VI.
Kuolleista noussut.
Me ratsastimme eteenpäin. Meillä oli nyt johdattajana nuori vävy, joka tietysti hartaimmin halusi päästä perille etsittyyn paikkaan. Tuskin voimme hänen jäljissään pysyä.
Pian pääsimme rämäkän syrjään. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan peitti tiheä pajupensaikko tien, pehmeässä mudassa näkyivät edellämme kulkeneiden hevosten jäljet, ja maa koveni kovenemistaan jalkaimme alla. Hetken päästä olimme kuivalla pohjalla.
Vävyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan. Pajupuiden välistä astui näkyviin vähäinen nurmea kasvava aukko, josta osa oli ryytimaaksi raadettu ja kyökkikasvilla istutettu. Ryytimaan ääressä seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu. Metsähumala peitti tuuheilla lehdillään koko huonerakennuksen katon harjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo, surkean-näköinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla tulella kiehui kattilassa jotakin. Ääressä pyöri toimissaan nuori vaimo, esiliinalla liehteen hiiliä syttymään.
Töminän kuultuaan vaimo kääntyi ja katsoi kämmen silmien päällä pajukkoon. Vanha hevospaimen kääntyi vävyynsä: "Jää tähän", sanoi hän, "minä tahdon ensin häntä puhutella", ja hän ratsasti edelleen. Vävy jäi odottamaan, me seurasimme vanhusta.
Vaimon luo päästyään hevospaimen hyppäsi ratsun selästä: "No, tyttäreni", sanoi hän, "minä tuon uutisia; nämät ystävät ovat nähneet herrasi".
Vaimon kasvot punastuivat. "Elääkö hän?" kysyi hän erittäin riemastuneena.
"Elää juuri elääkseen", sanoi hevospaimen, "mutta ei hänellä ole kättä, ei jalkaa jäljillä".
"Siitä mä vähän huolin", lausui ilosta loistain vaimo, "kun vaan on elossa; minäpä heti riennän hänen luoksensa".
"Älähän toki, tyttäreni, mihinkä sinä menisit! Kolmekymmentä penikulmaa on täältä siihen paikkaan, johon hän jäi, ja päälliseksi vielä on hän vankeudessa", lausui tuo hyvä vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttö häneen katsonut, sillä sitä sanoessaan hän ei voinut kasvoiltansa häätää naurun eleitä, jotka ajoivat hänen sanojansa valeeksi.
"Olipa vaikka olisi maailman äärillä, hän ei sittenkään kaukana ole", soperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeellä silmäänsä pyyhkästen, "jospa vielä olis haudattukin, menisinpä sittenkin hänen tähtensä".
Tällä silmänräpäyksellä rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a
Petri gulyás.
Vanha hevospaimen ei enää kauemmin voinut itseänsä hillitä, vaan purskahti nauramaan; mutta vaimon poskille näytti kaikki hänen verensä rientävän: "Todentotta onkin se Gergely", huudahti hän käsiään paukuttain; eikä hän tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan orjan-tappurain ja pensasten halki juosta sitä kohden, josta laulu kuului. Hetken päästä nuori vävy nosti syliinsä hevosen selkään armahansa, joka hellästi kietoi ihanan kauniit käsivartensa sotilaan kaulan ympäri.
Kun meidän tykömme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen selästä. Magyarilainen ei mielellään hyväile toista muiden läsnä ollessa, ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja tunti-neljänneksen kuluttua laittoi hän meille semmoisen kesti-atrian keitettyä lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla tunnustamatta, että tuskin vara-kuvernöörinä ollessaan oli parempaa syönyt. Hän unhotti, että oli hevospaimeneksi naamioittu.
Sitten toi vaimo esille leilin, joka oli täynnänsä hyvää tarha-viiniä. Viini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui, että kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla hänen vaiheitansa.
"No, poikani", lausui vanhus, "sanoppas nyt, kuinka tässä olet ilpo elävänä, vaikka kerran jo kuolit?"
Gergely veti puolison viereensä nurmikolle, joka samalla oli pöytänä ja sohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean tapahtuman, iloisesti leikkiä laskien, juuri kuin olisi lystillisestä kohtauksesta haastellut.
"Kács'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyömää, kun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka löi minut hevosen selästä maahan. Nauratte, appeni, sille sanalle, mutta tosiaankin: johon ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyöty kuin se, jota tykinkuulan viuhka kohtaa. Näinpä minä Puolalaisen, jonka reidestä tykinkuulan viuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Komárom'in linnoituksissa, joissa ammuttiin neljäkolmatta naulaisilla tykillä havaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen vähimmättäkään haavatta.
"Vasta ison ajan päästä rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli ajetuksissa ja päässäni suhisi yhä vielä, juuri kuin olisin ollut veden alla. Sotaa kesti kestämistään. Ma makasin siinä keskellä sotakenttää; sotilasjoukkoja kulki ohitseni, ympäritseni oikealla ja vasemmalla puolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyökkäsi niin likelle, että äärimmäiset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti minua, yksi osasi kylkeeni. Vaan minäpä en sittenkään liikahtanut, jonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eivätkä sen enempää minusta huolineet.
"Myöhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siitä aika vauhtia raskas-aseista hevosväkeä. Yksi heistä havaitsi minun olevan hevospaimenen, ja muista eroten ajoi hän täyttä laukkaa luokseni ja tahtoi ratsastaa päälleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se tapa, ett'ei koskaan astu edessä makaavan ihmisen päälle. Neljänneksen tuntia edespäin ajaa tömisteli kyrasieri päälläni, ratsun kertaakaan ruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan minuun kengällänsä.
"Minä en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengissä olevani. Makasin järkähtymätönnä kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri minut siihen.
"Viimein tuli siihen tykistö. Muutama kanuuna asetettiin tuskin viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Hevoset ylöttyivät melkein sinne asti, kun kanuuna käännettiin.
"Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lentelivät suhisten ylitseni, ruutin kuonaa varisi päälleni, ja toiselta puolen tähdätyt viisto (rikosetti-) laukaukset hyppelivät ristiin rastiin ylitseni ja sirottivat päälleni irti revittyä hietaa ja someroa.
"Myöhään iltaan ammuskeltiin siinä kahden puolen. Loppuipa viimein sota. Ma havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi pataljoona tahtoi ryntäistä vihollisten läpitse, vaan sai siinä yrityksessä enimmäksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat neljä husaaria ja antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen: 'Tuoss' on kahdeksannen pataljoonan sotalippu; väestö itse jäi tappelutantereelle'. Minäpä myös jäin menetetylle sotakentälle.
"Illalla, kun jo alkoi pimeä tulla, nousin minä, katsoin ympärilleni ja näin kaukana, siellä missä Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat, vahtitulia loistavan yhdessä rivissä. Ne olivat etäällä minusta, ja ma voin tuskin pystyssäkään pysyä; vaan läksinpä kuitenkin liikkeelle leiriä etsimään. Hiljaksensa kulkien, välistä nelin kontatenkin pääsin myöhään yöllä ensimäiselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja hänen huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskellä. Silloin en enää huolinut, tehtäisiinpä minulle mitä tahansa. Tulipa siihen vartioston päämies. Ma rukoilin häntä tappamaan minua, jos niin haluttaisi, vaan ei kauemmin jättämään kurjaan tilahani. Mies oli itkemäisillään; niin kävi hänen minua sääliksi. Hän sitoi itse haavani, laittoi minut tulen ääreen makaamaan ja toimitti ruokaa sekä juomaa.
"Seuraavana päivänä piti heidän marssia eteenpäin. Minun jättivät ynnä muiden vankien kanssa erääsen hävitettyyn kylään. Vahdin pitoa varten jäi kanssamme muutamia Serviläisiä, jotka eivät tappelussa olisi voineet mitään hyötyä tehdä.
"Eräänä ehtoona näin kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, että kaksi Serviläistä hieroi kauppaa Kimistäni. Toinen oli ostanut sen kymmenellä floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli pakko hukata se, koska tuo jalo eläin ei päästänyt ketään selkäänsä. Serviläinen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan sen kanssa, jonka vuoksi oli päättänyt saattaa turmioon jonkun toverinsa; vaan vähintäin kaksi floriinia tahtoi hän voittaa. Siinä kuuluvissani tekivät kauppaa hyvästä hevosestani, jot'en olisi kokonaisesta kylästä antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia, toinen ei kymmentä enempää luvannut, vaan toinen tahtoi missä tapauksessa tahansa ostaa, toinen missä tapauksessa tahansa myydä; mutta kumpikaan ei luopunut hintamäärästään. Siksipä loppuikin leikki niin, että joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan möksittyään suostuivat seuraavana aamuna tekemään kaupan.
"En tiedä, hieroivatko sitten seuraavana päivänä kauppaa. Minä karkasin vielä samana yönä akkunan kautta ja vein Kimini pois".
Ihminen ei millään niin huvita toista, kuin jos itse kärsimiä vaivojansa kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei keltään puutu mitään, iloisessa ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan tulen ja riemua tuottavan viinan ääressä, ja hän riemastuu vaikutuksesta, minkä loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden hirvittävien tapausten kerronta, jotka hän itse läheltä on nähnyt, jotka häntä itseään ovat kohdanneet.
Myöhään iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten vanhus itse saattoi meitä pajua kasvavalle rannikolle, jonka selvävetinen, monimutkainen virta ympäröipi saarenteeksi. Virran keskellä taasen näkee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren sekä pajukko-rannan välisessä putaassa keltaisen vesimyllyn, joka tammilaahkohon kiinitettynä jauhaa siinä, yhtenään jyristen yön hiljaisuudessa.
Hevospaimen vihelsi kolmasti, jonka jälleen myllyn päältä alkoi kuulua airojen loiske. Lähenemistään läheni meitä alus, soukka, yhdestä puusta onsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla.
Kun jo oli meitä lähellä, kuiskasi hevospaimen, meihin kääntyen, korvaamme: "Ei pidä hänelle tehdä hyvää ehtoota; hän sitä ei rakasta. Hän ei ota alukseensa sitä, joka toivottaa hyvää päivää tai ehtoota".
"Hän lienee kummallinen ihminen".
"Hänellä on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ketään sulkea".
Ruuhen isäntä saapui rantahan. Hän oli tämän salaisen myllyn mylläri. Sanaakaan hiiskumatta istuimme hänen alukseensa. Mylläri ei myöskään meiltä kysynyt mitään, vaan istui takaisin perätuhdolle. Hiljakseen liukui ruuhi meidän kanssamme edelleen pitkin iltahämyyn peittyneen veden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ääni, mi kuultiin, oli airojen tahdinmukainen kolke.
Saaren päitse kulkiessamme, kuulimme sieltä hiljaisen laulannon. Mylläri puisti levottomasti päätänsä, synkällä katsannolla jauhain yhtä ja toista kiroussanaa hampaidensa välissä. Ruuhi mennä soljahteli eteenpäin, ja jota loitommas eteni, sitä hiljempää kuuluivat saarelta laulun säveleet.
Toiselle rannalle tultuamme, otin minä käsille muutamia rahoja, mielien antaa ne myllärille. Hevospaimen huomasi sen, työnsi takaisin käteni ja mörisi korvaani: "Hän ei rakasta sitä ihmistä, joka antaa rahaa; hän on kummallinen mies, olenhan sen sanonut".
Hevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me nousimme niiden selkään, kuin märät olivatkin, ja ratsastimme hiljakseen eteenpäin vanhan johtajamme perässä.