORGON.
Sitä en ole sanonut.
CLÉANTE. Teille ei esteet mitkään pane pakkoa lupaustanne laimin lyödä.
ORGON.
Saa nähdä.
CLÉANTE.
Siinäpä kierrellä kestää pitkään!
Valèren puolesta tietoa selvää anon.
ORGON.
Niin, taivaan kiitos!
CLÉANTE.
Vaan mitä hälle ma sanon?
ORGON.
Mitä mielitte vain.
CLÉANTE.
Minä teidän mieltänne kysyn.
Miten teette? Se tieto on tarpeen.
ORGON. Ma siinä pysyn, mitä taivas tahtoo.
CLÉANTE.
Mut älkäämme kimmurrelko.
Luja onko vai ei sana annettu? Suokaa selko.
ORGON.
Hyvästi!
CLÉANTE (yksin). Vaara nyt nuorten liitolla kai on, ja varoittaa Valèrea siitä ma aion.