IX.
Niinkuin Glyceria edeltäpäin oli vakoojiltaan tiedustellut, kävivät jo seuraavana päivänä Carinon liktorit Manlion luona käskemässä häntä Carinon luo.
Manlius ei odottanut heidän käskemistään, vaan meni itsestänsä.
Koristelemattoman sotapukunsa sijaan puki hän yllensä väljän, kukkas-kankaisen silkki-togan (levätin), semmoisen, kuin sen ajan teikarit käyttivät; hiuskähäriänsä voiteli hän hyvänhajuisella öljyllä, sormiinsa lateli hän sormuksia, kehräsluittensa ympäri kääri hän vaimoväen koristuksia ja myös varpaisinkin pisti hän sormuksia, jotka kiilsivät sandalien (virsuin) läpi; ja koko kasvonsa maalasi hän täyteen pieniä, punaisia pilkkuja, että hänellä näytti olevan aivan yhtäläisiä kirpuloita, kuin itse Carinollakin. Tämännäköisenä astui hän verkalleen, kopeasti pää pystyssä, Carinon atriumiin, joka oli täynnä hänen tapaansa puettuja hovilaisia, jotka kadehtien katselivat nuorukaisen erin-omattain loistoisaa pukua. Ainoastaan sitä eivät he voineet ymmärtää, minkätähden hän oli maalannut kirpuloita kasvoihinsa.
Manlius kumartui maahan asti Carinon eteen, joka tervehtimisen tapa Persian hovista oli tullut Romaan. Itse Aevionkin täytyi myöntää, ettei hän semmoisella nöyryydellä voinut kumartaa, kuin Manlius.
Sen perästä tarttui hän Carinon levätin reunaan ja suuteli sitä tavalla, joka oli niin kunnioitusta täynnä, että ainoastaan innokkaimmat Juutalaiset voivat niin hartaasti Thoraansa suudella.
Carinus tahtoi näyttää ankaralta.
"Jo on neljä päivää mennyt siitä, kuin tulit Romaan, ja vasta nyt tulet eteeni", puhui hän nuhdellen Manliolle.
"Oh, jalo keisari", lausui Manlius verrattoman suloisella äänellä, kymmenen kertaa kävin Atriumissa ilmoittaakseni sinulle sanomia, jotka tuon mukaani Aasiasta, mutta yhtä monta kertaa olen saanut kuulla, että nautit iloa, jota jumalien sopisi kadehtia, enkä kuulu noiden raakojen sotamiesten joukkoon, jotka karkaavat ovesta sisään tärkeiksi luulluin sanominensa, ja vievät sinulta ilon hetken, jota eivät koskaan enää voi antaa takaisin."
"Hyvä, sinä olet oivallinen mies; mitä uutisia siis toit Persiasta."
"Ei ole missään eloa, oi keisari, muualla, kuin missä sinä olet. Maan kaikki valtakunnat ovat ainoastaan Roman vastakohtia. En tahdo sinua väsyttää ikävillä sotajutuilla. Sota on ainoastaan siksi hyvä, että muriseva kansa vähenee; minkätähden siis sinua sillä häiritsisin."
"Aivan oikein, Manlius. Puhu muista asioista."
"Sinun hyväksesi ovat kaikki havaintoni. Olen barbarimaissa nähnyt harvinaisimpia asioita ja aina sinua muistelin. Afrikassa näin hevosia, joitten kiiltävälle nahalle oli juovitettuna pitkiä viivoja, ja joitten kaltaisia ei kukaan keisari circus-teaterissamme vielä ole näyttänyt. Minä annoin muutamia Alexandrian maaherralle, että hän lähettäisi ne sinulle. Indian meressä löytyy koteloinen, joka köyttää itseänsä kiinni kallioon kuiduilla, jotka ovat niin hienoja kuin hämähäkin langat. Näistä langoista valmistetaan siellä kankaita, jotka ovat kiiltävämpiä kuin silkki. Katso, minä toin sieltä sinulle kappaleen sitä lajia, jota ainoastaan kruunupäät hallitsijat käyttävät."
Ja nyt antoi Manlius keisarille loistoisan vaatteen, jonka hän oli tuonut Indian rajalta, sillä tarkoituksella, että siitä tulisi Sofronian morsiushuntu.
Keisari katseli hämmästyneenä sitä erin-omaisen kaunista vaatetta.
"Manlius! minä määrään sinut senaatoriksi."
Hovilaiset alkoivat kateellisesti katsella Manliota. Parran-ajaja, joka kaikista enimmin piti huolta Carinon suosiosta, tahtoi, kun ei voinut soimata tuotua vaatetta, kumminkin kostaa Manlion kasvoille.
"Mistä olet nuot kirpulat itsellesi saanut, Manlius? Näytäthän siltä, kuin olisivat kärpäset pahasti menetelleet rutuullisten kasvojesi kanssa."
"Sinä olet barbari, Marcius. Nämät kirpulat ovat kasvoilleni maalatut.
Tämä on ylevin muoti, jonka olen Persian hovissa oppinut."
"Onko siellä tapana käyttää kirpuloita?" kysyi Carinus, jonka kasvot
Marcius tavallisesti maalasi valkoisiksi ja punaisiksi.
"Ainoastaan ylimyksillä. Nämät omat tunnustähtiä, joilla ylhäiset eroovat yhteisestä kansasta. Mutta tiettyä on, että tämän asian ymmärtäminen vaatii ylevämpää kauneuden tuntoa, kuin mitä sinulla Marcius on; pitää tietää, minkätähden ja kuinka suuresti nämät pilkut muuttavat kasvot kauniimmiksi. Tyhjä, ikävä, sileä ruma, kuin sinun, jossa, kun sitä katselee, ei näe muuta, kuin valkoista ja punaista, on plebejistä (halpasukuista) aistia. Apollonilla on myös kirpulaiset kasvot."
Manlius tiesi hyvin, että Carinus mielellään sanoi itsensä Apolloniksi.
Hovilaiset hämmästyivät tätä rohkeata valhetta.
"Sanonpa vieläkin kerran, että Apollonin kasvot ovat kirpulaiset, sillä Apollonin kuva on aurinko, ja eikö aurinko ole täynnä pilkkuja? Eikö ole taivas itse tähdillä varustettu, ja eivätkö tähdet ole taivaan kirpulat, samaten kuin kirpulat ovat kasvojen tähdet? Älä siis, Marcius, soimaa tätä kruunupäitten aistia."
Carinus viittasi Marciolle, että hän pesisi pois maalin hänen kasvoistansa.
"Jumalalliset kasvot!" huusi Manlius ihastuneena; "voi jumalattomat ovat ne, mitkä kasvoistasi ovat peittäneet kirpulat, joita sulotarten kädet runsaalla huolella oli niihin luoneet. Tulkaat, ystäväni, nämät kasvot olkoot meille esi-kuvana."
Ja hovimäki astui riviin Marcion eteen, joka maalasi kirpuloita heidän kasvoihinsa, aivan kuin oli Carinolla.
Tästä hetkestä tuli Romassa ylhäisimmäksi muodiksi maalauttaa kasvot kirpuloisiksi.
"Manlius!" puhui keisari, "minä määrään sinut Roman prefektiksi."
Manlius oli voittanut kaikki keisarin suositut.
Aevius oli toivottomuuteen vaipunut.
"Mihin vertailen tästälähin keisaria värssyissäni, kun ruusut ja lemmenkukat ovat lakanneet olemasta kauniita?"
"Vertaile hänet kuninkaalliseen panteriin", opetti hänelle Manlius, ja runoniekka oli siihen tyytyväinen.
Tällä hetkellä tuli Mesembrius. Atriumissa kuuli hän, että Manlius jo oli sisällä, ja riensi hänen jäljestänsä. Ovesta näki hän vävynsä ja hämmästyi hänen ulkonäköänsä.
"Onko tuo histrioni (näyttelijä) Manlius?" kysyi hän itsekseen, katsellen Manlion pitkää silkki-togaa (viittaa) ja kirpuloilla maalattuja kasvoja. "Olitko Glycerian luona", kysyi hän sitten matalalla äänellä.
"Olin", vastasi Manlius.
"Tapoitko hänet?"
"En."
"Silloin ymmärrän muutoksesi. Tähän asti on madosta tullut perhonen, sinä olet muuttunut siksi leijonasta. Minä surkuttelen sinua."
Ja samassa astui vanha senaatori arvokkaana keisarin luo, ja seisahtui sauvansa nojaa hänen eteensä.
"Carinus keisari. Minä olen tullut sinun luoksesi valittamaan, taikka, jos se sinua enemmin miellyttää, armoa pyytämään. Minulla oli ainoa tytär."
"Onpa toinenkin", keskeytti häntä Aevius.
"Minä sanon, yksi ainoastaan minulla oli. Silmieni valo, vanhuuteni turva. Houkuteltuna vieraasen uskoon vietiin tämä tyttö kumppaleineen vangiksi salaisesta yö-atriasta. En tahdo kanssasi uskon asioista riidellä, Carinus, mutta minä luotan sinuun, että kuuntelet vanhan miehen rukousta, joka on harmaantunut Roman palveluksessa, ja annat hänelle hänen ainoan lapsensa takaisin."
Carinus nousi kankealla arvollisuudella vuoteeltaan ja kuiskasi jotain eunukillensa. Sitten kääntyi hän Mesembrioon.
"Senaatori, en tietänyt tyttäresi olleen vangittujen lahkolaisten joukossa; jos sen olisin tietänyt, olisin jo kauan aikaa sitten antanut hänet sinulle. Tyttäresi oli kaunis, niinkuin sanoit?"
"En sitä ole sanonut, herrani."
"Tuskalla täytyy minun sinulle sanoa, että kaunis tähän seuraan kuuluva neito mennä yönä murhasi itsensä vankihuoneessa."
"Katsele ruumista, senaatori, ja jos se ei ole sinun tyttäresi, niinkuin minäkin hartaasti toivon, niin etsitän häntä ja lähetän hänet kotia."
Mesembriolle oli tämä armo niin tuskauttava, että hän unohti kiittää.
Eunukki tuli takaisin; hänen jäljestänsä kantoi kaksi, orjaa puulavalle asetettua ruumista, joka oli peitetty pitkällä vaipalla.
Aevius veti peitteen ruumiin päältä.
Mesembrius säikähtyi hirveästi. Veri kohosi yhtäkkiä hänen päähänsä. Hänen äänensä tukehtui. Hän ei voinut liikkua. Niin seisoi hän muutamia hetkiä, — siksikuin valloillensa pääsevän tuskan huudolla hyökkäsi ruumiin päälle:
"Tyttäreni, suloinen tyttäreni!"
"Häntä siis minun tulee pelätä", kuiskasi Carinus.
Raskaasti huoaten halaili Mesembrius ruumista. Kuolema antoi Sofronian kasvoille rauhansa, tuon taivaallisen kirkkauden, joka jo hänen eläissänsä oli hänelle omituinen, kaikki oli hänessä niin, kuin olisi hän nukkunut, odottain äänen huutavan, että hän uudestaan heräisi.
"Oi suloinen, kaunis tyttäreni", puhua tyrski vanha mies, "minkätähden piti sinun jättää minut tänne? Jos halusit kuolla, miks'et sitä minulle unessani ilmoittanut, että minäkin olisin mukaasi mennyt? Mitä enää voin rakastaa mailmassa, jossa et sinä ole? Miksi eläisin minä, lahonnut, kuiva puu, jolta kukoistava oksanen on taitettu pois? Etkö enää voi ainoatakaan sanaa, ainoatakaan hymyä minulle suoda. Ennen olit niin puhelias, niin ilomielinen; oi minkätähden täytyi minun elää vanhaksi?"
Isä ei huolinut keisarista eikä hovilaisista, vaan antoi kyyneltensä vapaasti vuotaa, kätkien kasvonsa tyttärensä silmäliinaan.
Viimein joutui kuitenkin hänen mieleensä, että hän yksin itki ja himeästi rupesi hän ajattelemaan, että täällä toinenkin oli, jonka tuli Sofronian kuolemata itkeä.
Tuolla seisoi Manlius. Kylmäkiskoisin, pensein kasvoin puhutteli hän
Carinoa. Hänen kasvojensa muodossa ei huomattu vähintäkään surua.
Kauhistuneena tempasi Mesembrius nuorukaisen kättä.
"Eikö ole sinulla yhtäkään kyyneltä, kun morsiamesi makaa edessäsi murhattuna?"
Carinossa syntyi epäluulo ja hän katsahti yhtäkkiä Manlioon, hovilaiset kääntyivät salaisella pahansuonnilla hänen puoleensa.
"Morsiameni!" kysyi Manlius kummastuneena. "Erehdytpä varmaan, vanha
Mesembrius."
"Ovatko Raivottaret mielesi riivanneet, kun et muista, että ainoastaan kolme päivää sitten pyysit minulta tyttäreni avioksesi ja että myöskin lupasin hänet sinulle."
"Tyttäresi kyllä", vastasi Manlius järkähtämättömällä vakavuudella, "muttei tätä, vaan Glycerian."
"Ole kirottu", huusi Mesembrius katkerimmassa mielen raivossa, ja huolimatta keisarin läsnä-olosta, kuolleesta tyttärestänsä ja henkeänsä uhkaavasta vaarasta, hyökkäsi hän hourupäisenä ulos salista.
Mutta juuri tämä hourupäisyyden raivo hänet pelasti.
"Joudu hänen peräänsä, Galga", huusi Carinus, "ottakaat hänet kiinni.
Tältä mieheltä on pää katkaistava."
Galga riensi senaatorin perään. Eunukit veivät ruumiin pois. Manlius otti käteensä harpun ja viritti Carinon huviksi suloisen arabialaisen nuotin.
Mesembrius juoksi sillä välin palatsin kautta. Orjajoukko väisti häntä, peljäten hänen vimmattuja kasvojansa, ja antoi hänen päästä ulos portista. Hänen hurjat sanansa saattoivat paikalla kansaa saapuville ja ennenkuin Galga oli saanut hevosen, ja pretorianein ratsujoukon kanssa päässyt hänen jälkiinsä, tulvaili jo kokonainen suuri kansanjoukko ukon ympärillänsä.
Thrakilainen jättiläinen syöksi telmäävän kansan keskelle, ja ojentaen toista kättänsä, tavoitteli sillä Mesembrion harmaata päätä, miekallansa eroittaaksensa sitä kaulasta, mutta vanha Romalainen viskasi voimalla, jota ei olisi voinut odottaa hänen ikäiseltään, raskaan sauvansa jättiläisen päähän, että hän otsa musertuneena kaatui maahan. Sitten hyppäsi hän hänen hevosensa selkään, johti vimmastunutta kansaa kohortia vastaan ja ajoi sen silmänräpäyksessä pakoon. Ennenkuin uusia voimia saatiin kokoon kapinan hillitsemiseksi, katosi Mesembrius eikä häntä sen jäljestä enää voinut löytää.