IV,
"Panem et Cireenses!"[12] tämä oli Roman kansan mielilause niin usein kuin se näki nälkää taikka kuin sille tuli ikävä.
Todellakin jalo oli tämä kansa; työnteon arkipäiväisiä toimia se ei koskaan tuntenut; keisarit jakailivat sille ilmaiseksi leipää, viiniä ja öljyä, jotka tavarat voitetut maakunnat veroksi maksoivat; ja mitä huvituksiin circus-teaterissa tulee, koettivat keisarit kilpaa tehdä niitä mitä loistavimmiksi.
Carinus voitti kaikki muut juhlapelien vaihtelevaisuudessa ja saattoi niiden ylellisen komeuden mielettömiin asti.
Eräänä päivänä oli koko circus-teateri sannoitettu kultahiekalla, että tomupilvi, joka nousi juoksevien hevosien jalkojen alta, kimalteli päivänpaisteessa ja että Romalaiset, joiden vaatteihin se tarttui, tulivat kullattuna kotiin. Toisen kerran seisoi aivan kuin taikasauvan lyömästä kokonainen metsä circus'issa. Summattomia satalatvaisia tammipuita, jotka olivat juurinensa vuorimetsistä kaivetut, täysi-kasvuisia palmupuita, jotka olivat tuodut laivoilla Afrikan rannoilta, oli istutettu laajan taistelutanteren keskelle. Hämmästynyt kansa, joka sitä ennen oli edessänsä nähnyt kultahiedalla peitetyn erämaan, tuli nyt samaan paikkaan ihmettelemään aarniometsää, jonka varjossa itä- ja etelämaiden harvinaisimmat eläimet kuljeksivat. Siellä oli ihana giraffi, siellä ruma virtahevonen, siellä oli täydellinen paratiisi, jossa kultahedelmiä kasvavista puista kuului lintujen laulu, ja kiiltävä käärme oksilla kiertelihe sekä kesytön riikinkukko ja hyvänsävyisä kamelikurki varjossa höyheniänsä nyppelivät.
Kun kansa kyllästyi ihmettelemiseen, tuli joutsimiehiä, jotka ampuivat komeat otukset; senjälkeen hakattiin metsä pois ja seuraavana päivänä näki kansa sen sijassa meren, jonka pinnalla koko laivastot keskenänsä taistelivat verisiä tappeluja.
Ja kerran keskellä kesää, kun jokainen uuvuksissa haki suojaa päivän polttavasta helteestä, näki circus-teateriin käsketty kansa hämmästyen edessänsä talven.
Circus oli peitetty lumella, joka laivoilla ja vaunuilla oli tuotu tänne Norikum'in ja Gallian jäätiköistä, ja jonka päällä sata kulkusilla koristettua rekeä kiiti täyttä vauhtia; tämmöisiä ajokaluja ei ollut kukaan Romalainen ennen nähnyt. Circus-teaterin keskelle korkealle rakennettujen jäävuorten välillä makasi ihmeen kauniita mursuja pitkien hampaittensa nojassa, ja ympäröisen järven pinnalla, jossa silitetty lasi piti jääpeilin virkaa, rienteli taitavia luistajia silmänsiintävällä vauhdilla. — Palellen käärivät Romalaiset itsensä levättiinsä, unohtaen, että hiki tippui heidän otsastansa päivän kuumuudesta, ja kun luistajat lumilapioilla viskasivat lunta katselijoiden riveihin, silloinpa tuo korkea Roman kansa riemusta pyörryksissään kiljui innostuneita eläköön-huutoja keisarille, joka niin lempeästi piti huolta kansansa huvituksista.
* * * * *
Etsikäämme nyt Carinoa hänen omassa linnassaan. Käykäämme tämän hämmästyttävän suuren rakennuksen läpi, joka puutarhoineen sisälsi kokonaisen kaupungin-osan, niin tulemme kullattujen ovien kautta kadunkaltaisiin käytäviin, jotka päättyvät marmorisiin pylvästöihin. Laveissa atrium'eissa hyörii ja pyörii hoviväki, herroina olevat orjat ja orjina olevat senaatorit, joiden pääsöä Carinon korusaliin ruskea-kasvoinen orja järjestää.
Autuaat ne, jotka näihin pääsivät! Ah, siellä ei ihminen ollut niinkuin maan päällä; tuohon loistavaan, soikeaan saliin ei päässyt vuorokautten eikä vuoden-aikojen vaihto tunkeumaan. Salissa ei ollut ikkunoita, kuulakkojen esiriippujen takaa levittivät lakkaamatta palavat lamput valoa, jonka kirkkaus oli jonkunmoinen keskiväli kuun ja auringon valon välillä. Jokaiselta vuoden ajalta oli täällä sen ihanuus lainattu; kesältä lämpimyys, jonka maan-alaiset torvet tänne toivat, talvelta jää, keväältä kukat, syksyltä hedelmät. Carinus ei koskaan tietänyt, milloinka päivä valkeni, milloinka hämärtyi. Hänen luonaan oli ikuinen ihanuus.
Siellä hän makasi vuoteensa patjoilla, edessänsä katettu pöytä, ympärillänsä nakurien joukko, tanssijoita, jalkavaimoja, eunukeita, laulajia, papukaijoja ja runoniekkoja.
Hänen näkönsä oli kaikenlaisista huvituksista uupuneen nuorukaisen; hänen kasvonsa olivat kalveat ja täynnä suuria, punaisia kirpuloita; niitten muodossa uinaeli vajonnut mietous, hänen huulillansa ja poskillansa kiherteli muutamia ennen kasvaneita partahiuksia.
Kaksi eunukkia vuorotusten oli ojentamassa keisarin huulille valittuja, monella päänvaivalla tehtyjä ruoka-lajeja, joista jokainen maksoi satojatuhansia, ja jotka ainoastaan harvinaisuutensa tähden miellyttelivät kitalakea; Carinus ei kurottanut kättään niitä ottamaan, vaan väänsi hankalasti suunsa pieliä ja viittasi silmillään ruokkijoillensa, että he itse söisivät tuon kalliin ruoan.
Toiselta puolelta nostivat ihanteellisen kauniit nais-orjat hänen huulillensa kultamaljoja, jotka hän kumminkin melkein koskematta jätti; viimein otti eräs frygialainen nainen suuhunsa hyvänhajuista Kyprian viiniä ja tarjosi Carinolle huulistaan tuon muutoinkin hurjentavan juoman. Tämä uusi keino antoi uuden kehoituksen keisarin tylsälle aistille, ja hän antoi juottaa itseänsä hänen korallihuulistaan.
"Tuon naisen teen puolisokseni", sanoi hän samassa, kääntyen erään pää-orjan puoleen.
"Eilen sinä otit, herrani, yhden, jotka isä on prokonsuli."
"Hänestä luovun. Mitä on tämän isä?"
"Kankaan-kutoja sinun hovissasi."
"Minä teen hänet prokonsuliksi."
"Tämä on yhdeksäs vaimosi neljän kuukauden kuluessa."
Carinus otti nuoren naisen viereensä istumaan ja painoi päätään hänen syliinsä. Hänen ympärillänsä tanssittiin ja laulettiin, ja hänen edessänsä lausueli Aevius runoelmiaan, antamatta tanssin ja laulun häiritä itseänsä. Häpeemättömällä imartelemisella kiitti hän jambi-värssyissään kaikellaisia kauneuksia, joita ei Carinolla ollutkaan, hänen ruusunpunaisia poskiaan ja hänen rohkeata mieltänsä. Röyhkeällä laveudella kuvasi hän juhlallisia leikkejä, eikä sallinut rauhaa Jupiterille eikä Apollonille, saadaksensa ylistää Carinoa heitä korkeammaksi.
"Oh minua painaa niin, minua ahdistaa niin, en tiedä mikä", vaikeroi
Carinus.
Pari, kolme orjaa juoksi paikalla hänen luoksensa, tyynyjä kohentamaan, hänen hiuksiansa suunnittelemaan ja hänen nuttuansa väljentämään.
"Oih, vieläkin painaa, vieläkin ahdistaa!"
"Kenties Aevion värssyt sinua ahdistavat?" kysyi Marcius, hänen parran-ajajansa.
"Se on mahdollista; herkeä Aevius!"
Nöyrällä katsannolla kumarsi runoilija, vaikka hänen sydämessään riehui ääretön viha parran-ajajaa vastaan, joka oli hänen värssynsä keskeyttänyt.
"Mikä nyt vieläkin minua kiusaa", kirisi äkeissään Carinus. "Arvatkaat se jo; vai täytyneekö minun itse ajatella teidän edestänne? Jokin asia minua kiusaa, jokin minua vaivaa, oh, minä tahtoisin suuttua."
"Minä arvaan", puhui parran-ajaja, "nämät muutamat partakarvat kiusaavat sinua, jotka törröttävät sinun jaloissa kasvoissasi ja häpeemättömästi vaivaavat ylevää nenääsi ja huuliasi. Anna ajaa ne pois, taikkapa kentiesi revitä ne pois. Sinun kasvosi ovat muutoinkin niin kauniit kuin neitosen ja vieläpä kauniimmaksi ne tulisivat, jos ei tuo miehuuden ilkeä jälki niitä rumentaisi."
"Mahdat olla oikeassa", sanoi nuorukainen, ja antoi nytkiä partansa pois, ja niin oli hän tytyväinen parran-ajajaansa, että hän, toimen loputtua, määräsi hänet prefektiksi.
Samassa kuului melu oven takaa. Vieläpä tunnettiin Mesembrius ukon ääni, joka väkivoimalla pyrki sisään Carinon eteen.
Galga, jättiläismuotoinen trakilainen orja, pidätti häntä ja käski hänen tulla seuraavana päivänä, sillä Carinus nyt muka nukkui.
"Jo täällä käyn kymmenettä kertaa", telmäsi vanhus. "Ensimäisellä kerralla sanoit hänen nukkuvan, toisella hänen syövän, kolmannella hänen kylpevän, neljännellä, ettei hänellä ollut aikaa. Minä tahdon häntä puhutella."
Ankaralla painimisella ajoi Galga vanhuksen ulos atriumista; parin, kolmen orjan täytyi tarttua häneen kiinni, ennenkuin saivat hänet ovesta ulos.
Carinus oli tyytyväinen Galgaan.
"Sinä, joka niin hyvin osaat vartioida oveani, ansaitset tulla Roman kansleriksi."
"Enkö minä mitään ansaitse, herrani?" kysyi Aevius, peläten, että hän jäisi ilman armolahjoja.
"Sinulle rakennutan temppelin, jossa jokainen runoilija on paneva esikoisensa sinun alttarillesi."
"Kiitoksia, oi Augustus! temppelistä ja esikoisista, jotka alkavat runoilijat kirjoittavat, mutta Tuskulum-huvila?"
"Hyvin tiedät, millä ehdolla sen olen luvannut."
"Jos suloisen puheeni voimalla, kieleni medellä ja runouteni lumouksella taivutan Glycerian, tuon mailmallisen jumalattaren armoansa sinulle osoittamaan. Enkö ole tuonut häntä luoksesi?"
"Olet kyllä, mutta mitä se minua hyödyttää? Kun tämä viekoitteleva kummitus oli ihanuutensa voimalla aina hulluuteen asti rakastuttanut minua ja houkuttanut minua salaisuuksiani ilmoittamaan, hän yhtäkkiä naurahti minulle, sysäsi minut pois luotansa ja jätti minut."
"Eikö ollut sinun mahdollista väkivallalla pidättää verkkoon joutunutta haltijata."
"Kysy orjiltani, kuinka hän heidän kanssansa menetteli. Kun käskin heitä pidättämään tuota kirottua noitavaimoa, sieppasi hän itselleen maljan, jossa oli viiniä, ja jupisi sen yli muutamia outoja luotteita; paikalla leimahti astiasta tulta ja savua. Siinä samassa ryntäsi hän hirveän näköisenä kohden palvelijoita ja huusi heille kaikuvalla äänellä: 'Kuka ei paikalla laskeu kasvoilleen maahan, hänet muutan alakärsäksi!' Miehet lankesivat heti maahan ja tuo rohkea noita astui heidän päällitsensä ovelle, jossa hän ovenvartijoilta loitsi pois näön, etteivät kolmeen päivään voineet toinen toistansa nähdä. Mutta, oh Aevius, miksi pakoitat minua puhumaan niin pallon? miksi väsytät ajatuksiani ja ryöstät rauhan kieleltäni?"
Aevius ei arvellut omaa kieltänsä niin kalliiksi ja puhui teko-innolla:
"Jalo Carinus! Tämä nainen ei sinulle ole kyllin arvoinen, hän ansaitsee vaan sinun ylenkatsettasi. Paljon arvoisempaa aarretta säilytän sinulle, jonka rinnalla Glyceria on kuin piikivi verrattu timanttiin, kuin tähti päivään, tavallinen viini Jumalain juomaan, nektariin ja neilikka Jumalain-ravintoon, ambrosiaan."
"Kuka hän lienee?"
"Tämä on neiti, toinen vaan on leski. Tämä ei vielä tunne rakkautta, kun toinen jo on oppinut vihaamaan, ja kuitenkin on hänen kauneutensa tehnyt suurempia ihmeitä kuin toinen. Hän on kristitty neiti, joka äsken vangiksi otettuna useitten kumppaliensa kanssa sinun käskysi mukaan suljettiin leijonien tarhaan; ja mitä kummaa! nälkäiset pedot tulivat kesyiksi sen neidon nähtyään ja kyyristyivät nöyrästi hänen jalkojensa juureen. Itse sen näin, oi keisari, ja hämmästyneenä katselin häntä. Spoliariumin vartija vei hänet silloin pois leijonien keskeltä ja heitti hänet hurjimpien illyriläisten legiona-soturien valtaan. Mutta kuule, minkä ihmeen hän teki siellä. Hetken päästä olivat kaikki sotamiehet polvillansa hänen ympärillään, ja niinkuin olisivat kuunnelleet tietäjän puhetta, katselivat he hartaalla innolla hänen huuliansa ja kastelivat hänen käsiänsä kyynelillä, ja kun tribunit tahtoivat kiskoa neidon pois, antaaksensa hänet toisille, kääntyivät he päälliköitään vastaan, antaen viimeiseen mieheen asti hakata itsensä maahan hänen puolestansa."
Carinus nousi liikutettuna vuoteelta, hänen silmissänsä rupesi tavaton tuli kiiltämään. Hän sysäsi luotansa äsken otetun puolisonsa ja viittasi Aeviolle.
"Tuo eteeni tämä neito."
Runoilija riemuitsi tästä käskystä ja riensi vankihuoneelle, keisarin sineettisormus muassansa.