KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Damis, Dorine.
DAMIS. Minut salama lyököön, saakoon tuhoni tulla, mua kohdeltakoon kuin pahinta konnaa ikään, jos estää voi minut valta ja mahti mikään, ja jollen jotain tee, mit' on mielessä mulla.
DORINE. Ei, hillitkää nyt tuota kiihkoa kuumaa, siit' eihän isänne muuta kuin puhui vasta. Ei kaikkea tehdyks saa, mitä mieli tuumaa, ja matkaa on välillä aikeen ja toimeenpanon.
DAMIS. Minä opetan juonitteluun sitä jumalanlasta, pari kirkasta sanaa hälle ma korvaan sanon.
DORINE. Ei, ei, niin häneen kuin isäänne nähden suomaan minä neuvon kaikki vain äitipuolenne huomaan. Tartuffen mieless' ei hän ihan vähää paina; mitä rouva vain sanoo, hän yhtä mieltä on aina. Niin, ehkä se on ihan täyttä ihastumista. Kunp' oiskin! Se meille ois hyvin edullista. Hänt' ikään kutsumass' olin rouvan luoksi, jott' ottaa selvän teidän etunne vuoksi hän vois hänen aikeistaan sekä ilmoittaa, mitä riitoja, rettelöitä hän aikaan saa, jos naimatuumaa tuota ei heitä valtaan. En päässyt puheille, kuulin palvelijaltaan hänen rukoilevan, mut on kohta hän ilmestyvä. Juur' odottelen. Siis menkää nyt, olkaa hyvä.
DAMIS.
Halu mukana olla mun ois hänen lähettyvillään.
DORINE.
Ei, heidän on oltava kahden.
DAMIS.
En häiritse millään.
DORINE.
Te malttaisitte! Kyllä on malttinne tuttu.
Se ois paras keino tyyten turmella juttu.
Pian, menkää!
DAMIS.
Ei, minä jään. En kiihdy, ei huolta!
DORINE.
Miten olette häijy! Piiloon! Hän tulee tuolta.
(Damis piiloutuu näyttämön perällä olevaan sivuhuoneeseen.)
Toinen kohtaus.
Tartuffe, Dorine.
TARTUFFE (puhuen palvelijalleen sisempään huoneeseen heti Dorinen huomattuaan). Pane lippaaseen taas ruoska ja jouhipaita, ja sielulles ano aina valoa taivaan. Jos ken mua kysyy, niin almuja laupiaita menin viemään lievitykseksi vankien vaivaan.
DORINE (syrjään).
Miten hurskas on olevinansa hän muiden nähden!
TARTUFFE.
Mitä tahdotte?
DORINE.
Pyytää teitä…
TARTUFFE (vetäen nenäliinan taskustaan).
Ei, Herran tähden!
Sitä ennen ottakaa tämä niistinliina.
DORINE.
Mitä varten?
TARTUFFE.
Verhotkaa tuo paistava povi.
Näkö moinen on loukkaus sielun ja silmän piina
ja miettimään saa sellaista, mikä ei sovi.
DORINE. Oh, kovinpa helposti teidät kiusaus kiehtoo, ja vallan suuri teihin on valta lihan. En tietää voi, mihin liekkiin se teidät liehtoo, mut en ota tulta minä niin herkästi ihan; koko pintanne vaikk' ihan apposen alasti ois, mua pennin eestä ei se kiusata vois.
TARTUFFE. Te käyttäkää vähän säädyllisempää kieltä, tai mun heti paikall' on pakko väistyä tieltä.
DORINE. Ei, ei, minä teille aion nyt rauhan suoda, pari sanaa vain oli toimeni teille tuoda. Koht' ikään saapuu rouva nyt saliin tähän ja toivoo saada kanssanne puhella vähän.
TARTUFFE.
Ah, kernaasti!
DORINE (syrjään).
Kappas vaan, miten lauha jo onkaan!
Minä, totta vie, en siinä horise honkaan.
TARTUFFE.
Hän viipyy ehkä?
DORINE. Jo kuulen askelet tänne, se on hän; nyt voitte haastella keskenänne.
Kolmas kohtaus.
Elmire, Tartuffe.
TARTUFFE. Yhä suokoon siunaus kaitsijan kaikkihyvän niin sielun kuin ruumiin terveytt' ylettyvän kautt' elämänne niin runsaasti, kuin sitä halaa sydän halvin, jossa taivaan rakkaus palaa!
ELMIRE.
Niin hurskas toivotus! Kiitollisuuteni syvin!
Mut on mukavampi, jos istumme. Tehkää hyvin!
TARTUFFE (istuutuen).
Miten voitte nyt, joko alatte voimiinne tulla?
ELMIRE (istuutuen).
Hyvin, kiitos, ei ollut kuumetta kauan mulla.
TARTUFFE. Mun rukousteni ansio olla ei voi, ett' armon sen ja suosion taivas soi; mut sille sit' en ole huoannut huokausta, jok' ei olis anonut tuskiinne huojennusta.
ELMIRE.
Se liikaa huolta on ollut.
TARTUFFE.
Oh, kuinka vois
toki liiaksi helliä kallista vointianne!
Mun omani altis ollut sen eestä ois.
ELMIRE.
Siis mikään ei rajoita kristityn-rakkauttanne!
Jään suureen velkaan hyvyydestänne siitä.
TARTUFFE.
Ei ansionne varjoksikaan se riitä.
ELMIRE. Mull' ois eräs asia, ja iloitsen, ettei tässä ole puheluamme nyt kukaan häiritsemässä.
TARTUFFE. Olen onnellinen, minut täyttää se hurmiolla, kun kahden kesken kanssanne saan nyt olla. Sitä onnea rukoillut olen palavasti, vaikk' evännyt taivas on sen tähän hetkeen asti.
ELMIRE. Vain olkaa mulle nyt avoin — en muuta halaa — mult' ettette mitään mielenne aietta salaa.
(Damis raottaa näyttäytymättä sivuhuoneen ovea voidakseen kuunnella keskustelua.)
TARTUFFE. Mun toivoni myös on se suosio ainokaisin, ett' ilmaista sisimmän sieluni teille saisin, ja vannon, että jos nureksuin minä noita yhä luoksi lumoomianne ihailijoita, ei ollut syynä vihastus teitä vastaan, vaan palava mielen alttius ainoastaan, halu puhdas…
ELMIRE.
Niin olen ymmärtänyt sen juuri.
Te pelastaisitte sieluni, eikö totta?
TARTUFFE (tarttuen Elmiren käteen ja sitä pusertaen).
Niin aivan, niin koko sydämestäni, jotta…
ELMIRE.
Uh, puristatte!
TARTUFFE.
On intoni liian suuri.
Minä teillekö pahaa tein ihan tietämättä,
joka tahtoisin…
(Panee kätensä Elmiren polvelle.)
ELMIRE.
Mihin oikein te panette kättä?
TARTUFFE.
Miten laheasta vaatteesta teillä on puku!
ELMIRE.
Oh, älkää! Ette saa! Mua kutkutus piinaa.
(Elmire siirtää tuoliaan edemmäksi,
Tartuffe siirtäytyy perästä.)
TARTUFFE (sormiellen Elmiren kaulaliinaa).
Noin hienoa nähnyt en viel' ole pitsiliinaa!
Se on näppärää, nykypäiväinen ihmissuku;
ikimaailmass' ei moist' ole tehty ennen.
ELMIRE. Niin, ehkäpä ei. Mutt' asiaamme nyt mennen: siis luopuu, kuulemma, mieheni sanastaan ja teille tyttärens' antaa. Onko se tosi?
TARTUFFE. Hän jutteli jotain; mut jos toden sanoa saan, niin en minä ensinkään sitä onnea kosi; toist', ihanampaa toivetta kohti taipuu kaikk' ihastukseni, kaikki mieleni kaipuu.
ELMIRE.
Niin, teist' on kaikki maallinen arvoa vailla.
TARTUFFE.
Mull' ei ole sydän kivestä millään lailla.
ELMIRE. On taivas mielessänne, ma arvaan, aina, maan matalan puoleen teitä ei mikään paina.
TARTUFFE. Vaikk' iäistä ihanuutta sielumme halaa, saa ajallinenkin rakkaus meissä palaa: on armas pakko syttyä sydämemme, kun taivaan kaunoluomia katselemme. Sen kauneus kaltaisissanne heijastuu, mut teille vertaa ei vedä kukaan muu. Loi kasvoillenne se sulon, mi silmää kiehtoo ja sydämen haltioi, poven liekkiin liehtoo. En, teitä katsoen, luoduista kaunein, saata ma luojan ihmeitä ylistämästä laata enk' ihastumatta, en tuntehetonna rinta hänen kuvastustaan kohdata ihaninta. Aluss' epäilin sitä salaista syttymystä, ett' ois se vain pahan paulaa ja väijytystä, olin päättänyt jo aivan paeta pois, kun arvelin, että sieluni vaarass' ois. Toki vihdoin, naisist' armahin, selkeni mulle, ettei mua tielle se johtanut tuomitulle, teit' että puhtaudessa ma lempiä voin, ja siks sen lemmen valtaan sieluni soin. Ylen rohkeaa — täys selko on siitä mulla — on tuomaan tää sydänuhrini teille tulla. Mut hyvyyteenne turvaan; se antaa yksin, mit' en yletä mitättömyyteni yrityksin. Minä toivoni, riemuni, rauhani teissä löydän, saan tuomion tai autuuden armopöydän, ja teiltä nyt, miten tahdotte ainoastaan, otan onneni taikka onnettomuuteni vastaan.
ELMIRE. Tepä teette tunnustuksia kohteliaita; ne kulkevat vain hieman kummia maita. Te saisitte paremmin halunne pantsaroida, vähän moisia aikoessanne aprikoida, te hurskas mies, jota kaikk' ihan yhtä suuta…
TARTUFFE. Oh, hurskaskin on ihminen eikä muuta. Kun eessä moinen on kauneuden kaikkivalta, sydän antautuu, ei pohdi, ei punnita malta. Puhe tää, sen tiedän, on outoa kyllä kuulla; mut en ole mikään enkeli, ei pidä luulla. Jos tunnustukseni tuomion teiltä saa, oman ihanuutenne tenho te tuomitkaa. Siit' asti kuin sen ylimaallisen mahdin näin, te olette valtiatar, jonk' orjaksi jäin; minut taivaankaunis silmäinne katse voitti, sen taikaa vastustaa sydän turhaan koitti: minä paastosin, rukoilin, vuodatin kyyneleitä, jok' ainoa sieluni aatos vain etsi teitä; mitä tuhannesti jo katseet ja huokaukset, sitä tulkitsee nyt huulten tunnustukset. Jos tuskani näätte te armahtavalla miellä, mi halvalle orjallenne ei rauhaa suo, jos lempeytenne lohtua mult' ei kiellä, vaan laskeutuu minun mitättömyyteni luo, minä innolla palavalla teit', ihanaista, niin palvelen, kuin ei viel' ole palveltu naista. Ei kunniallenne teill' ole vaaraa siitä, ei pelkoa, että ma hiiskuisin näitä ja niitä. Nuo hovikeikarit, joihin on hulluja naiset, ne melua pitää, ne kerskujat turhamaiset: hyväll' onnellaan siin' ylvästeltävän kuullaan; heti kertovat julki, jos soi kuka suosion, sen alttarin häväisevät he löyhällä suullaan, joll' uhrannut sydän uhrinsa juuri on. Mut meikäläisen mieli se peitossa palaa, se salaisuuden varmasti kätkee ja salaa. Oman maineemme varjelu meille on liian kallis, ett' armastetun se alttiiksi jättää sallis; ja meihin suostuen taattuna sillä tapaa on lempi juoruista, riemu vaaroista vapaa.
ELMIRE. Saan sanoistanne koreista kiittää teitä. Mult' ette todellakaan te mieltänne peitä. Mut entä jos nyt — sitä pelkoa ettekö tunne — puhun miehelleni ja ilmoitan ihastelunne. Jos minua teidän hän liehivän aavistais, se sammumaan ehk' ystävyytenne sais.
TARTUFFE. Minä tiedän, te siihen olette liian hyvä, te ette rankaise uskalikkoa houkkaa; teilt' anteeks saa se ihmisheikkous syvä, mi lempeni ilmaisussa nyt teitä loukkaa. Ja muistakaa, kun eessä te olette kerta, mull' ett' on silmät ja ett' olen lihaa ja verta.
ELMIRE. Muut muulla tavoin voisivat tehdä kait, minun mieluisinta on pysyä tästä vait. Ei mieheni saa tätä tietää, mut vastike siit' on myös suotavanne: te suoraan ja parhaanne pannen tuot' asiaa Valèren ja Marianen nyt ajatte ettekä esteeksi jää sen liiton, sitä ette yllytä vallankäyttöä väärää, joka pois oman toiselt' ottaa ja teille määrää, ja…
Neljäs kohtaus.
Elmire, Damis, Tartuffe.
DAMIS (tullen esiin piilopaikastaan). Ei, ei lainkaan. Tämä on tuleva julki. Olin huoneessa tässä ja sain ihan kaikki kuulla. Mun taivaan armon johdoks se täytyy luulla, jott' ilkiö tuo, joka kiusaksi tänne kulki, saa rankaisunsa, jotta ma tuon valehurskaan ja röyhkeän petturin juonet kostan ja murskaan, saan isäni näkemään, mitä sieluunsa sulkee se konna, jok' iskeä teihin silmänsä julkee.
ELMIRE. Ei, Damis; se riittää, jos saa hän paremman älyn ja suomani armon ansaitsevansa näyttää. Mitä lupasin kerran, se myös minun suokaa täyttää. Minä en pidä nostosta minkään huudon ja hälyn. Kas, vaimo moisia hupsuja nauraa vaan, sill' ei mene miehensä korvia vaivaamaan.
DAMIS. Niin tehdä teillä voi omat olla syynne, ja mull' omat syyni, jos yhdy en menettelyynne. Ihan ilve ja pilkka ois sitä miestä säästää; tuon ulkokullatun silmitön julkeus päästää jo vihdoin valloilleen mun vihani palon; hän mullin mallin on kääntänyt koko talon; jo liian kauan täällä hän isää johti ja mun ja Valèren toiveita sortaa tohti. Nyt hänest' on vieroitettava veijari tuo, ja siihen taivas mulle nyt keinon suo. Sitä kiittää tahdon tilaisuudesta tästä, tätä etua kuinka ma luopuisin käyttämästä? En lainkaan ansaitsis sitä saamaan tulla, jos lyön sen laimin, kun se on kädessä mulla.
ELMIRE.
Damis!
DAMIS. Ei, nyt minä teen oman pääni mukaan. Nyt mieleni on ihan iloa tulvillaan; mult' ette nyt estää saata te eikä kukaan sitä riemua, että kerrankin kostaa saan. Nyt selvitetään tämä seikka ja pohjaan asti; kas niin, ei voisi sattua paremmasti.
Viides kohtaus.
Orgon, Elmire, Damis, Tartuffe.
DAMIS. Isä, täällä on teille tervehdykseksi juttu, veres yllätys, joka läheltä koskee teitä. Hyvin teille maksaa tuo hyvä, kallis tuttu, ei hellintäänne hän palkitsematta heitä. Ison intonsa kokee sillä hän ilmi tuoda, ett' aikoo kunniaanne hän lokaa luoda; hänet yllätin täällä, kun puolisollenne juuri tuo julkea tunnusti rietasta lempeään. On säveys hällä ja suopeus liian suuri, hän peittää teilt' ois tahtonut kaiken tään; mut julkeutt' en minä moista suojella halaa; minä loukkaan teitä, jos suuni sen teiltä salaa.
ELMIRE. Sanon vieläkin: ei turhista milloinkaan pidä miehellensä mieliharmia laittaa; ei tuollaiset toki kunniatamme haittaa, ja riittää, kun sen varjella voimme vaan. Se mieli on mulla; ettekä puhunut ois, jos sanani teihin lainkaan tehota vois.
Kuudes kohtaus.
Orgon, Damis, Tartuffe.
ORGON.
Mitä kuulen? Taivas! Se totta ei olla saata!
TARTUFFE. On, veljeni, on, olen heittiö viheliäinen, olen kurja syntinen, pahuutta kukkurapäinen, pahin rikollinen, joka kuunaan myrkytti maata. Vain rikosta, riettautt' on minun eloni retki, vain synnin saastaa sen joka ainoa hetki; ja saattaakseen syvät syyni nyt rangaistukseen minut taivas on asettanut tähän alennukseen. Niin suurt' ei rikosta voida syykseni työntää, ettei sitä tuntoni nöyrästi tahtois myöntää. Kaikk' uskokaa, mitä kuulitte, armotonna pois ajakaa vihan ansainnut, kurja konna. Niin suurta häväistystä en saada vois, ett' enempää vikapää minä viel' en ois.
ORGON (pojalleen), Ah, petturi, vai sinä moisella panettelulla hänen puhtaan hyveensä kimppuun rohkenet tulla!
DAMIS. Mitä? Siis tuon ulkokullatun viekkaus uusi saa teidät taas…
ORGON.
Pidä, kirottu vintiö, suusi!
TARTUFFE. Hänen suokaa puhua, syytätte häntä väärin; paras on, kun häntä nyt uskotte. Kuinka noin mua syytösten keskellä suositte ylen määrin? Mist' oikein tiedätte, mitä mä tehdä voin? Te, kallis veljeni, uskotte ulkopintaan, mut ulkohurskaus ties mitä kätkee rintaan. Ei, ei; näkö pettää; luulonne harhaan kulki; ah, en ole se, miks uskotte, kaikkea muuta. Mua hurskaaks sanoo maailma yhtä suuta, ihan kelvoton vaikk' olen, jos toden puhuu julki. (Kääntyen Damis'hin). Niin, poikani, soimatkaa mua petturiksi ja varkaaksi, murhaajaksi ja vaikka miksi, nimet niitä kauheammat jos keksitte vielä, ne kaikk' ovat oikeutettuja, niit' en kiellä. Minä polvillani sen herjan ja pilkan siedän, pahall' elämällä sen ansainneeni ma tiedän.
ORGON (Tartuffelle).
Tämä on jo liikaa.
(Pojalleen.)
Jo kadu, jos koskaan kadut,
sinä ilkiö!
DAMIS.
Siis te uskotte moiset sadut…
ORGON (nostaa ylös Tartuffen).
Vait, hirtehinen! Veli, nouskaa, oh, sallikaahan!
(Pojalleen.)
Sinä kurja!
DAMIS.
Hän siis…
ORGON.
Vait!
DAMIS.
Pitäiskö moista nähden…
ORGON.
Sana vielä, niin sinut isken mäsäksi maahan.
TARTUFFE.
Ei, veljeni, älkää kiihtykö. Herran tähden!
Halull' ennen kärsin piinan ma pahimmankin,
kuin hälle pienintäkään minä haittaa hankin.
ORGON (pojalleen).
Sinä kiittämätön!
TARTUFFE. Tähän polvistuin minä anon teilt' armoa hälle…
ORGON (heittäytyen myös polvilleen ja syleillen Tartuffeä).
Ah, mitä mä enää sanon!
(Pojalleen.)
Sitä hyvyyttä, hulttio, näätkö!
DAMIS.
Mut…
ORGON.
Vait!
DAMIS.
Minä.
ORGON. Vait! Sinä väijyt häntä, sen tiedän ja syytä hait. Te kaikki vihaatte häntä, ja liittoon yhtyy oma vaimo, lapset, palvelijat, jott' ois tuon hurskaan pakko luopua luotani pois; sitä varten rumimpaankin he keinoon ryhtyy. Mut häätää koittakoot hänet vehkeillään, sitä vähemmin hänet lasken ma lähtemään; nyt tyttäreni koht' ikään mä hälle naitan ja niin koko perheeni korskeat juonet taitan.
DAMIS.
Hänet pakottaa siis aiotte tuolle?
ORGON. Niin, jo tänään, jos saa sapen teissä se kuohuksiin. Mua ette peijaa. Oh, minä aion näyttää, ketä kuulla saatte, ken täällä käskyä käyttää. Saat hyvittää, sinä hylky, ne herjas heti, hänen lankeet jalkoihinsa ja anteeksi pyydät.
DAMIS.
Minä! Tuoltako konnalta, taas joka teitä veti…
ORGON.
Sinä, vaivainen, vastustat, yhä herjaa syydät!
Ah, keppini, keppini!
(Tartuffelle.)
Älkää koittako estää.
(Damis'lle).
Pois kattoni alta! Tiehesi ilman tenää!
Ja takaisin älä uskalla tulla enää!
DAMIS.
Menen kyllä, mutta…
ORGON.
No, kauanko vartoa kestää!
Saat lähteä, lurjus, perinnötönnä, se tiedä,
ja kiroukseni myötäsi vielä viedä.
Seitsemäs kohtaus.
Orgon, Tartuffe.
ORGON.
Noin miestä pyhää loukata!
TARTUFFE. Tuskaa tätä, oi taivaan armo, syyks älä hälle jätä! (Orgonille.) Jos murheeni mittaisitte, kun moista he syytää, mua kristiveljeni silmissä mustata pyytää…
ORGON.
Ah!
TARTUFFE. Ilkimieltä kun vain sitä aattelenkin, on niinkuin kärsisin piinaa kidutuspenkin… Minä kauhistun… niin sydäntä kouristaa… se on surmaksi mulle, en sanaa suustani saa.
ORGON (juoksee itkussasuin ovelle, josta hän on karkottanut poikansa).
Sinä roisto! Kadunpa, että sä vältit kurin.
(Tartuffelle.)
Veli kallis, tyyntykää, paha mieli pois!
TARTUFFE. Tämä hirveä riita jospa jo laata vois! kai parasta on, veli kallis, että mä lähden.
ORGON.
Mitä puhuttekaan?
TARTUFFE. Niin, muut mua vihaa täällä ja epäilemään mua teidät he saada kokee.
ORGON.
Oh, tyhjää! Mun näittekö kuulevan, mitä he hokee?
TARTUFFE. Se heill' on varmaan vastakin kielen päällä; ja juorut nuo joskohta nyt mielenne torjuu, ne toisella kertaa uskotte kukaties.
ORGON.
En koskaan.
TARTUFFE. Veljeni, ah, mikä estäis! Mies oman vaimonsa uskotellessa väleen horjuu.
ORGON.
Ei, ei!
TARTUFFE. Minun täytyy. Kun talo on minusta vapaa, he eivät vainota voi mua tällä tapaa.
ORGON.
Ei, ei, te jäätte — elosta luovun ennen!
TARTUFFE. Siis täytyy, nöyryytyksien tietä mennen, mun suostua, jollette…
ORGON.
Oh!
TARTUFFE. No, ei enää siitä! Koen katsoa, ettette palkaksi pahaa niitä. Hyvä maine on arka; ja ystävänänne velkaa olen välttämään joka varjoa, juorun kieltä: minä kartan puolisoanne ja väistyn tieltä…
ORGON. Ei, nyt sitä ahkerammin te seurustelkaa. Tämä maailma raivostuttaa on riemuni parhain; se nähköön teidät yhdessä myöhään ja varhain. Ja jotta sit' oikein iskisin vasten suuta, teen perillisekseni teidät, en ketään muuta; minä kaiken omaisuuteni teille siirrän ja laillisen lahjakirjan koht'ikään piirrän. Hyvä, kelpo ystävä, tuleva vävyni mulle on rakkaampi isää, äitiä, vaimoa, lasta. Ei hyljätyksi kai tämä tarjous tulle?
TARTUFFE.
Isän tahto ain' olkoon kaikessa nyt ja vasta!
ORGON. Mies parka! Nyt pian valmiiks se kirja vaan; ja kateus jääköön harmiinsa halkeamaan!