Tartuffe: Viisinäytöksinen huvinäytelmä

by Molière

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Orgon, Mariane.

ORGON.
Mariane!

MARIANE.
Isä!

ORGON. Tulehan, että mä kanssas saan vähän puhella kahden.

MARIANE (Orgonille, joka kurkistaa erääseen sivuhuoneeseen).
Mit' etsitte?

ORGON. Katson vaan, ett' urkkimass' ei meit' ole kuulija mikään; tämä pikku kolkka on siihen kuin tehty ikään. Kas niin, hyv' on. Mariane, iloll' isäsi ain' on sun alttiin luontos nähnyt, sun mieles kainon, ja rakkautt' aina sa myös olet saanut multa.

MARIANE.
Niin kiitollinen minä siit' olen, isä kulta.

ORGON. Hyvin sanottu, lapsi, ja niin sinun tulee koittaa mun mieltäni noudattain sitä vastakin voittaa.

MARIANE.
Se on korkein toivoni, ainoa, mitä mä anon.

ORGON.
Hyvä! Kuule, mik' on Tartuffestä mieli sulla?

MARIANE.
Mitä? Mullako?

ORGON.
Niin, puhu mielellä punnitulla.

MARIANE.
Voi, niinkuin tahdotte vaan, niin kai minä sanon.

Toinen kohtaus.

Orgon, Mariane, Dorine (tulee hiljaa ja asettuu
Orgonin taakse toisten huomaamatta).

ORGON. Puhut järkevästi… No niin, sano siis, ett' on häll' aateluus avun kaiken ja ansion, ett' on hän mieleen sulle, ett' onnesi ois, hänet jos isäs sulle mieheksi valikois. No..?

MARIANE (vetäytyy säpsähtäen taapäin).
Oh!

ORGON.
Mitä?

MARIANE.
Kuinka?

ORGON.
Häh?

MARIANE.
Kai minut petti kuulo?

ORGON.
Miten niin?

MARIANE.
Ken pitäis mun…? Kenest' on teillä se luulo?
Ken mulle on mieleen, ja ken muka onneni ois,
hänet jos isä mulle mieheksi valikois?

ORGON.
Tartuffe.

MARIANE.
Ei, ei, minä vannon, se ei ole niin.
Mua miksi moisiin vaaditte valheisiin?

ORGON.
Vaan minä sen tahdon, ja myös tosi tuleva siit' on.
Olen päättänyt niin, ja sulle se päätös riittää.

MARIANE.
Mitä, isä, te tahdotte…?

ORGON.
Siteillä avioliiton
Tartuffen perheeseeni ma tahdon liittää.
Hän on tuleva miehes, se päätös ei siitään muutu.
Ja myös oma mielesi…
(Huomaa Dorinen.)
Mitä te teette täällä?
Hyvä mamseli, olette uteliaalla päällä,
te valvotte, ettei kuuntelijoita puutu.

DORINE.
Niin, totta maar, se jo juoruna on kuin onkin.
Lie arvanneet sen, tai vihin saaneet jonkin.
Vaan kun minä kuulin naimatuumista noista,
niin nauroin, ett' uskotaanpa jos jonkinmoista.

ORGON.
Vai on se mahdoton uskoa?

DORINE.
Onpa vaankin.
On, vaikka uskotelkaa sit' omalla suulla.

ORGON.
On mulla keino, jotta viel' uskotaankin.

DORINE.
No kylläpä teiltä saa somat kaskut kuulla.

ORGON.
Koht' ikään saatte katsoa, onko se kasku.

DORINE.
Hui hai!

ORGON.
Niin, lapsi, on kaukana leikinlasku.

DORINE.
Hänt' älkää uskoko, ei ole siinä perää.
Hän narraa.

ORGON.
Kuulkaa, te…!

DORINE. Vikurteluista viis, ei uskota teitä.

ORGON.
Jo viimein vihani herää.

DORINE. No niin, sen pahempi teille, me uskomme siis. Tekö, herra, jolla on muoto niin viisas ja vakaa, joka haastatte moisen muhkean parran takaa, tekö olisitte niin hupsu, te…?

ORGON.
Kuulkaas vähän:
te tuppaudutte täällä tuohon ja tähän.
Minä vapauksia noita en lainkaan kiitä.

DORINE.
Mut puhelkaamme nyt kiihottumatta siitä.
Teilt' ihmistunto ei kai ihan tuuleen menne?
Ei huostaan hurskailijain sovi tyttärenne;
heill' aattelemista on kai toki aivan toista.
Ja miksi te oikein puuhaatte liittoa moista?
Te, varakas mies! Ja mennä ja kerjäläinen
vävyks ottaa!

ORGON. Vait! Jos on köyhä hän kukkarolta, sitä rikkaamp' on tosi arvolta, ansiolta. Se köyhyys, se hälle on kunnia kukkurapäinen, on jalompi loistoa maallisten mahtajain; hän omaisuutensa menetti siksi vain, ett' ajallisist' ei antautunut hän huoleen, vaan käänsi kaiken halunsa taivaan puoleen. Mut ahdingosta ma nyt hänet autan jälleen ja palaamaan taas tilalle perimälleen. Sukukartano kuulu hällä on ollut kerta, ja itse hän, vaikka nyt köyhä, on aatelisverta.

DORINE. Niin kai, niin itse hän sanoo; mut turhuus tuopa on toista kuin jumalisuus, on välillä juopa. Sen, jolla on pyrkimyksenä elämä pyhä, ei nimi ja suku suur' ole suussa yhä; eik' yhteen soinnu kristityn nöyrä mieli ja moinen kunnianpyynti ja kerskukieli. Paras rehenteleekin! Mutta te pahastutte; siis sinään se aateli, vaan mitä otaksutte hänest' itsestään? Ihan tyynnäkö vaan noin tuostaan tytön moisen uskotte tuollaisen miehen huostaan? Ois syy vähän miettiä, mikä on soveliasta, ja mikä on seuraus liitosta mokomasta. Se leikkimistä on neitosen kunnialla, jos noin hänet naitetaan pakon, uhkan alla; ja tuleeko naisesta puoliso nuhteeton, on siinä, ken mieheks suodaan ja minkämoinen; ja monikin, jolla on otsassa sarvi ja toinen, on syypää itse, jos vaimo on se, mikä on. Ei uskollinen ole helppo olla sen naisen, joka herrakseen saa miehen muutamanlaisen; ja tyttärensä jos pakolla naittaa, niin vastuu isän päähän lankee, jos tytär harhaan astuu. Vähän miettikää, mikä kosto tuumaanne kohtaa.

ORGON.
Te vai mua neuvotte siis, miten lastani johtaa!

DORINE.
Ois niitä neuvoja vain paras teidän noutaa.

ORGON. Sitä lorua, lapseni, kuunnelkoon, joka joutaa. Oma isäsi sun etus parhaiten katsoo kai. Valère sua multa pyysi ja sanani sai; mut hällä on, sanovat, pelaajan taipumusta, sitäpaitsi epäilen vapaa-ajattelusta. En muista kirkossa koskaan nähneeni vielä.

DORINE. Ja silloinko juuri, kuin te, piti olla siellä, kuten nuo, jotk' itsensä sinne vain näytteille vie?

ORGON. Hyvin tarpeen tietää teidän mielenne lie! Niin, vaan tuo toinen taivaan on valituita, se aarre arvokkaampi on kaikkia muita. Mitä ikinä halaat, se avioliitto tarjoo, se iloa, suloa tiukkuu, sit' armo varjoo. Siin' elätte kahden hurskaassa lemmessänne kuin lapset, kuin turturikyyhkyt te keskenänne; ei milloinkaan riko riita sen kirkasta rauhaa, ja hän sun mieltäs noutaa kuin karitsa nauhaa.

DORINE.
Niin, narrin nauhoissa hän hänet vielä käyttää.

ORGON.
Mitä julkenette!

DORINE.
Niin, siltä se ylkä näyttää.
Ei auta moisen vaikutusvaltaa vastaan,
vaikk' on miten arka lapsenne kunniastaan.

ORGON. Nyt vaietkaa, mua älkää häiritkö enää, ja minne ei tarvita, älkää pistäkö nenää.

DORINE (keskeyttäen hänet aina, kun hän kääntyy puhumaan tyttärelleen).
Minä en ole muuta kuin pitänyt herrani puolta.

ORGON.
Hyv' olkaa ja laatkaa; se aivan on liikaa huolta.

DORINE.
Jos teistä ei pidettäis…

ORGON.
Minust' ei saa pitää.

DORINE
Pidän sittenkin, sille ei kieltonne mahda mitään.

ORGON.
Uh!

DORINE. Maineenne mulle on kallis, ja siks en anna sitä kaikkien naurulle teidän alttiiksi panna.

ORGON.
Te ette vaikene!

DORINE. Ei voi tuntoni myöntää, ett' antaisin teidän lapsenne turmaan työntää.

ORGON.
Vait, käärme, eikö sult' ikinä sulkeu suu…?

DORINE.
Oh, jumalinenko noin kovin julmistuu?

ORGON. Niin, sappeni kuohuu, kun kuulen lorua moista; ja nyt suu poikki, äl' odota sanaa toista!

DORINE.
Sama se, mut on aatella silti mun vapaa valta.

ORGON. Saat aatella kernaasti, vaan kitas pitää malta, tai muuten ma… Riittää… (Marianelle.) Kaikk' olen viisaan lailla jo punninnut.

DORINE (itsekseen). Tämä kiusa, kun ei pidä saaman nyt puhua!

ORGON.
Vaikka teikarin muotoa vailla,
Tartuffe on mies…

DORINE.
Ah herttaisuutta sen naaman!

ORGON. Johon ilman mieltymystäkin varmaan vaalis jo sattuis, kaikki kun muut avut…

DORINE (itsekseen).
Onpa saalis!

(Orgon kääntyy Dorineen päin, kuuntelee käsivarret
ristissä ja katsoo häntä silmiin.)

Minä neitinä kostamatta en vaan sitä sietäis, jos miehelään minut vasten mieltäni vietäis; ja oppia sais se mies pian aika lailla, ettei ole siihen vaimo valttia vailla.

ORGON.
Ihan turhaks siis minä kieltoni huomaan jääneen.

DORINE.
Minä en puhu teille, suututte suotta syyttä.

ORGON.
Mitä se oli sitten?

DORINE.
Minä vain aattelin ääneen.

ORGON (syrjään).
Hyvä! Enp' ole vielä moista hävyttömyyttä…
Se sivalluksen kämmenestäni sietää.

(Hän asettautuu valmiiksi antamaan korvapuustin Dorinelle
ja vilkaisee häneen joka sanalta, minkä hän puhuu tyttärelleen,
Dorinen seisoessa suorana ja äänettömänä.)

Sun tulee noutaa siis isäs mieltä… ja tietää… ett' aviomies… jok' on katsottu sulle… (Dorinelle.) No, viel' ääneen aatellaanko?

DORINE.
On aateltu jo.

ORGON.
Sana pikkuinen vielä!

DORINE.
Ei tee mieleni erin.

ORGON.
Kas niin, minä odotan.

DORINE.
Oisinpa tyhmä perin!

ORGON. Niin, lapsi, sun tulee tottelevainen olla ja tahtooni taipua täydellä suosiolla.

DORINE (juosten pakoon).
Minä sulholle moiselle näyttäisin pitkää nenää.

ORGON (jonka aikoma korvapuusti osuu tyhjään). Siin' oikea myrkky on, lapseni, luonas sulla, hänen kanssaan vihan synnitt' en voi toimeen tulla. Minut sai pois suunnilta. Jatkaa en jaksa enää; olen vimmastunut hänen julkeutensa tähden ja raikkaassa ilmassa rauhoittumaan nyt lähden.

Kolmas kohtaus.

Mariane, Dorine.

DORINE.
Mut oletteko te mykkä ja kieltä vajaa?
Minun täytyykö teille asia valmiiks ajaa?
Noin pannaan eteenne päätökset pähkähullut,
eik' ett' ois sanaa suustanne vastaan tullut!

MARIANE.
Mitä voisinkaan? Isän valta on käskeä lastaan.

DORINE.
Mitä vaan, mikä tepsii moisia uhkia vastaan.

MARIANE.
Miten?

DORINE. Sanoa, ettei käskystä lemmi kukaan, ett' itsellenne te otatte miehen, ei hälle; ja teille kun kuuluu se, eikä sen edemmälle, mies olkoon teidän, ei hänen mielensä mukaan; ja jos on Tartuffensä hälle niin armas kerran, niin itse naikoon hempunsa nimessä Herran.

MARIANE. Ei, tiedäthän, miten suuri on isän valta, en ikinä tohtisi pyrkiä pois sen alta.

DORINE.
Mut puhellaanpas. Valère, teit' eikö hän kosi?
Hän mieleenne onko vai eikö? Kumpi on tosi?

MARIANE. Voi, kuinka väärin mun tunteeni arvioit, kun moista, Dorine, sa multa kysyä voit, sadat kerrat vaikk' olen uskonut sulle varmaan jo lempeni liekin, salaisuuteni armaan.

DORINE. Kuka tietää, puhuiko sydän, jos puhui huulet, ja totta vai leikkiä liekö ne lemmen tuulet?

MARIANE. Mua loukkaat kovin, Dorine, jos epäilet noin; minä liiaksikin sinun sieluuni katsoa soin.

DORINE.
Hän on siis rakas teille?

MARIANE.
Niin, kalliimpi elämääni.

DORINE.
Ja näköjään sama häll' on kellossa ääni?

MARIANE.
Niin uskon.

DORINE. Ja kilvan kummankin mieli palaa pian yhteen päästä?

MARIANE.
Niin, emmehän muuta halaa.

DORINE.
Siis miten te aiotte isänne tuumat taittaa?

MARIANE.
Minä aion kuolla, jos hän minut toiselle naittaa.

DORINE. Niin tottakin. En sitä keinoa keksinyt ois; se pälkäästä päästää, ei muuta kuin kuolee pois. On suurenmoinen se temppu. Jo sappirakko ihan harmista halkee, kun tuollaist' on kuulla pakko.

MARIANE.
Hyvä Jumala, kuinka, Dorine, olet julma mulle!
Ei lainkaan toisen huolta sun surku tulle.

DORINE. Ei lainkaan, jos kuka lapsellisuuksia laatii, ja asianpaikass' on puoleton raukka ja parka.

MARIANE.
Mut mitä mä voin? Joka niin olen ujo ja arka…

DORINE.
Vaan rakkaus vakuutta horjumatonta vaatii.

MARIANE.
Ja milloin muuta Valère mult' osaksi sai?
Ja hänenhän isä on suostutettava kai!

DORINE. Mitä? Siiskö, jos isänne moinen on jurripää, täpö täynnä Tartuffeä, muuta ei kuule, ei nää, jos purkaa hän sanansa, sille ei arvoa anna, sen voitteko noin oman armaanne syyksi panna?

MARIANE. Mut enkö, jos korskana kiellän ja asetun poikin, kovin itse toiseen ihastuneeni näytä? Hänen vuokseenko, kuinka hänt' ansiot aateloikin, jätän kainouden, lapsen velvollisuutt' en täytä! Ja jos mua vaadit lempeni ilmi tuomaan…

DORINE. Ei, ei, min' en mitään vaadi. Teillä, ma huomaan, on mieli Tartuffelle mennä; ja väärin ois, kun aattelen, teitä siit' aikeesta kääntää pois. Mitä syytä mull' oiskaan moista liittoa vastaan? Se kauppahan on ihan mainio oikeastaan. Tartuffe, niin, herra Tartuffe, se on jotain vasta, oh, herra Tartuffe, kas, sellaista tarjokasta ei vaan joka oksalta oteta, ei pidä luulla, ja ken hänet omaksi saa, se on onnen puulla. Maankuulu jo on hänen maineensa, kunniansa; niin ylhäinen mies, niin muhkea muodoltansa: on punaiset korvat ja poskilla kaunis helo, kera moisen miehen teill' ihana eess' on elo.

MARIANE.
Hyvä Jumala!

DORINE. Voi, mikä riemu rintanne täyttää, kun saatte niin pulskan puolison — kelpaa näyttää!

MARIANE.
Oh, lakkaa, lakkaa jo! Ilmankin mull' on huolta.
Sano mulle keino, mi turvaa liitolta tuolta.
Olen valmis, kaikkeni teen; mitä vaadit, sano.

DORINE. Ei, totelkoon tytär isäänsä; vastaanpano on synti, vaikk' apinalle hän aikois naittaa. Mitä valitatte? Mik' onnea moista haittaa? Te vaunuilla ajatte pikku kaupunki-pahaan, on seuraa siell', on serkkua, tätiä, setää, sitä huvia ette vaihtaisi suureen rahaan. Ja sitten hienosto teidät piiriinsä vetää. Verovoudin rouvan, pormestarinnan luo tulotervehdykselle käytte, he kohteliaina heti vieraan istua saranatuolia tuo. Ja karnevaaliss' on tarjona tanssit aina ja soittokuntakin: säkkipilliä kaksi, marakatti ja marionetteja kukkuraksi. Jos miehenne vielä…

MARIANE.
Oh, otat jo hengen multa.
Mua auttaisit ennen, antaisit neuvon jonkin.

DORINE.
Olen palvelijanne!

MARIANE.
Ei, kuule, Dorine kulta!

DORINE.
Ei, tulkoon vaan tosi siitä, se parhaiks onkin.

MARIANE.
Rakas, kiltti…!

DORINE.
Ei!

MARIANE.
Jos tietäisit, kuinka syvä…

DORINE.
Tartuffe on omansa teille, ja sillä hyvä!

MARIANE.
Ain' ennen turvata sain sinun mielees hellään…

DORINE.
Ei, tarpeeksenne nyt teidät tartuffitellään.

MARIANE. Sua kosk' ei liikuta siis tämä huoli ja hätä, minut kokonaan epätoivoni huostaan jätä; se on tuki ainoa mielellä murretulla, ja murheeseen apu varma on tiedossa mulla.

(Aikoo mennä.)

DORINE.
Seis, älkäähän menkö. Jo vihani alkaa laata.
En sentään teille säälitön olla saata.

MARIANE.
Niin, tiedätkös, jos pelastusta ei tulle,
Dorine, se kohtalo julma on surma mulle.

DORINE. Ei noin pidä tuskailla. Ei ole tarvis kuolla, hätä keinon keksii. Kas, herra Valère on tuolla.

Neljäs kohtaus.

Valère, Mariane, Dorine.

VALÈRE. Juur' ikään kuulin uutisen, jota en voinut ma aavistaa ja joka on todella soma.

MARIANE.
Mitä?

VALÈRE.
Että teistä tulee Tartuffen oma.

MARIANE.
Isä siksi on todella asian aprikoinut.

VALÈRE.
Mitä, isänne, neiti…!

MARIANE.
On muuttanut tuumiaan
Hän mulle ne ilmoitti juuri, vain hetki siit' on.

VALÈRE.
Ihan tosissaanko?

MARIANE.
Niin, ihan tosissaan.
Hän sanoi vakaasti päättäneensä sen liiton.

VALÈRE.
Ja entäs mitä te itse siit' arvelette?

MARIANE.
En tiedä.

VALÈRE. Kas, sepä vilpitön vastaus! Ette siis tiedä?

MARIANE.
En.

VALÈRE.
Ette?

MARIANE.
Niin, mitä neuvotte mulle?

VALÈRE.
Mitäs muuta kuin menkää armaalle aiotulle!

MARIANE.
Sekö teidän neuvonne?

VALÈRE.
Niin.

MARIANE.
Ihan totta?

VALÈRE.
Niin aivan.
Se on loistava vaali ja maksaa varmasti vaivan.

MARIANE.
Hyv' on. Minä en sitä neuvoa sikseen heitä.

VALÈRE.
Sen nouto ei paljonkaan kai painane teitä.

MARIANE.
Ei enempää kuin teitä sen antikaan.

VALÈRE.
Minä teidän mieliksenne sen annoin vaan.

MARIANE.
Ja iloksi teille minä sen mukaan teen.

DORINE (vetäytyen näyttämön perälle).
Saas nähdä, mitähän tuosta on tullakseen.

VALÈRE. Tämä siis on rakkautta! Ja todeksi luulin, kun mulle…

MARIANE. Turha jatkaa, jo kyllin kuulin. Mua olette suoraan neuvonut ottamaan sen, joka mulle mieheksi tarjotaan, ja niin minä aion tehdä, sen lupaan ja vannon kun teiltä sain niin sattuvan neuvonannon.

VALÈRE. Sill' älkää puolustelko te aikeitanne; teill' ennakolt' oli valmis jo ohjelmanne. Ja verukkeihin te turvaatte joutaviin, jott' ois syy sananne rikkoa.

MARIANE. Niinpä niin; se on totta.

VALÈRE. Varmaan! Ja lapsellisuutta multa oli uskoa lempenne olematonta tulta.

MARIANE.
Niin kai. Lupa teill' on pitää se arvelunne.

VALÈRE. Vai on lupa, vai! Mut ehkäpä moist' ei siedä sydän loukattu kostamatta. Ma tiedän, kunne voin sydämeni ja käteni tarjolle viedä.

MARIANE. Sit' en epäile lainkaan. Ken niin jaloansioinen on kerran…

VALÈRE. Oh, älkää! Mull' ansio ei ole suuri, sen tiedän, sen osoitatte te itse juuri. Mut turvaan hyvyyteen, jota muuan toinen ei epää multa, vaan mielellä lemmekkäällä sen suostuu korvaamaan, mitä menetän täällä.

MARIANE. Vähä vahinko teille, ja moisesta vaihtelusta te saatte siihen helposti lohdutusta.

VALÈRE. Koen tehdä parhaani, olkaa te varma siitä. Jo kunnia vaatii, ett' iäksi unhottaa sen, jolta uskottomuutta kokea saa. on ainakin voivinaan, jos ei voimat riitä; ja heikkoutt' anteeksiantamatonta ois viel' ilmaista lempeä sille, ken viittaa pois.

MARIANE.
Tuo katsantokanta on todella ylväs ja jalo.

VALÈRE. On kyllä; kukaan ei sitä kieltää saata. Vai pitäiskö ehkä ikuinen lemmen palo mun vielä sydämessäni teille taata ja toisen kainaloisena katsoa teitä eik' yhtyä sydämeen, joka ei mua heitä?

MARIANE. Päinvastoin, en hartaammin minä mitään sois, ja tahtoisin, että se tapahtunut jo ois.

VALÈRE.
Sitä tahdotte?

MARIANE.
Niin.

VALÈRE.
Tämä loukkaus jo riittäköön.
Hetipaikalla toiveenne tuon panen täytäntöön.

(Astuu askeleen lähteäkseen.)

MARIANE.
Hyvä on.

VALÈRE (kääntyen takaisin). Mut muistakaa, ett' itse sen teitte: minut saatoitte siihen, toivoni muun kun veitte.

MARIANE.
Niin.

VALÈRE (kääntyen). Ett' esimerkkiä, jonka ma teiltä sain, minä seuraan.

MARIANE.
Niin, esimerkkiä multa vain.

VALÈRE (lähtien menemään).
Ja sen minä teen, mitä mielitte, ilman tenää.

MARIANE.
Minä kiitän.

VALÈRE (kääntyen takaisin).
Ette nää mua koskaan enää.

MARIANE.
Niin, onnea vain!

VALÈRE (kääntyen ovelta takaisin).
Mitä?

MARIANE.
No?

VALÈRE.
Te kutsuitte, luulen?

MARIANE.
Minä? Uneksitteko?

VALÈRE.
Siis minä jatkan matkaa.
Hyvästi, neiti.

(Lähtee menemään hitaasti.)

MARIANE.
Hyvästi, herra.

DORINE (Marianelle). Ma kuulen, ett' ymmärrys tipotiehen jo teiltä häätyy. Minä aattelin: antaapa noiden riitaansa jatkaa, niin nähdään, mikä sen viimeinkin pääksi päätyy. Hoi, herra Valère!

(Tarttuu Valèren käsivarteen.)

VALÈRE (on vastustelevinaan).
Dorine, mikä nyt sua vaivaa?

DORINE.
Seis, tulkaa!

VALÈRE.
Ei, tämä liiaksi mieltäni kaivaa.
Mit' on tahtonut hän, sen teen, älä koeta estää.

DORINE.
Seis vaan!

VALÈRE.
Ei, ei, mik' on päätetty kerran, se kestää.

DORINE.
Oh!

MARIANE (itsekseen). Ei mua nähdä hän kärsi, on vasten mieltä tääll' oloni hälle, paras, kun väistyn tieltä.

DORINE (päästäen Valèren ja juosten Marianen jälkeen).
Hän myös! Mihin juoksette?

MARIANE.
Päästä!

DORINE.
En laske teitä.

MARIANE.
Dorine, älä viitsi turhia viivykkeitä!

VALÈRE (itsekseen). Se on selvää, häntä mun näköni tuskastuttaa, paras siitä kiusasta siis hänet vapauttaa.

DORINE (päästäen Marianen ja juosten Valèren jälkeen). Nyt toinen! Lempoko teiss' on! Kas niin, riittää jo jupina, saatte kumpikin tänne tulla.

(Ottaa Valèrea ja Marianea kädestä ja vetää heidät lähekkäin.)

VALÈRE (Dorinelle).
Mut mikä on tarkoitus?

MARIANE (Dorinelle).
Mikä mieless' on sulla?

DORINE.
Tämä pulma purkaa, taas välit yhteen liittää.
(Valèrelle.)
Kuka hurja nyt yltyy päälle noin vimmatulle!

VALÈRE.
Mut etkö kuullut, mitä hän virkkoi mulle?

DORINE (Marianelle).
Mikä mielettömyys noin turhasta kiihottua!

MARIANE.
Mut etkö nähnyt, kuinka hän kohteli mua?

DORINE.
Samanlaisia molemmat! Soh!
(Valèrelle.)
Hän ei muuta halaa
kuin omanne olla, se sana on varmempi valaa.
(Marianelle.)
Vain teistä hän pitää, teidät hän ainoastaan
omaks saada toivoo, päälläni siitä vastaan.

MARIANE (Valèrelle).
Miks sitten mulle neuvoa miestä toista?

VALÈRE (Marianelle).
Miks sitten tulla ja kysyä multa moista?

DORINE.
Ihan hupsuja kumpikin! Nyt kädet tänne vaan!
(Valèrelle.)
Kas niin!

VALÈRE (antaen Dorinelle kätensä).
Mitä varten?

DORINE (Marianelle).
Te myös!

MARIANE (antaen myös kätensä). Mit on olevinaan kuje tuo?

DORINE.
Pian! Varjele! Vielä ne vikuroivat!
Ovat, raukat, rakastuneemmat, kuin luulla voivat.

(Valère ja Mariane pitävät toisiaan kädestä
hetkisen katsomatta toisiinsa.)

VALÈRE (kääntyen Marianeen päin). Siit' älkää noin nyt painuko pahoittelulle, ja suokaahan toki suopea silmäys mulle.

(Mariane kääntyy Valèreen päin ja hymyilee.)

DORINE.
Saa sanoa: rakastuneet ovat höpsähtäneitä.

VALÈRE (Marianelle).
Niin, eikö mull' ole syytä moittia teitä?
Ja ettekö ollut häijy, jos totta haastaa,
noin julmasti kun raskitte mieltäni raastaa?

MARIANE.
Mut entä te, kiittämättömin ihmisistä…

DORINE. Paras toisella kertaa jatkaa kiistelemistä ja miettiä nyt, mill' estää ne tuumat vois.

MARIANE.
Niin, neuvo, mi keino meille nyt turvan tois.

DORINE. Me saamme panna kaikki tuumamme tukkoon. (Marianelle.) Ei isänne taivu; (Valèrelle.) on hulluus ampunut ukkoon. (Marianelle.) Mut teidän on viisainta tottelevanne näyttää, hänen hassuttelunsa haluavanne täyttää, jott' ois hädän tullen teidän helpompi niin häät saada jäämään aikoihin tuonnempiin. Ken, nähkääs, aikaa voittaa, se kaikki voittaa. Jokin äkkivaiva, kun päätetty päivä koittaa, on syy, joka tuottaa varmasti viivykettä. Tai huonoja enteitä täyteen juhla ja aatto: on särkynyt peili, on kohdannut ruumissaatto, te olette unissa nähnyt sekaista vettä. Ja paras, jost' ei yli päästä, ei ympäritse: ei vihitä teitä, ellette suostu itse. Mut varmint' on pysyä nyt ihan erillänne, teit' ettei nähdä puheissa keskenänne. (Valèrelle.) Kaikk' ystävänne te liikkeelle saatte panna, etteivät sanaa saamaanne rikkoa anna. (Marianelle.) Me pyydämme lankoa, että hän toimiin ryhtyy, ja äitipuolenne kaiketi meihin yhtyy.

VALÈRE (Marianelle). Mitä keinoja miettinemmekin vaaraa vastaan, ylin toivoni sentään teissä on ainoastaan.

MARIANE (Valèrelle). Minä en voi isäni mieltä ja tahtoa taata, mut eroon Valèresta ei mua mikään saata.

VALÈRE.
Minut teette onnelliseksi! Eik' esteet mitkään…

DORINE.
On juttua rakastavilla jos kuinka pitkään!
Nyt menkää.

VALÈRE (menee takaisin, mutta kääntyy takaisin).
Minä vain…

DORINE.
Ei, nyt pankaa jo sulku!
Te menette tuosta; ja tuosta on toisen kulku.

(Työntää heitä kumpaakin olkapäistä ja pakottaa eroamaan.)