V.
Sofronia oli yksin suljettu erityiseen vankihuoneesen. Päivän valo pääsi ainoastaan pienen ympöriäisen ikkunan kautta sisään paistamaan ja kun se värisi polvillansa olevan naisen päällä, näytti kuin olisi taivaallinen kirkastus levinnyt hänen ympärillensä.
Sofronialla oli lumivalkoinen päällyshame, joka oli yhtä puhdas, kuin hänen kirkas sielunsa. Hänen kasvoillansa asui taivaallinen rauha.
Vankihuoneen ovi aukeni ja sisään astui pitkävartaloinen, jalo naishahmu, antaen kullasta raskaan kukkaron ovenvartijalle, joka jätti oven hänen jälkeensä auki.
Saapunut nainen oli verhottu raskaasen silkkinuttuun, joka timanttisoljilla oli kiinnitetty hänen olkapäillänsä, hänen uhkeita hiuskäheriään ympäröitsi kiiltävä kultavanne keskellä päätä, ja vaikka siitä riippuva välkkyvä huntu oli hyvin hieno, ei ollut mahdollista sen läpitse selittää hänen kasvojansa. Sen poimut todistivat hänen aatelista kauneuden-tuntoansa, ja sen reunoja alaspainavat raskaat helmet ylhäistä säätyä.
Sofronia katsoi kohden silkin kohisemista ja kun hän näki naisen edessänsä, kysyi hän hämissään: "Mitä minusta tahdot, romalainen nainen?"
Nainen nosti huntunsa ja hänen ihanan kauniit kasvonsa tulivat näkyviin: otsalla asui vakavuutta, huulilla suloa, poskien kuopissa salainen viehätys ja synkissä silmissä tuo syvä kuvailematon mietiskeleminen, johon hienot kätkevät kaikki mitä eivät selväksi selitä, viehättävä lumousvoima joka kasvojen juonteessa, ja kieltäytyvä alakuloisuus, tuo ihmeellinen pilvien ja päivänvalon vaihto, joka taivaalla sanotaan ilman vempeleksi, mutta ihmisen kasvoilla himoksi.
Sofronia, kun näki nämät kasvot, säikähti ensiksi, mutta ojensi heti hymyillen hänelle kätensä, ja lausui ystävällisesti: "Sisareni Glyceria."
"Älä ojenna minulle kättäsi", puhui surullisella äänellä nainen. "Älä minua syleile. Ensiksi, kun huomasit minut, pelästyit minua. Nämät kasvot sinua kauhistuttivat — ja sinä lienet oikeassa. Neljään vuoteen emme ole toisiamme nähneet, ja näiden neljän vuoden kuluessa olet kuullut minua vastaan lausuttavan niin paljon kirouksia mitä kunnian-arvoisimmista huulista, ettei ilman syytä sinua hirvittänyt, kun kasvoni tunsit."
"En koskaan lakannut sinua rakastamasta."
"Mielelläni sen uskon, mutta älkäämme siitä puhuko. Sinua opettaa uusi oppisi rakastamaan vihamiehiäsi; minua ovat elämäni vaiheet opettaneet luopumaan kaikesta, joita rakastan. Mutta olkoon tämä, miten olikin, ei ole nyt aikaa valituksiin. Salaa tiedän edeltäpäin, että huomispäivänä huvitukset circus-teaterissa päättyvät kristittyjen martyrien kidutuskuolemalla."
"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi Sofronia, pannen kätensä ristiin rinnalleen.
"Taivaan nimeen! se ei saa tapahtua. Kaksi kertaa olen tahtonut sinua pelastaa, kaksi kertaa olen myöhistynyt; nyt minä tulin aikaisemmin. Vaihettakaamme vaatteita, ota minun huntuni; vartalosi on samankaltainen kuin minun; ei kukaan voi vaihetusta huomata. Ulkona odottaa sinua orja satuloidun hevosen kanssa, tunnin perästä olet isäsi ja kultasi turvissa."
Täynnä tuskaa ummisti Glyceria silmänsä, silmänluomilla särkien kyynelen. Itseksensä ajatteli hän: "minun isäni, minun kultani."
"Ja sinä?" kysyi Sofronia.
"Minä jään tänne sinun sijaasi."
"Ja huomispäiväiset circus-pelit?"
"Ne päättyvät minun kuolemallani."
"Ei koskaan!" lausui Sofronia ylevästi kiistaten vastaan.
"Miksi niin? Sinua rakastavat ne, jotka minua vihaavat, ja joitten säälivää hymyä tahtoisin itselleni ansaita vaikka monen vuoden tuskilla. Jos toisen meistä täytyy kuolla, miksi juuri sinun, jonka vuoksi he joutuisivat toivottomuuden valtaan; miks'ei paremmin minun, jonka kuolemata he siunaisivat? Sinä säästät muille autuaan elämän, minä otan itseltäni katkeran."
Sofronia tarttui molemmilla käsillään sisarensa käteen, ja hänen puhtaat silmänsä katsoivat toisen synkkiin, katuvaisiin, vetistyneisin silmiin.
"Sinä olit se nainen, joka sinä yönä, kun minut otettiin vangiksi, tarjosi minulle hevosensa pelastukseksi."
"Miksi tämän sanot?"
"Muistatko, mitä silloin vastasin?"
"Sanoit, ettei kristityn tule vaaraa paeta."
"Sen jäljestä olen nähnyt monenlaatuista kuolemata ja sanon sen uudestaan. Jos Jumala tahtoo, että hänen nimensä tulee ylistetyksi verikuolemani kautta, tapahtukoon niin; ilolla otan vastaan marttyrikruunun, joka ympäröitsi Vapahtajan otsaa, ja siunaava olen sitä kättä, joka minulle aukaisee oven taivaan autuuteen. Oh, kuolema ei ole tuskaa niille, joitten ilo aikaa kuoleman jälkeen."
"Mutta ne, jotka tänne jätät?"
"He tapaavat minut jälleen toisella puolella hautaa."
"Johon toivottomuus on heidät saattava? Ah, kuule minua, Sofronia. Sinun puolestasi rukoilee nyt kaksi olentoa, jotka molemmat minua kiroovat. Jos valitset tämän kauhean kuoleman, et ole heitä toisessa maailmassa tapaava, sillä elämän kauhistukset seuraavat heitä Hadesiin asti; oh anna minun kuolla, anna minun joutua unohdukseen, ei kukaan ole itkevä, ei kukaan siunaava, ei kukaan takaisin haluava; isäsi saisi yhtenä päivänä kahdellaisen onnen, toisen että sinä eläisit, toisen, että minä olisin kuollut."
"Ei ole niin katkera sydän valmis kuolemaan, oh Glyceria!"
"Luuletko, etten voi kuolemaa levollisesti silmään katsoa?"
"Ei autuaasti. Kuolema on uusi valo sille, joka uskoo, mutta ikuinen pimeys sille, joka ei usko."
"Tulkoon tämä pimeys minulle. Minua vaivaa jo yhden elämän kuorma; en halua elää uudestaan, tahdon haihtua pois, tahdon unohtua, tahdon levätä näkymättömässä haudassa, jättäen tämän loistavan mitättömyyden, jossa ainoastaan suru on todellinen. Elä sinä ja iloitse aina!"
"Ei Glyceriani! minkätähden piti sinun kasvojesi noin synkiksi muuttua?"
"Niinkö sanot? Ennen muinoin ei ollut meidän välillämme mitään eroitusta. Mieleni oli kirkas, kasvoni olivat iloiset, kuin sinunkin; niin yhtäläisiä olimme myös sielunkin puolesta, että isämme usein oli vaikea erottaa meitä toisistamme. Vieläpä rakkautemmekin esine oli sama; emmekä sitä toisiltamme salanneet, vaan teimme sen sovinnon, että jos hän toisen valitsisi, toinen tytyväisesti luopuisi hänestä."
"Jos hän olisi sinut valinnut, olisimme nyt molemmat onnelliset."
"Sallimus minua hallitsee, oi sisareni! Jumalat eivät niin tahtoneet. Salaiset kädet johtavat ihmisten onnea ja kiihoittavat heitä elämän kautta; ken on se, joka voimiinsa voi luottaa? Mies, jolle vaimoksi menin, oli kurja libertini, joka tuli juuri silloin, kuu Manlius minut hylkäsi. Hän näytti minulle selittämättömän kirjeen, joka isäämme vastaan todisti, antaen ilmi, että hän oli osallinen salaliittoon Carinoa vaataan, ja pakoitti minut sillä tavalla itsellensä menemään."
"Ja tämänkö tähden isäni sinut kirosi?"
"Hän ei koskaan peräytä kiroustaan. Asia päättyi. Tämä kurja orja menetti päänsä, sillä keisari sattui minut näkemään. Tästä hetkestä on koko elämäni ollut sotaa, jossa minulla on aseina ollut imarrus ja viettelys. Isääni minun täytyi puolustaa joka hetki. Kaikki ihmiset täällä vihaavat häntä. Keisari häntä vihaa, sillä hän ei mairittele, hovilaiset häntä vihaavat, sillä hän on rehellinen, kansa häntä vihaa, sillä hän on rikas, kaikki syntiset häntä vihaavat, siliä täällä pidetään kunnollisuutta kapinaliittona syntiä vastaan. Suojellakseni hänen harmaata päätänsä täytyi minun valloittaa koko Roma, keisarista plebeijeihin asti. Siellä olin Carinon juomingeissa, annoin amfiteaterissa rahvaan minulle käsiänsä taputtaa, ja kurjien hovilaisten minua hiemailla. Kuinka monta kertaa olen minä repinyt rikki Mesembrion kuolemantuomion, houkutellen ja pakoittaen sitä vakojien, kansan-yllyttäjien, senaatorien, liktorien ja itse Carinonkin käsistä."
"Ja tämän tähden isäni sinut kirosi."
"Hän oli oikeassa. Se ei ollut Roman patricion tyttärelle sopiva käytös. Ah, hän ei koskaan saa tietää tätä, sillä jos hän tietäisi, että hän semmoisella pinnalla elää, tappaisi hän itsensä."
"Sinä tiesit myöskin, että uskolaisteni piilopaikka löydettiin, ja senkötähden riensit tänne edeltäpäin."
"Kaksi päivää ennen aivoin Manliolle siitä tiedon antaa, mutta häntä inhotti astua minun huoneeseni. Nyt ei ole enää mahdollista muulla tavalla sinua pelastaa, ja tähän onnetar parhaiten tytynee. Joka ansaitsee ja tahtoo kuolla, hän kuolkoon, mutta jotka iloitsevat elämästä ja sitä ansaitsevat, olkoot onnelliset. Niin on hyvä. Lähde takaisin isäsi ja kultasi luo, Sofronia, ja menkäät sitten kauas, kauas täältä pois."