IV.
Sota-översti ja kasakka.
Matkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi. Pyöreäperäinen hattu ylös käännetyllä röydällä, leveähiainen paita, liinaiset liehuttimet, vyössä rippuva koriste tupakkikukkaroineen, tuluksineen, — kas siinä oli koko pukumme.
Pölyisin, päivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet talonpoikaisista teikareistakin käydä.
Arad'issa valtiopäivämiestä kehoittivat pelästyneet virkaveljensä, että huulipartansa ajamalla tekisi itsensä tuntemattomammaksi.
Tuo mies hyvänen oli pahasti säikähyksissään, otti partaveitsen käteensä, istui peilin eteen, väänsi viiksiänsä toista oikealle, toista vasemmalle puolen, — kyynel vieri silmästä; — hän pani pois partaveitsen: "miks'en yhtä hyvin kaulaani leikkaisi?" lausui hän, ja huuliparta jäi ajamatta.
Kolme hyvää talonpojan hevosta oli asetettuna kärryjemme eteen; molemmat istuimme kuskinlaudalla; vieressämme lerkkui viinaleili ja eväslaukku kantohihnoineen. Siinä oli sianlihaa ja leipää viideksi päiväksi.
Eräällä syrjätiellä Bihar'in läänissä tapasimme yhtenä päivänä edellä puolenpäivän muutaman kummannäköisen, pienen miehen. Nähtävästi hänkin oli pakolainen. Hänellä oli korkeapesäinen hattu päässään, kasvot olivat nenästä korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta hänen leukansa pienten poskipäitten suhteen oli kuvattoman suuri ja hänen vieläkin leveämpi suunsa näytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut hänelle tehty, vaan oli niin iso, että sen puoleksi ylös käännetyt hiat ulottuivat kynsien neniin, kun hännät sitä vastoin sievästi siepottelivat kantapäissä. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli, nähtävästi taki-tahallaan niin siihen pistettynä, hirveän suurien saksien kaksikorvainen kahva.
"Tuopa mies pitää saada kanssamme", sanoin minä toveriini kääntyen. "Jos hänen otamme kärryillemme, voipi jokainen näkevä luulla hänen ottaneen meidät kyytimään.
"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille.
"Kernaasti, jos tahdot."
"Mutta mihinkä matkanne menee?"
"Menipähän mihinkä tahansa", vastasin minä, ja jota enemmän häntä katselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää. Kaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin näytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli johdattaja-henkenä.
"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?" kysyi hän minulta itkuun vetävällä äänellä.
"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, että siellä asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää kanssakäymistä aktöörien kanssa.
Mies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa enempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.
Sitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton räätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä kertoi muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä, ja kun hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään siinä seikassa oli, kysäisin häneltä: "milloinka viimeksi näytit Hamlet'in isän osaa?"
Mies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni hänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi minun selkäni taakse — sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla — ja kertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata kiertänyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan suojeliain riveihin. Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut. Siellä sotajoukolla oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa toimittanut, vaan myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen lääkäri hänen siaansa muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen lääkärin virkaan. —
"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan".
"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi olikin semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka kuinka monta".
"Paransitteko ketään?"
"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin. Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin viereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria nuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni, kohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa, herra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa ladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat kädet. Minun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen kaaduin selittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä kohta. — Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili hän kyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi hänen tuonemmas; muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun tämä olisi kerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula sinne ja tempasi häneltä toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edessä, kuin näitä haavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut, kun sotajoukko alkoi paeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne. Heidän kävi hyvin, jos voivat kuolla". —
Kun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä laukkaa ratsastavan vastaamme.
He havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään.
Parain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.
Muutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät kärrymme.
Pörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä, puolen kolmatta sylen pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon ripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja ennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut muistooni, puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi — magyarin kielellä.
"Mistä tulette?"
Hämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt, millä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin useinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä, siellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle venäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).
"Mistä tulette?" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en vastannut ensi kysymykseen.
"Ladàny'sta', vastasin minä.
"Mitä kuljette?"
"Olemme tuota herraa kyytissä, joka istuu takanamme".
"Mitä herraa?" kysäisi vihaisesti kasakka.
Ma katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eikä näkynyt. Istuimella ei istunut ketään.
Kasakat sillä välin jo alkoivat piikillään pöyhiä kärryn koppaan heitetyitä heiniä, jota tehdessä kadonnut mies vapisten ja rumasti irvistäin keikahti ylös kärryjen kopasta, johon peloissaan oli kätkeynyt. Hänen onneton näkönsä, hänen korkea-pesäinen hattunsa, heinän ja oljenkorsilla kaunistettu, ja hänen kauhistuneet kasvonsa saattoivat kasakat hirveään naurun rehoitukseen, jota vielä kartutti seuraava oikku tuolla entisellä lääkärillä: hän rupesi näet, näyttääkseen itseänsä totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille, ristinmerkkiä tekemään, ensin vaan yhdellä kädellä, mutta sitten molemmilla, joka teko näytti varsin eriskummalliselta.
"Mikä kumma herra sinä olet?" kysyi häneltä jyrisevällä äänellä kasakkahetmanni.
Mies ei kuullut eikä nähnyt mitään. Vaikka magyarin kielellä hänelle puhuttiin, ymmärsi hän kysymyksen niin, että hänen pitäisi antaa esille rahansa; ja kovasti vapisten pisti hän kätensä sisälakkariin, ja sieltä vetäen tukun sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia teateripilettiä ja viinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti hän ne kasakalle.
Mies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen nähdä kaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja monennäköisiä sekä eri tavoin kirjoitettuja pankinseteliä, ja hänen siis pitävän vaikka minkä paperin semmoisena setelinä.
Vaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kieltä ja heitti kokotetut liput heittiö-tohtorille silmiä vasten niin tuimasti, että lentelivät hujan hajan. Sitten paljasti hän miekkansa ja huusi julmasti silmiään väännellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle raukalle:
"Kukas olet? kuuletkos? Mitäs tahdot? mikä mies olet?"
Kun näin, ettei tämä vastaisi, vaan saattaisi meidät yhä vaikeampaan tilaan, käännyin minä kasakkain päämieheen ja kokotin hänelle viinileilin, sanoen:
"Heitä jo, naapurini, tuo onneton siihen. Hän on räätälinkisälli eikä mikään muu."
"Niin, niin!" viittoi mieheni, päätään ehtimiseen nyökyttäin, ja vahvisti väittelemistään naurettavilla eleillä, neulomista osoitellen,
Hetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti hän aika ryypyn leilistä, ja sen takaisin annettuaan, riisui hän verkalleen päällystakin päältään, ja näyttäen suurta reikää selkämyksessä hän sen heitti tohtorille lyhyellä käskyllä, että paikkaisi sen.
Kaikenmoisia temppuja tehden veti hän lakkaristaan käsille neulan ja lankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nöylettä räätälinkisällin tavoin, vahasi sitä, pani päällystakin polvelleen ja ompeli suurella kiihkolla ja kiireellä, kunnes oli pannut semmoisen paikan kysymyksessä olevaan takkiin, että sitä olisi voinut pitää itse kenraalikin.
Kasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan pistoa, ja kauhistavaksi kasvoi heidän ilonsa, kun tohtorin tahtoessa antaa takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, että hän sen paikatessaan oli ommellut kiinni omaan polveensa.
Hetmanni otti vielä ryypyn leilistäni ja teki sitten tiedoksi, että me saisimme mennä mihin halutti, mutta räätälin hän ottaisi mukaansa, sillä miesten vaatteet hänen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon parantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui hän nyt pikku miehen frakin kaulukseen, veti hänen pois kärryiltä ja nosti taakseen satulalle istumaan.
Näin ratsasti tohtori pörröpäisen toverinsa kanssa pois, niin että maa tömisi. Peläten piti hän hänestä kiinni kahden puolen molemmilla käsillänsä.
Minä tiesin, ett'ei hän surman suuhun rientänyt. Kun parin viikon kuluttua satuin tulemaan Zemplén'iin, oli hän jo aikoja ollut koulumestarina muutamassa Balócz'in kylässä, josta opettaja oli lähtenyt sotaretkelle, ja siellä hän niin pieksi nuoria Skythalaisia, kuin jos pähkinäpuu olisi kasvanut hänen kättänsä varten.