VII.
Aronvari.
Sydän-yö taisi olla, koska me, päästyämme toista sataa tynnyrin-alaa avaruisen maissipellon päähän, keksimme pienen mökin, joka seisoi puoleksi peitossa hietaharjun sisässä. Se oli "Säkene"-krouvi.
Syrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja Kanadanpoppeli-viidakko ympärillään.
Koirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn mökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta, vihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme. Silmänräpäyksessä olivat ne oikein säännöllisen sotajoukon tarkkuudella meidät piirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta sivuilta.
Oppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen selästä, kykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi, rummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä, pilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa koiraa lähemmäksi.
Tämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran perästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä kauimmaksi pääsivät pakoon!
"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme, pujahtaen ylös. "Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eikä viheltäminen, eikä lyöminenkään — ne pojat tempaisevat ihmisen maahan hevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin, rikkovat markkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät mekon alas pippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen, kas se niiden tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja rummuttaa nenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät pakoon, niinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä esille pujahda".
Pian me seisoimme krouvin oven edessä.
Mökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden jäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut siellä niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.
"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra Schallaiksi'", neuvoi meitä oppaamme. "Ei hänelle ole mieleen, kun häntä sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän silmittömäksi suuttuu".
Ei meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin valkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri lammasnahkainen karvalakki — ei siksi että se lämmittäisi — sillä oli vaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.
Oppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin hänen huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä samana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.
Mutta herra Schallai, kuultuaan että me jo olimme illallista syöneet, vei meidät pieneen sisäkammariin, jossa oli sänky, lukemattomilla höyhentyynyillä ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu — siihen meidän piti upottaa itsemme, käski hän; näin tervetulleina vieraina hän meitä kohteli.
Aamulla varhain astui herra Schallai sisään luoksemme ja herätti meidät sillä hauskalla sanomalla, että naapuritaloissa poliisi on käymässä, joka pian oli tännekin ilmautuva.
Säikähdyksellä me karkasimme ylös ja ilmoitimme hänelle aikomuksemme kohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle.
"Ei huoli heitä pelätä", virkkoi hän. "Ne vaan varkaita hakevat, teidänkaltaisten ihmisten ei pidä joutua heidän kynsiinsä. Ja muuten olisikin jo myöhäistä poispaeta; ne huomaisivat teidät ja siitä paljon pikemmin saisivat epäluulon. Pysykää vaan tässä kammarissa ja syökää aamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen."
Me istahdimme aamiaispöytään. Herra Schallai puolestaan kävi, piippu suussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: "En tiedä mikä minun on — tuntuu ikään kuin kurkkuni olisi käynyt niin hataaksi, ettei palanenkaan ruokaa tahdo mennä alas." — Minunkin laitani oli aivan sama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus.
Eipä aikaakaan, niin näimme sykkivällä sydämellä kuinka eräs poliisipäällikkö kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti ikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heitä iloisimmalla tavalla, kumartaen syvälle, ja poliisipäällikkö puolestaan vastasi tylyllä, kovalla äänellä:
"Epäluulon alaisia ihmisiä haemme." Näin sanoen hän hyppäsi maahan hevosen selästä ja astui sisään.
"Olkaa niin hyvät", vastasi krouvari rauhallisella, kylmäkiskoisella äänellä ja avasi heille oven.
Kumppalini raappi nenäänsä: "Soisinpa, että nyt ei omantuntoni päällä olisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen."
Silmänräpäyksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin kannustimin astuivat vierastupaan, johonpäin meidän kammarimme ovi kävi. Herra Schallai heidän ympärillään pyöri ja hyöri.
"Olkaa niin hyvät ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet! — Kaukaako tullaan? Ollaanko väsyksissä? Saako tarjota jotain? Arvaanpa, että tuli jano. Mitä saisin luvan tarjota? Viiniäkö suvaitsette vaiko paloviinaa? Hyvin hyviä viinirypäleitä sain tänä vuonna, juuri laskin ne tapin taaksi."
"No miks'ei! virkkoi poliisipäällikkö äreällä, tylyllä äänellä. Mutta joutuun, sillä meillä on kiire; ennen kun talosi saamme läpihaetuksi, tulee keskipäivä. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi."
Herra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista ruukkua, täytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne pöydälle, ja toi päällikön eteen lasillisen hyvää viiniä. Sitten hän siellä rupesi juttelemaan, leikkiä laskemaan ja piloja puhumaan heidän kanssansa, jolla aikaa samassa katsoi kuka panduureista kaikkein typerimmältä näytti. Sen ympärillä hän hyöri ja pyöri siksi, kunnes kenenkään huomaamatta sai yhden noista ahdaskaulaisista ruukuista pujahdutetuksi hänen taskuhunsa, ja sitten hän taas jutteli ja puhui piloja yhtä mittaa.
Päällikkö sillä välin sai lasinsa tyhjäksi. Ja sitten, pyyhkien vaksittuja, tuuheita, lyhyitä viiksejänsä hän murahti: "Kas nyt käykäämme työhön käsin!"
"Eikö sais tarjota vielä lasillista?" kysyi kohtelias krouvari, ja kun päällikkö teki kieltävän viittauksen, hän kääntyi panduurein puoleen: "Entäs kenties teille, veikkoseni kelpaisi?"
Mutta samassa yht'äkkiä, ikään kuin olisi hänen mielihyvänsä veitsellä katki leikattu, hänen muotonsa muuttui mustaksi, hän rupesi vihaisesti pudistamaan päätänsä, luki pöydällä seisovat viisi ruukkua ja virkkoi vimmaisella suuttumuksella panduureille: "Vai niin, veli-kultaseni, sepä vasta on lysti kepponen! Minä teidän eteenne toin kuusi ruukkua, ja kun vaan pyörähdän ympäri, niin onkin ainoasti viisi pöydällä!"
Päällikkö ärähti hänelle: "Et toki luule, että me sen olemme varastaneet?'
"Vai pitäisi mun uskoman muka, että se itsestään on lähtenyt lentoon tai että joku, ryypyn ottaessaan, on sen nielaissut alas kurkkuunsa? Senhän jokainen kumminkin voi nähdä, että ruukku ei enää ole siellä."
"No tutki sitten vaikka noiden poikien vaatteet, niin kauan kuin ne täällä ovat, ettet sitten tarinoi heidän sen vieneen!"
"Todellakaan en aio sitä jättää tekemättä, ilman teidän käskemättännekään!" virkkoi krouvari uhkamielin ja rupesi koperoimaan panduurein taskuja, ja aika kummastunut hän oli olevinaan, kun hän hänelle tietystä taskusta löysi ruukkunsa.
"Vai niin!" huusi hän, vetäen se esiin. "Tämähän se minun ruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia varkaidenpyytäjiä. Minä teille viiniä annoin, ja paloviinaa annoin, vaan te kiitokseksi siitä minun ruukkuni näpistätte pois. Te muka rosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiseltä. Te tulette ihmisen kotia läpinuuskimaan siksi vaan että te veisitte pois, mihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisiä muka! Eipä olekaan minun talossani sinä ilmoisna ikänä käynyt yhtään muuta luulon-alaista ihmistä kuin te! Enkä heitäkään asiaa siihen! Minä menen maaherran luo — minä vien kanteen tuomarille! Heidän pitää saada tietää, minkälaista kunnon joukkiota te olette!"
Poliisipäällikkö oli pahemmassa kuin pulassa. Hän oli vihan vimmassa.
"Älä näin hauku!" ärjäisi hän krouvarille, puoleksi peloitellen, puoleksi lepytellen.
"Vai eikö saisi haukkua!" ärjäisi toinen vastaan vielä kovemmalla äänellä.
"Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion näyttää!"
"Sitäpä tahtoisin nähdä!"
"No näe sitten", tiuskasi päällikkö vihaisesti, läksi ulos tuvasta, paiskasi oven kiinni, hyppäsi hevosen selkään, ajoi pois panduuriensa kanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yhä vielä haukuskelevalle krouvarille: "No riitele sitten oman itses kanssa!" ja niin meni tiehensä, nostellen tomupilviä jälkeensä.
Mutta herra Schallai, käsiänsä hieroen, tuli sisään meidän luoksemme, iski veitikkamaisesti silmää ja virkkoi: "Jo nyt voitte olla täydessä turvassa. Niin kauan kuin hän poliisipäällikön virassa pysyy, ei hän enää ikinä tule tänne huonettani läpinuuskimaan!"
Tässä krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa.