VIII.
Sillä aikaa isä ja sulhanen turhaan hakivat hukkunutta lemmittyänsä.
Ainoastaan salaa oli heidän mahdollista tiedustella, sillä Sofronialla ei ollut julkista turvaa.
Mesembriota ei ollut moneen aikaan Romassa nähty, ja kaikkia kummastutti, kun tämä arvoisa mies taas ilmautui forum-torille elehvantin-luisen sauvan nojassa ja joka askelella huoaten.
"Ah, sinua hyvää vanhusta, harvoin sinut Romassa enää näkee", huusi hänelle hyvänhajuinen patrikilainen teikari; "Probon kuolemasta asti emme ole sinua nähneet,"
"Minä olen vanha ja kivulloinen, hyvä Pompejanus. Töintuskin saan enää jalkani liikkumaan, ja sinua en tuntisi, jos et puhuisi, niin heikoiksi ovat silmäni hiveltyneet."
"Mutta minkätähden et tahdo Romassa asua?"
"Jos vaan näkisit nuot kauniit nauriit, jotka kasvavat kasvitarhassani, et varmaankaan käskisi minua Romaan tulemaan. Näin vanhaa ihmistä ei mikään huvita niin paljon, kuin persikkapuitten siitös-oksat."
Siinä samassa tuli lähettiläs Kapitoliosta saapuville ja lausui
Pompejanolle kuiskaten:
"Carinus on luopunut purpurista veljensä Numerianon hyväksi."
Mesembrius kuuli välistä niin hyvin, että kuiskaamisestakin voi selon saada.
"Mitä puhut", huusi hän kiihkeästi, "Carinus on luopunut hallituksesta, ja Numerianus tulee keisariksi. Vivat! Vivat!"[19]
"Sinä tunnet Numerianon? Minkälainen mies hän on?" kysyivät hätäisellä katsannolla hovimiehet.
"Minkäläinenkö mies? Sankari, Romalainen, jonka kautta Roman kulta-aika on uudestaan alkava, kunnian päivä uudestaan meille koittava. Noita loistavia sotia, joita Roma kävi puolta maailmata vastaan, on Numerianus jatkava. Me kaikki lähdemme mukaan. Ah, uudestaan syntyy jalo aikakausi. Itsekin aivon istua hevosen selkään ja lähteä sinne, jossa jokaisen rehellisen miehen tulee olla saapuvilla; en ole vielä niin vanha, etten voisi kuolla miekka kädessä."
Kiihkeällä innostuksella puhui ukko eikä hän enään nojaantunut sauvaansa, ja erään tuttavan, joka tuli Kapitolion puolelta, tunsi hän jo sadan askeleen päästä. Tämä oli Quaterquartus auguri.
"Kapitoliostako tulet, Quaterquartus? Noh, mitä kuuluu?"
"Minä jo sen ennustin", sanoi auguri mahtisella vakuutuksella; "senaatti ei hyväksynyt luopumusta ja pakoitti Carinon ottamaan purpurin takaisin."
Mesembrius painui paikalla sauvansa nojaan.
"Ai jalkojani! oh tuota leiniä molemmissa polvissani! Mitä minä olen puhunut, vanha hupsu? Minäkö istuisin hevosen selkään, vaikka ainoastaan nojatuolissa voin istua. Niin hupsu on vanha ihminen. Minäkö menisin sotaan, vaikka näen niin huonosti, ett'en voisi eroittaa vihollista hyvästä ystävästä? Naurakaat vaan, hyvät ystäväni, naurakaat vaan tälle vanhalle, hupsulle miehelle. Oh, jalkojani!"
Kovasti ähkyen astua hoiperteli hän taas edelleen. Tiellä tapasi hän
Manlion.
"Oletko mitään tietoja saanut?" kysyi Manlius.
"Huomenna tunkeudun väkivallalla Carinon luo. Ja sinäkö?"
"Minä menen Glyceriata hakemaan."
"Ja murhaat hänet, ennenkun hän saa mitään puhutuksi."
"Älä huoli, vaikka olisi hän lumousvoimalla varustettu, on hän kuoleman oma. Huomenna tapaamme toisiamme Carinon atrium-salissa. Ota miekka mukaasi."
Manlius läksi Pons-sacer sillan luo.
Tritonikuvan edessä istui siellä tuo vanha ämmä, joka oli hänelle antanut sormuksen. Nähtyänsä Manlion, nousi hän ja astui hänen eteensä.
"Onko sinulla sormus, ylevä herra?" kysyi hän.
"Katso; tuossa se on."
"Tahdotko seurata minua?"
"Senpätähden minä tulin."
"Neljä päivää olen täällä sinua odottanut. Mikset ole ennen tullut?"
"Ilo ei koskaan myöhään tule", lausui Manlius katkerasti ja antoi johtaa itseänsä puutarhojen, syrjäteitten ja katettujen käytävien kautta, siksikuin hänen saattajansa aukaisi pienen, viheriäksi maalatun vaski-oven, ja ottaen häntä kädestä kiinni vei hänet umpipimeän käymäsolan kautta ympyriäiseen pylväs-saliin, joka valonsa sai yhdestä ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä akkunasta.
Täällä nainen poistui kutsuaksensa käskijäänsä.
Manlius katseli tarkastellen ympärillensä. Aivan toista oli hän luullut näkevänsä romalaisen vallasnaisen salissa: itämaan kukkiin päättyviä jaspis-pylväitä, ruusuvettä suihkuavia lähteitä, lempikohtausten kuvia, hekumallisten voiteitten hajulla lämmitettyä ilmaa, purpuraisia lepovuoteita, hopeisia peilejä. Kaiken tämän sijaan näki hän kylmän, korkean, temppelinkaltaisen salin, jonka seinillä näkyi suurenmoisia kuvia sankareista ja tappeluista; ja keskellä salia ei ollut muuta, kuin vanhan kaljupäisen miehen marmorinen rintakuva.
"Tokkohan Glyceria täällä asunee?" ajatteli hän itseksensä, mutta samassa kuuli hän nimensä mainittavan.
Hän kääntyi. Hänen edessänsä seisoi pitkävartaloinen, vaalea nainen koristelemattomassa, lumenvalkoisessa vaatteessa, joka peitti hänet kokonaan kaulaan ja käsiranteisin asti. Tämä ei ollut lempiseikkailusten kotipuku. Ja kuitenkin muistuttivat nämät kasvot surkuttelevalla tavalla rakkautta. Surullinen, epävakainen, kalvava katumus asui jokaisessa kasvojen piirteessä, jotka olivat kuin kauneuden kuihtuneita kukkia.
Manlius tunsi hänet Glyceriaksi. Hänen verensä tulvasi kuohuen aivoihin, hänen kätensä pusersi miekan kahvaa. Mutta hän ei tahtonut häntä tämmöisenä tappaa, luullen tämänkin ainoastaan viehättelyksen juoneksi, jonka harjoittamisessa tämmöiset naiset ovat niin oivallisia. jos on hekumallinen voitettava, kohtelevat he häntä hempeydellä; jos on sankari, astuvat he hänen eteensä Minervan muodossa; jokaisen miehen eri luontoa myöten sovittavat he pukuansa, mieltänsä, vieläpä kasvojensakin muotoa, jotta jokainen heidät tuntee erilaisessa muodossa. Manlius ei voinut Glyceriaa näin surullisena murhata, hän tahtoi odottaa sitä hetkeä, jona nainen rupeaisi puhumaan rakkaudesta, aikoen ensimäisen haluavaisen hymyn palkita miekan iskulla sydämeen.
Pää syvälle vaipuneena seisoi nuori nainen kolmen askeleen päässä
Manliosta, ja lausui tuskin kuultavalla äänellä:
"Myöhään tulet, hyvin myöhään."
Manlius vastasi masennetulla vimmalla. "Onko kentiesi rakkaus semmoinen hedelmä, joka kypsyy liiaksi, jos sitä kauan säilytetään?"
Pelästyneillä silmillä katseli Glyceria Manliota. "Mikä siihen syynä, että minulle puhut rakkaudesta?"
"Etkö ole minua sentähden kutsunut, että sopottaisimme toisillemme autuudesta, riemusta ja suloisesta hekumasta?"
"Ennen aikoihin olisin riemuinnut noista sanoistasi, nyt minua hirvittää, kun noin minulle puhut."
"Etkö lujasti usko kauneutesi olevan niin lumoavan, että joka sinut näkee, paikalla unohtaa kaikki naiset, jotka hän ennen on nähnyt?" lausui Manlius, ja jo oli miekka puoleksi vedetty ulos tupesta.
Kuin olisi hän katsonut läpi-näkymättömään pimeyteen, katseli Glyceria Manlion kasvoihin ja kysyi hämmästyneenä: "Myös hänetkö, joka tänä hetkenä kuolleena maassa?"
Manlius säikähti, hänen äänensä tukehtui ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin huoneen valkea seinä.
Hän tahtoi lausua Sofronian nimeä, mutt'ei saanut sitä huuliltansa; hän horjui taaksepäin ja nojautui käsillään pylvääsen.
Glyceria astui häntä likemmäksi ja tutki vakavalla katsannolla hänen kasvojansa, kuin olisi hän lukenut hänen sieluansa.
"Manlius Sinister!" puhui hän tyynellä, levollisella äänellä: "Unennäköni ovat minulle ilmoittaneet, että tulet minua tappamaan, ja minä tiedän hyvin, että puristat viittasi alle kätketyn miekan kahvaa. Se ei voi minua surettaa. Ainoastaan se minua surettaa, että luulet minua morsiamesi murhaajaksi."
Manlius huokasi ja koko hänen ruumiinsa värisi salaisesta kauhistuksesta, ja äänellä, joka kuului, kuin olisi maan alta tullut, kysyi hän: "Kuinka he hänet tappoivat? Repivätkö pedot hänet palasiksi? Vai heittivätkö he hänen hennon ruumiinsa polttavien liekkien valtaan? Puhu! Kerro minulle perinpohjin ja selvästi, kuinka he kiduttivat hänet kuoliaksi. Minä sen tahoon kuulla?"
"He eivät vieneet häntä kiristyspuille, vaan Carinon juominkeihin."
"Ah!" huudahti Manlius vallattomassa vimmassa ja peitti kasvonsa. Pian hän kuitenkin taas otti kätensä niistä pois ja puhui levollisesti: "Jatka, äläkä unohda mitään. Kuvaile minulle tätä kurjuutta kohdasta kohtaan, kuinka he pitkin likaa laahauttivat tätä alttarikuvaa? Puhu."
"Sitä he eivät tehneet. Eräs nuori romalainen nainen, joka tahtoi häntä pelastaa, vaihtaen vaatteita hänen kanssansa vankihuoneessa, kätki, kun tämä tuuma kävi tyhjäksi, väkipuukon hänen vyöhönsä, ja hän tappoi itsensä, ennenkuin miehen käsi sai häntä koskea."
Manlion silmästä vieri kyynel. Miekka putosi hänen kädestänsä.
"Te kaikki taivaan jumalat, siunatkaat tätä naista tikarin tähden! —
Etkö tiedä, kuka hän oli?"
"En tahto, että hänet tuntisit."
Manlius hengitti vapaasti, kuin olisi hän herännyt hirveästä kummitus-unesta.
"Minä kiitän sinua tästä tiedosta, kiitän."
Jotain kauheata oli tässä kiitoksen lausumisessa.
"Mutta vaara ei ole vielä loppunut; Carinus, jonka kalmeille kasvoille naismarttyrin veri oli pirskunut, vaipui taintuneena takaisin lepovuoteellensa, ja hänen vapisevassa sielussaan välähti tämä ajatus: kun nainen on näin altis kuolemaan, kuinka alttiit surmatyöhön ovat hänen isänsä ja miehensä, kun tästä saavat tiedon? — Ei kukaan tuntenut Sofroniaa, mutta isäni olo Romassa on jo nostanut huomiota, ja vaikka hän ei julkisesti kuulustele tytärtänsä, rupeevat jo ihmiset aavistamaan, että murhattu nainen oli hänen tyttärensä. Sentähden teitä molempia huomenna käsketään Carinon luoksi, ja hän kysyy teiltä: 'tunnetteko tätä ruumista, joka on löydetty murhattuna kristittyjen vankihuoneesta', ja teille näytetään morsiamesi. Ole luja sydämessäsi sinä hetkenä, Manlius; he eivät saa nähdä kyyneltä silmässäsi, kun katselet ruumista; sinun tulee sanoa, ettet tunne sitä; muuta kasvosi huolettomiksi, sillä jos annat itsesi ilmi, olet kuoleman oma."
"Minä? Minäkö muuttaisin kasvoni huolettomiksi?" puhui Manlius itsekseen houreissaan. "Minäkö en olisi tuntevinani häntä, kun hän kuolleena makaa minun edessäni? Minäkö sanoisin etten ole koskaan häntä nähnyt!"
"Vai luuletko, että Carinus voi jättää miehen henkiin, jonka vaimo on kuollut hänen kauttansa?"
"Sinä olet oikeassa", lausui katkerasti ritari, "Manlius oppii teeskentelemään."
Ja hän nauroi kauheasti.
Glyceria lankesi polvilleen hänen eteensä ja paljastaen hänelle kauniin rintansa, lausui hän syvästi huoaten.
"Ja nyt — — — ota miekkasi ja pistä sydämeeni."
Manlius hymyili.
"Vai unesi ennustavat, että tulen sinua murhaamaan? Hm! Sinä olet kaunis nainen, Glyceria, todellakin viehättävä muoto. Onko totta, mitä sinusta puhutaan, että Carinus sinua niin hartaasti jumaloitsee?"
"Vieläkin enemmin minä häntä vihaan. Minkätähden tämän kysyt?"
"Katso, sentähden, että minua haluttaa tietää, soitko koskaan Carinolle lempesi?"
"En koskaan hymylläkään."
"Ja kuitenkin hän uhraisi itsensä päivällä sen yön tähden, jonka hänelle antaisit."
"Jos hänelle annan yön, Styxin nimeen! se on ikuinen yö!" huusi
Glyceria kovalla äänellä, leimuavin kasvoin.
Manlius astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.
"Katso, unesi ovat valehdelleet, en tapa sinua, Glyceria. En tapa, en; minä aivon ottaa sinut vaimokseni."
Hämmästyneenä veti Glyceria kätensä nopeasti takaisin.
"Manlius, tämä iva on katkerampi kuin kuolema."
"Ei — minä rakastan, minä rakastan sinua."
"Manlius, älä näin minua tapa, älä näin. Ennen terävällä miekallasi."
"Minä rakastan sinua. Jos sisartasi rakastin, näen nyt hänen kuvansa sinun kasvoissasi, ja jos mielenhaikeus minua siitä kalvaa, että hänet kadotin, täytyy minun paeta sinun luoksesi, sinulta saadakseni lohdutusta. En usko mitään siitä, mitä maailma sinusta puhuu, minä otan sinulta entisyytesi pois, ja teen sinut siksi, mitä sisaresi oli. Minä vien sinut takaisin isäsi luo, ja annan hänen siunata sinua samalla siunauksella, jonka hän sisarellesi lausui. Sinulle annan kaikki, mitä sisarellasi oli, sinä saat pitää hänen koristelematonta pukuansa, myös hänen nimensäkin puen päällesi, ja rupeen kutsumaan sinua omaksi Sofroniakseni."
Vavisten irtautui Glyceria Manlion käsistä, joka hempeästi veti häntä rintaansa vasten; sykkivin sydämin ja leimuavin kasvoin riensi hän sieltä pois, voimatta sanaakaan vastata Manlion hurmaavaiseen puheesen.
Manlius katseli hänen jälkeensä ja lausui katkerasti itsekseen poistuvan naisen jäljestä: "Vai niin, enkö jo osaa teeskennellä?"