V.
Piilopaikka rämähällä.
Ei pienintäkään tuulenleyhkää tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus väikkyi kaukaisella ilmanrannalla.
Kaukaa, hyvin kaukaa näkyi kaitainen torninhuippu ylös-alaisin käännettynä aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedessä, niinkuin mereen luotu varjo, ja sen ympärillä puuläjiä yksittäin, taikka etäämpänä joku yksinäisen majan tykönä kasvava puu, kaksinaisessa muodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynnä ympärillään läikkyvän meren kanssa heiluu sinne tänne, toisinaan ollen pienempi, toisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin näkymättömiin.
Hietakummulla istui yksinään, nokka pystyssä, puszta-kotka. Se katseli meitä niin levollisesti, että päästi meidät noin viidenkymmenen askeleen päähän, eikä sittenkään siipeänsä liikahuttanut.
Siihen heitimme kärrymme, istuimme hevosten selkään ja ratsastimme pusztan keskelle, hedelmättömään seutuhun, johon ei ollut tietä eikä jälkiä.
Kesän kuumimmat päivät olivat polttaneet maan kasvittomaksi; vesiperäisemmissä paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli kovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne tänne siroitetut keltakukat venyivät maassa lehdittöminä ja surkastuneina. Kevättulvan aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoperäiselle laitumelle, ja sillä tavoin sotkettu heinämaa oli helteisinä kesäpäivinä kuivanut rikki.
Muutamin paikoin ilkeät orjantappurat olivat levitelleet kovia juuriansa kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet Servianmaasta sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan myrkyllinen kasvi valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla lehdillään vastustaen kuolettavaa kuumuutta.
Ensi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki kärryjen jäljet, jotka kenties jo olivat kuukauden vanhat. Myöhemmin karjatie kokonaan hävitti meiltä kärryjen jäljet, ja me ratsastimme umpimähkään merkitöntä ilmanrantaa kohden.
Puolipäivän aikaan näimme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa kaivon vipua. Jano ja toivo, että voisimme siellä kenties tavata jonkun, veti meitä sinne. Me kuljimme sitä suuntaa kaksi tuntia, ja vielä näytimme aina olevan yhtä kaukana siitä.
Me emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan lähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se hevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi. Mies istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä taappäin, mutta tasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui hevosen selässä.
Vaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain päänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja heräsi. Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät molemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa meihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin olisi pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä kohti.
Nyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan kallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin olisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. Hän heittäytyi ehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei istunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa siinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän katseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt mäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti mielessään?
Kun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan hevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti vakovan meitä.
"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!" huusin minä hänelle.
"Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä sinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen sivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.
"Mistä tulette? mihin menette?" kysäisi hän sitten hiljempää ja kävelytti hevosensa lähemmäs meitä.
"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin minä. "Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos tiedätte hyvän ja sopivan paikan".
"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!" sanoi hän viiksiänsä vääntäen ja silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa pitämättä läksi edellämme ratsastamaan.
Koko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen kanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. "Minä en rakasta paljoa puhetta", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.
Viimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui tummanviheriä lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko näkypiirin: me tulimme äärettömän rämäkän syrjään.
Kuiva, hedelmätön puszta loppui jättääkseen siaa uudelle, hirvittävälle, ihmisiltä käymättömälle pusztalle, vesi-pusztalle.
Kentiltä karkoitettu kasvi-elo näytti tänne paenneen. Viheriät kaihlistot olivat koristetut erittäin kirjavilla suokukilla, maan peitti muuan yrtti hopeankarvaisilla lehdillä ja keltaisilla kukilla, ruohoisista lammikoista pilkisteli korkeita kasvia ruusun näköisillä, kiehkuroihin kasvavilla kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia aina päihin asti kiertelivät jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat lumpeet taltrikin tapaisin lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla kukillaan ja ruusun näköisillä hedelmillään; ja niin kauas kuin silmä kantoi, oli aina näkön piirin loppuun nähtävänä ääretön ruo'osto ruskein ruo'onpäineen.
Hevosemme pysähtyivät hetkeksi kylmää vettä juomaan; päämme päällä lentää lekutti kovasti rääkyen parvi haikaroita, joiden valkoiset sulat välkkyivät päiväpaisteessa.
Sitten oppaamme läksi matkaan, kääntäin ratsunsa rämettä kohti ja kehoittain meitä, että pysyisimme hänen jäljillään; sillä jos sylenkin syrjään joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme päivinemme.
Vettä oli paikoin syvemmältä, paikoin matalammalta, ulottuipa välistä melkein hevosen rintaan saakka, eikä ollut mitään merkkiä, joka olisi tietä osoittanut.
Oppaamme alkoi täällä olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon päästyään haasteli hän meille, miten tottumaton käviä, vaikkapa monastikin kulkisi, eksyisi siellä, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne. Öisin sieltä muka usein kuuluikin hätähuutoa, olipahan sitten että metsästäjä, kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse takaa-ajajakin oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja kolmantenakin päivänä vielä kuului huutoa, milloin täältä, milloin kauempaa. Mutta kenpä voisi sinne mennä auttamaan? Juotikkaat ja vesikäärmehet kuolettavat heidät vihdoin vähitellen. Niin hirvittävä, niin petollinen on räme.
Ja me kuljimme eteenpäin sangen joutuun. Vesilinnut lentää kapsahtelivat edessämme ylös pesistään, ruo'ostossa kohisivat iltapäivän leyhkät kamalasti, kaukaa kuului päristäjä-haikaran surkea rääkynä. Tämä ihmis-äänen saavuttamaton, synkkä luonnon-elon vilskuna oli vielä ikävämpi ja tuskallisempi kuin yön hiljaisuus. Täällä tässä kokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi, kasvisto eikä niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten lähisyyteen, — kuka uskaltaisi meitä tänne seurata? Pusztalla vaivasi jano, täällä haittasi vesi; eikä ollut tietä, ei jälkiä mihinkään päin.
Oppaamme pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi kuunnella.
"Joku tulee perässämme", sanoi hän hiljaa.
Hajamielisinä katselimme me ympärillemme. Minä juuri ajattelin, ett'ei suinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, että rohkenisi tulla perässämme, kun kaukaa varsin selvästi kuului kahlaavan hevosen askelten loiske. Kukahan se voi olla?
"Rientäkäämme eteenpäin!" huusi toverini kannustain ratsuansa.
"Hiljaa!" mörisi vanha hevospaimen, "äläkä hiiskahda. Tiedustelkaamme heti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja".
Ja samassa rupesi hän hiljaa viheltelemään hevospaimen-laulua: "Lóra csikós, lóra, elszaladt a menés". (Hevosen selkään, paimen, hevosen selkään, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi lieritellä.
Kun hän oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi viheltää laulua: "En vagyok a Petri guluás", (Minä olen pikku Pietari, lehmipaimen).
Vanha hevospaimen painoi hatun syvään silmilleen ja nousi hevosen selkään seisomaan. Hänen kasvoissaan kuvastui säikähdys, joka kuitenkin pian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun ja epäluulon välillä oleva mielenliikutus.
"Ei se voi olla hän!" mörisi hevospaimen viiksiensä alta, juuri kuin itsekseen puhuen, "hän kaatui; olihan siinä miehiä kuinka monta tahansa, jotka näkivät hänen kuoliaana, rikki hakattuna". Ja vielä kerran alkoi hän viheltää "Lóra esikós" laulua.
"A Petri Gulyás" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa lähempää. Ratsastaja näytti rientävän jäljissämme. Vanha hevospaimen tarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. "Menkää ruo'ostoon syvälle!"
"Mikä hätänä?" kysyi toverini hämmästyksissään.
"Suu kiini! piru poikineen tulee perässämme tai joku, joka on päässyt helvetistä takaisin palaamaan. Se on Dúzs'in Yrjön laulu, vävyni, jonka kolmekymmentä kolme miestä näki kuoliaaksi lyötynä, kuoliaaksi ammuttuna, rikki piestynä, lihamakkaraksi palottuna".
Me tunkeusimme syvemmälle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui kumaraan hevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmillä sitä töminää, jolla perässämme tulevan piti mennä ohitse. Me kumarruimme myös, hänen esimerkkiään noudattaen, hevoistemme selkään. Hevospaimenen ratsu ei hiiskahtanutkaan isäntänsä alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen mahan alle; tuskissaan väristeli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa ei nostanut siitä pois paetaksensa. Meidän hevosemme pärskyivät yhtenään, ympärillä parveilevain elävien pistoista tuskauneina.
"Kuunnelkaa niillä hevosilla!" huudahti meille hevospaimen vihaisella, hätäytetyllä äänellä.
Me katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut toiseltaan kysäistä: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella?
Hevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin:
"Hyvät herrat, pankaa hevoset toisen pää toisen kaulalle, niin ne ovat ääneti". Ja sitten hän itsekseen mumisi: "Vahinko se oli, kun minua tahtoivat luuletella, että olivat hevospaimenia; minähän kuitenkin tunnen ihmiset. Vaan eipä sentään ollutkaan se paha; nyt on maailmassa niin asiat, että rosvo raukan pitää herroja auttaa".
Toverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan tämä sen ylpeästi työnsi takaisin. "Minä en sillä elä!" sanoi hän pöyhkeästi ja viittasi, eitä olisimme hiljaa.
Sillä välin hevosen jalkain töminä yhä kuului lähenevän, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu näkyviin sakeasta ruo'ostosta. Hän istui satulatta täplikkään ratsun selässä ja hänen tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sekä koko vaatteuksensa oli ylt'yleensä reikiä täynnä ja revitty. Riipparöytäinen ja huippu-pohjainen hattu, joka oli syvään silmille painettu, peitti hänen kerityn päänsä. Hänen vasen kätensä oli ristin rastin rievulla kiedottu, oikeassa kädessänsä hän heilutti kuvattoman suurta kassaria ja hallitsi hevostansa polvilla, sanoilla ja lyömillä.
Kun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat hänen silmänsä juuri kuin olis viiniä juonut. Äkkiä tarttui hän hevosensa niskaan, ratsasti meistä huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin tämä ennätti sanaakaan hiiskua, syleili hän häntä niin, että oli hevosen selästä maahan vetää.
Tulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin päivettyneet, oli havaittavana se vakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten kasvoille, ja jolla tieto kestetyistä vaaroista ja miehuullisella mielellä kärsitystä kurjuudesta oli heitä kaunistanut. Tämä vakaisuus pysyi hänellä muuttumatonna vanhuksen syleillessäkin.
Vanha hevospaimen oli itkuun hyrähtää.
"Armas poikani, armas poikani, — ettäkö nyt olet tässä!"
Tullut katsoi kysyen meihin päin. Appi kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, kättään suun edessä pitäen, jonka jälkeen vävy kunnioitukseksi nosti riepuun käärittyä kättänsä hattuun ja meille kehoitukseksi lausui: "Ei pidä peljätä, me olemme täällä jo kotona, Aaprahamin helmassa!"
"Entä puolisoni, — kuinka on hänen laitansa", kysyi hän appeensa kääntyen.
"Hänestä ei ole jäljillä kuin vähän varjoa; hän on huolesta itkenyt itsensä puoli-kuoliaaksi".
"Eikö hän sitten ole mennyt miehelle?"
"Olisinpa hänen kuoliaaksi piessyt".
"Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pidä vähintäin huolivuottaan; vaan vannoivatpa takaisin palanneet nähneensä sinut siellä kuoliaana".
"Totta puhuivat. Kun kotiin pääsemme, selittelen siihen kuuluvat seikat. Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ikään; rientäkäämme siis eteenpäin majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin itsekään uskon, mitä minulle on tapahtunut".