NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Cléante, Tartuffe.
CLÉANTE. Niin, ei ole ihmistä, joka ei siitä puhu, ja kunniaksi ei ole teille se huhu; ja osuu hyvin, kun tässä nyt teidät tapaan ja menettelystänne saan sanan virkkaa vapaan. Tuo asia sikseen, olkoonpa näin tai noin. Se saattaa pahempi olla kuin luulla voin. Mut vaikka Damis ois tuottanut ikävyyttä, ja teitä syytettäis ihan ilman syyttä, niin eikö kristityn työ ole anteeks antaa, ei sydämessään vihaa ja kostoa kantaa? Ja voitteko sallia, ett' isän luota ois noin karkoitettu siis oma poika pois? Sanon vielä kerran ja saatte sen suoraan kuulla: sitä inhoksuu isot, pienetkin yhdellä suulla. Ja jos mua uskotte, sen hyväks saatatte jälleen, tätä riitaa ette ärsytä äärimmälleen, vaan Jumalalle vihanne uhraatte varmaan ja pojalle avaatte taas isän mielen armaan.
TARTUFFE. Ah niin! Sen kaikesta sydämestäni soisin. Minä mitään hälle en viaksi tahdo panna, kaikk' annan anteeksi, mistään en kaunaa kanna, hänen palvelijansa parhaani mukaan oisin. Mut taivas ei sitä salli, se toisin säätää; ja jos hän palata saa, hän pois minut häätää. Tuo verraton solvaus katkaissut kaikk' on suhteet; nyt sovinto nostais vain pahat huudot ja nuhteet. Ties Herra, mit' ihmiset luulla jo alkaiskaan; pian kuuluis, ett' edun vuoksi ma suostuin vaan, muka vastapuoltani, tietäin tehneeni väärin, koen teeskennellen nyt helliä ylen määrin, muka että mä pelkään häntä ja liehakoin ja umpeen syyttäjän suun koen lahjoa noin.
CLÉANTE. Te mielitte syöttää pelkkiä tekosyitä, kovin estelynne nuo ovat etsityitä. Teit' ottanut taivas ei lie edunvalvojakseen; se muit' ei tarvitse syyllistä rangaistakseen. Te heittäkää siis kostonne Herran huomaan, joka vääryydet on käskenyt anteeks suomaan, vähät välittäkää, milt' ihmisistä se näyttää, kun taivaan korkeita käskyjä koette täyttää. Vai huoliko siitä, mit' ihmiset luulla voivat, siis estymään teot oikeat sais ja oivat? Ei, taivaan tahto ain' olkoon ohjeena meille; muut huolet älkööt vietelkö harhateille.
TARTUFFE. Niin, sanoinhan jo, ett' anteeksi hälle suon, kuten käskee taivas; mutta ei vaadi se multa, vast'ikään niin häväistyltä ja herjatulta, ett' eläisin kera kaunankantajan tuon.
CLÉANTE. Ja vaatiiko taivas mieltä niin taipuvaista noin kuulemaan isän oikkua kohta vaan, noin omaisuuden lahjaksi ottamaan, johon teillä ei oikeutt' ole minkäänlaista?
TARTUFFE. Joka tuntee minut, se tietää ja voi sen taata, ett' ei oma etuni syynä täss' olla saata. Mua kiehdo ei maailman tavara eikä kulta, sen pettävä loisto ei sokaise silmiä multa. Ja jos minä suostun, jos otan lahjan vastaan, jonk' ystävä suo, siks suostun ma ainoastaan, toden tunnustaakseni, että on pelko mulla sen voivan huostaan huonojen kätten tulla, jotk' ehkä päästyänsä sen hallitukseen panis maailmassa sen pahaan ja turmelukseen, sill' eivät, kuin minä aion, taivasta palvois ja oman lähimmäisensä parasta valvois.
CLÉANTE. Tuo tunnontarkka pelko te pankaa pois, jota oikean perijän syy hyvä syyttää ois. Se toiselle jättäkää, mik' on toisen vastuu; omall' uhallaan hän omansa hoitoon astuu. Paremp', että sit' itse hän vaikkapa väärin käyttää, kuin jos vois teitä sen rosvoks sormella näyttää. Sitä kummeksun vain, kuink' olette oikeastaan sen tarjouksen kehdannut ottaa vastaan. Tosi hurskaus ei kai sellaista käskyä tiedä, ett' osansa perilliseltä pitää viedä? Ja jos sen on käsky, ett' yhdess' ei elää sovi, jos Damiin ja teidän välill' on oleva ovi, niin eiköhän kunnon miehelle oikeint' ois oman arvonne vuoksi siirtyä syrjään ennen, ei sallia, ett' isä mielettömyyksiin mennen oman poikansa teidän tähtenne ajaa pois. Niin tekisi mies, jok' ei suoraa vääräksi vello, se uskokaa…
TARTUFFE. On puoli neljä jo kello; mull' on eräs hurskas toimitus, jonka tähden, jos suvaitsette, nyt huoneeseeni ma lähden.
CLÉANTE (yksin).
Ah!
Toinen kohtaus.
Elmire, Mariane, Cléante, Dorine.
DORINE (Cléantelle). Pitäkää tekin kanssamme neidin puolta. Hän on menehtymässä, ei mikään huojenna huolta; tänä iltana kihlaus — niin isä päättää keksi, vähäll' ettei saa se hänt' epätoivoiseksi. Tuoll' on isä itse. Nyt yhdessä ponnistakaamme, ett' estymään tuon turmio-aikeen saamme väkivetoon taikka keinolla kekseliäällä.
Kolmas kohtaus.
Orgon, Elmire, Mariane, Cléante, Dorine.
ORGON.
Oh! Hauska nähdä teidät yhdessä täällä.
(Marianelle.)
Kas tästä, täst' ilo ihana sulle käkee.
Sinä arvaat kai, mitä tietää sopimus tää.
MARIANE (polvillaan Orgonin edessä). Isä kulta, nimessä taivaan, mi tuskani näkee, ja kautta kaiken, mi mieltänne hellyttää, vähän lievittäkää isänvaltanne vaatimusta, minut päästäkää tämän tahtonne tottelusta. Moist' älkää lapsenne tunnolle panko pulmaa, ett' taivaalle nurkuisin minä mieltänne julmaa; mua säälikää, ett' elo, jonk' annoitte mulle ei murtavaksi murheen taakaksi tulle. Jos turha on tuo sulo toive, jos ette sallis mun tulla sen omaksi, joka on mulle kallis, niin polvistuin minä pyydän ja vannotan teitä, mua ettette sille, jot' inhoan, uhriksi heitä epätoivoon hukkumaan, johon joutua voin, isänvaltaa ankarinta jos käytätte noin.
ORGON (tuntien heltyvänsä).
Sydän lujaksi! Pois isän heikkous, suotta surku!
MARIANE. Rakas teille hän olkoon, mun siitä ei nouse nurku; omaks saakoon rakkautenne ja rikkautenne, mun osani pankaa myöskin, jos muu ei riitä, minä annan sen ilomielin ja luovun siitä, oma itseni kunhan vain sen ei myötä menne. Mun luostarin hiljaisuudessa viettää suokaa, mi viel' elon murhepäiviä mulla lie.
ORGON. Vai luostariin? Heti sinnekö mieles huokaa, kun ei isä mielitiettysi viereen vie! Ylös siitä! Mit' enemmän mielesi sotii vastaan, sitä suurempi ansio sulle se ainoastaan. Halut aistien kuoleta avioliitolla tällä, mua suott' älä enää kiusaa sit' itkemällä.
DORINE.
Mut miksi…
ORGON. Vait! Kera laistenne pieskää suuta, vaan nyt kita kiinni ja mukisematta muuta.
CLÉANTE.
Jos sallitte neuvoa jollain lailla…
ORGON. Nuo neuvonne, lanko, ain' ovat vertaa vailla, niin järkeviksi, niin oiviks en mitään kiitä, vaan suvainnette, että en seuraa niitä.
ELMIRE.
Tämän kaiken nähden mit' enää ma virkkaa voinen?
Tuo sokeutenne on todella suurenmoinen.
Kyll' on hän paulonut teidät, kun teit' ei mikään
saa uskomaan, mikä kohtaus tääll' oli ikään.
ORGON. Olen palvelijanne! Uskon, mit' uskoa sietää. Pojan lurjusta puollatte tuota, sen kaikki tietää, siks ette paljastaa sitä juonta raski, joll' ansaan hän tuon mies-paran saavansa laski. Kovin olitte tyyni, jott' uskoa teitä voisin; se teit' ois kuohuttanut toki aivan toisin.
ELMIRE. Heti hiuksiaanko raivoten pitäis raastaa, jos lemmestään joku joutava narri haastaa? Ja kunniatamme eikö suojele muu kuin pyörivät silmät ja kiljuvan kiivas suu? Minä nauran vain, minä, moista liehijä-parkaa, mua sellaisist' ei huvita huuto ja häly. On mieleeni säveä käytöstaito ja -äly, ei siveys-fuuriat, kunniataan jotk' arkaa heti puolustaa muka kynsin ja hampain kokee, vie silmät päästä, jos ken sanan liikaa hokee. Mua varjele, taivas, siveydestä siitä! En moista raivotar-säädyllisyyttä kiitä, ja torjuva kylmyys tunkeilijalle, ma luulen, voi antaa yhtä varmasti lähtötuulen.
ORGON.
Minä asian tiedän, en niin hevin ansaan menne.
ELMIRE.
Sanon vielä kerran: on verraton sokeutenne.
Mut vieläköhän epäuskoonne silti jäätte,
jos laitan, ett' omin silmin sen todeksi näätte?
ORGON.
Näen!
ELMIRE.
Niin.
ORGON.
Oh, loruja!
ELMIRE. Jospa on keino mulla se teille näyttää täydellä valaisulla…
ORGON.
Hölynpölyä!
ELMIRE. Auttamaton! Hyvä! Saatte vaikka mitä tahansa luulonanne te meistä luulla. Mut entäpä jos mull' ois joku tietty paikka, jost' itse voitte kaikki te nähdä ja kuulla, mitä silloin hurskaastanne te virkkanette?
ORGON. Niin, silloin, silloin… En mitään, sillä sit' ette saa tapahtumaan.
ELMIRE. On aika jo houreen laata, koht' ette sanaani valheeksi väittää saata. On tarpeen, jos suvaitsette, nyt laittaa, jotta sen näette itse, onko puhuttu totta.
ORGON.
Hyvä! Siihen sanaan! Saatte keinonne käyttää.
Soma nähdä, kuinkahan sananne voitte täyttää.
ELMIRE (Dorinelle).
Hänet tänne kutsukaa.
DORINE (Elmirelle). Hän on ovela mies, hän aikomuksenne arvata voi kenties.
ELMIRE (Dorinelle).
Ei, ihailijan saa peijatuks ilman vaivaa,
ja itserakkaus kyll' oman kuoppansa kaivaa.
Hänet noutakaa.
(Cléantelle ja Marianelle.)
Ja te hetkeksi syrjään käykää.
Neljäs kohtaus.
Elmire, Orgon.
ELMIRE.
Tähän pöytä tää, ja sen alle te kyyristäykää.
ORGON.
Mitä?
ELMIRE.
Tottahan teidät kätkeä täytyy kait.
ORGON.
Tuon pöydänkö alle?
ELMIRE.
Oh, käykää ja olkaa vait.
On päässäni tuuma; näättepä, laskenko väärin.
Pian sinne nyt vaan, ja varanne pitäkää,
teit' että hän lainkaan siellä ei kuule, ei nää.
ORGON. Olen myöntyväinen, ma sen sanon, ylen määrin, mut parhaanne jälkeen nyt myös kuje selvitelkää.
ELMIRE. Sen en minä moitteen aihetta antavan pelkää. (Orgonille, joka on pöydän alla.) Niin, nyt tulen puhelemaan minä oudolla tapaa, mut älköön silti se pahastuttako teitä. Mull' olkoon, jos mitä virkkanen, valta vapaa; minä silmänne avaan, en sanaani sikseen heitä. Sen vuoksi nyt mielistelyitä mun täytyy käyttää, jott' ulkokullattu tuo tosihahmonsa näyttää, hänen himoansa rietasta imarrella, tuon julkean sallia vapaasti tungetella. Hänet teille kun paljastaakseni vain nyt taipuu muka mieleni kuulemaan hänen lempeään, niin voin heti laata, kun harhanne teiltä haipuu, eik' eemmäs hän pääse, kuin laskette pääsemään. Hänen hurjan kiihkonsa saatte te itse suistaa, kun asia teistä liian pitkälle luistaa, ja säästää vaimonne piinasta pitemmästä, heti kohta kun itsensä ilmaissut vain on konna. Oma valtanne valvoa, että nyt opitte tästä a… vaiti! Hän tulee. Nyt hiljaa ja hiiskumatonna!
Viides kohtaus.
Tartuffe, Elmire, Orgon (pöydän alla).
TARTUFFE.
Sain puheisille luoksenne kutsun tulla.
ELMIRE. Niin, salaisuuksia, tietkääs, on teille mulla. Mut sulkekaa ovi ensin ja katsokaa, meit' ettei kukaan kuulla ja häiritä saa. (Tartuffe käy sulkemassa oven ja tulee takaisin.) Kas, sellaisen kohtauksen, kuin tääll' oli ikään, me emme liioin toistuvan toivo kai. Ei pahemmin ois saattanut sattua mikään. Damis minut teistä niin kovin hätään sai; ja näitte, kuink' aikeestaan hänt' estellä tahdoin, hänen mielensä kuohua hillitä, minkä mahdoin. Niin hämmennyin tosin, etten keksinyt heti vain jyrkästi kieltää, mitä hän syyksenne veti; mut näin kävi paljoa paremmin, kiitos taivaan, sitä turvallisemmaksi kaikki se meille sai vaan. Heti vakaa arvonne torjui sen myrskyn pois, eik' uskoa pahaa mieheni teistä vois. Hän tahtoo oikein harmiksi juorun hampaan nyt meidät seurusteluun sitä tuttavampaan, ja siksi mun sopii nuhteetta jäädä tänne ja näin ihan kahden kesken kanssanne olla ja avata sydän, mi kuunnellut lempeänne on kenties liian herkällä suosiolla.
TARTUFFE. Mun vaikea ymmärtää on puhetta moista; hyvä rouva, te äsken haastoitte aivan toista.
ELMIRE. Kuink' onkaan teille naissydän outo ihan, jos ensi estely teissä on nostanut vihan! Ja ettekö oivalla siis, mikä oikeastaan on mieli, kun se niin heikosti sotii vastaan? Kas, ainahan torjuu kainoutemme arka, kun hellän tunteen pauloiss' on sydän parka. Jos syttyykin se, jos kuinka syvästi lempii, sitä ilmaista silti se ujostelee ja empii. Niin, ensiks estelemme, mut ilme näyttää, ett' ennen pitkää vastustelumme vaipuu; suu kunnian vuoksi kieltää, mut käskee kaipuu, ja kieltely moinen on lupaus kaikki täyttää. Tämä tunnustus, se on totta, on varsin vapaa, ja paremmin kainouttamme mun täytyis kaita, vaan kun nyt kerran on lausuttu, kuink' on laita, Damis'ta oisinko hillinnyt sillä tapaa, niin oisinko kuunnellut minä malttavasti koko lemmenliehitystänne loppuun asti ja ottanut asian, kuin minun ottavan näitte, jos vaarattomaksi te sydämelleni jäitte? Ja teitä kun itse vaadin ma luopumaan tuost' avioliitosta, jota nyt aiotaan, mitä ilmaisee se into, jos ei sitä juuri, ett' olentoonne on kiintymys liian suuri, ja että sen jakoon suostua tuska ois, ihan yksinään jonk' omistavansa sois?
TARTUFFE. Ah, ihanintakin ihanampi on varmaan sanat moiset kuulla huulilta naisen armaan; läpi sieluni pitkin säikein metenä mennen ne hurmaa tuo iki-tuntematonta ennen. Ylin määränpää mull' olla on mieliksenne ja onni ja autuus tottelu toivehienne; mut sallinette, jos uskallan onnea tuota vähän epäellä, jos siihen en oikein luota. Se ehkä on ansa vain sitä varten, jotta tuost' avioliitto-aikeesta ei tulis totta; ja jos sen teille vapaasti virkkaa saan, niin sananne armaat uskon ma silloin vaan, kun suosionne tuo, jota sieluni janoo, suo täydemmän takeen, että ne totta sanoo, ja vahvistuu minuss' usko varma ja vakaa, ett' ystävyytenne saan, en tuult' aja takaa.
ELMIRE (yskittyään merkiksi miehelleen). Te noinko tyhjentäisitte nopeasti siis sydämen hellyyden heti pohjaan asti? Jos suurin surmin sen tunnustaneeksi sai, se eikö riitä jo teille? Oh, kyllä kai! Te ennen lainkaan tyytyvän ette näytä, jos toivoanne ei viimeisintäkin täytä.
TARTUFFE. Mitä vähemmän ansaittu onni, sit' enemmän sietää sitä epäillä, sanoiksi vain sanat koreat tietää. Ylen suurt' on onnea vaikea todeksi luulla, vain kokemalla sen uskoo, ei millään muulla. Ja mun, jok' en ansaitse suosiotanne lainkaan, ei toivoa tohdi sit' uneni uskaliainkaan, enk' usko mitään, ennenkuin tositöin minut vakuutatte siitä, mit' ikävöin.
ELMIRE. Kuink' onkaan lempenne hirmuvaltias julma! Ja kuink' on vaikea mulle sen tuoma pulma! Miten ankara sydämelle sen sortovalta, miten hillittömästi se vaatii, ei vartoa malta! Siis onko aivan mahdoton torjua teitä, ja ettekö siis edes henkäisyaikaa heitä? Noin armotta vaatia — onko nyt laitaa moinen — heti että vaan joka toiveenne pitäis täyttää; sitä, ett' on teitä kohtaan niin heikko toinen, noin tuiki tunnottomasti väärin käyttää!
TARTUFFE. Mut ihailuuni jos katsotte suosiolla, miks sitten selvään osoittamatta sit' olla?
ELMIRE. Mut eikö se ole synti, siit' eikö paina mua taivaan tuomio, josta te puhutte aina?
TARTUFFE. Jos ei ole tiellä muuta kuin tuomiot taivaan, pois moiset vastukset minä väleen raivaan; suott' älkää sydäntänne te estelkö niillä.
ELMIRE.
Mut taivaan rangaistusta siis voiko piillä?
TARTUFFE. Nuo joutavat arvelut huoleti voitte häätää, mun suokaa teille neuvoa millä tavoin. Tosin kyllä eräitä kieltoja taivas säätää, mut sovitteluun sen kanssa on portti avoin. On oikein, ett' eri tarpeissa perehdymme me avartamaan omantuntomme ahtautta ja sovittamaan, jos rikomme, erehdymme, teon sillä, ett' aivoitus täynnä on puhtautta. Pian salaisuuksista näistä on syvempi selko teill' oleva, suokaa mun ohjata ainoastaan. Mun toivoni tyydyttäkää, pois tyhjä pelko; otan itse päälleni syyn ja kaikesta vastaan. (Elmire yskii kovemmin.) Te yskitte kovin.
ELMIRE.
Niin, ihan hengen salpaa!
TARTUFFE.
Vähän lakritsia, jos sallitte apua halpaa!
ELMIRE. Se on sitkeä yskä, jo ollut jos kuinka pitkään, siin' eivät auta lakritsit eikä mitkään.
TARTUFFE.
Sepä ikävä seikka.
ELMIRE.
On, ettei sanoa saata.
TARTUFFE. Niin, turhan arkailunne te suokaa laata. Syvin vait'olo salaisuutemme vartioi; ja pahaa on vain pahan huuto, mi nousta voi, syy vain se, jos antaa juorulle hammaspalaa; ja syntiä ei ole synti, mi tehdään salaa.
ELMIRE (vielä kerran yskien ja koputtaen pöytään). No niin, ei auta vastustella, sen huomaan; mun täytyy kaikki suostua teille suomaan; en tyydytetyksi saa minä millään muulla, mua vähemmäll' ei uskota eikä kuulla. Tosin ei ole hauskaa joutua sinne saakka, ja askel tää on vasten mieltäni aivan; mut panemalla kun pannaan se pakko ja taakka, kun vakuuttaissani vain näen turhan vaivan, kun sitovammin on tarvis se toteen näyttää, niin täytyy suostua kai ja toivot täyttää. Jos siinä väärin teen minä jollain tapaa, sitä pahempi sille, ken pakotti suostumaan; minä ainakin olen kaikesta syystä vapaa.
TARTUFFE.
Niin, niin, minä vastaan siitä, ja pohjaltaan…
ELMIRE. Oven taa vähän käykää tuonne ja katsokaahan, ettei ole siellä mieheni vain kenties.
TARTUFFE. Mitä hänestä huolitte, joka — sen sanoa saahan — on nenästä vedettäväksi oikea mies! Hän ystävyyttämme suosii, on ylpeä siitä, hän sais omin silmin nähdä, eik' uskois niitä.
ELMIRE. Voi olla, mut menkää silti nyt hetkiseksi ja silmäilkää, siell' ettekö ketään keksi.
Kuudes kohtaus.
Orgon, Elmire.
ORGON (tullen pöydän alta).
On kauhea konna se, ei sitä kieltää maksa.
Minä menehdyn, minä en tätä kestää jaksa.
ELMIRE.
Mitä? Niin pian poisko? Nyt älkää tärvelkö tätä.
Alas sukkelaan! Täm' on kesken. Mi teill' on hätä?
Hänen suokaa selvin näyttein se todeksi tuottaa;
ei pelkkään arveluun pidä koskaan luottaa.
ORGON.
Ei nähty häijympää ole hornanluomaa.
ELMIRE.
Koht' älkää luuloa todeksi kuvitelko.
Paras, ennenkuin uskotte, hankkia varma selko,
ettette ehkä viel' erehtyneenne huomaa.
(Elmire asettaa Orgonin istumaan taaksensa.)
Seitsemäs kohtaus.
Tartuffe, Elmire, Orgon.
TARTUFFE (Orgonia huomaamatta).
Mua onni suosii yhtyen samaan juoneen.
Siell' ei ole sieluakaan, jok' ainoan huoneen
ma katsastin; ja nyt kaihoni ihanimman…
(Tartuffen tullessa avosylin Elmireä kohti häntä syleilläkseen
tämä väistyy syrjään ja Tartuffe huomaa Orgonin.)
ORGON. Seis, mies! Kovin päästätte leimuun lempenne vimman. Syy hiukan hillitä ois sitä kuumaa tulta. Vai sellaisiinko hommiin se hurskas horjuu! Vai näinkö kiusauksia sielunne torjuu! Kas vaan, tytär naida ja vaimo vietellä multa! En ensin uskonut, vaikk' omin korvin kuulin, vaan lopultakin minä muuttuvan nuotin luulin; mut todistukset nää kukaties jo riittää; minä tyydyn, enemmistä mä pyydän kiittää. (Tartuffelle). Tätä en ole tehnyt mielellä haluisalla, minut siihen on pakotettu pakottamalla.
TARTUFFE (Orgonille).
Ja te uskotte, että…
ORGON.
Lorunne säästää voitte.
Pois täältä nyt heti paikalla patikoitte!
TARTUFFE.
Minä aioin…
ORGON.
Ei ole aika nyt suuta piestä.
Ulos ovesta! Menkää tästä jalkainne tiestä!
TARTUFFE. Te saatte mennä, te, mokoma käskijä muka! pian nähtäneen, kuka tääll' on isäntä, kuka, ja käykö päinsä noin halpamaisella tapaa, noin kurjin juonin kanssani riitaa nostaa, mua loukata onko ja herjata valta vapaa, vai voinko rangaista panettelun ja kostaa, kun taivasta häväistään, ett' ehkäpä häätyy nuo häätäjät itse, kun tilin päivä päätyy.
Kahdeksas kohtaus.
Elmire, Orgon.
ELMIRE.
Mitä puhetta tuo? Mitä kummia kuulla sainkaan?
ORGON.
Se saa minut hämille eikä naurata lainkaan.
ELMIRE.
Miten niin?
ORGON. Tuo puhe mun tyhmästi tehneen näyttää; se onneton lahjoitus minut huolella täyttää.
ELMIRE.
Mitä? Lahjoitus?
ORGON.
Niin, niin. Se ei muuksi muutu.
Kunp' ei vaan huolta muutakin mulla ois!
ELMIRE.
Mitä sitten?
ORGON. Kyll' ehdit kuulla. Mut onkohan pois lipas muuan liikkunut? Muuta ei enää puutu!