V.
Ensimmäinen ajatukseni oli mennä sillalle. Jos olisin taikauskoinen, niin sanoisin tämän tapahtuneen aavistuksesta; mutta luulen että tuo ajatus syntyi yksinkertaisemmasta syystä. Vain hetkisen katsahdin tytön silmiin, kun näin hänet portilla, mutta kuitenkin huomasin niissä jotain kummallista; aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: "olen taas matkalla sinne, mistä minut kerran toit pois". Tämä oli Tonavan vettä tarkastava katse.
Enpä pettynyt. Tuolla seisoi hän taas nojautuen sillan kaasulyhty-tolppaan ja läpi rintavarustuksen katsellen sillan pylväitä vastaan loiskivia laineita. Sillalla kulkijat eivät hänestä välittäneet.
Hiivin hiljaa hänen luoksensa.
Havaittuansa minut katsoa tuijotti hän minuun ja kuiskasi itkusta värähtelevällä äänellä:
— Kuinka tiesitte tulla tänne minua hakemaan?
— Tiesinhän mitä varten te etseitte minua ja mitä varten te kartatte minua.
Hän kääntyi äkkiä kiivaalla liikunnolla puoleeni.
— Ettehän käskenyt tuomaan "noita"?
— Kun arvaisin, mitä?
— Älkää niin puhuko! Sanokaa vain, ettei se ole totta.
— Jos luulette sen olevan jotain pahaa, niin ei se suinkaan ole totta.
— Tiesinhän sen!
— Missä ovat ne esineet, jotka teidän käskettiin tuoda minulle?
— Tiedätte siis mitä ne ovat?
— Miks'en tiedä, olenhan ne ostanut!
Tyttö vaaleni ja vapisi.
— Mutta ettehän ai'o niillä tehdä tuota kauheata tekoa?
Rupesin nauramaan. "Luuletteko minua hulluksi?"
Hänkin rupesi nauramaan: Hänen laitansa oli sama kuin sen, joka kärsii suuria tuskia, mutta pidättää valitushuutoa, kunnes se väkisin tunkeuu esiin; se tekee niin hyvää. Hänen naurunsa oli kyyhkysen kuherruksen kaltainen; kasvonsakin kuumenivat siitä.
— Olihan se siis vain pilapuhetta, mitä sanoitte tuolle miehelle?
— Ainoastaan yksi kohta siinä ei ollut pilaa, nimittäin kun sen kautta saatoin tuon miehen puolustamaan teitä isämme vastaan.
— Kun väin olisitte itse ollut minulle surua saattamatta!
— Mutta missä ovat nuo vaaralliset kapineet, jotka teidän piti tuoda minulle? Eiväthän ne vaan ole muassanne?
— Oi! eivät. Aamulla tulin jo pimeässä tänne sillalle ja heitin ne veteen, syvimpään paikkaan. Rannalta en tahtonut niitä heittää, sillä sieltä olisi joku voinut nähdä, ja kun vesi rannalla on matala, niin olisi joku vene saattanut tarttua niihin ja räjähtää.
— Viisaasti tehty.
— Sitte kävelin hetken aikaa rantakadulla ja palasin takaisin sillan toiselta puolelta.
— Sekin sangen viisaasti tehty.
— Hyvä. Mutta miten nyt käy, kun palaan kotia? Oletteko ajatellut, mitä minun pitää vastaaman tuolle miehelle, kun hän kysyy, josko olin teidän luonanne? Minulle on yhtä vaikeata vastata joko myöntäen tai kieltäen.
Kasvonsa punastuivat kovasti jo tätä puhuessaankin.
— Tämähän on mitä yksinkertaisin asia. Sanokaa hänelle totuus. Ette löytänyt kotoa. Asuntooni oli majoittunut vieras herra, sentähden odotitte minua klubin luona, ja tapasimme toisemme portilla. Tästä selityksestä ei teille ole mitään seurauksia.
— Entä dynamiitti-latingit!
— Ne otin minä teiltä, enempää ette niistä tiedä.
— Mutta sehän ei ole totta. Latingit ovat Tonavan pohjassa.
— Sinne minäkin ne olisin heittänyt.
— Sanonko minä samoin huomenna ja ylihuomenna sekä joka päivä, kunnes olen kantanut pois kaikki latingit. — Mutta oletteko ajatellut> että tuo kauhea mies odottaa työn onnistumista, ja kun ei niin tapahdukaan, on hän teitä vaativa tilintekoon.
— Se on minun asiani.
Tyttö laski kätensä ristiin ja sanoi rukoilevasta:
— Hyvä herra! Älkää ryhtykö mihinkään toimiin tuon miehen kanssa!
Älkää leikilläkään! Te ette voi aavistaa, mimmoinen ihminen hän on.
Käyköön minun miten tahansa. Minä olen onneton nainen. Te ette tiedä
minkä syvyyden partaalla olette!
Hänen silmissään näkyi kauhistus, jommoinen valtaa meidät, jos esimerkiksi näemme kuutautisen kiipeevän tornin huipulle ja odotamme häntä joka hetki putoovaksi maahan.
En vielä koskaan ole nähnyt kenenkään niin ihanin katsein rukoilevan.
Tämä tyttöparka ei ole peloissaan itsensä vaan minun suhteeni.
— Älkää surko rahtuakaan Agnes neiti! Jo kouluajoiltani saakka olen ollut jos jonkinlaisissa vehkeissä. Eikä koskaan ole nolosti käynyt. Hauska loppu tästäkin tulee. Kyllä minä tunnen nuo seikat. Unkarilainen ystäväni ärisee, mylvii ja uhkailee; mutta sitte kun kädessään on puukko ja vihamies edessään, niin leikkaa hän palan leipää hänelle, sanoen: "tuosta saat, lurjus! Älä kerjää täällä kuten kotonasi!"
Luulin saavani tytön nauramaan; mutta hän pudisti vain hiljaa päätänsä; — hymy ei tullut enää niin helposti huulilleen.
— Tuo mies ei olekaan "unkarilainen ystävänne". Hän ei ole semmoinen mies, jommoisten kanssa te olette tottunut yhdessä istumaan hauskassa juomaseurassa ja kaikkein nähden ilvettä tekemään. Tällä ovat omat tuumansa eikä hänellä ole ihmisen tunteitakaan. Jos hänellä on tunteita, ovat ne joko eläimellisiä tai pirullisia. Hän on jo kerran murhannut tytön, kun tämä ei tahtonut olla hänen — koiranansa. Tätä tekoansa on hänen tapana kehua. Kilpakosijansa hän myöskin ampui kuoliaaksi. Hän istui sentähden monta vuotta vankeudessa; siellä hän oppi hylkäämään kaikki nautinnot: ei tupakkaa eikä viiniä anneta siellä. Mutta hän oppi tekemään työtä ja miettimään. Samaa elämää hän jatkaa yhä vielä, aivan kuin istuisi Szamos-Ujvärin linnassa. Päiväkausiin ei hän poistu maanalaisesta kolostaan. Kun tehdas ei tee työtä, menee hän viljavarastoihin säkkejä kantamaan tai asemahuoneelle kantajaksi. Hän ei karta minkäänlaista työtä, ja säästämillään rahoilla ostaa hän koneita, joita hän ei salli kenenkään nähdä, sekä kirjoja, jotka ovat kirjoitetut englannin, ranskan ja italian kielellä. Hänelle tulee venäläisiä sanomalehtiä, joita voi vain salaa saada. Hän on itse oppinut kaikkia kieliä, mutta jos vieras tulee hänen luoksensa, sanoo hän taitavansa vain unkarin kieltä, ei muita. Eikä hän koskaan puhu, mitä muualta maailmasta kuuluu. Eikä hän ketäkään rakasta. Hän ei pelkää Jumalaa eikä ihmisiä. Runokirjallisuutta hän ei koskaan lue. Naisista käyttää hän vain yhtä nimitystä — jota minä en kehtaa sanoakaan. Varakas on hänestä varas; rehellinen on petturi. Johon hän luottaa sitä hän salaisesti pitää silmällä. Kuolemaa hän halveksii niinkuin sitä saattaa halveksia vain dynamiittitehtailla, jonka alla maa kumajaa joka askeleelta, aivan kuin kävisi yhdeltä hautakummulta toiselle. — Hyvä herra, tämän miehen kanssa ei ole hyvä asua samassa kaupungissakaan. Jos voisin, niin juoksisin maailman ääriin häntä pakoon.
— Kaikella tällä puheellanne teette minun vain uteliaammaksi. Rupeen mieltymään häneen. Minulla on jo suuri kokoelma tuollaisia kummallisia tuttavia. Niistä ei kalienkaan yksikään ole ollut alkuperäistä laatua, vaan kaikki jälittelyjä. Kun sain kokoelmaani uuden jäsenen, luulin sitä ensin kansan villitsijäksi, salavehkeilijäksi, murhayritysten toimeenpanijaksi, mutta pianpa huomasinkin sen olevan vain äsken nimitetyn veron ylöskantajan. Tohdin luvata, jos tuttavuutemme Kozákin kanssa kestää pitemmän ajan, tehdä hänet työnjohtajaksi johonkin valtion tehtaasen; sitte saatte nähdä, kuinka hänestä tulee rehellinen ja kunnon mies.
â-?- Tuota en usko.
— Mutta sehän on luonnollista. Ihmisiä saattaa epätoivoon juuri se seikka, että he tietävät itsellään olevan kykyä, mutta eivät voi saada sitä suurempaan käytäntöön; vaan kun he tulevat oikeaan paikkaan, muuttavat he mielipiteensä.
— Jospa niin olisi laita! Mutta vielä olemme kaukana siitä. Huomenna ja sitte joka päivä pitää minun siis tuoda teille muutamia noista hirviöistä. Täällä me huomenna tapaamme toisemme, tällä paikalla, eikö niin?
— Agnes kulta! Teitä vaivaa ajatus, että teidän täytyy tavata minut. — Eikö teidän ole käsketty tuoda minulta jonkinlaista todistusta takaisin, mistä saataisiin tietää teidän todellakin antaneen minulle mitä on lähetetty.
— On, paperilapulle kirjoitettuna se valenimi, jonka sanoitte eilen isälleni.
— No, minä kirjoitan siis tuon nimen viidellekymmenelle paperilapulle. Niistä annatte sitte yhden joka päivä; silloin ei teidän ole tarvis tavata minua.
— Hm. — Tuota miestä ei niin helposti petetä. Rientäessäni viemään tätä lähetystä juoksi hän perässäni ja seurasi minua koko Sädekadun ja puhui sillä aikaa, mitä hän teistä tiesi. Sanoi teidän taistelleen Garibaldin joukoissa, ottaneen osaa kommuniin Pariisin piirityksen aikana ja olevan hyvässä ystävyydessä Bakuninin kanssa. Hänellä on suuri luottamus teihin. Mutta kumminkin hän epäilee. Sanoi, että te tästedes saatte joka päivä kirjeen, johon on kirjoitettu vain yksi nimi ja tämä nimi pitää teidän antaa minulle vastaan ottaessanne latingia. Tätä nimeä en minä tiedä edeltäkäsin, ettekä tekään. Näin tavoin täytyy meidän joka päivä tavata toisemme.
— Tämä täytymys on vain teille vastenmielistä. Minulle on sangen hupaista saada nähdä teitä ja puhella kanssanne. Huomenna siis tällä paikalla samalla aikaa. Mennään nyt sillan toista puolta.
Toista sivua Budaan ja toista takaisin Pestiin päin, aivan kuin Budapestin oppineet Frans Kazinczyn aikana, jotka alkoivat puuhata unkarilaista almanakkaa ja havaitsivat Tonavan sillan sopivimmaksi kokouspaikaksi. Tonavalla ei ole korvia.
— Tiedättekö, mikä saattoi minut tuomaan tätä lähetystä? alkoi tyttö kävellessämme; ajattelin, että tekee sen ehkä joku muu, jollen minä tee. Minä tiesin, miten olisin menettelevä; pelkäsin jonkun toisen todellakin antavan sen teille.
— Myöskin pelkäsitte siis, että minä teen mitä olen luvannut?
— Niin pelkäsin. Se on juuri vikani, että luulen kaikkein ihmisten suovan pahaa toisilleen.
— Mutta ettehän nyt enää niin luule?
— En. Tuntuu minusta kuin olisin parantunut jostain viasta. Mutta sen sijaan painaa taas eräs toinen seikka mieltäni. Jos te ette pane toimeen tuota helvetillistä tuumaa, niin onhan niitä muita toimeenpanijoita?
Näin puhuessaan katsoi hän silmiini syvästi surullisena; nuo elelevät silmät lausuivat vielä tähän: semmoiseen aikaan, jolloin sinä olet siellä; sinä, jolle en minä ole mitään, mutta joka minulle olet kaikki.
— Huomenna otan varman tiedon tästä seikasta ja ilmoitan sitte teille, lohdutin minä. Pestin puolisessa sillanpäässä erkanimme; hän palasi Kuiskaaja-kadulle, minä klubiin katsomaan, miten appeni pelasi vhistiä.
Seuraavana aamuna varhain oli jo kirje pöydälläni. Se sisälsi nimen:
"Herostratus".
(Sen jälkeen lahjoitettiin minulle joka päivä kirjeissä tällaisia samalla tapaa mainioita nimiä, jotka ovat kuuluisia hävityksen töissä: Nebukadnezar, Brennus, Soliman, Simson, Pugatscheff, Booths, Batukhan. — Kun maan päälliset nimet loppuivat, seurasi maanalaisia nimiä: Lucifer, Leviathan, Belzebub; — viimein uudemman ajan urosten nimiä, jotka ovat ikuisen maineen saavuttaneet sanomalehtien kautta: Orsinista aina Hartmanniin).
Suostuttuun aikaan illalla olin taas sillan korvassa. Tällaisille kohtauksille ei saata ajatellakaan parempaa paikkaa kuin tämä.
Hetkisen kuluttua tuli Agneskin paikalle.
Määrä-aika oli silloin kun sillalla sytytettiin lamput.
Jonkunlainen suloisuus löytyi jo näissä kohtauksissa. Hän tuli aivan lähelle minua, jotta voisimme hiljaa kuiskaella keskenämme.
Kaikkein ensin sanoin hänelle tämänpäiväisen nimeni.
— Mitä kotoa kuuluu? — kysäsin.
— Samaa kuin toissa päivänäkin. Sanomattanikin sen tiedätte.
Kernaimmin olisin niistä puhumatta.
— Kozák ei siis sallinut teitä loukattavan?
— Hyvä Jumala! Nyt ovat asiat pahemmalla kannalla kuin milloinkaan! Ennen tosin isäni kotia tullessaan oli kova ja ankara minulle ja löikin minua; mutta se ei tehnyt niin kipeää kuin nyt nähdessäni toisen minun tähteni lyövän isääni. Vihdoin syöksin minä heidän väliinsä, kun he hosuivat toisiaan; enkä tiedä itsekään, mistä näin äkkiä sain semmoisen rohkeuden? Minä eroitin heidät; "älkää enää tehkö pahaa toinen toisellenne, sillä jos minun vielä kerran pitää tätä näkemän, niin surmaan itseni!" Oi, taivaan Jumala, tätä elämää! — Isäni meni heti ulos ja lupasi ampua minut revolverilla. — Mutta tänä aamuna vaatei hän minua ottamaan avaimen, tuodakseni sen teille; teillä on jo tieto siitä.
— En tiedä niin mitään.
— En sitä tuonutkaan. — Tuo toinen mies närkästyi kovasti, kun selitin tavanneeni teidät vain hetkiseksi kadulla kulkevien ihmisten seassa. "Sinä pöllö!" vastasi hän. Luulen tuntevani tuon miehen. Kerran toi Rézi rouva minulle leivosen, joka viserteli iloisesti jo varhain aamuisin, sen häkki oli kamarini ikkunalla. Mutta tuo mies heitteli pieniä kiviä sen päälle, jotta se vaikenisi. Kerran puhuttelin häntä tuosta asiasta: "ettekö te pidä leivosesta?" — "Kyllä — paistettuna". Hän pitää minuakin tuommoisena leivosena.
Niinpä itsekin luulen.
— No, sitä ilahuttavamman uutisen voin teille kertoa. Tänään tutkin perinpohjin valtiopäivämieshuoneen kaikki salaisimmatkin komerot ja voin vakuuttaa teille, ettei löydy minkäänlaista mahdollisuutta siellä aikaan saattaa mitään hulluja uhka-yrityksiä. Parlamenttihuoneen alla ei ole kellaria. Lämmityslaitos on erityisessä rakennuksessa, jonka sisäänkäytävässä on vahva rauta-ovi; itse uunin edessä on myöskin rautainen ovi; ilmajohtotorvet, jotka kulkevat seinäin sisässä, ovat kalterilla suljetut. Nuo kolme ilmareijän tapaista salin laattiassa ovat oikeastaan vain kaksi, kolmas rautainen kalterikansi (sotaministerin penkin edustalla) on tehty symmetrian vuoksi. Nuo toiset kaksi välittävät ilmavaihtoa salissa. Kultusministerin edessä oleva ilmatorvi vie salin lämpimän ilman ulos, oikeusministerin edessä oleva päästää taas raitista ilmaa sisään. Tupakan savu menee siis edellisen kalterin alle ja kohouu jälkimäisen luota. Näitten alla olevasta pienestä komerosta menee maan alatse ahdas torvi, jonka suu ei ole kadulle päin, vaan avautuu pienelle pihalle, jonka olemassa olosta ei 433:sta laillisesta valtiopäivämiehestä 432:lla ole vähintäkään tietoa. Sinne istuttaa vartijan perhe kukkapensaita ja kasvattaa graniittikivien keskelle mansikoita ja vaadermia; näitten aukkojen luo ei siis pääse vieras ihminen ja sitä paitsi peittää niitä tiheä ja paksu valetusta raudasta tehty kalteri, jonka lävitse ei mahtuisi pippurin jyvääkään. Sisältä salista ei näihin voi piilottaa mitään sillä näitten päällitse kulkee sadottain ihmisiä edestakaisin, jotka selvästi voivat huomata kaikki, ja sitä paitsi puhdistavat salin vartijat ne joka päivä. Kozák veikko on siis perin pohjin erehtynyt luullessaan tätä tietä toimeen panna jonkinlaista Guy Fawkesin tuhotyötä. Kosk'ei yhdistetyn vastapuolueen glyseriini yhteydessä äärimmäisen vasemmiston salpietarin kanssa ole vielä hajoittanut parlamenttihuonetta, ei Kuiskaaja-kadun nitroglyseriini voi sitä räjähyttää.
Tällä esitelmälläni tein suuren ilon tytölle.
Päättäen siitä, mitä joka päivä olen lukenut sanomalehtien pääkirjoituksista Unkarin parlamenttihuoneen suhteen, en todellakaan olisi uskonut tapaavani semmoista hyväsydämistä olentoa maan päällä, jota voisin ilahuttaa selittämällä, ettei parlamenttihuonetta voi ilmaan lennättää.
Tästä päivästä alkaen vietin sangen säännöllistä elämää. Aamuisin saavuin säntilleen kello kymmenen parlamenttiin, kello viisi klubiin ja aivan täsmälleen kello puoli seitsemän olin sillan korvassa, jotta olisin voinut olla esikuvana mille virkavaltiaalle tahansa.
Appeni viipyi yhä vielä täällä ja järjesteli asioitani. Velkojani rauhoittuivat, päiväpalkkani pääsivät pidätyksestä. Minä taasen opin kunniallisesti elämään näillä. Mahdotonta se ei ollutkaan. Kun lakkaa polttamasta floriinin maksavia sikareja ja tyytyy viisikymmentä kreuzeriä maksaviin, eikä polta päivässä enempää kuin kymmenen, niin jää vielä viisikolmatta kreutzeriä ruokaankin.
Eräänä iltana hämmästytti pikku holhottini minua tavallisella kohtauspaikallamme (nimeni oli silloin Belial) sillä, että yllänsä oli uusi puku, jopa uusi hattukin sekä uusimuotoinen takki.
Minä en pitänyt salassa havaintoani, vaan huudahdin: "kas kun olette sievistyttänyt itseänne!"
— Ne ovat isäni ostamat, vastasi hän sangen surullisella äänellä. Hän tuotti huonekalujakin kamariini — parempia kuin minä olisin ansainnutkaan.
— No sitte on liike kääntynyt parempaan päin viime aikoina.
Tyttö kohotti olkapäitään ja katsoi poispäin.
— Isäni käski pyytää, että jos ehditte, tulisitte huomenna hänen luoksensa, kiireiset asiat vaativat.
— Hyvä, minä tulen aamulla varhain.
Tyttö oli sangen pahalla mielellä tästä, vaikka hänen olisi pitänyt olla iloissaan uudesta puvustaan. Hän ei jäänyt kauvaksi puhelemaan kanssani; me kävimme sillan toisesta päästä toiseen ja taas takaisin, sitte erkanimme — näkemisiin asti.
Seuraavana päivänä saavuin aikaisin aamulla Kuiskaaja-kadun tehtaalle.
Haggeus herra oli jo selvällä päällä ja vastaanotti minut pihassa; näytti odottavan minua.
Mutta kuitenkin koetti hän esiintyä ihan toisella tavalla.
— Oikein olen iloissani, kun on onni näin sattumalta tavata teitä. Juuri palasin saattamasta tyttöstäni. Ehkä satuitte tapaamaan häntä tiellä? Minä annan hänen käydä konservatoriossa, jotta hän oppisi laulamaan ja soittamaan pianoa; niin hän saattaa elää kunniallisesti, kun minä kerran kuolen.
Hän päästi niin monta valhetta kuin henkäystäkin.
Kuten sittemmin havaitsin oli Haggeus herra niitä merkillisiä kykyjä, jotka sujuvasti ja helposti voivat valehdella, aivan kuin muutamat ihmiset voivat suoraa päätä tehdä runoa.
Hän vei minut käsivarteeni tarttuen rakennukseen.
— Suvaitkaa astua sisään tänne puhtaasen kamariin!
Mutta tässä puhtaassa kamarissa pieksi taas Rézi rouva tomua, niin että meidän täytyi kääntyä takaisin. Gleichenbergin hengitys-kone, jolla hän täyttää sairaat lääkkeillä tomun muodossa, ei saata tehdä täydellisempää työtä kuin Rézi rouvan luuta.
Olin olevinani tarpeeksi tuhma ymmärtämään, että tämä suuri tomun piekseminen oli ennen ajateltua tarkoitusta varten, jotta Haggeus herra voisi sanoa: "no ei haittaa, mennään tytön kamariin, saammehan sielläkin puhua asioitamme."
Hän tahtoi näyttää uusia huonekaluja tyttärensä kamarissa — sekä jotain muutakin.
Huonekalut olivat todellakin uudet: eivät itsenäisesti vaan esineisesti uudet; tähän kamariin katsoen. Joka kalu oli eri lajia; joukossa löytyi kunnollisiakin, mutta löytyi taas toisia, jotka prameilivat kuluneessa loistossaan. Ylellisyyttä osoitti kirjaeltu vuode, jonka peitteen alta loisti päänaluksen päällys sinisestä silkistä. — Lieneekö sen alla vielä ollut partaveitsi ja cyonkalia?
— Olkaa hyvä, istukaa tänne sohvalle herra ystäväkultani! Suvaitsetteko sikaria? — Hän tarjosi omasta kotelostaan. — Mimmoisia sikareja teidän on tapana polttaa?
Olin antamaisillani hänelle vastauksen: "Sitä voit kysyä esikoiseltasi; hän kyllä tietää".
— Ryhtykäämme asiaan, hyvä herra, kiirehdin minä, kieltäytyen sikaria ottamasta. Te olette käskenyt tyttärenne kutsua minut.
— Niin olen rohjennut tehdä, vastasi kyttyräselkä huuliaan nuoleskellen.
— Mutta kuinka saatoitte tulla ajatelleeksikaan lähettää nuorta sievää tyttöä asialle herrasmiehen luo, kysyin suuttuneena.
Kyttyräselkä mulkoili silmiään taivaasen päin.
— Oi, hyvä herra vastasi hän teeskennellen haikealla ja vapisevalla äänellä, joka muistutti kerjäläisistä näyttämöllä, — minun tyttäreni on pyhimyksen, enkelin kaltainen. Viattomuus ympäröi häntä kuten panssari tai pilvi, kuten näkymätön palatsi. Hän saattaisi tehdä suurimmatkin syntiset kääntyneiksi. Teidän tietää hän olevan hänen hyväntekijänsä, henkensä pelastajan, toisena isänänsä pitää hän teitä. Pitäkää tekin häntä tyttärenänne. Rakastakaa häntä kuten omaa lastanne. Sallikaa hänen rakastaa teitä, kuten omaa isäänsä. Hän on vielä todellinen lapsi, jonka jokainen ajatus on pelkkää viattomuutta. — Mutta olkaa hyvä, sytyttäkää omista sikareistanne sitte.
— Minulla ei ole koskaan ollut tapana polttaa tupakkaa naisten huoneessa; — ei oman vaimonikaan.
Nyt hän ehkä lakkaa ylistämästä orjatarta.
Mitä vielä! Onhan naineilla miehillä paremmat etuoikeudet kuin naimattomilla orjakauppiasten silmissä.
— Olisin minä voinut lähettää poikanikin, se on totta, mutta hän makaa kovasti sairaana.
(Tiedän: juovuksissa).
Hänen silmänsä eivät kärsi päivänvaloa.
(Eivätkä poliisia).
— Sentähden päätin käyttää hyväkseni tilaisuutta
— Mitä tilaisuutta?
Kyttyräselkä hieroi käsiään ja hymyili.
— Kumppanini sanoi, ja ollen yhdysmieheni, oli hänen velvollisuutensakin sanoa, että te olette tehnyt tilauksen, että olette suostuneet kauppaan ja että Agnes tämän tähden tapaa teidät joka päivä. Hän ilmaisi sen minulle salaisuutena.
(Salaisuutena kai, nyrkillä paukuttaen selkääsi).
— Siis on hän sanonut senkin, ettei neiti ole koskaan tavannut minua muualla kuin kadulla, missä enimmän ihmisiä on liikkeellä?
Kyttyräselkä asetti kasvonsa vaakasuoraan asemaan ja huoahti: "tyttäreni antaisi varmaan surmata itsensä ennenkuin hän astuisi vieraan miehen kynnyksen yli."
— Mutta palatkaamme vihdoinkin asiaan!
— Niin, pyydän, palatkaamme. Kun minun ensi kerran oli onni nähdä teitä, suvaitsitte tarjoutua ammattiini yhtiömieheksi ja tarjota minulle tuhannen floriinia. Tähän vastasin minä silloin kieltävästi, väittäen minulla jo olevan yhdysmiehen, joka ei kärsi toista rinnallaan, mutta nyt sanon oikean syyn. En ottanut teitä silloin, kun luulin liikkeeni olevan hukassa; en tahtonut vetää teitä häviöön, sillä pääasiana minulla on rehellisyys. Mutta nyt on liikkeeni tehnyt äkkiä odottamattoman, yli toiveitteni menevän käänteen parempaan päin: Scaramellin tehdas Fiumessa on tilannut minulta summattoman suuren määrän dynamiittia torpedoita varten.
— Mitä varten se noita torpedoita tekee — nyt sodan jälkeen?
— Se pysyköön salassa. — Mutta pitäähän teidän tietää kaikki. — Nyt nousi hän seisoalle, katsoi ympärinsä joka taholle, avasi oven, katsoi kyökkiin, ei nähnyt ketään, tuli takaisin, päästi kartiinin alas ikkunan eteen ja jatkoi sitte suu aivan minun korvassani: niin… irredentistejä varten.
(Hän osasi valhetella kuin kirjasta lukien).
— Nyt on siis vahva toivoni ennen pitkää saada suoritetuksi teidän jalomielinen lainanne. Näin sanoen pisti hän kätensä poveen.
— Ei sen kiirettä ole. Onhan se hyvässä paikassa.
— Tällä luottamuksellanne teette sangen suuren kunnian minulle, — puhui Haggeus eikä enää huolinut etsiä kukkaroansa lakkarista. Puhun siis toisen asiani. Olen valmis ottamaan teidät toiseksi yhtiömiehekseni. Keksintöjeni aikakausi on tullut. Minun päiväni on valjennut. Hornan päivä, ha ha ha! Irredentistit ostavat keksimäni koneen, pyranastatorin.
— Mitä kummia se on?
— Se on semmoinen kone, joka on siirtävä koko maailman asemaltaan. Kone on yhdistetty ilmalaivasta, torpedosta sekä kellorakennuksesta, ja vissille ajalle asetettuna ampuu se alas voittamattomiksi luultuihin linnoituksiin hävittäviä pommeja.
Minä koetin saada isänmaallisia tunteitani hereille.
— Eiköhän se ole vähän niin ja näin antaa maan vihollisille tällaista keksintöä?
Ulkoa kirjasta osasi hän puolustaa itseänsä.
— Irredentistit ovat vain Itävallan vihollisia, eivät meidän. Ja entä jos ei tämä maa suvaitse suosia kotimaisia keksintöjä? Olen minä tarjonnut sitä Unkarin hallituksellekin. Ottiko se korviinsakaan ehdotustani? Vieläpä minua vainottiinkin vaarallisena miehenä, hyvä että maailmassa löytyi Kuiskaaja-katu, minne voin vetäytyä. Tänne jäin viheliäisyyteen, lapseni jäivät nälkää näkemään, vaikka minulla oli niin paljon taitoa ja kokemusten kautta saatuja tietoja. Murhakoneeni olisi saattanut hävittää venäläisetkin Plevnan luota. Otettiinko sitäkään huomioon? Mutta nyt on minun aikani tullut! Kaksisataa tuhatta liraa saan siitä, kuulkaa hyvä herra, kaksisataa tuhatta liraa! Voiko kukaan ihminen tai omatunto syyttää minua, jos ollen perheenisä, vainottu isänmaan ystävä, keksinnöstään ylpeä tiedemies, kaksin käsin otan tarjouksen vastaan? Tämä keksintö on tekevä ikuiseksi maineeni, kuten raketit Congreven nimen.
Herkesin vastaamasta. Olin vakuutettu, ettei yksikään sana ollut totta siitä, mitä nyt kuulin.
— Ja tämä summa maksetaan minulle kohta, kun ensimmäinen kone, vaikka pienemmässäkin koossa, on valmis, puhui Haggeus ylpeästi heittäen päänsä taaksepäin hartioittensa välissä. Mutta tähän tarvitaan noin kaksituhatta floriinia, — tiedättehän: ilmalaiva, liikkellepaneva kone, aikaamääräävä kellorakennus ja niin edespäin…
Näin sanoen otti hän taskustaan koneen kuvan, jonka sekasotkusta hän alkoi selittää minulle juurta jaksain tuon kauhean pyranastatorin rakennusta, kunnes täydellisesti ymmärsin asian laidan. — Semmoista konetta hän tarkoitti, jolla hän voisi vetää taskustani kaksituhatta floriinia. Mutta sellaista masinaa et sinä keksikään, vanha kyttyräselkä!
Täydellisesti selitettyänsä nousi hän tuoliltaan, laski kätensä olalleni ja lopetti ylpeästi puheensa näin:
— Kun ammattini oli kurjuuden ja perikadon partaalla, en tahtonut teitä ottaa kanssaperilliseksi: — mutta nyt, kun on tarjona kunniaa ja rikkautta, tulen tarjoomaan liittoa.
Mikä jalomielinen mies!
Varroppas! Kyllä minä sinut siitä parannan.
— Mutta, hyvä oppinut ystäväni, minulla ei tähän aikaan satu olemaan noita kahtatuhatta floriinia.
— Oh, hohoo! Väitteli ystäväni heittäytyen nojatuoliin ja nostaen toisen polvensa kättensä väliin jotta hän oli suunnattoman nelivinon näköinen. Ettehän vain ajatelle minun kääntyneen teidän puoleenne teiltä kiskoakseni rahoja? Se olkoon kaukana minusta! Mitä? Kun olen saanut näin äärettömiä tilauksia, niin voisin ilmoittaa joko Fiumen firmalle tai irredentisteille, että tarvitsen kaksituhatta floriinia ja ylihuomenna ne olisivat jo täällä pöydälläni. Mutta sitä en ikinä tee. Pyytää etumaksoa tilaajalta, etenkin italialaiselta, on aina vahingollista; sillä silloin luulee hän tehtaan olevan ahtaassa tilassa ja lupaa vain neljännen osan hintaa. Taattu firma ei koskaan pyydä etumaksoa; Eikä sitä tarvitakaan! — Kaikkia vielä! — Vankka firmako joutuisi seisaukseen vaivaisen kahdentuhannen floriinin tähden. Niin pahoin ei "meidän" vielä ole käynyt. "Meillä" on luottamusta.
En vielä aavistanut, että minäkin olin luettuna sanaan "meidän".
Pian saattoi Haggeus herra minun tämän ymmärtämään. Povestaan otti hän esiin lompakkonsa ja veti sen kätköistä esiin rahamiehen uljuudella pitkän paperin, jonka keltaisesta väristään jokainen asiantuntija jo huomaa vekseliksi. Se oli jo täytetty ja varustettu Haggeus herran kirjoituksella: "hyväksytään".
Tämä se oli pyranastator!
Tunnen jo ennestään "tämän" helvetinkoneen, rakas kyttyräselkä! Monta kertaa ovat minun "kapinallisen" olleet minut räjähyttämäisillänsä sillä.
Minä hämmästyin kovasti ja kysäsin: "mitä varten tämä?"
Tämä kysymykseni oli niin suuri hävyttömyys, että vain hänen oli vielä suurempi, kun hän vastasi:
— Ei maksa vaivaa puhuakaan, sanoi hän heittäen toisen jalkansa yli nojatuolin kylkipuun. Pelkkä muodon asia! Pestin säästöpankit vaativat, että vekselissä on kolme allekirjoittajaa. Minä olen hyväksyjä, siis minä suoritan sen, kun se lankee maksettavaksi; antaja on herra Kozák, kumppalini; teidän tulisi ystävyyden vuoksi vain kirjoittaa nimenne takapuolelle, missä ei vielä ole kirjoitusta. Teettehän tuon, rakas herra Koribanya?
— Herra! vastasin vakavasti. Tämä käsi ei ole vielä ikinä kirjoittanut vekseliin nimeä Koribanya.
Tämmöistä totuutta ei minun vielä ole koskaan eläissäni onnistunut sanoa, mutta nyt koetin umpimähkään.
— Herra! lausui hän viattoman näköisenä, aivan kuin ei koskaan eläissään olisi nähnyt vekselinkieltoa. — Tässä ei tule kysymykseenkään takaaminen eikä maksaminen. Ettekö luota minun rehellisyyteeni? Pyydän vain nimeä: en mitään muuta.
(Nimeäni kai? Mutta kumpaa? Etten enää kirjoita oikeata nimeäni minkäänlaiseen vekseliin, olen kunniasanallani luvannut apelleni, ja söisinkö nyt sanani näin pian? Samassa täytyisi minun ilmaista Haggeus herralle oikea asemani sekä yhdessä sen kanssa saisi hän tietää, ettei minulla ole tänne muuta asiaa kuin saattaa hänen tytärtänsä kotia. Vai kirjoittaislnko sen nimen, jonka umpimähkään otin muististani? Vieraan miehenkö nimen? Onhan tämä todellista vekselin väärennystä! Jos menisinkin takaukseen, josta minä tiedän sen verran — monivuotisesta kokemuksesta, — että se on sama kuin maksaminen, niin pitää minun myöskin ajatella, että tämmöisen allekirjoituksen kautta vekseli muuttuu "vesikopin vekseliksi" ja saattaa helposti allekirjoittajan vankilaan).
Keksein sen keinon, että raiskaan tuon vekselin. Kyttyräselällä ei mahda olla taskussa toista blankettia varalla. Houkutelkoon hän sitte tänne minua vaikka mesileivällä kädessä!
— Hyvä, missä ovat kirjoitusneuvot?
— Minä tuon heti. Millaisella kynällä suvaitsette kirjoittaa?
— Hanhenkynällä. Teräskynä menee läpi paperin.
— Minä laitan heti kynän; olkaa hyvä, ottakaa tolppo tyttäreni pöytälaatikosta. Nyt ei enää ole laita niinkuin viime kerralla, kun kirjoitimme punaisella läkillä.
Haggeus herra meni huoneesta hakemaan hanhensulkaa, jonka hän muodosti kynäksi, antaen minun sillä aikaa kaivaa pöytälaatikossa.
Me muinaistutkijat pidämme tällaista etsimistä miellyttävimpänä, kun saamme kaivaa ylösalaisin naisten pöytälaatikoita. Tässä on kuiva kukka (kivikaudelta), tuossa kirjetukku (pronssikaudelta), maatuneita albumilehtiä, kivettyneitä sokurisydämmiä, kirjavia munia, muinais-kaldealaisia merkkejä täyteen piirretyt, sekaisia hiussuortuvia jostakin anteadamitisesta ihmisapinasta, kuvia nuorista miehistä muinaisajan vaatteissa ja muita samanlaisia muinaisjäännöksiä; — omistajaton hammasharja helmillä koristettuine koteloineen, jonka alkuperästä ei kukaan tiedä. Tällaisiin tutkimuksiin olin minä aina hyvin innokas.
Mutta täällä ei ollut mitään erinomaista löydettävää. Ylinnä oli kirjekoteloon pistettynä — oma muotokuvani; suurta kapinettilajia, päällystakki yllä.
Ensiksi sykähti sydämmeni kovasti. Sitte jouduin todelliseen raivoon. — Mahdotonta oli olla huomaamatta asian oikeata laitaa läpi karkean peitteen. Sentähden on tämä muotokuva tänne pantu ja sentähden on minulle osoitettu tämä pöytälaatikko, että löytäisin tämän ja siitä päättäisin tytön haaveksivan minusta. Tätä kuvaa ei ole tänne pannut kukaan muu kuin Haggeus herra itse. Varmaankaan ei tyttö tiedä mitään koko asiasta. Valokuvani on helppo saada käsiinsä; Ellingerin varastossa on niitä satojen muitten samanlaisten maankulkurien seurassa. Mutta jos hän on tämän sieltä ostanut, niin tietää hän varmaan myöskin oikean nimeni ja asemani. Ja kuitenkin sallisi hän minun kirjoittaa vieraan miehen nimen vekseliin, jotta minua sitte vainottaisiin, kuten Lugarto Gontrantia läpi viiden näytöksen! Voi kun suutuin tuolle kyttyräselälle! Mieleni teki lyödä hänet mäsäksi, kun hän taas tallustaa luokseni.
Hän toi kynän, minä tolpon.
Hän vilkaisi salakavalasti minuun. Ajatteli kai: joko menit satimeen? joko jouduit koreasti kiikkiin?
Käteni vapisi todellakin kastaessani kynää läkkiin.
Tipahutin aika porsaan kuvan vekselin takapuoleen, jotta siitä puuttui vaan korvat ja häntä; sillä oli neljä jalkaakin.
— Ei tee mitään, lausui ukko, ja nuoli kielellään pois läkin.
Kielsin häntä niin tekemästä, sillä se on myrkkyä.
Hän nauroi tähän. Hän oli tottunut myrkkyäkin juomaan.
Minä laskin kynän toisen kerran paperille ja päästin siitä heti isoa K:ta kirjoittaessani kaksi uutta läkkitahraa, semmoista, joissa oli jo kaikki ominaisuudet, jotka kuuluvat porsaalle. Nämät tahrat pyyhkäisin itse pois takkini hihalla.
— Rakas ystäväni, sanoin heittäen kädestäni kynän, tämmöistä tahrattua vekseliä on mahdotonta viedä säästöpankkiin, sillä siellä sanottaisiin, etteivät he lainaa rahojansa sikalaumoille. Mutta tämän minä olen tehnyt kelvottomaksi. Tuossa on kaksi floriinia; ostakaa uusi blanketti. Huomenna tulen takaisin, tuon muassani paremman kynän ja parempaa läkkiä ja allekirjoitan kuten sopiikin. Mutta minun on nyt kiire; minua odotetaan; hyvästi!
Pikku kääpiö huomasi, mihin suuntaan minun juoneni kallistuivat. Mutta hän ymmärsi juonitella paremmin. Hän oli "kirjansa lukenut" juonittelija, kuten sanotaan. Hän alkoi mulkoilla taivaaseen päin.
— Mutta emme juuri tarvitsekaan tätä vekseliä enää huomenna aamulla, sillä kymmenen jälkeen ei sitä enää oteta vastaan; paljoa yksinkertaisemmin kävisi asia, jos te, rakas yhdysmieheni, kävisitte luonani toisen kerran jälkeen puolenpäivän, illan tullen. Minä en tosin ole silloin kotona, kiireisissä asioissa täytyy mennä kaupungille. Mutta tyttäreni on kotosalla. Minä jätän vekselin hänen haltuunsa. En tohdi antaa sitä muille, sillä täytyy olla varova. Ja jottei tuloanne huomaisi Kozák eikä kukaan muukaan, niin pyydän teidän hyväntahtoisesti ottamaan minulta tämän avaimen, jotta pääsette pienen puutarhan läpi pikku ovesta sisään; te tunnette jo tien. — Siis Herran haltuun! Toivon, ettette unhota käydä talossa… hän pudisteli kättäni, kunnes hänen onnistui pistää pivooni tuo avain. — Sitte kumarteli hän vielä ovessa.
Mutta pankaamme tähän jo taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea vekselille päästettyä suurta läkkitahraa.